Kieli, tieto ja todellisuus

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Tämän ketjun tarkoitus on jatkaa tlin ja GradStudentin toisaalla käymää keskustelua. Tervetuloa siis, Tli ja GradStudent, jatkamaan ansiokasta keskusteluanne. Toki ketju on avoin muillekin, kuitenkin tietyin varauksin.

Tli oli huolissaan muiden reaktioista heidän "500-sivuiseen pienen piirin keskusteluunsa", joten haluan omistaa tämän ketjun vain pitkille, asiallisille, akateemisia, tai muuten varteenotettavia lähteitä käyttäville viesteille.

Toivon siis, ettei tähän ketjuun ilmesty yhtäkään viestiä, jossa sanotaan aiheesta lyhyesti jotakin yliolkaista, ei yhtäkään "vastausta", joka ei ole vahvassa yhteydessä viesteihin, joihin se vastaa, eikä etenkään mitään valitusta pitkistä viesteistä, akateemisilla lähteillä "snobbailulla" tai vaikeasta kielestä. Täällä on ihan tarpeeksi koko nimettyä aihetta tutkineen tradition ohittavia ketjuja perustelemattomien mielipiteiden vaihdolle, lyhyille ad hominem -tokaisuille ja toistensa ohi minne tahansa viittaaville viesteille.

Eli jos joku nyt ei jostain syystä ole kiinnostunut lukemaan pitkiä viestejä tai tutustumaan aiheeseen muutenkin kuin omien näkemystensä puolesta, saati kirjoittaa viestejä, jotka lisäisivät perusteltua informaatiota aiheesta, niin hänellä on riittämiin muita ketjuja joihin kirjoittaa, eikä hänen tarvitse edes lukea tätä ketjua.

Ketjullahan on jo tavallaan yksi avaus eli Neonomiden "kapulakieltä" käsitelleessä ketjussa etupäässä nimim. tli ja GradStudent käymä hermeneutiikkaa koskeva keskustelu. Lyhyen selvityksen hermeneutiikasta löytää tästä ketjusta. Koitan kopioida ketjusta tuon hermeneutiikkaa koskevan pätkän vielä erilliseen viestiin myöhemmin, samoin otteita tlin, GradStudentin ja muiden keskustelusta - diskurssin jatkuvuuden ja kontekstin selvyyden parantamiseksi - ellei sitten joku vaivaudu tekemään sitä puolestani.

Tähän tämän ketjun aloitusviestiin käännän pätkän Foucault'a, jonka kirjasta Les mots et les choses (Gallimard, 1966/1990/2007) alaluku "L'être du langage", sivut 57-59, on minusta hyvä "toinen avaus" aiheelle, tai mahdollisesti palvelee uutena sytyttäjänä aiemmille keskustelijoille, joiden toivoisin sananvaihtoaan jatkavan.

Muutama huomio käännöstäni koskien :

Äskeisen "vaikeasta kielestä valittamista" koskevan puheeni jälkeen haluan tässä kuitenkin tehdä yleisöpalvelua yleistä ymmärrettävyyttä lisätäkseni.

Olen kääntänyt Foucaultin mahdollisimman tarkasti ja perusteellisesti (huomioon ottaen kuitenkin, ettei minulla ollut uhrata tälle työlle paljoa aikaa). Foucault kuitenkin käyttää hillittömän vaikeita lauserakenteita, jotka siis tällä kertaa eivät ole minun syytäni - tai on korkeintaan siinä mielessä, että en seurannut kääntäjien normaalia tapaa selkeyttää ja etenkin suoristaa Foucaultin tekstiä. Mutta minä haluan pysyä mahdollisimman uskollisena tekstille.

Sitä vastoin toinen normaalille kääntämistyylille vastakkainen ratkaisuni, nimittäin se, että käänsin termit todella suomenkielisiksi "kapulakielisten" käsitteiden sijaan, toivoakseni tekee tekstistä ymmärrettävämmän suuremmalle yleisölle. Kun olen katsonut aiheelliseksi, olen antanut ranskankielisen sanan loppuviitteissä, mikä helpottanee tekstin ymmärtämistä puolestaan diskurssia tunteville, jotka lienevät tottuneet näihin ranskankielestä suoraan lainattuihin sanoihin ("representaatio", "dispositiivi" jne.). Loppuviitteissä myös - tämän toivon palvelevan puolestaan jälleen etenkin niitä, jotka diskurssia eivät tunne - selitän tarpeelliseksi katsomissani kohdissa tekstin kontekstia.

Loppuviitteet siis ovat minun, kursivoinnit sitä vastoin Foucault'n. Koska teksti ei aina ole rakenteellisesti täysin selkeää, olen lisännyt väliin hakasulkeisiin [] joitakin sanoja, yleensä selvittämään, mihin edeltävä sana viittaa. Esim. "joka lukeutuu sen [maailman]", missä maailma siis on lisätty selventämään, että sanalla "se" viitataan aiemmin virkkeessä esiintyneistä sanoista sanaan "maailma". Nämä käyvät paremmin ilmi ranskankielisessä tekstissä kuin käännöksessäni, sanojen huonosta suorasta käännettävyydestä johtuen, mitä tulee esim. ranskankielisten pronominien sukuihin jne.

Käännös on tosiaan tehty tuossa viime yönä ja se on varmasti kaukana täydellisestä. Suosittelenkin lämpimästi alkukieliseen tekstiin tutustumista. Mikäli joistain kohdin herää kysymyksiä - paljon mahdollista -, vastaan asiallisiin kysymyksiin mielelläni, jopa, poikkeuksena aiemmin sanomalleni viestejä koskevalle toiveelle, silloin kuin niitä esitetään lyhyinä ja ilman varsinaista aiheen tutkimukseen tutustumista. Pyydän kuitenkin tällaisia kysyjiä pitäytymään tarkasti tekstissä ja ensisijaisesti lukevan loppuviitteissä antamiani selityksiä sekä tekstin sisäisiä suhteita.

Kerrotaan nyt tähän väliin, että konteksti tarkoittaa asiayhteyttä, tai tekstuaalista ympäristöä. Diskurssi puolestaan on muistaakseni käännetty huonolla menestyksellä suomeen "keskustelmaksi".

Diskurssi tulee ranskan kielen sanasta discours, joka tarkoittaa keskustellen ylläpidettyä aihetta, yhteen (samalle forumille, mihin tahansa keskustelutilaan) kokoontuneiden henkilöiden puheen kehitystä, kirjallista, dialektista tekstiä, joka käsittelee aihettaan metodisesti edeten, kielellisen toiminnan harjoitusta, ajattelun verbaalista ilmaisua, tai diskursiivista ajattelua. Viimeinen on tässä kontekstissa olennaisin. Se itse asiassa tarkoittaa kontekstin kokonaisuutta. Diskursiivinen ajattelu tarkoittaa sellaista, joka on suhteessa johonkin lausumien joukkoon, joiden sarjaa seuraten se vetää johtopäätöksiä toisista johtopäätöksistä. Esim. fysiikan diskurssin lausumien joukko sisältää pitkälle vietynä paitsi Newtonin Principia Mathematican tapaisia teoksia, myös koulujen oppikirjoja, laboratoriolaitteiden valmistamista ja käyttöä koskevia ohjeita, tiede-lehtien artikkeleita, fysiikan laitoksen tutkintovaatimuksia ja arvosteluperusteita jne. Pienemmässä tarkastelussa se sisältää sen hyväksyttyjen viitekohteiden kokoelman, eli kaiken tekstin, mihin fysiikasta puhuttaessa voidaan viitata. Tällä tekstillä on oma tapansa jolla lausumia annetaan ja kohdistetaan, ja jota siinä pidetään yllä.

No niin, viimein puheenvuoro Foucault'lle :

Michel Foucault
[size=150:2n271nk0]Kielen oleminen[/size:2n271nk0]

Stoalaisuudesta lähtien merkityssysteemi läntisessä maailmassa oli ollut kolminainen[size=75:2n271nk0]1[/size:2n271nk0], koska siinä tunnistettiin merkitsijä, merkitty ja ”suhdanne”[size=75:2n271nk0]2[/size:2n271nk0] (τύγχανον). 1600-luvulta alkaen, sitä vastoin, merkkien järjestely[size=75:2n271nk0]3[/size:2n271nk0] tulee kaksinaiseksi, koska se määritellään, Port-Royalin kanssa, merkitsijän ja merkityn siteen mukaan. Renessanssissa järjestelmä on erilainen ja paljon monimutkaisempi; se on kolminainen, koska se vetoaa merkintöjen[size=75:2n271nk0]4[/size:2n271nk0] muodolliseen alueeseen, sisältöön joka ilmenee merkkien ilmoittamana[size=75:2n271nk0]5[/size:2n271nk0], ja samankaltaisuuksiin jotka liittävät merkit nimettyihin asioihin; mutta muistuttamisen[size=75:2n271nk0]6[/size:2n271nk0] ollessa yhtä lailla merkkien muoto kuin niiden sisältökin, tämän jaon kolme aluetta muuntuvat yhdeksi ainoaksi hahmoksi.

Tämä järjestely, pelin kanssa, jonka se valtuuttaa, ilmenee jälleen, tosin käänteisenä, kielen kokemuksessa. Itse asiassa, se on [siinä] alusta lähtien, raa'assa ja alkukantaisessa olemisessaan, yksinkertaisessa, materiaalisessa muodossaan, kirjoituksena, stigmana asioiden yllä[size=75:2n271nk0]7[/size:2n271nk0], maailmaan levittyneenä merkintänä, joka lukeutuu sen [maailman] poispyyhkimättömimpiin hahmoihin. Tavallaan tämä kielellinen kerros on ainutkertainen ja ehdoton. Mutta se synnyttää välittömästi kaksi muuta diskurssin muotoa jotka kehystävät sitä: yläpuolelleen kommentaarin, joka toistaa annetut merkit uusin tarkoituksin, ja alapuolelleen tekstin, jonka ensisijaisen määräävyyden kommentaari olettaa kaikille näkyvien merkkien alle kätketyksi. Siitä ovat lähtöisin kielen kolme tasoa, alkaen kirjoituksen ainutkertaisesta olemisesta. Se on se mutkikas peli, joka katoaa renessanssin mukana. Näin käy kahdesta syystä : koska yhden ja kolmen termin välillä rajattomasti heilahtelevat hahmot kiinnitetään kaksinaiseen muotoon, joka tekee niistä paikallaan pysyviä; ja koska kieli, sen sijaan, että olisi asioiden materiaalista kirjoitusta, ei enää löydä tilaansa kuin esittävien merkkien yleisessä hallintojärjestelmässä[size=75:2n271nk0]8[/size:2n271nk0].

Tämä uusi järjestely houkuttaa uuden, siihen asti tuntemattoman ongelman ilmestymään: itse asiassa oltiin kysytty mistä tietää merkin nimeävän hyvin sen, mitä se merkitsee; alkaen 1600-luvulta kysytään miten merkki voidaan liittää siihen mitä se merkitsee. Kysymys, johon klassinen kausi vastaa representaation analyysilla, ja johon moderni ajattelu vastaa mielen ja merkityksen analyysilla. Mutta ilmiöstä itsestään, kieli ei ole kuin representaation (klassiselle ajalle) tai merkityksen (meille) yksittäistapaus. Maailman ja kielen perustava yhteenkuuluvuus on purettu. Kirjoituksen ensisijaisuus on kyseenalaistettu[size=75:2n271nk0]9[/size:2n271nk0]. Niin katoaa se yhtenäinen kerros missä nähty ja luettu, näkyvä ja luettava, ristesivät keskenään rajattomasti. Silmä saa tehtäväkseen nähdä, ja vain nähdä; korva vain kuulla. Diskurssin tehtäväksi tulee sanoa se, mikä on, mutta se ei koskaan ole enempää kuin se, mitä sanotaan.

Valtava kulttuurin uudelleenjärjestäminen, jonka ensimmäinen, kenties tärkein vaihe oli klassinen kausi, koska se [klassinen kausi] on vastuussa uudesta järjestelystä, jossa me yhä olemme – koska se erottaa meidät kulttuurista, jossa merkkien merkityksellisyyttä ei ollut, sillä se oli imeytynyt Muistuttavuuden suvereniteettiin; mutta missä niiden [merkkien] arvoituksellinen, monotoninen, itsepintainen, alkukantainen oleminen välkkyy loputtomassa hajonnassa.

Ei tietoudessamme, eikä ajattelussamme, ole enää mitään, mikä muistuttaisi meitä tuosta olemisesta. Ei enää mitään, paitsi ehkä kirjallisuus – ja vielä enemmän vihjailevalla ja diagonaalisella kuin suoralla tavalla. Voidaan sanoa tietyssä mielessä ”kirjallisuuden”, sellaisena kuin se on perustettu ja nimetty modernin ajan kynnyksellä, ilmaisevan kielen elävän olemisen uudelleenilmestymistä siellä missä sitä ei odoteta. 1600-1700-luvuilla, kielelle ominainen olemassaolo, sen vanha maailmaan kirjatun asian yksinäisyys, hajotettiin representaation toimintaan; kaikki kieli käsitettiin diskurssina[size=75:2n271nk0]10[/size:2n271nk0]. Kielen taide oli tapa ”tehdä merkki”, – samalla merkitä jokin asia ja järjestää merkkejä kyseisen asian ympärillä : siis taito nimetä ja siten, samanaikaisesti esittävän ja koristeellisen kahdentamisen kautta, vangita annettu nimi, sulkea se ja pitää se piilossa, nimetä se puolestaan toisten nimien kautta, jotka ovat sille toisenalainen esilläolo, toinen merkki, retorinen kone, hahmo. Nyt, koko 1800-luvun ajan ja aina meidän aikaamme asti – Hölderlinistä Mallarméen ja Antonin Artaudiin –, kirjallisuus ei ole ollut autonomiassaan, se ei ole erottautunut kaikesta muusta kielestä perustavalla leikkauksella, kuin muodostamalla siitä eräänlaisen ”vasta-diskurssin”, ja palauttamalla sen siten kielen esittävästä tai merkityksellisestä tehtävästä sen 1600-luvulta asti unohdettuun raakaan olemiseen.

Kirjallisuuden olemuksen uskotaan olevan tavoitettu, kun sille ei enää esitetä kysymyksiä sen, mitä se sanoo, tasolla, vaan sen sen merkitsevässä muodossa: tehtäessä niin pysytään kielen klassisessa säädännössä. Modernilla ajalla kirjallisuus on se, mikä antaa vastineen kielen merkitsevälle toiminnalle (eikä se, mikä vahvistaa sen). Kautta modernin aikakauden on kielen oleminen kajastanut uudella tavalla länsimaisen kulttuurin rajoilla – ja sen sydämessä – sillä se on, alkaen 1600-luvulta, se mikä on tälle kaikkein vierainta; mutta samalta 1600-luvulta lähtien se on myös sen keskuksessa, minkä se peittää[size=75:2n271nk0]11[/size:2n271nk0]. Sen takia kirjallisuus näyttää yhä enemmän siltä, mitä tulisi ajatella; mutta yhtä hyvin, ja samasta syystä, siltä mikä ei voi missään tapauksessa tulla ajatelluksi merkitys-teoriasta lähtien. Analysoidaanko sitä merkityn puolelta (sitä, mitä se yrittää sanoa, sen ”ideoita”, sitä mitä se lupaa tai sitä mihin se sitoutuu) vai merkitsijän puolelta (lingvistiikalta tai psykoanalyysilta lainattujen skeemojen mukaan), ei ei ratkaise paljoa: se ei ole siellä kuin kohtauksen. Molemmassa tapauksessa, sitä etsitään sen alueen ulkopuolelta missä, meidän kulttuurissamme, se ei ole lakannut, puolentoista vuosisadan aikana, syntymästä ja kirjoittamasta. Sellaisia tulkinnan malleja nousee kielen klassisesta tilasta – siitä, joka hallitsi 1600-luvulla siitä lähtien, kun merkkien hallinto tuli kaksinaiseksi ja siitä lähtien kun merkitystä ajateltiin representaation muodossa; siten kirjallisuus oli tehty merkitsijästä ja merkitystä ja ansaitsevat tulla sen mukaisesti analysoiduiksi. 1800-luvulta alkaen kirjallisuus on nostanut uudestaan esille kielen olemisessaan: mutta ei sellaisena kuin se näyttäytyi vielä renessanssin loppuessa. Sillä nyt ei ole enää sitä ensimmäistä, ehdottoman alkuperäistä puhetta, jonka kautta diskurssin loputon liike saisi perustuksensa ja rajansa; siitä lähtien kieli jatkaa kasvuaan ilman liikkeelle lähtöä, ilman määräaikaa, ilman lupausta. Se on sen tyhjän ja perustavan tilan läpikulku, mikä päivästä toiseen piirtää kirjallisuuden tekstiä.

Merkinnät :

1. « le système des signes » merkkien systeemi, muutoin : signification = merkitys, signe = merkki, signifiant = merkitsijä, signifié = merkitty. 'Kolminainen' on käännös termistä terniaire, myöhemmin 'kaksinainen' termistä binaire, binaarinen.

2. « conjoncture », merkitsee tilannetta, jossa olosuhteiden kohtaamisessa alkaa toiminta tai kehitys, siis kohdantoa tai olosuhteellista tilaa. Käytän sanakirjakäännöstä. Tunnistettiin, verbistä reconnaître, voisi kääntää myös 'erotettiin'.

3. « Disposition », myös 'asetelma', 'jakaminen'; kontekstissa suhteutettava termiin dispositif, joka yleensä ”käännetään” dispositiiviksi ja joka tarkoittaa asetusta tai järjestystä, tai asetuksen/järjestyksen ilmoitusta – dispositiivi on ”käytännöllinen jäsentely” (Deleuze 1986/2004, p. 58.) erotuksena representatiivisesta (esittävästä) kielen ajattelusta, jossa kielellinen ilmaisu vastaisi enemmän tai vähemmän todellisuutta, sen itse asiassa määrittäessä todellisuutta ja sen ilmaisemisen sääntöjä (määrää, comme mots d'ordre (motto, tunnus(sana), jonkin yhteisön ilmaiseva tms. Vrt. Nietzschen Ecce homon alkupuhe), jäsentelyä, agencement). Foucault itse käyttää termiä mm. seuraavasti : ”Seksuaalisuutta ei saa käsittää jonkinlaiseksi luonnonlahjaksi, jota valta yrittää taltuttaa, tai pimeäksi alueeksi, jota tieto yrittää vähitellen valaista. Se on nimitys, joka voidaan antaa tietylle historialliselle dispositiiville: se ei ole salattua todellisuutta, jota yritetään vaikeasti saada haltuun, vaan suuri verkosto, pinta, jossa ruumiin kiihotus, nautintojen voimistus, keskusteluun kutsu, tietojen hankkiminen sekä hallinnan ja vastarinnan lujittaminen ketjuuntuvat keskenään tiettyjen suurten tiedon ja vallan strategioiden mukaisesti” (Foucault 1999, s. 78, alkuteos 1976, kursivointi omani).

4. Käännän sanan marque merkinnäksi, erotuksena termiin signe, mutta suora käännös olisi tässäkin 'merkki'.

5. Foucault'n rakenteellisesti hankalan virkkeen vaikeasti ja moniselkoisesti kääntyvä lause kuuluu alkuperäisessä muodossaan « au contenu qui se trouve signalé par elles [les marques] ». Käännöksessä pyritty kontekstiuskollisuuteen.

6. « Ressemblance »; koko aiemman luku käsittelee aiempaa kielellistä järjestelmää, jonka sääntönä on ollut muistuttaminen, ts. joka on perustunut ajattelulle, että sanat muistuttavat asioita, enemmän tai vähemmän hyvin, enemmän hepreassa, vähemmän baabelin vankeuden jälkeisessä monikielisessä maailmassa.

7. ”stigmate sur les choses”, jälkenä asioissa, asioihin painettuna jälkenä.

8. Esittävä = représentative; hallintojärjestelmä = régime.

9. Aiemmin luvussa Foucault on käsitellyt kielen symbolista ymmärtämistä renessanssissa, sanojen ymmärtämistä symboleina asioille, joihin ne viittaavat, missä kirjoituksella on ensisija suhteessa puheeseen : ”sellainen kielen ja asioiden yhteenkiertäminen alueella, joka on niille yhteinen, olettaa kirjoitukselle ehdottoman etuoikeutetun aseman. [--]Kirjoitus on älyllinen välittäjä, kielen ”maskuliininen periaate”. Se yksin pitää hallussaan totuuden.” (s. 53-54.)

10. ”...valait comme discours”, 'kävi diskurssista', 'oli yhtä kuin diskurssi'.

11. ”recouvert”.

Kommentit (2)

Vierailija

Kieli, tieto ja todellisuus
Tämä on todella hieno avaus!

Olen jännityksellä odotellut, että joku toinen viisas vastaisi tähän. Vuoropuheluna tekstit aukeavat ihan toisella tavalla sivusta lukevallekin. Siinä syntyy kontrasteja. Ja ylilyönnit, nekin valottavat. Tuntuu hienolta, kun tajuaa, että hei, ei edellinen kirjoittaja tuota tarkoittanut. En ehkä olisi ymmärtänyt tlin ja Grandstudentin tekstejä kumpaakaan yksin, mutta heidän mittelönsä nostatti kontrasteja, jotka tekivät aluksi vaikeasta asiasta yllättävänkin ymmärrettävän.

Olen pahoillani, että minulla ei ole oikeasti riittävästi lukeneisuutta osallistua tähän. Mutta jos kuitenkin saisin sanoa muutaman ajatuksen.

Kieli on sanana hankala. Kieli ei ole yksi, vaan niitä on ensinnäkin useita, nimettyjä, ja samalla kunkin kielen sisällä, tavallaan jokaisella meistä on oma kielemmme. Kulttuurit ja henkilökohtainen kokemusmaailma muokkaavat kieliä, tietoa, koettua ja ymmärrettyä todellisuutta. Kieli ei ole vain merkkien maailmaa, vaan se on jatkuvassa yhteydessä epämääräisempään merkittömään tajuntaan, tunteisiin, kokemuksiin, osittain merkkikielellä oleviin ja merkittömiin mielikuvaryppäisiin.

Diskurssi on hyvä sana. Mutta se ehkä ymmärretään usein liian jäykästi. Se on jatkuvasti muuntuva. Diskursiivinen ajattelu on erinomainen ilmaisu ajattelua ohjaaville merkityssuhteiden rakennelmille, jotka ovat kehittyneet erilaisissa kulttuurillisissa, yhteiskunnallisissa ja historiallisissa konteksteissa.

Henkilökohtaisesti uskon absoluuttiseen todellisuuteen. Aurinko, maa, me, luonto jne on olemassa. Ja paljon sellaista, mitä emme omin aistein kykene tunnistamaan on olemassa. Mutta käsityskykymme todellisuudesta on aina rajallista, puutteellista, vaikkakin koko ajan kehittyvää. Toki lienee hyvinkin paljon sellaista, minkä kuvittelemme olevan todellista, mutta mikä ei sitä kuitenkaan ole.

Eli mitä haluan sanoa tuosta otsikosta on se, että todellisuudesta tietomme on aina likiarvoista, vaillinaista. (Valitettavasti en kuitenkaan pysty perustelemaan tätä akateemisesti.) Ja kieli ymmärryksen välineenä on tärkeä, mutta vain yksi osa ymmärtämistämme. Nimenomaan kielen monitasoisuus on asia, mitä minusta ymmärretään vähän. Diskurssi on yksi hieno ilmaisu, joka valottaa kielen yhtä ulottuvuutta. Mutta näitä vastaavia, kieleen yhteydessä olevia rakenteita lienee myös monia muita, joille tarvittaisiin uusia ilmaisuja, koska diskurssi ei riitä.

Kieli- tieto – todellisuus; listaan olisi lisättävä, tai sisällytettävä jotenkin tunne, intuitio ja kulttuuri. Rationaalinen ajattelu irrallaan tunteista ja kulttuurista on yhtä absurdia kuin täysin objektiivisen tiedon saannin mahdollisuus. Eikö tämä ole myös linjassa Foucaultin ajattelun kanssa, vai miten ymmärrätte?

Ihminen syntyy ilman kieltä. Hän elää yhden tärkeimmistä elämänvaiheistaan lähes kokonaan ilman kieltä. Kieli on enemmän kuin musiikkia silloin. Lapsen ja hänen hoitajiensa välinen suhde on erittäin merkittävä. Tuo primäärisuhde jättää lähtemättömän muodon ihmispersoonallisuuteen. Ja tuo primäärisuhteen tyyli, muoto on usein kulttuurisidonnainen. Ihmiset lukevat toisiaan hyvin paljon muilla, kuin kielellisillä ilmaisuilla. Eleet ja kosketus ovat usein sanoja tehokkaampia. Kieli ja rationaalinen ajattelu on vain yksi ulottuvuus ymmärtämyksessä.

Olen pahoillani, jos tekstini on primitiivistä. Olisin iloinen, jos joku minua lukeneempi voisi kommentoida perustellummin.

Vierailija

Äläpä suotta ole pahoillasi, Axi, sinun viestisihän on suorastaan esimerkillinen. Juuri noin kysymyksiä pitää esittää, juuri noin tulee kirjoittaa vastata aiheeseen, jonka suhteen epäilee kompetenssiaan. Vaikka olenkin tyytyväinen siihen, että pyyntöni otettiin vakavasti, eikä tähän ole tullut ei-vakavasti otettavia vastauksia, niin se ei tarkoita, etteikö olisi vain suotavaa, jos kiinnostustaan osoittaa joku, joka aihetta ei akateemisella tasolla tunne. Asialliset viestit ovat aina toivottuja, ja sinä olet todella esittänyt hyviä näkökulmia. Paitsi, että tämä keskustelu voi olla hyvinkin sinulle hyödyllisempi kuin esim. nimimerkki GrasdStudentille, niin ei-akateeminen keskustelu, pysyessään asiallisena, on hyvin suotavaa.

Sen sijaan, mitä avaukseeni tulee, niin ei se nyt niin mahtava ole, ellei siihen nyt lasketa osaksi tuota tlin ja GrasdStudentin aiempaa keskustelua - haluan kyllä mielelläni nähdä tämän jatkona heidän keskustelulleen. Muutenhan avauksessani oli lähinnä kommentoimaton pätkä Foucault'a, jolla on ansionsa sinällään, mutta ketjun mielenkiintoisuuden kannalta olisi hyvä, jos se saisi ympärilleen kommentointia. No, nythän sinä olet tehnyt hyvän aloituksen sen suhteen.

Vastaan mielelläni esittämiisi kysymyksiin - tai näkökulmiin, jos niin haluat.

Kosketat todella tärkeää kohtaa, sanoessasi, että "kieli ei ole vain merkkien maailmaa". Itse asiassa tuossa Foucault'n Les mots et les chosesissa on paljolti kyse juuri "merkkien maailman" purkamisesta, sen, jos ei arbitraarisuuden, niin historiallisuuden, etenkin sen valta-aseman historiallisuuden, osoittamisesta. Yhtäältä edes kieli ei ole vain merkitsevää, kuten sanottua, se on paljolti tuottavaa ja suhteessa muuhun, ei-merkitsevään tuotantoon. Toisaalta se ei ole ainoa tapa jäsentää maailmaa.

Enemmän kuin vain erilaisia kielioppeja (Deleuzen "kielisota", erilaisten kielellisen ymmärtämisen ja jäsentämisen tapojen välinen valta-politiikka), meillä voi olla, ja on, paljon ei-lingvistisiä semiotiikkoja. Félix Guattari on kirjoittanut aihetta koskien hyvän kirjan, Chaosmose, joka ei nyt ole käytössäni. Hän kirjoittaa bakhtinilaisittain ei-kielellisistä semiotiikoista, kielen ei-kielellisestä, eikä esikielellisestä, perustasta, jossa on jo poliittinen juonne : ääni on kiellellisten lausumien fyysistä, ruumiillista, ei merkitsijä-merkitty-suhteellista perustaa, joka jo ilmaisee tahtoa. En nyt mene pidemmälle Guattarin teorioihin, kun en voi referoida tähän mitään, enkä tunne hänen teoriaansa syvällisesti - sitä valitettavasti ei juuri opeteta, joten minulla ei ole ollut tilaisuutta sitä opiskella - ja hänen teoriansa on itse asiassa melko vaikeaa. Mutta jätän tämän niin sanoakseni vaikuttamaan; tulet huomaamaan, että en vetänyt ei-lingvistisiä semiotiikkoja esille turhaan, ne ovat hyvin esillä siinä jatkossa, jota nyt seuraa.

Sanot diskurssin olevan käsitteenä riittämätön ja olet tietenkin täysin oikeassa. Jos jatkamme antamani käsitteistön luomalla pohjalla - eli oletamme, että jo käsitelty on jollain tapaa selkeää pohjaa, jolta muita asioita voidaan selittää - niin voimme sanoa diskurssin olevan rajattu, kielellinen konteksti. Diskurssi sisältää tietyn, rajatun tekstikokoelman, johon keskustelu suhteutuu. Me tarvitsemme laajemman kontekstuaalisen käsitteen ja itse asiassa, voimme jatkaa saman Foucault'n opastuksella.

Esittelen nyt siis yhden Foucault'n oman käsitteen, épistémè. Se on tapana "kääntää" episteemiksi, mikä ei varmastikaan selvennä kenellekään mitään sen sisällöstä. Épistémè on ymmärrettävä suhteessa epistemologiaan,

Michel Foucault
[l'épistémè] on epistemologinen kenttä [...] jolla tiedot[size=75:prbzmdyo]1[/size:prbzmdyo], tarkasteltuina kaiken niiden rationaaliseen arvoon tai objektiivisiin muotoihin vetoavan kriterian ulkopuolella, vaikuttavat positiivisina[size=75:prbzmdyo]2[/size:prbzmdyo] ja ilmaisevat siten historiaa, eivät kasvavan täydellisyytensä [historiaa], vaan paremminkin omien mahdollisuusehtojensa.



1. "...tiedetyt asiat"="Connaissances"; connaissance = tietämys, oppi. Tämä on merkityskin, mutta haen käännösratkaisullani suomenkielisen asun sujuvuutta.

2. "...enfoncent leur positivité"; enfoncer=painaa, painua esim. painaa jälki, mutta myös "painaa kalloon", pakottaa ymmärtämään, muistamaan, mikä on tässä haettu merkitys; positivité=positiivisuus, filosofis-tieteellisessä merkityksessä (←positivismi), positiivisesti olemassaoleva, ts. tietämykset, tiedot, painavat tai vaikuttava siten, kuin ne ovat olemassa, tämän kentän positiivisina, hyväksyttyinä osina.

(Foucault, Michel : Les mots et les choses, impr. 1966/1990/2007, Gallimard, Paris, p. 13).

Epistemologisella käsitämme sitä, mikä koskee tietoa, tietämystä. Une épistémè on siis jokin tietämisen, tiedon muodostumisen kenttä, ei mikään tietty normi, laki joka sanelisi tietämisen mahdollisuusehtoja, vaan tuo sanaleminen itse, ne mahdollisuusehdot, joiden varassa jonkin asian ymmärtäminen tai tietäminen on mahdollista, tai paremminkin jonka mukaisesti ko. asia tulee ymmärretyksi joka tapauksessa (eli ei esim. ole mahdollista, että jokin lausuma jäisi ymmärtämättä, vaan se ymmärretään tavalla, jonka mukaisesti se on esim. "käsittämätön" tai "koominen" tai "irrelevantti" tai...).

L'épistémè viittaa siis juurikin ylikielelliseen, laajempaan kontekstiin, jonka sisällä kielipelejä pelataan. Diskurssilla on aina jokin épistémè.

Otetaan käyttöön toinenkin uusi käsite, perspektiivi. Tämä lienee taide-diskurssin käyttönsä takia selvempää suomeksi. Perspektiivi=näkökulma, mutta laajasti ymmärrettynä, sillä ei yksin kulma, vaan myös etäisyys, katsoja jne. vaikuttavat katsomisen tulokseen. Tästä kannattaa lukea ihan klassisiakin skeptikoita, mutta Montaigne käsittelee aihetta muistaakseni oikein hienosti, ja modernisti.

Perspektiivi auttaa ymmärtämään itse asiassa juurikin epistemologisen kentän irrationaalisuutta, se antaa ruumiillisen komponentin tiedolle, tai se on ruumiillinen komponentti, joka poistaa tiedon abstraktin objektiivisuutensa harhasta, tai osoittaa tämän harhan, antaa fyysiset rajat, fyysisen tuottumisen, tiedolle, kertoo, että viime kädessä kyse on jostakin ruumiin ja tahdon ilmaisusta.

Voisin sanoa jopa että perspektiivi=ruumis=luonto=maailma. Tietenkään ei ole synonyymeja, tietenkään mikään x(A) ei ole täsmälleen yhtä kuin jokin x(B), sikäli kuin A ja B ovat merkityksellisiä. Tarkoitan kuitenkin, että perspektiivi on se välttämätön koko ajan muodostuva, kaikessa välttämättä mukana oleva kokonaisuus jossa ajattelu saa ajattelun roolinsa, ts. maailma, jonka sisällä tehdään jokin arvio maailmasta. Ja tämä on viime kädessä luonnollinen tai ruumiillinen komponentti. Kun Kant sanoo, että jokaisen lauseen eteen on voitava liittää "minä ajattelen", on Nietzsche oikeassa purkaessaan tuosta osat "minä" ja "ajattelen". Eikö siihen jää mitään ? Jää toki, sillä mikään purettu ei jätä jälkeensä tyhjää kohtaa. Kysymys on vain juuri siitä, mitä Nietzsche sanoo : "Uraali-altailaisen kielialueen (jossa subjekti-käsite on huonoimmin kehittynyt) filosofit katsovat maailmaa hyvin todennäköisesti toisella tavalla ja löytyvät toisilta poluilta kuin indogermaanit tai muhamettilaiset" (Hyvän ja pahan tuolla puolen, luku 20). Ja sen lisäksi myös ajatteleminen on jotakin jo a posteriorisesti määritettyä tietyn épistémèn alueella.

Tätä Philippe Descola ja Eduardo Viveiros de Castro käsittelevät tätä hyvin amazonin intiaanien maailman hahmottamisen kautta. Viveiros de Castro kertoo tutkimistaan heimoista, joiden maailmankuvassa järkeenkäypä on mielenkiintoinen lause "kaikki eläimet ovat ihmisiä ennen humanisaatiota". No, se toki on käännetty modernille eurooppalaiselle käsitteistölle, mutta ajatus on, että kaikki elämä on sosiaalista, lajien sisäisesti ja välisesti ja on vain ihmisnäkökulman vaikutusta, että joidenkin toisten eläinten kulttuuri eroaisi perusteiltaan joidenkin ihmisten kulttuurista. Kaikkialla on tavallaan kulttuurillinen jatkumo, kaikki oliot muodostavat periaatteiltaan samanlaisen kulttuurin, sopeutumisen ympäristöönsä, mutta niiden maailmat ovat erilaisia, koska ne eroavat luonnoltaan, eli perspektiiviltään. Niinpä allegorisesti jaguaarille ihminen on pihvi, ihmiselle jaguaari metsästäjä, mutta jaguaarille jaguaari on tavallaan sama kuin ihmiselle ihminen, muttei jaguaarille jaguaari ei ole sama kuin ihminen jne.

En mene allekirjoittamaan kulttuurien samanlaisuuden väitettä kahdesta syystä : 1. en kunnolla tiedä, mitä sillä tarkoitetaan, minne saakka se yltää, ja 2. en ole varma onko kyse itseasiassa kulttuurista vai "ihmisnäkökulmasta".

Tehdäänpä tähän hätään, tämä Descolan teos, Par-delà de nature et culture, kun sattuu olemaan käsillä, pitkä kiertotie perspektiivien selittämiseen.

Perspektivismi Viveiros de Castron mukaan "luonnollinen etno-epistemologinen seuraus animismista" (Viveiros de Castro, Eduardo "Os pronome cosmologicos e o perspectivismo amerindiens", Mana, n°2 (2), pp. 115-144, p. 122, lainaus Descola 2005, 202). Mitä taas on animismi ? Animismi on Viveiros de Castrolle hyvin ilmeinen nimitys amazonin amerintiaanien tavalle jäsentää maailmaa, jossa "[eri elävien olentojen] sisäisten tilojen samanlaisuus sallii "kulttuurin" tilan ulottamisen ei-ihmisiin kaikkine ominaisuuksineen, joita se sisältää, intersubjektiivisuudesta tekniikoiden hallintaan, ritualisoitujen käytöstapojen ja tapoihin mukautumisen kautta käyden. Kuitenkaan humanisaatio ei ole täydellistä sillä, animistisissa yhteisöissä, sellaiset valepukuiset ihmiset, joita kasvit ja eläimet ovat, eroavat ihmisistä juuri [...] fysiikaltaan." Eli amnimistisessa maailmassa "ihmiset ja ei-ihmiset eivät eroa toisistaan henkiensä takia, vaan ruumiidensa. [...] ajatus materiaalisesta jatkuvuudesta on yhteinen suurimmalle osalle animistisia ontologioita. " (Descola 2005, 183-4.)

Ei ole lainkaan merkityksetöntä, mitä tarkoitetaan hengellä. Jos henki on yhtä kuin kulttuuri, on kyse kulttuurisesta uniformismista (uniformismi = saman/yksimuotoisuus, että kaikki noudattaa samaa muotoa). Jos se taas on paremminkin tietty individualistinen kulttuurinen positio, kyse on vain subjektivaatio-oletuksesta : jokainen perspektiivi muodostaa samojen lainalaisuuksien mukaan käyttötarpeisiinsa yksilömaailman (yksilö=individu="jakamaton"). Kuten eräs opettajani vastasi kysymykseen "minän" turhuudesta : "minä" ei ole turha lainkaan, se on erittäin käyttökelpoinen, sen avulla voi muodostaa monenlaisia sosiaalisia suhteita, saada monenlaisia oikeuksia jne.

Mutta individualistinen uniformismi taas ei estä sitä tosi asiaa, että toiset toteuttavat analogisesti samanlaista yksilöllisyyttä, sillä erolla, että he ovat eri yksilöitä, fyysisesti erilaisia olioita, ja myös, koska tämä perspektiivinen tosiasia on tunnustettava, vain analogisesti samanlaisia, eli erilaisia kulttuurillisestikin, jakaen vain tämän kulttuurillisen analogisuuden, että minä näytän heidän näkökulmastaan jossain suhteessa analogisesti samanlaiselta oliolta kuin he.

On huomattava, että animismi ei ole yhtä kuin perspektivismi, perspektivismi vain on ilmeinen, muttei välttämätön seuraus animismista, sillä "[p]ostuloidessaan vastakkaisen näkökulmien symmetrian perspektivismi tosi asiassa hyväksikäyttää nerokkaalla tavalla niiden fysikaalisten eroavaisuuksien avaamaa mahdollisuutta, joihin animismi pohjaa." Mutta, lyhyesti, tämä menee niin vaikeaksi, että itse asiassa, vaikka animismin uskomusjärjestelmä on tavallaan vastaava, sisältää saman pohjan ja mahdollistaa perspektivismin, animistit harvoin ajattelevat asiaa todella niin pitkälle. (ibid. p. 202) Perspektivistinen maailma on animistista vähemmän uniformistinen, lopulta.

Animismin vastapari on naturalismi jonka kautta se ehkä tulee paremmin ymmärretyksi. Lyhyesti ero on siinä, että siinä, missä naturalismi alistaa inhimillisen yhteisön ja sen kulttuuriliset kontingentit luonnonlakien kaikenkattavuudelle, animismi asettaa moraalisen subjektin universaalin position fyysisen olemisen moninaisuutta vastaan (ibid. 276-278). Eli se, minkä animismi asettaa universaaliksi, on itse asiassa moraalinen perspektiviteetti, ei yksikään moraalinen näkökulma, vaan se, että kaikki ottavat moraalisen näkökulman toiminnassaan. Animismi tulee näin lähelle perspektivismiä ja kykenee välttämään naturalismille tyypillisen oman moraalisen position universalisoinnin ongelman, tai maailman omaan moraaliin pakottamisen ongelman, jos näin haluat. Samalla animistiset yhteisöt oikeuttavat näin lajien väliset suhteensa (siis esim. metsästyksen, en mene tässä siihen tarkemmin).

Lainaan tähän pitkähkön pätkän Descolaa, kolmannesta kirjasta, "Les Dispositions de l'être", naturalismia käsittelevästä luvusta pätkän alalukua "Des cultures et des langues animales ?". Jälleen käännös on omani, kursivoinnit ovat alkuperäisiä ja viitteet/merkinnät seuraavan jaon mukaisesti : punaisella merkitsemäni Descolan, sinisellä merkitsemäni minun.

Eläinten kulttuureita ja kieliä?

[--] jotkut etologit, kuten Donald Griffin, eivät epäröi antaa eläimille tietoista ja subjektiivista ajattelua niiden havaintojen perusteella, joita he ovat tehneet niiden käyttäytymisestä, joka todistaa toiminnan suunnitelmallisuudesta jonka tunnetusti mahdollistaa pyrittyjen päämäärien sisäinen representaatio[size=75:prbzmdyo]1[/size:prbzmdyo]. Griffin antaa myös painoa arviolle, että huolimatta siitä ettei sopeutuvuus ole samanlaista, inhimillinen kieli ei eroa suurten apinoiden ja joidenkin lintujen käyttämistä kommunikaatiojärjestelmistä ja että noita viestien vaihdon dispositiiveja on oikeutettua kutsua kieliksi. [Mikä] tekee hänestä eläinten ja ihmisten mentaalisten kykyjen välisen jatkuvuuden asianajajan, joka kieltää tieteen toiminnalle vieraana antroposentrisena ennakkoluulona idean näiden välisestä erosta[size=75:prbzmdyo]2[/size:prbzmdyo]. [Mutta] postuloidessaan yksinkertaisia aste-eroja ihmisten ja eläinten ajatuksellisten kykyjen välille, nykyiset kontinuistit[size=75:prbzmdyo]1[/size:prbzmdyo] ottavat aina evolutiivisen prosessin verrannolliseksi yksiköksi[size=75:prbzmdyo]2[/size:prbzmdyo] sen inhimillisen hahmon, jonka psykologit tuntevat parhaiten, nimittäin aikuisen länsimaalaisen. Ja jos mikään tieteellinen ei uskalla nykyään väittää, että ennen "alkukantaisiksi" kutsutut kansat edustaisivat välivaihetta suurten apinoiden ja meidän välillämme, emme voi estyä vaivaantumasta kiinnostuksesta, jota evoluutiopsykologit osoittavat - hyvin kaukaa, se on totta - nykyisten metsästäjä-keräilijöiden aivotoimintaan[size=75:prbzmdyo]3[/size:prbzmdyo], implisiittisesti olettaen heidät samankaltaisiksi[size=75:prbzmdyo]4[/size:prbzmdyo] kuin pleistoseenikautiset esivanhempamme ja siten lähemmäs, näin on uskottava, muita kädellisiä, kuin Stanfordin professorin[size=75:prbzmdyo]3[/size:prbzmdyo].
Erittäin pitkässä evolutiivisessa ajassa tarkasteltuna ihmisten ja eläinten väliset kognitiiviset erot eivät tosiaan olekaan kuin asteittaisia. Ja tässä meillä on täysin legitiimi positio sikäli kuin emme peräänny siihen haitalliseen etnosentriseen muotoon, joka koostuu Homo sapiens sapiensin kehitysvaiheiden ulottamisesta, etsien Kalaharista, kanadalaisesta metsästä tai Amazonilta etnografisia esimerkkejä, jotka havainnollistaisivat biokäyttäytymisellisen kognitiivisen sopeutumisen vaihetta[size=75:prbzmdyo]5[/size:prbzmdyo] jota ”kulttuuri” ei olisi vielä liikaa saastuttanut. [...] Siinä missä etnologien antroposentrismi ohjaa heidät kieltämään fysikaalisen jatkuvuuden ihmisten ja muiden organismien välillä, sen tunnustaminen tekee puolestaan moderneista gradualisteista[size=75:prbzmdyo]6[/size:prbzmdyo] kyvyttömiä ymmärtämään sisäisyyksien epäjatkuvuutta muuten kuin "kulttuuriksi" kastettuna ulkoisena muuttujana, jonka seurausvaikutusta kognitiivisiin soveltuvuuksiin olisi vaivattomampaa arvioida vähiten modernien ihmisten keskuudessa.
[--]
Peter Marlerin peippojen murteita käsitelleestä pioneerityöstä lähtien ei ole ollut epäilystä, ensinnäkään, etteivät kaikkien lintujen laulut ole lajille stereotyyppisiä, vaan ilmaisevat yksilöllisiä ja alueellisia eroja. [...] Tiedetään myös, lintujen ja joidenkin kädellisten tapauksissa, että tämä kyky sopeutua murteelle erityiseen vokaaliseen repertuaariin etenee oppilassuhteella, joka, laululintujen tapauksessa, tapahtuu suhteessa aikuiseen [--].
Vaikka eläinten varoitusäänet eivät saavuta inhimillisen kielen syntakstista ja semanttista monimutkaisuutta ja rikkautta, on siten vaikeaa yhä väittää kyseen olevan vain yksinkertaisista vaistonvaraisista ilmaisuista : mielivaltaiset varioinnint ja innovaatiot lajin sisällä, imitaation kautta opettaminen, vokaalisen merkin ja merkityn välinen kiinteä vastaavuus, viestin ja sen vastaanottamisen oletettujen seurausten mahdollinen intentionaalisuus, kas, tässä on sarja ominaisuuksia jotka puoltavat sen hyväksymistä, että joidenkin eläinten kommunikaation systeemit ovat kieliä, vähintäänkin erittäin alkeellisia sellaisia.
[--]Itse asiassa, erotuksena Griffiniin, suurin osa kognitiivisista etologeista on vastahakoisia varustamaan eläimet varsinaisen tietosen ajattelun ominaisuudella, preferoiden nähdä eläinten kielen aivoihin koodatun geneettisen ennakkovalmiuden[size=75:prbzmdyo]7[/size:prbzmdyo], jota Marler kutsuu "oppimisvaistoksi" ja jonka piirteet vaihtelevat lajeittain, tuotteena. [...] Lyhyesti, sen myöntämisellä, että eläinlajit kykenevättuottamaan yksilöllistä ja kollektiivista variointia konventionaalisessa ja referentiaalisessa äänteellisen informaation vaihdon systeemissä ei ole tuloksenaan millään tapaa ihmisten kanssa yhteneväisen sisäisyyden myöntämistä ei-ihmislajeille, vaan se tukee päinvastoin niiden kielellisen kyvyn reduktioon fyysiseen perustaan, nimittäin genomiin, jota epigenesis muokkaa kapeissa rajoissa.

1. Griffin, D. P., 1991.
2. Griffin, D. P., 1976.
3. Esim. Cosmides, L. & Tooby, J., 1994; tai vieläpä tutkimukset, jotka ilmoittavat olevansa optimal foraging theorya, kuten Kaplan, H. & Hill, K. 1985.

1. "les continuistes contemporaines"; continuite=jatkuvuus, continuisme=suuntaus, jonka mukaisesti ihmisen ja eläimen välillä ei ole epäjatkuvuutta; continuistes contemporaines=nykyiset kontinuistit, mikä tarkoittaa nyt siis tätä jatkuvuutta kannattavaa, erityistä, nykyistä koulukuntaa.
2. "Prennent toujours comme terme comparatif"= pitävät evolutiivisen prosessin mittana, suhteellisena yksikkönä, terminä.
3. "fonctions mentales"=mental functions
4. "Assimilés"; assimiler=assimiloida, samankaltaistaa.
5. "une stade biocomportemental de l'adaptation cognitive".
6. "gradualistes"; graduel=asteittainen.
7. "Prédisposition"

Mutta, kuten sanottua, tuossa naturalismissa on moraalinen positio sisäänkirjoitettuna. Animistisesti päin vastoin juuri ruumiillisuus yhdistää meitä muihin eläimiin, koska ruumis on "täällä olemista", se mikä antaa juuri mahdollisuuden kieleen tai kulttuuriin (nyt taas sillä varauksella, että tämä on oikeastaan länsimaisten akateemikoiden perspektivististä versiointia animismista). Eli se, että lintujen kielellinen kyky palautuu ruumiillisiin entiteetteihin ei erota niitä ihmisistä, myös ihmiset ovat ruumiillisia samalla tavalla. "Jos eläimet havainnoivatkin samaan tapaan kuin me, mutta eri asioita, johtuu se siitä, että ne ovat ruumiiltaan erilaisia kuin me. [...] Se mitä kutsun siis "ruumiiksi" ei ole fysiologisen erityisyyden synonyymi tai anatominen ominaisuus; se on tapojen ja olemisen tyylien kokonaisuus, joka muodostaa habituksen. [...] Kaukana relativismin spiritualistisesta essentialismista, perspektivismi on ruumiillista manierismia". (Viveiros de Castro, Eduardo, Une figure humain peut cacher une affection-jaguar)

Vielä pari käsitettä :

"Habitus" = fenotyyppinen tai ulkoinen morfologia (biologiassa), kestävien, mukana kulkevien dispositioiden kokonaisuus (bourdieulaisittain) tai ruumiillisten kykyjen, opittujen tapojen, makujen, perustason oletusten kokonaisuus (mausslaisittain, mikä lienee tässä käytetty merkitys).

"Manierismi" = manièrisme; manière=tapa, "maneeri".

Voin mennä myöhemmin vielä "maneeristen" kokonaisuuksien sosiaalisuuteen, sillä on ilmeistä, että ne rakentuvat kollektiivisesti : ei vain metsästäjän suhteessa vanhempiinsa, muihin heimolaisiin, lapsiinsa, vaan myös riistaan, kilpailijoihin, kasveihin, joita hän käyttää suojanaan, myrkkynä, joissa piileksii vaaroja jne. Tai yhtä hyvin opiskelijan suhteessa tietokoneeseen, kirjoitusohjelmaan, internet-yhteyteen, virtuaaliseen yhteisöön, lukijoihin, kirjoittajiin, vastustajiin, virikkeitä antaviin linkkeihin....

Samoin voin myöhemmin avata joitakin käsitteitä, joita nyt käytin, sikäli kuin se tuntuu tarpeelliselta.

Tämä oman viestini derailaus loppuu kuitenkin tähän. Toivottavasti tämä vastasi kuitenkin joihinkin kysymyksiisi ja ehkä sytyttää jota kuta muuta jatkamaan aiheesta - ehkä se auttaisi näidenkin juttujen selvenemistä entisestään. Tarkoitus oli vähintäänkin antaa sinulle välineitä tiedostamisen kokonaisuuksien hahmottamiseen. Emme toki jää vain diskursseista puhumisen tasolle.

Uusimmat

Suosituimmat