Viestejä45973
klo 1:28 | 25.11.2007
Eläimethän kokevat tuijotuksen usein uhkana ja jopa valtataisteluun kutsuna mutta entäs me ihmisnisäkkäät, kun tuijotamme toista kovin pitkään, onko se merkki tietynlaisesta ylemmyydentunteesta tuijotuksen kohdetta kohtaan?Onko se hänen haastamistaan jossain mielessä aina? Useinhan sanotaan että tuijottava ihminen on röyhkeä.
Sivut
totta
tuijottaa
Tuijottaminen on toivottavaa kun "ollaan samalla aaltopituudella". Hyvässä seurassa siis. Muutenhan se on lähinnä kummastuttavaa varsinkin jossakin metrossa tai "pimeällä kujalla" missä pitäisi hoitaa "asiansa neutraalisti ja korrektisti". Paitsi jos on laitakumarassa (päihtynyt) jolloin on "normaalia tulla vienosti huohottaen, entten-tentten valikoiden lähemmäksi".
Jenkkityyliin hymyileminen hampaat esillä on kuulemma koirille huono signaali. Tietysti koirakin on sen verran "kokonaistajuinen" että jotain muutakin siihen vaaditaan kuin pelkät hampaat.
Lapsen kuuluu tuijottaa nöyrän auliisti kohti vanhempaa auktoriteettia tämän suorittaessa tarpeellisia kuulusteluita pikku-ihmisen hyvinvoinnista. Tämä asetelma voi kestää läpi työelämän aina mahd. vanhainkotiin.
Kuolemanjälkeinen tuijotus voi ollakin sitten todella häiritsevää.
Juu, kohdennan vielä etta tarkoitan nimenomaan vieraan ihmisen pitkää katsetta vailla hymyä tai muita suuntaa-antavia eleitä.
Jotkut voivat kysyä jotain ja tuijottaa jotenkin elottomasti samalla, se vähän häiritsee vaikken ensihoitaja olekkaan. Mutta pelkkä tuijottaminen hymyttömästi on kyllä häiritsevää, koska signaali ei ole selkeä.
Netissä ei ole usein signaali selkeä, kuten huomattua on, ja tästä tulikin mieleeni että montakohan prosenttia kaikesta näppäilyenergiasta menee lauseiden muotoilemisessa sellaiseksi, että väärinkäsitysprosentti on siedettävällä tasolla. Toisinaan sitä moni luultavasti yrittää liikaa ja sitten siinä on toinen farssinpoikanen vaihteeksi asian kylkiäisenä.
Ei mitään ylemmyyden tunnetta. En vain saa katsettani irti siitä perseestä.
Tuo on harvinaisen totta. Yliopistolla eräs nuori mies tekee tuota, tuijottaa minua vakaasti, ilmeettömästi ja räpyttelemättä silmiään. En todellakaan tiedä miksi, enkä haluaisi kysymäänkään mennä. Rasittavaa.
Mulla tuli mieleen intensiivinen, läpitunkeva katse (melkeen psykoottinen). Tuollaisesta tuijottamisesta tulee kyllä kylmät väreet. Hyi.
Hän ei vain ole sosiaalisesti taitava. Yrittää kai ilmaista kiinnostustaan.
Joskus teen kanssa näitä samanlaisia virheitä kuten tuijotan liian pitkään, hymyilen väärissä tilanteissa jne. En silti ota näitä sosiaalisia virheitä vakavasti ja toivon etteivät muutkan ottaisi.
Koitahan vilkaista kasvoja välillä. Jospa nekin olisivat nätit. Mitä muuten itse tykkäisit, jos sinua vahdattaisiin jatkuvasti sille alueelle?
Ja välillä voi olla niin horroksessa/ajatuksissaan ettei huomaa tuijottaneensa jotakuta kohti ollenkaan. Sitten vaan *naps* yht'äkkiä havahtuu siihen.
Välillä joku tuijottaa kun puhuu samalla kännykkään, hienovaraiset alitajunnan liikehdinnät tuntuvat hidastuvan puhujalla siihen tahtiin että melkein jo pystyy lukemaan puhelioitsijaa kuin avointa kirjaa. Tai siltä se ainakin tuntuu. Mene ja tiedä.
Saman huomaa kun juttelee jonkun kanssa ja rupeaa oikein miettimään sanomistaan (jonkun kielikuvan avulla) ja tuijottaa "tyhjyyteen" samalla, vastausta hakien - usein kanssajuttelija katsoo samaa suuntaan kuin itsekin - ikäänkuin lähistöllä olisi jotain poikkeavaa tms.
Ehkä tässä ilmiössä on kyse siitä että keskustelupari ei tunne toisiaan tarpeeksi hyvin.
Tuo ilmiö että tuijottaa tahallaan tietäen että se aiheuttaa toisessa näitä häiriösignaaleja on vain yksi muoto huomion kerjäämisestä. Se minkä takia sitä huomiota pitää sitten saada tällä tavalla onkin sitten toinen juttu.
Tuijotteluun voi jäädä koukkuun – itse huomaan usein että ihmiset vilkuilevat minua, mutta juuri silloin kun "eivät jää kiinni". Sitten kun olen vilkuilutuulella (kuten yleensä olen) enkä treenaa perifeeristä näköäni (joka vaihtelee ihmisillä ja eri tilanteissa, on naisilla hieman parempi keskimäärin, btw) niin tuntuu että kaikki vain tuijottavat napaansa. Tosiasiassa he aistivat tosi nopeasti, jos heitä tsiigaillaan, eivätkä vastaa katseisiin. Liian tungettelevaa.
Tosiasiassa useimmat haluavat vilkuilla muita, jopa tuijotella. Kunhan eivät "jää kiinni".
Vastaaminen siihen vilkuiluun ambivalentilla hymynpoikasella on sitten aseista riisuvien eleiden ykköskastia. Siitä vielä jotain epämääräisen ajankohtaista kysymään, niin avot.
Huomasin muuten kun katson ihmisiä silmiin normaalilla tavalla heillä on tarve tervehtiä tai muuten vain avata keskustelu. Ihmiset arvostavat enemmän niitä, jotka pystyvät pitämään katsekontaktin eivätkä katso omiin kenkiinsä.
Asiasta taisi olla telkkarissa joku aika sitten sellaista, että mm. autistiset ihmiset eivät nauti silmiinkatsomisesta samalla tavalla kuin normaalit ihmiset, vaan kokevat katsekontaktin pikemminkin epämiellyttävänä kokemuksena.
Jos argumentista ei voi johtaa yleistä sääntöä, sillä ei ole sisältöä.
Tuo ilmiö että tuijottaa tahallaan tietäen että se aiheuttaa toisessa näitä häiriösignaaleja on vain yksi muoto huomion kerjäämisestä. Se minkä takia sitä huomiota pitää sitten saada tällä tavalla onkin sitten toinen juttu.
Hyvä kysymys on mitkä mahtaisivat sitten olla syyt tämän kaltaiseen huomiontarpeeseen?
Normaalit ihmiset ovat luonnostaan sellaisia, että eivät anna kovinkaan paljoa painoarvoa katsekontaktille varsinkaan vuorovaikuttaessaan keskenään, jolloin katsekontaktin puolihuolimaton ja luonnostaan tuleva pysyminen silmissä ei ole mitään muuta kuin huomaavaisuutta sen sijaan, että pälyilisi kokoajan muualle kuin ihmiseen, jonka kanssa vuorovaikuttaa. Toinen pointti on se, että ihmiset ovat luonnostaan myös uteliaita havaitessaan näköpiirissään jotakin mielenkiintoista. Kyse ei ole silloin suoranaisesti mistään huomion keräämisestä vaan vilpittömästä kiinnostuksesta. Sitten onkin tilanteen arvioijan harteilla se, tulkitseeko hän katsomisen tuijottamiseksi ja tai huomion keräämiseksi vai ihan vilpittömäksi kiinnostuksen osoittamiseksi? Kykeneekö yksilö tekemään eron näiden kahden välillä? Kolikolla on, kuten toivottavasti kykenin esittelemään, molemmat puolet, joita kannattaa punnita ja ihan ajatuksen kanssa.
EDIT: Tästä puuttui vielä sellainen ajatuksissaan tapahtuva tuijottaminen, jota ei edes itse huomaa ennen kuin kohde alkaa toden teolla ilveilemään takaisin
Mitä tulee esittämääsi kysymykseen luulen, että huomionkipeys, eli kuvitelma, ettei tule tarpeeksi huomatuksi, selittänee ainakin puolet määrittelemästäsi tuijottamiskäyttäytymisestä.
Jos argumentista ei voi johtaa yleistä sääntöä, sillä ei ole sisältöä.
Intensiivinen kyllä, mutta ei psykoottinen. Juuri katseen intensiivisyys häiritsee, koska se ei ole vielä kertaakaan saanut toverikseen hymyä. Sellaiseen on vaikea reagoida mitenkään.
Itse koen, että hymyn lisääminen katseeseen on vaikeaa, koska tilanne usein vaatii jonkin laukaisevan tekijän, syyn hymyillä.
Toivoisin toki itse, että tsiigailijana hymyilisin useammin.
Ongelmalliseksi olen katsonut tapaukset, joiden kanssa katsekontakti kohtaa lähes poikkeuksetta joka kerta kun olemme ohittamassa toisiamme. On aika vaikea alkaa hymyilemään nyt yht äkkiä kun ei ole sitä tehnyt kertaakaa aiemmin. Tosin keiketi se vain on omaa saamattomuuttani, ottaen huomioon, ettei hymyileminen maksa mitään, eikä sillä tarvitse olla sen kummallisempia merkityssisältöjä.
Jos argumentista ei voi johtaa yleistä sääntöä, sillä ei ole sisältöä.
Hymyilin hänelle kerran kun huomasin hänen tuijottavan, hän painoi katseensa nopeasti oppikirjaansa. Ota nyt sitten siitäkin selvä.
Sivut