Sampo Ahto opetti suomettuneita Seinäjoella 28.1.2008

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Sampo Ahton tammisunnuntain juhlapuhe Seinäjoella 27.1.2008.

”On varmaan sopivampiakin tapoja aloittaa valtakunnallisen tammisunnuntain 90-vuotismuistojuhlan puhe kuin siteeraamalla Josef Stalinin ajatuksia. Niin kuitenkin teen. Palautan nimittäin mieleen, mitä neuvostodiktaattori sanoi tammikuussa 1940, siis talvisodan aikana. Kominternin pääsihteeri Dimitrovin päiväkirjan mukaan Stalin totesi tuolloin, että Suomen kaikki suojeluskuntalaiset oli tapettava. Vain vanhukset ja keskenkasvuiset pojat oli lupa jättää eloon. Helmikuun alussa annettiin käsky varata Katynissa olevat keskitysleirit suomalaisia varten. Kuten tunnettua, sinne ei kuitenkaan saatu suomalaisia, vaan tilalle tulivat puolalaiset.

Stalinin suhtautuminen suojeluskuntalaisiin ei muuttunut myöhemminkään. Kun Suomelle kesäkuussa 1944 esitettiin vaatimus antautumisesta, Moskovassa laadittiin meidän sitä tietämättämme jo asiakirja siitä, miten antautuneen Suomen suhteen olisi menetelty. Maamme olisi tietenkin miehitetty, mutta dokumentin puoleensataan yksityiskohtaan oli mahdutettu myös määräys kaikkien suojeluskuntalaisten vangitsemisesta.

Mikä aiheutti sen, että Suomessa juuri suojeluskuntalaiset olivat Stalinin armottoman vihan kohteina? Varmaan yhtenä tekijänä olivat suomalaisten taipumattomuus ja sisukas vastarinta toisessa maailmansodassa. Niiden juurien katsottiin Neuvostoliitossa lähtevän suojeluskunnista, mikä näkemys heijastui myös sodan ajan neuvostopropagandan sanankäytössä. Moskovassa muistettiin myös hyvin, miten suojeluskunnissa oli uurastettu 1920- ja 1930-luvuilla Suomen maanpuolustuksen hyväksi. Ja tietenkin Moskovassa tiedettiin hyvin sekin, mitä suojeluskuntalaiset puolestaan ajattelivat Neuvostoliitosta ja sen järjestelmästä.

Etelä-Pohjanmaa löi ensimmäisen sulun Leninin haaveille

Pääsyy Stalinin antipatiaan suojeluskuntiamme vastaan löytynee kuitenkin vuoden 1918 tapahtumista. Me Suomessa emme vain ole edelleenkään yleisesti tiedostaneet sitä, että täällä ei tuolloin tehty ainoastaan oman maamme historiaa vaan täällä luotiin myös maailmanhistoriaa. Meillä nimittäin ensimmäisenä lyötiin sulku Leninin haaveille maailmanvallankumouksesta. Ajan mittaan se olisi varmaan tapahtunut jossakin muuallakin, mutta tosiasia oli, että se tapahtui juuri Suomessa, vallankumouksen kehdon Pietarin lähituntumassa. Ja neuvostotulkinnan mukaan pääsyyllisiä olivat juuri suojeluskuntalaiset. Sen nimikkeen allehan koko valkoinen armeija Venäjällä tuolloin niputettiin siitä riippumatta, että suojeluskuntalaiset sodan myöhemmässä vaiheessa olivat vain osa Suomen hallituksen joukoista.

Käyttämämme ajanlaskun mukaan bolshevikkien vallankaappaus eli niin sanottu lokakuun suuri vallankumous Pietarissa tapahtui marraskuun 7. päivänä 1917. Jo vuorokautta myöhemmin saapui Leninin tervehdys Suomen sosialidemokraateille Helsinkiin: ”Nouskaa, nouskaa viipymättä ja ottakaa valta järjestyneen työväen käsiin.”

Lenin odotti Suomelta paljon

Leninin toivomus oli hänen näkökulmastaan katsottuna itsestään selvä. Hän tunsi Suomen hyvin jo senkin takia, että oli juuri piileskellyt siellä muutamia kuukausia. Hänen henkilökohtaiset suhteensa Suomen äärivasemmistoon saivat hänet suhtautumaan luottamuksella siihen, että kapina onnistuisi Helsingissä siinä kuin Pietarissakin. Vielä epävarmalla pohjalla olleelle bolshevikkivallalle olisi ollut erittäin tervetullutta, jos myös aivan kapinakeskuksen vieressä ollut Suomi olisi saatu vallankumouksellisten haltuun.

Mutta suuremmistakin asioista oli kysymys. Lenin ei tähdännyt valtaan vain Venäjällä, joka marxilaisen teorian mukaan ei ollut vielä edes kypsä ”proletariaatin diktatuurille”. Sen kypsyyden asteen olivat saavuttaneet ainoastaan teollistuneet kapitalistivaltiot, joista ehdottomasti tärkein oli Saksa. Sieltä vallankumouksen olisi kuulunut alkaa, mutta nyt Leninin julistaman historian kulun lainomaisuuteen oli syntynyt sellainen mutka, että myrsky olikin puhjennut vasta esiteollisessa vaiheessa olevalla Venäjällä. Siellä alkanut kapina kuitenkin sytyttäisi kulovalkean muuallakin Euroopassa, missä vallankumous muutenkin oli odottamassa kulman takana.

Tällaista taustaa vasten katsottuna oli siis aivan selvää, mitä Lenin odotti suomalaisilta aateveljiltään. Niinpä, kuten Trotski sanoi, Suomen vallankumous vaikuttaisi piristävästi myös Ruotsin työläisiin.

Trotski syytti Suomen työläisiä

Suomalaisella luonteella varustetusta ihmisestä ei hevin ole kuitenkaan kapinoitsijaksi eikä ollut suomen punaisistakaan, vaikka Lenin lähetti itse Stalinin Helsingin työväentalolle innostamaan väkeä. Yleislakko saatiin aikaan ja joukko murhia, mutta siihen yritys sitten jäikin sillä kertaa. ”Vuosisatoihin ei unohdeta, että te ette kaapanneet valtaan haltuunne marraskuussa”, Trotski puuskahti Suomen punaisille johtajille kuukauden lopulla. Otto Ville Kuusinen puhkesi myöhemmässä itsekritiikissään suorastaan runolliseksi: ”Marraskuussa meilläkin kulki vallankumouksen hengetär yli maan. Mutta me emme nousseet sen siiville, vaan kumarsimme päätämme ja annoimme se lentää yli.”

Myös Suomen kuten esimerkiksi Valko-Venäjän, Ukrainan ja Georgian itsenäisyyden tunnustamisten oli määrä palvella vallankumouksen levittämistä. Tällainen tunnustaminen vahvistaisi proletariaatin asemaa kyseisissä maissa ja olisi vain muodollisuus siinä mielessä, että pian alkaisi Leninin sanojen mukaan ”toinen sosialistinen vallankumous, joka nyt tulisi tapahtumaan koko maailman mittakaavassa”. Niinpä Saksan kanssa tehty Brest-Litovskin rauhakin oli Leninille vain sillä hetkellä hyödyllinen väliaikaisratkaisu: ”Vallankumous Saksassa on väistämätön. Se, nimittäin tämä vallankumous, on tuhoava Brestin rauhansopimuksen.” Äärimmäinen machiavellismi oli Leninin politiikan tunnuspiirteitä.

Lenin piti Suomen-aateveljiään pettureina

Aatetoverien Suomessa oli kuitenkin edelleen vaikea pysytellä mukana Leninin vauhdissa. Tammikuun puolessa välissä 1918 neuvostojohtaja alkoi menettää jo malttiaan: ”Suomen sosialidemokraatit ovat pettureita. He eivät tahdo tehdä vallankumousta, vaikka se on heidän velvollisuutensa.” Suomalaisille itselleen Lenin ei sentään käyttänyt näin rajuja sanoja, vaan tyytyi neuvomaan näitä isällisesti, miten oli toimittava. Kullervo Manner tulikin vakuuttuneeksi: ”Kohtaus Leninin kanssa teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että minussa heräsi rohkeus ja päättäväisyys lähteä vallananastuksen tielle, jolle me sitten tammikuun lopussa lähdimmekin, vaikka, totta kyllä silloinkin vielä epäröiden.” Päättäväisyyttä lisäsi epäilemättä Leninin lupaus 10 000 kiväärin lähettämisestä, mitä lupausta vielä kapinan alettua täydennettiin 25 000 kiväärillä ja 30 tykillä.

27. tammikuuta illalla 1918 nousi sitten punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin merkiksi vallankaappauksen alkamisesta. Venäläisille ilmoitettiin, että Suomen hallitus oli kukistettu vallankumousteitse, ja venäläiset puolestaan lähettivät onnittelusähkeitä. Trotskin mukaan Suomen sankarillisen työväenluokan teko sytytti sydämet kaikkialla maailmassa: ”Meillä on samat ihanteet ja samat tiet. Meidän sydämemme sykkivät samassa tahdissa teidän sydäntenne kanssa. Eläköön veljellinen sosialistinen Suomi!”

Suomen asioita hoidellut bolshevikkipuolueen keskuskomitean jäsen Ivar Smilga tähdensi sitä, että Venäjä ei jäisi puolueettomaksi ja jatkoi: ”Yhteisenä taistelutunnuksenamme, sekä Suomen että Venäjän proletariaatin taistelutunnuksena olkoon: Pohjoiseen! Voittoon! Voittoisasti Tornioon nostattamaan Ruotsia!

Bolshevikkien lupaukset sosialistiselle Suomelle

Mikä olisi ollut Suomen tulevaisuus, jos bolshvikkien kaappaus olisi täällä onnistunut? Viitteitä asiasta antaa Venäjän kansankomissaarien neuvoston ja Suomen kansanvaltuuskunnan sopimus maaliskuun 1. päivältä 1918, jota nimitettiin ensimmäiseksi sosialististen valtioiden väliseksi sopimukseksi. Siinä muun muassa luvattiin Venäjän kansalaisoikeus kaikille suomalaisille työläisille ja vierasta työvoimaa käyttämättömille talonpojille suomalaisten sitoutuessa myöntämään mahdollisimman helpot ehdot vastaaville venäläisille ryhmille. Todettakoon, että kun jotkut suomalaisista vastustivat näin pitkälle mennyttä yhteensulauttamista, Lenin syytti heitä shovinisteiksi. Aikanaan kyseiset toverit joutuivat tilinteolle Stalinin kanssa.

Stalinin kynsiin olisi joltisellakin varmuudella päätynyt koko Suomen valtakunta, jos vuoden 1918 taistelun tuloksena olisi ollut niin sanottu sosialistinen Suomi. Tällä kannalla oli muun muassa bolshvikkien Helsingin-komitean jäsen V.N. Zhalezhki, joka kirjoitti vuonna 1931, että ”ilman saksalaisten suoranaista asioihin puuttumista Suomen Sosialistinen Neuvostotasavalta kuuluisi tänään Sosialististen Neuvostotasavaltojen liittoon.” Zhalezhkin käsitykseen on helppo yhtyä lukuun ottamatta viittausta saksalaisten asioihin puuttumisesta. Viittaus johtui tietenkin siitä, että bolshevikkipuolella haluttiin uskotella myöhemminkin, että punaisten tappiota eivät suinkaan aiheuttaneet valkoiset vaan Suomeen hyökännyt ja ylivoimaiseksi kuvattu Saksan armeija.

Kapina, sisällissota, luokkasota, vapaussota

On ilman muuta selvää, että jos aseellinen kapina jossakin maassa valtaa pitävää hallitusta vastaan johtaa pitkäaikaisiin verisiin yhteenottoihin, kyseistä selkkausta on syytä nimittää sisällissodaksi asianomaisessa maassa. Erityisesti näin on laita kapinoitsijoiden näkökulmasta katsottuna, vaikka tietysti heilläkin on oikeus käyttää yrityksestään mitä nimiä tahansa. Niinpä yhä ilmestyvä Tiedonantaja-lehti näyttää viljelevän edelleen vuoden 1918 tapahtumista käsitteitä Suomen työväen vallankumous ja luokkasota.

Kuitenkin vuoden 1918 sodan pelkkä sisällissota-aspektikin oikeuttaa myös vapaussota-nimityksen käyttämiseen. Sisällissodan voittajahan voi olla kuka tahansa, mutta tavanomaiseen sisällissotaan ei kuulu se, että toisen osapuolen voiton seurauksena olisi lähes automaationa asianomaisen valtion ulkoisen vapauden ja itsenäisyyden menetys. Sitähän punaisten voitto mitä todennäköisimmin olisi Suomelle merkinnyt.

Bolshevismi ei Suomessa kuitenkaan voittanut, ja maailmanvallankumouskin pysähtyi heti alkuunsa jo Karjalan kannakselle. Se taas oli tulosta siitä, että Suomessa oli riittävästi myös niitä, jotka lähtivät yksinomaan tai ainakin ensisijaisesti sotaan sen vuoksi, että maamme saataisiin vapaaksi Venäjän otteesta. Heitä edustakoon tässä tuolloinen tykkimies ja myöhempi kenraaliluutnantti A.F. Airo, jonka kannanotto sattui vastikään silmiini: ”Jos tämä oli meidän sisällissotamme, miksi ihmeessä rauhasta olisi neuvoteltu ja rauhansopimus tehty vieraalla maalla toisen valtion, Neuvostoliiton kanssa? Kyllä minä olen käynyt vapaussotaan, eivätkä ne minua muuhun sotaan saakaan. Muuttakoot sellaisten sotien nimiä, joihin osallistuneista ei kukaan ole enää elossa! Niin kauan kuin minä elän, ei kukaan perkele voi pistää minua sisällissotaan tai kansalaissotaan.”

Hiiri käärmeen edessä ei lamaantunut

Jos jossain maassa on avainpaikoilla vieras sotaväki, joka täysin riippumattomana maan hallituksesta tekee mitä mielii, maata tuskin voi todellisuudessa pitää itsenäisenä maana. Jos tuo sotaväki kaiken lisäksi on levotonta ja syyllistyy jatkuvasti omavaltaisuuksiin ja muun huipuksi ryhtyy aseistamaan ja muutenkin tukemaan hallitusta vastaan kapinaa valmistelevia, eikä asialle yritetä tehdä mitään, hallituksen hallitsemisesta puhuminen on jo huonoa pilaa. Jos itse kapinavalmistelujenkin edessä lamaannutaan kuin hiiri käärmeen katseen edessä, historian tuomio moiselle hallitukselle on selvä.

Svinhufvudin johtama Suomen hallituskin eli senaatti, kuten sen perinteinen nimi vielä vähän aikaa oli, ei lamaantunut. Luonnollisestikaan hallitus ei voinut ennen kokemattomassa tilanteessa heti tietää, miten sen olisi tullut toimia. Aivan ylitsepääsemättömältä näytti varsinkin se, että valtiovallalla ei ollut käytettävissään kättä pidempää eli voimaa tahtonsa läpiviemiseksi.

Monista horjumisista huolimatta hallituksen toiminta ainakin jälkeenpäin katsottuna oli sittenkin yllättävän tarkoituksenmukaista. Lappajärvelle ja Jalasjärvelle Etelä-Pohjanmaalla määrättiin perustettaviksi poliisijoukoiksi ajatellut Järjestyslipusto ja Suomen Tasavallan Vartiosto. 16. tammikuuta 1918 nimitettiin kenraaliluutnantti Gustav Mannerheim Pohjanmaan suojeluskuntien päälliköksi ja 27. tammikuuta 1918 kaikkien niin sanottujen hallituksen joukkojen ylipäälliköksi. Sellaisia olivat edellä mainittujen poliisijoukkojen ja Vimpelin sotakoulun lisäksi paikalliset suojeluskunnat, jotka senaatti oli virallisesti julistanut hallituksen joukoiksi 25. tammikuuta. Mannerheim itse oli siirtynyt Vaasaan, ja kapinan puhkeamisen ollessa jo ovella sinne lähti myös kolme hallituksen jäsentä, kun toiminta Helsingissä näytti käyvän mahdottomaksi.

Maantiede ja pohjalaisten isänmaallisuus ratkaisivat

Eteläinen Pohjanmaa oli siis selkeästi se alue, josta valtiovalta suunnitteli aloittavansa toiminnan Suomen vapauttamiseksi venäläisistä ja järjestyksen palauttamiseksi maahan. Valinnan perusteina oli tärkeitä sotilasmaantieteellisiäkin syitä, mutta vaa’assa painoi suuresti myös pohjalaisten isänmaallinen mielenlaatu, joka tiedettiin pohjalaisten ominaisuudeksi – ja tiedetään edelleen. Siitähän on lukuisia havaintoesimerkkejä, joista näkyvänä muistona ovat edelleen monet Suomen sodan muistomerkit, joita nousi melkein pitäjään kuin pitäjään. Venäläiset vallanpitäjät olivat aivan oikeassa ymmärtäessään, että muistomerkkien pystyttämiset ja niiden luona tapahtuneet kansanjoukkojen kokoontumiset eivät niinkään olleet tarkoitetut suoden 1808 taistelujen muistamiseksi vaan ylipäätään tunnuksiksi Venäjän herruutta vastaan.

Erityisen selkeästi pohjalainen vapaudenkaipuu tuli esiin maakunnan miesten runsaslukuisena osallistumisena jääkäriliikkeeseen, jonka ainoana tarkoituksena oli valmistautuminen Suomen vapauttamiseen venäläisistä. Vajaasta 1900 jääkäristä reippaasti yli kolmannes oli syntynyt Pohjanmaalla. Erityisen ansiokas jääkäripitäjä oli pieni Kortesjärvi, josta lähti Saksaan 39 miestä. Jos lähtijöitä olisi ollut samassa suhteessa väkilukuun koko valtakunnassa, jääkäriliikkeen vahvuus olisi ollut 35 000 miestä.

Jääkäreiden pääosa palasi Suomeen Vaasaan tunnetusti 25. helmikuuta 1918, mutta erilaisina etukomennuskuntina heitä oli saapunut jo ennen sodan puhkeamista noin sata miestä muun muassa suojeluskuntalaisten kouluttajiksi. Heistä yli puolet toimi Pohjanmaalla.

Jääkäreiden merkitystä valkoiselle armeijalle voi tuskin yliarvioida. Heidän motivaationsa oli korkea ja vaikka heidän koulutuksensa ei vastannutkaan rauhan ajan armeijan tarkoituksenmukaista ja nousujohteista koulutusta, he olivat selkäytimiään myöten omaksuneet preussilaisen käsityksen kurista ja järjestyksestä. Sen avulla valkoisesta armeijasta muodostui kaikkine puutteineenkin ylivoimainen sodankäyntiväline vastapuoleen verrattuna, missä tällaisista perusasioistakaan ei ollut juuri mitään käsitystä.

Shvetsnikovin divisioonan piti kukistaa valkoinen Suomi

Suomen venäläisenä päämiehitysjoukkona toimi XLII Armeijakunta, jonka esikunta oli Viipurissa. Armeijakunnan ydinjoukkona oli bolshevikkipuolueeseen toukokuussa 1917 liittyneen eversti M.S. Shvetshnikovin komentama 106. divisioona, jonka tehtäviin kuuluivat muun muassa mahdollisen saksalaisen tai ruotsalaisen maihinnousun torjuminen Pohjanmaalla ja suomalaisten kapinan estäminen. Se mitä vasta itsenäistyneen Suomen johto suunnitteli, oli Shvetshnikovin silmissä kapinaa.

Shvetshnikovin divisioona käsitti neljä rykmenttiä, joista Jalkaväkirykmentti 423 eli niin sanottu Lugan eli suomalaisittain Laukaanjoen rykmentti oli ryhmitetty hajaryhmitykseen Etelä-Pohjanmaalle. Lisäksi alueella oli 1. Suomenmaalaisen Rajavartiorykmentin, 2. Erillisen Itämeren Ratsuväkiprikaatin ja 1. Pietarin Ratsuvartiorykmentin joukkoja. Joukkojen painopiste oli Vaasassa, jossa oli vajaa 200 miestä. Lisäksi venäläisillä oli varuskuntia Kokkolassa, Seinäjoella, Lapualla, Ilmajoella, Ylistarossa, Kaskisissa, Kristiinankaupungissa, Pietarsaaressa, Uudessakaarlepyyssä, Laihialla ja Vähässäkyrössä. Joukkojen yhteisvahvuus Etelä-Pohjanmaalla oli jonkin verran yli 5000 miestä. Täällä Seinäjoella venäläisiä oli noin 550.

Rappiorykmentissä epäjärjestystä ja juopottelua

Joukkoja johtivat vallankumoukselliset komiteat, mikä luonnollisesti merkitsi heikkoa johtamista. Jalkaväkirykmentti 423:ssa valtaan olivat nousseet bolshevikit, jotka puolestaan olivat äänestäneet rykmentin komentajaksi bolshevikkina tunnetun reservin vänrikki Jushkevitshin. Mies ei kuitenkaan osannut eikä kai ymmärtänytkään saada minkäänlaista järjestystä rykmenttiinsä, joka Shvetshnikovin mukaan oli aivan ”rappiolla”. Lomille lähdettiin mielivaltaisesti, rykmentin käyttövarat jaettiin tasan miesten kesken, hevoset jätettiin hoidotta – ja aseita ja varusteita myytiin ulkopuolisille eli suomalaisille. Arvaatte varmaan, mihin rahat käytettiin. Rykmentissä yksinkertaisesti kaikki luhistui Shvetshnikovin sanojen mukaan.

Suomalaisten puolella ei tietenkään voitu olla selvillä venäläisten onnettomasta tilanteesta, vaikka jotakin ulospäin näkyikin. Toisaalta aseistettu ja juopottelua harrastava, täysin ryhditön joukko voi olla arvaamattoman vaarallinen, ja ainakin venäläisiä oli paljon. Pohjanmaalle saapunut Mannerheim toivoikin hallitukselta itselleen kohtuullista aikaa valmisteluihin: ”Järjestäkää asiat miten hyvänsä, mutta älkää Jumalan nimessä vielä alkako julkista sotaa.”

Mannerheim huolissaan nuoresta armeijasta

Selvää on, että ammattisotilas Mannerheim oli huolestunut. Järjestelmällisyyteen tottunut mies istui ainakin näennäisesti tyhjän päällä. Ei ollut suunnitelmia, ei ollut organisaatiota, ei ollut johtamisjärjestelmää, aseita oli vähän, joukkojen olemassaolo olikin ehkä suurelta osalta vain toiveajattelua ja joka tapauksessa joukot muodostuivat enimmäkseen siviilimiehistä, jotka eivät tienneet oikeasta sodasta ja sodankäynnistä juuri muuta kuin mitä olivat jostakin kuulleet tai lukeneet.

Haluamaansa valmisteluaikaa Mannerheim ei kuitenkaan voinut saada. Lopputuloksen kannalta se oli hyväkin, sillä punaisten kapinayritys olisi joka tapauksessa alkanut silloin kun se alkoi, ja jos valkoisten puolella olisi tuolloin oltu valmisteluiden alkuasteella, kapinalliset olisivat saaneet merkittävän etulyöntiaseman. Kuin sattuman oikusta Pohjanmaalla iskettiin kuitenkin samana päivänä kuin punaiset etelässä, nimittäin sittemmin Tammisunnuntaiksi kutsuttuna tammikuun 28. päivänä 1918.

Mannerheim ei antanut toimintakäskyä sen vuoksi, että hän olisi tuntenut bolshevikkien aikataulun. Hänen oli yksinkertaisesti pakko toimia tai tilanne olisi voinut karata hänen käsistään. Karjalassa olivat taistelut Mannerheimista ja hänen esikunnastaan riippumatta alkaneet jo 19. tammikuuta 1918 venäläisten ja punaisten hyökätessä Viipurissa Pietisen tehtaille. Tapauksen kiihdyttämät valkoiset olivat ryhmittyneet vastatoimiin, jotka olivat laajenneet oikeaksi sodaksi. Kun Pohjanmaalla rävähti, Karjalassa oli käyty jo kolme taistelun nimen ansaitsevaa yhteenottoa ja Laatokan Karjalan venäläiset oli riisuttu aseista.

Kiväärein, kirvein, puukoin

Tietoja Karjalan tapahtumista tihkui tietenkin Pohjanmaalle, eivätkä miehet siellä olleet enää pitkään pidäteltävissä. Niinpä Lapualle kokoontui jo 23. tammikuuta 600-700 miestä, ehkä jopa 1000 suojeluskuntalaista kivääreillä, kirveillä, puukoilla ja heinäseipäillä varustautuneina ilmoittaen, että ”ennen pimeän tuloa kaikki henkiin jääneet ryssät köytetään”. Valkoisten johto ei siis juossut kilpaa vain vastaleirin kanssa, vaan uhkana oli myös, että suojeluskuntien nousu olisi hajonnut hallitsemattomiksi paikallisiksi yrityksiksi.

Pitääkseen toiminnan johdossaan Mannerheim päätyi eräiden muutosten jälkeen käskyyn, että suojeluskuntien oli aloitettava venäläisten aseistariisuminen Pohjanmaalla 28. tammikuuta kello 3.00 aamuyöllä. Laihialla hyökkäys alkaisi kuitenkin jo illalla 27. tammikuuta ja Lapualla 28.tammikuuta kello 2.00. Mannerheim itse lähti Vaasasta Ylihärmään. Matkalla hänet pysäytettiin Ylihärmän suojeluskunnan asettamalla tarkastuspisteellä, missä eräs vanha herännäisisäntä pitkään ja epäluuloisesti tutki herrojen papereita. Lopulta ukko antoi perään: ”No, koittakaa nyt mennä, mutta muistakaan olla miehiä kans.”

Laihialla Hulmilla on muistomerkki, jossa lukee: ”Tällä paikalla aloittivat Laihian miehet vapaussodan”. Vaikka sota itse asiassa oli alkanut Karjalassa, Hulmin muistomerkin teksti pitää paikkansa siinä mielessä, että Laihialla sota todella virallisesti ylijohdon käskyä noudattaen alkoi. Kylässä olleille venäläiskasarmeille hyökkäsi jääkäri Viljo Laakson, myöhemmän Mannerheim-ristin ritarin ja kuuluisan niin sanotun puujalka-Laakson johtama suojeluskuntaosasto. Kaikki ei mennyt kuten oli ajateltu, ja Laakso menetti viisi miestä kaatuneina. Tavoite kuitenkin saavutettiin. Vankeja saatiin 28 miestä, ja sotasaalista kertyi 70 kivääriä ja 30 hevosta. Osa venäläisistä tosin pääsi pakenemaan Vaasaan.

Gerich Lapualla: ”Nyt saatte tapella, pojat”

Erityisen tärkeä tehtävä oli varattu Lapuan suojeluskunnalle, sillä oman pitäjän venäläisten aseistariisumisen jälkeen lapualaisten oli jouduttava jo aamuksi Seinäjoelle. Paikka oli liikenteellisesti keskeinen ja venäläisten vahvasti miehittämä, ja sen haltuunottoa pidettiin Etelä-Pohjanmaan vapauttamisen avainkysymyksenä.

Niinpä näiden seutujen toimintaa johtanut kenraalimajuri Paul von Gerich lähti itse Lapualle johtamaan toimintaa, ja häntä valvomaan Mannerheim lähetti lisäksi ratsumestari Hannes Ignatiuksen, mistä edellinen ei tietenkään pitänyt. Huonoa suomea puhuvaan, niin sanottuun ryssän upseeriin varauksellisesti suhtautuneet lapualaiset sitä vastoin mieltyivät tulokkaaseen, sillä tämä ei ollut pitkien puheiden eikä fraasien mies. Kenraalin puhe kirkolle kokoontuneille noin tuhannelle lakeuden miehelle oli lyhyt, mutta sitäkin iskevämpi: ”Hyve ilta, pojat. Nyt saatte tapella, pojat. Se se on saatana, ettei me saada ajettua niitä ryssiä pois täältä.” Into oli suuri, ja niin lähdettiin.

Tapella lapualaiset eivät kuitenkaan toistaiseksi saaneet, sillä kirkonkylän taloissa hajallaan olleet venäläiset eivät tehneet vastarintaa. Ei sitä tehty Seinäjoellakaan, vaikka läheltä piti ja muutamia laukauksia jouduttiin ampumaan. Seinäjoelta kertyi sotasaalista pari tuhatta kivääriä, joukko konekivääreitä ja neljä kranaatinheitintä.

Valkoisten improvisoitu kaappaus oli menestys

Jo ennen puoltapäivää tammisunnuntaina Mannerheim oli selvillä siitä, että yllätysisku oli onnistunut suomenkielisellä Etelä-Pohjanmaalla. Vain Ilmajoella, jossa oli yksi venäläinen tykistöpatteri, tilanteen laukeaminen kesti seuraavaan aamuun saakka. Myös ruotsinkielisellä Rannikko-Pohjanmaalla menestys oli hyvä, vaikka muutamissa paikoissa oli käytettävä aseita. Vaarallisin oli Vaasan varuskunta, mutta sielläkin venäläiset antautuivat menetettyään kaatuneina 13 miestä. Kaiken kaikkiaan Etelä- ja Keski-Pohjanmaan täydelliseen valtaukseen meni noin neljä vuorokautta.

Valkoisten menestys oli suuri. Hintana oli tosin 14 kaatunutta suojeluskuntalaista, mutta pelilaudalta oli poistettu neljännes venäläisten divisioonasta. Sotasaaliiksi saadut 8000 kivääriä, 34 konekivääriä, 4 kranaatinheitintä, 37 tykkiä ja suuret määrät ampumatarvikkeita riittivät suojelukuntalaisten tyydyttävään varustamiseen, mikä oli edellytys toiminnan jatkamiselle. Sitä oli myös tukialueen saaminen hallituksen joukoille. Eteläisestä Pohjanmaasta muodostui valkoisen Suomen ydinalue ja sittemmin syyttä suotta Mikkelin varjoon jääneestä Seinäjoesta vapaussodan keskeisin johtamispaikka. Pohjalaisten intomielen, Mannerheimin johtamistaidon ja venäläisten luhistuneen moraalin seurauksena valkoisten improvisoitu kaappaus oli onnistunut täydellisesti. Vuoden 1917 joulukuun 6. päivän itsenäisyysjulistus alkoi muuttua todellisuudeksi tammikuun 28. päivänä 1918.

Älkäämme unohtako myöskään sitä, mitä Stalinkaan ei unohtanut. Etelä-Pohjanmaa oli paikka, jossa ensimmäisenä käytiin menestykselliseen ja pysyviä tuloksia tuottaneeseen vastahyökkäykseen leniniläistä maailmanvallankumousta vastaan. Kyse ei ollut siis vain Etelä-Pohjanmaan tai Suomen vapauttamisesta, vaan täällä käännettiin kokonaista maailmanhistoriaa tiettyyn suuntaan.

Rauhaa, menestystä, terveyttä ja pitkää ikää teille kaikille vapaassa, suomalaisessa Suomenmaassamme!”

Kommentit (0)

Uusimmat

Suosituimmat