U.K. Kekkonen ja Väinö Tanner

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Mitä mahtoi suunnitella Urho Kekkonen, kun hän sai eräänä päivänä v.1941 valmiiksi juhlakirjoituksen Helsingin Sanomiin? Siinä ylistettiin Väinö Tanneria tämän 60-vuotispäivänä näin:

"Väinö Tannerissa on paljon sellaista, joka on suomalaisinta, mitä miehessä voi olla: hän on varma mielipiteissään, joskus itsepäisyyteen saakka, hän on rehellinen ja luotettava kannanotoissaan, hän on uskollinen asialleen ja tovereilleen, hän on realiteettien mies, kylmä ja kovakin asioissaan, mutta lämmin ihmisenä, hän on humoristinen omalla jäyhällä tavallaan. Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan, työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa mitkä voimat tahansa."



Voi vain arvailla, mikä sai Kekkosen noin innostumaan Tannerista. Ehkä hän tällä tavoin ilmoittautui tärkeämpiin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Hänhän oli juuri noihin aikoihin turhautunut sivuraiteilla oleva poliitikko. Juhani Suomi ei tätä Kekkosen purkausta tarkemmin selitä. Ehkä Tannerin taipumattomuus oli tehnyt aidosti vaikutuksen myös Kekkoseen, joka hehkutti:
"Väinö Tannerin on kannattanut elää näin pitkälle niin että hän, monet kerrat vihatuin ja parjatuin mies, saa nähdä olevansa paitsi omiensa rakastama myös vastustajiensa arvostama ja kunnioittama. Väinö Tanner, suomalainen valtiomies suomalaisen työväenliikkeen johdossa, on eräs tae kansamme itsenäisyystahdon jatkuvasta säilymisestä ja lujittumisesta."
Oman painonsa Kekkosen kiitoksille antoi se, että Tanner oli edellisenä kesänä Neuvostoliiton röykytyksestä tarpeeksi saaneena eronnut hallituksesta.

Kekkosen kehut eivät jääneet kokonaan vaille vastakaikua. Pari vuotta myöhemmin valtiovarainministeriön esittelijäneuvos Sakari Tuomioja oli suunnittelemassa toimia valtion virastojen toiminnan tehostamiseksi ja vihjasi mahdollisesta uudesta tehtävästä Kekkoselle. Jatkosodan aikana elokuussa 1943 Kekkonen nimitettiinkin virastoasiain valtuutetuksi - nimitys oli hänen itsensä keksimä. Valtiovarainministeri Tanner otti tehokkaaksi tuntemansa ja "haukkuja pelkäämättömän" Kekkosen mielihyvin ministeriöönsä. "Kekkosta tehokkaampaa miestä siihen ei löydy", Tanner myönsi. Kekkonen itse sanoi Tannerin pyytäneen häntä "virastodiktaattoriksi". Tässä ylimmän byrokraatin virassa Kekkonen oppi loputkin valtiokoneistosta ja suomalaisen yhteiskunnan lainalaisuuksista. Edellisen vuoden marraskuussa Kekkonen kavereineen oli Rovaniemellä konjakin voimalla laittanut maailmankuvansa uusiksi ja ryhtynyt samantien myös ottamaan yhteyksiä Tannerin arvostelijoihin ja vastustajiin SDP:ssa, muiden muassa J.W. Ketoon. Voidaan siis sanoa, että vaikka Kekkonen kesällä 1943 nautti Tannerin luottamusta, Tanner ei enää nauttinut Kekkosen luottamusta.

Kun sotatoimet Suomen ja Neuvostoliiton välisillä rintamilla 5. päivän syyskuuta 1944 päättyivät, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue oli yhtä hajalla kuin se oli ollut neljännesvuosisata aikaisemmin. Historia toisti itseään siinäkin mielessä, että Tanner oli edelleen maltillisten voimien johtaja ja yhä valmis asettumaan kommunisminvastaisen taistelun johtoon. Sillä siitähän oli hänen ja hänen laillaan ajattelevien mielestä ensi kädessä kysymys. Heti aselevon voimaanastumispäivänä järjestettiin Helsingissä Arvo "Poika" Tuomisen 50-vuotispäivien kunniaksi tilaisuus, jossa Tannerin politiikkaa läpi sotavuosien tukeneet sosialidemokraatit määrittelivät tavoitteensa. Tämä toverijoukko sai kiirehdittyä koolle SDP:n ylimääräisen puoluekokouksen marraskuun lopulla. Tuon kokouksen kulku ja henkilövalinnat antoivat vuosiksi eteenpäin suunnan ja toimintamallin sille sosialidemokraattiselle joukolle, joka seuraavat kaksikymmentä vuotta kävi ideologista lähitaistelua. Periaatteena oli, että kommunisteja vastustetaan keinoja kaihtamatta ja SDP:n omat vasemmistopoikkeamat ahdistetaan puolueen ulkopuolelle.

Saman päivän iltana, jolloin Tanner kannattajiensa kanssa piti äsken mainittua palaveria, Kekkonen saunoi samassa luotettavassa porukassa, joka kaksi vuotta aikaisemmin oli Rovaniemellä vetänyt johtopäätöksiä. Kekkonen uskoi nyt monen muun poliitikon tapaan, että sodanjälkeinen suomalainen yhteiskunta olisi selvästi vasemmistolaisempi kuin sotia edeltänyt, ja siksi oli kommunistien kanssa kamppailtaessa "otettava reipas askel vasemmalle". Kolmas merkittävä kokous oli pidetty jo päivää aikaisemmin. Sosialidemokraattien rauhanopposition radikaalimpi siipi oli kokoontunut omaan palaveriinsa pohtimaan tulevaisuutta. Kekkosen lähipiiri alkoi pitää yhteyttä tämän joukon kanssa.

Kekkonen, jolla itsellään oli tiedustelutausta, tuskin yllättyi, kun muutama viikko myöhemmin hänen puheillensa saapui korkea-arvoinen neuvostoliittolainen tiedustelumies J. Jelisejev. Tämän ammattimiehen tehtävänä oli solmia "toimivat yhteydet" sellaisten henkilöiden kanssa, jotka "johdonmukaisesti" olivat toimineet "rauhan puolesta". Jo muutamaa päivää myöhemmin Kekkonen ja Suomen poliisiministeri illastivat yhdessä Neuvostoliiton tiedustelupalvelun virkailijan kanssa. Tästä yhteydenotosta lähtien Kekkonen oli koko poliittisen toimintansa ajan vähintäänkin yhden askeleen edellä muita suomalaisia politiikan toimijoita. Tuo etumatka tuli korostetusti esiin yya-sopimusneuvottelujen ja myöhemmin Porkkalan palauttamista koskevien neuvottelujen aikana. Kulloisestakin muodollisesta asemastaan riippumatta Kekkonen oli parhaiten - useimmiten ainoa - neuvostoliittolaisten todellisista aikeista informoitu suomalainen.

SDP:n ylimääräistä puoluekokousta avatessaan puoluesihteeri Aleksi Aaltonen vetosi väkeensä raamatun sanoin. Hän siteerasi Egyptin "kansanhuoltoministeri" Joosefin neuvoa kotimatkalle lähteville veljilleen: "Älkää riidelkö tiellä." Vetoomus kaikui kuuroille korville. Kokousedustajat oli valittu jo ennen sodan loppumista ja siksi Tannerin kannattajilla oli kokouksessa enemmistö. Puoluekokous päättyi viidentenä päivänä laihaan sopuun. Puolue pysyi näennäisesti yhtenäisenä, mutta tosiasiassa puolue oli pahasti hajalla. Ne, joilla oli syytä uskoa tai toivoa Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvavan Suomessa, ottivat etäisyyttä SDP:sta ja Tannerista.

Täytyy ihmetellä Tannerin tarmoa ja lujuutta pitää tärkeimmät langat käsissään. Hän ei ollut enää nuori mies ja sotakin oli varmasti kuluttanut voimia. Hän kävi tietenkin myös omaa poliittista henkiinjäämistaisteluaan. Tannerilaiset toimivat nopeasti ja päättäväisesti tilanteessa, joka oli joka suhteessa sekasortoinen. Tannerin mielestä ei ollut tarvetta heittäytyä "liehakoimiseen ja matelevaisuuteen", jota hän oli havainnut ympärillään. "Se on leimattava suorastaan epäkansalliseksi menettelyksi", Tanner sanoi puoluekokousväelle. Yhtä selkeä oli hänen näkemyksensä sisäpoliittisesta asetelmasta. Edessä oleviin eduskuntavaaleihin oli lähdettävä päättäväisin mielin: "On muistettava, että tällä kertaa tulee myös kommunistinen puolue pitkän ajan jälkeen esiintymään vaalitaistelussa. Sen menettelytavat ja tavoitteet ovat kansallemme myrkkyä emmekä voi luottaa siihen edes Suomen itsenäisyyden puolustajana."

Lähitulevaisuutta ajatellen tärkeimmiksi osoittautuivat tietyt henkilövalinnat. Puoluesihteeriksi valittiin nuori Unto Varjonen, jota oli Tannerille suositeltu. Hän oli 28-vuotias maisteri ja ehtinyt ansioitua sekä rintamalla että Aseveliliitossa. Pari päivää myöhemmin uusi puoluetoimikunta valitsi järjestösihteeriksi liiton pääsihteerin Väinö Leskisen, Varjosen toverin ja ikätoverin. Puolue oli pelastettu tannerilaisille, heillä oli niukka enemmistö puoluetoimikunnassa, mutta vyörytys jatkui. SDP:tta kosittiin ahkerasti mukaan vaaliliittoihin vastaperustetun SKDL:n kanssa. Muiden mukana K.-A. Fagerholm halusi aloittaa yhteistyön kommunistien kanssa. Hän oli samaa mieltä kuin Väinö Voionmaa, joka uskoi, että maan alta nousseet ja laillisen aseman saaneet kommunistit "eivät ole samoja kommunisteja kuin aikaisemmin". Tannerin suhde suomalaisiin kommunisteihin ei ollut muuttunut sitten 1920-luvun. Hän uskoi, että etenkin Moskovassa koulutetuilla tovereilla oli edelleen entinen päämäärä, vallankumous Suomessa ja Neuvostoliiton tahdon alle alistuminen.

Paasikivi kokosi juuri noihin aikoihin ensimmäistä sodanjälkeistä hallitustaan. Tanner väänsi SDP:n osalta linjaa aivan eri suuntaan kuin Kekkonen omiensa joukossa. Tannerin mielestä oli selvää, että hallituksen ja Valvontakomission välillä olisi aina jännitystä, siksi ei pidä valita hallitukseen valmiiksi myöntyväisiä miehiä. Tannerilaisten mielestä SDP:tta oli voimistettava aatteellisesti, mutta kotikommunistien kanssa ei pitänyt lähteä kilpailemaan vasemmistolaisuudella, siinä huutokaupassa maltilliset häviäisivät aina.

Vielä marraskuussa 1944 Tanner saattoi tukea Paasikiven ehdokkuutta pääministeriksi. Porvarillinen "myöntyväisyysmies" oli Tannerin mielestä parempi kuin esimerkiksi Fagerholm, joka horjui SDP:n vasemmiston liepeillä, puhumattakaan Eero A. Wuoresta, jonka nopea ulkopoliittinen käännös oli ollut satakahdeksankymmentä astetta. Äkkikäännynnäisen innolla Wuori oli alkanut kutsua Tanneria omissakin porukoissa "sotarikolliseksi". Kun Tanner sitten suunnitteli asettumista ehdokkaaksi vuoden 1945 vaaleihin, välit Paasikiveen alkoivat viiletä. Paasikivi jopa uhkasi erota pääministerin virasta, jos Tanner asettuisi ehdolle. Hänhän halusi "uusia kasvoja eduskuntaan". Tanner vetäytyi nuristen.

Äärivasemmisto kytki yhteen vaaliliittoasian ja poliittiset puhdistukset SDP:ssa. Vaaliliiton ehtona oli, että "demokratian vastustajat ja sotasyylliset" eivät olisi ehdokaslistoilla. Vaaliliitot torjuttiin tannerilaisten toimesta. Kommunistit eivät saisi sanella, ketkä sosialidemokraatit sopivat eduskuntaan ja hallituksiin. Sen jälkeen SDP leimattiin äärivasemmistolaisessa propagandassa sotasyyllisten piilopaikaksi, jossa "tannerilaiset yrittivät jatkaa rikollista toimintaansa". Tanner henkilönä oli kaiken ryöpytyksen pääkohde. Vaalien jälkeen keväällä 1945 kotikommunistit aloittivat Tanneria vastaan laajan propagandahyökkäyksen, jolle Valvontakomissio ja Moskovan lehdet antoivat täyden tukensa.

Kekkosen toimintalinja sosialidemokraatteihin päin oli hahmottunut keskustelussa, jonka Kekkonen kävi helmikuussa 1945 valvontakomission kahden johtohenkilön, Zdanovin ja Orlovin, kanssa. Kekkonen oli itse pyytänyt päästä korkeiden neuvostotovereiden puheille. Omaksumansa tuoreen tavan mukaan hän oli yksin. Kekkonen jakoi Suomen poliitikot kahteen ryhmään: reaalipoliitikkoihin ja toiveajattelijoihin. Edelliset pyrkivät poistamaan epäluulot ja rakentamaan keskinäistä luottamusta Suomen ja Neuvostoliiton välille. Jälkimmäiset olivat kyllä muodollisesti täyttämässä välirauhansopimuksen ehtoja, mutta vilkuilivat länteen ja odottivat muutoksia kansainvälisessä tilanteessa. Tannerilaiset olivat juuri näitä.

Kekkosen itsensä edustama "luottamuslinja" tukeutui kommunisteihin, sosialidemokraattisiin oppositiovoimiin sekä tiettyihin porvarillisiin ryhmittymiin. Kekkosen omien muistiinpanojen mukaan Zdanov ja Orlov kirjoittivat Kekkosen sanoja "uutterasti" muistiin. Kekkosen mielestä juuri nk. radikaalin porvariston tukeminen oli Neuvostoliiton omien etujen mukaista. Miten oli mahdollista, että Kekkonen pystyi vain runsas puoli vuotta sen jälkeen, kun Stalin oli päättänyt voimakeinojen sijasta syleillä suomalaisen demokratian hengiltä, tuottamaan ja myymään neuvostoliittolaisille poliittisen formulan, joka oli käytössä kokonaisen neljännesvuosisadan? Tämä on kysymys, joka edelleen askarruttaa tutkijoita.

Sosialidemokraatit puolestaan ovat vuosikymmenet hämmentyneinä kyselleet, mistä Neuvostoliiton viha Tanneria kohtaan pohjimmiltaan johtui? Jopa Tehtaankadulla työskenteleviä KGB:n miehiä askarrutti se kiihko, jolla Neuvostoliitto vielä Stalinin kuoleman jälkeen kohdisti yhteen henkilöön niin paljon kaunaa. Poliittisen ja ideologisen vastakkaisuuden lisäksi suhtautumisessa Tanneriin ilmeni jokin subjektiivisluonteinen tekijä. "Stalinin asennoitumiseen häneen sekoittui jotain henkilökohtaista", Albert Akulov kirjoitti muistelmissaan. Kysymys on aiheellinen, sillä Neuvostoliitolla oli Suomessa ollut paljon ankarampia arvostelijoita ja pahempia vihollisia kuin Tanner. Tähän asiaan on taas tullut hieman lisävalaistusta Moskovan suunnalta. Joskus historian paradokseille on haettava selityksiä dogmien ja opinkappaleiden takaa, sielutieteen alueelta. Stalin inhosi Tanneria ilmeisesti myös henkilökohtaisista syistä. Kannattaa muistaa, että miehet olivat ikätovereita. Tanner oli tavannut Stalinin ensimmäisen kerran jo neljännesvuosisata aikaisemmin Suomessa. Tanner taisi tavata Lenininkin ennen Stalinia.

Stalinin käynti Suomessa syksyllä 1917 oli ollut hänen ensimmäinen suuri puoluetehtävänsä kansankomissaarina. Tehtävä oli tullut itseltään Leniniltä. Mutta Stalin epäonnistui Leninin edessä. Hän ei saanut kaikkia suomalaisia sosialidemokraatteja vallankumouksen tielle ja syynä oli Tanner. Moskovan neuvotteluissa syksyllä 1939 Tanner muistutti Stalinille olevansa edelleen menshevikki, vähemmistöläinen. Venäjän bolshevikeilla oli ollut sopimattomia yhteyksiä japanilaisten kanssa vuosisadan alussa. Myös ensimmäisessä maailmansodassa he olivat olleet vihollisen apuna. Tarkoitus oli tietenkin heikentää valkoisten kenraalien johtamien joukkojen moraalia ja luoda vallankumoukselle otollista maaperää. Olisi ollut aivan sopimatonta penkoa historian roskatynnyriä ja löytää sieltä todisteet bolshevikkien maanpetoksista. Lenininkin maine olisi romahtanut.

Tanner muistutti Stalinia noista asioista, vanha suurlähettiläs Podzerov oli kuiskutellut Stalinin kuoleman jälkeen nuoremmilleen. Stalin ei ylipäätään halunnut muistutuksia vallankumouksellisesta menneisyydestään. Vuosien mittaan kaikki Stalinin vallankumoukselliset ikätoverit teloitettiin ja Stalinin omaa menneisyyttä koskevat paperit ja muut dokumentit pyrittiin hävittämään arkistoista. On siksi aivan perusteltua olettaa, että hyvissä hengen ja sielun voimissa oleva katumaton suomalainen ikätoveri, joka tiesi liikaa Stalinista, ärsytti Neuvostoliiton itsevaltiasta suunnattomasti. Ei Tanner muutenkaan mikään sulava diplomaatti tainnut Moskovassa olla. Kun hänet vietiin Leninin mausoleumiin, Tanner totesi mukana seuraaville GPU:n miehille tavanneensa Vladimir Iljitsinin elävänä, mutta "tällä oli silloin kyllä suurempi pää".

Kekkonen puolestaan ei olisi voinut saada Tanneria parempaa antagonistia, sen olivat tulevat vuodet osoittava. Vaikka Tanner oli Kekkoselle kiusallinen vastarintamies, oli hän myös viholliskuva, josta oli apua todistelussa oman linjan puolesta. Kuten Hannu Soikkanen on huomauttanut, oikeistolaiseksi, jopa äärioikeistolaiseksi leimautui ja leimattiin sen perusteella, miten suhtautui Neuvostoliittoon ja Kekkoseen, ei demokratiaa ja yhteiskuntaa koskevien mielipiteiden pohjalta. Tehtaankadulle Tannerin mollaaminen oli monella tapaa käyttökelpoista. Sillä tuettiin Kekkosta, lyötiin kiilaa SDP:n sisälle ja annettiin muillekin politiikassa puuhasteleville varoittava esimerkki poliittisesta poltinmerkistä. Oli luotu "hyödyllinen myytti", johon useimmat venäläiset uskoivat, ja vaikka olisivat jotain muuta tienneetkin, eivät voineet kuin jatkaa Stalinin ja Otto-Ville Kuusisen viitoittamalla linjalla. Tätä jatkui Neuvostoliiton sortumiseen asti.

Aivan kuten Leninin vuonna 1917matkaan lähettämä Stalin, Stalinin vuonna 1944 matkaan lähettämä Zdanov hävisi SDP:n puoluekokouksen Tannerille. Tannerilaisten voitto romutti ainakin joksikin aikaa suunnitelmat kommunistivetoisen "kansallisdemokraattisen blokin" luomisesta. Ensimmäinen koeputki "Laboratorio Suomessa" oli särkynyt. Ilmeisesti Valvontakomissiossa arveltiin, että Tanner ja hänen kannattajansa voitaisiin lopullisesti vaientaa sotasyyllisyysoikeudenkäynnillä. Siksi sen järjestämistä kiirehdittiin. Tuore oikeusministeri Kekkonen sai tehtäväkseen sotasyyllisyysprosessin hoitamisen. Paasikivi jarrutteli, mutta Kekkonen hoppuili. Oikeusministeri halusi "nopeita ja näkyviä toimia".

Asevelisiipi ei jäänyt toimettomaksi, kun työväenliikkeen johtaja oli joutumassa syytteeseen. Leskinen, Yrjö Kilpeläinen ja muut nuoret miehet keräsivät eduskunnassa 24 nimeä aloitteeseen, jossa sotasyyllisten piiri olisi määritelty niin avaraksi, että myös Paasikivi ja Kekkonen olisivat tulleet sen piiriin. Tosimielessä aseveljet esittivät, että syytetyt olisi saatava kansainvälisen tuomioistuimen eteen, mutta se ei Zdanovin ja Stalinin nöyryytyslinjaan sopinut. Omien piti tuomita. Neuvostoliittolaiset, jotka olivat tottuneet summittaiseen stalinistiseen vallankäyttöön, ihmettelivät, paitsi Paasikiven vitkuttelua, myös suomalaisten juristeriaa. Syyllisethän olivat tiedossa, vain tuomiot puuttuivat.

Oikeudenkäynti oli alusta loppuun kädenvääntöä stalinistisen hirmuhallinnon ja pohjoismaisen oikeusvaltion välillä. Zdanovin uhkailujen alla Kekkonen ja Paasikivi taipuivat lopulta painostamaan sotasyyllisyysoikeutta tuomitsemaan aiottua ankarammat rangaistukset. Paasikivi harasi vastaan viimeiseen saakka, "vuorenpainoisten" tunnontuskien puristuksessa, Kekkonen suhtautui asiaan käytännöllisemmin. Max Jakobson on muistuttanut, että Paasikivi ei saanut tukea edes niiltä poliitikoilta ja puolueilta, joiden on täytynyt periaatteessa olla samaa mieltä taannehtivan lainsäädännön sopimattomuudesta järjestelmäämme. Mutta suomalaiset ryhtyivätkin kilpailemaan Valvontakomission suosiosta toisiaan vastaan. Nyt tiedämme, että Stalin ei halunnut pistimillä ja terrorilla hallitsemaan Suomea. Tiesikö myös Kekkonen, mutta jätti sen omista syistään kertomatta?

Paasikiven mielestä Tanner vaikeutti hänen työtään. Kesken oikeudenkäynnin vapaalta jalalta vastannut Tanner kävi Elannon henkilökunnan pikkujoulujuhlassa, jossa väitti Paasikiven ahdistelleen häntä "jo 1918 ja nyt taas uudelleen". Tieto tästä kulkeutui tietenkin Paasikivelle, joka murisi päiväkirjalleen: "Tanner on alhainen karaktääri. Huono mies. En olisi uskonut häntä näin huonoksi ja matalamieliseksi." Tuomo Polvinen toteaa Paasikiven puolustukseksi, että sotasyyllisyyskysymyksen hoidossa ei voitu pyrkiä pelkkään laillisuuteen ja moraaliseen oikeamielisyyteen. "Niiden yläpuolelle asetettiin tarkoituksenmukaisuusharkintaan perustuva maan ulkopoliittisen aseman turvaaminen."

Se ei muuta sitä tosiseikkaa, että oikeudenkäynti ruokki vuosiksi eteenpäin SDP:n ja Kekkosen välille syntyneitä jännitteitä. "Tässä ei ole ollut kysymys mistään oikeudenkäynnistä vaan poliittisesta näytelmästä, joka nyt on eräässä vaiheessa loppuun näytelty ja jonka seuraavia näytelmiä tietysti jää odottamaan", järjestösihteeri Leskinen tiivisti tuoreeltaan sosialidemokraattien tunnot. Tannerin kohtalo teki vaikutuksen myös juuri sodasta tulleeseen nuorukaiseen nimeltä Mauno Koivisto. Turun sataman työkonttorin hoitajan mielestä joukot eivät unohtaneet periaatteen ja vakaumuksen miestä vankilassakaan. "Tanner on nyt suljettuna vankilaan, ei siksi, että hän olisi tehnyt jotain rikollista, vaan koska Sos.-dem. Puolue täytyy saada tavalla tai toisella osasyylliseksi menneitten vuosien tapahtumiin."

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana Tanner rakensi puolustuspuheistaan itselleen maailmankuvan loppuiäkseen. Ei se kovin erilainen ollut kuin siihenkään asti, mutta valinnat kirkastuivat ehdottomuuksiksi, oli sitten kysymys asioista tai ihmisistä, ja liikkumavaralle jäi entistä vähemmän tilaa. Tanner oli sodan aikana ollut pelastamassa Hella Wuolijokea maanpetoksesta langetetusta kuolemantuomiosta. Kiitollisuuttaan rouva Wuolijoki osoitti vaatimalla Tannerille ankarampaa rangaistusta ja valittamalla, että Tannerilla oli vankilassa paremmat olot kuin hänellä aikoinaan. Näin Tanner vielä vanhoilla päivilläänkin oppi ihmisistä uusia asioita. Sekä kannattajat että vastustajat saattoivat vuosia eteenpäin luottaa Tannerin ennustettavuuteen. Esimerkiksi Leskisestä saattoi uskoa ja kuulla mitä tahansa, mutta Tanner oli maamerkki, joka ei juuri liikkunut. Jopa Moskovan miehet uskalsivat myöhemmin mainita jotain myönteistä Tannerin isänmaallisuudesta, joka oli tietenkin tarkoitettu myös moitteeksi alttiimmille yhteistoimintamiehille. Valvontakomissio oli laboratoriokokeissaan tullut luoneeksi elävän marttyyrin.

Tanner ei vankilasta käsin johtanut SDP:n politiikkaa. Tällaista käsitystä vastustajat kuitenkin auliisti levittivät. Ei hän aivan syrjässäkään ollut. Vankilassa kävi paljon vierailijoita, siellä Tannerilla oli aikaa lukea ja kirjoittaa eikä seurakaan ollut tyhmemmästä päästä. Poliittinen muistelmakirjallisuus olisi korkeatasoisempaa, jos johtavat poliitikot vuorollaan istuisivat linnassa. Aleksi Aaltonen ja Emil Skog SDP:sta olivat useimmin nähtyjä vieraita. Oman kertomansa mukaan Skog sai Tannerilta "hyödyllisiä neuvoja" ja poliittisia ohjeitakin. Näillä neuvoilla ja ohjeilla aseveljien ylenkatsoma Skog pysyi puolueen puheenjohtajana 11 vuotta, kunnes hänen tilalleen valittiin Tanner. Vankilasta käsin Tanner vaikutti ainakin siihen, ettei liian neuvostomyönteisinä pidettyjä Voionmaata, Wuorta tai Fagerholmia päästetty muodostamaan hallitusta vuonna 1946.

Nuoret asevelisosialistit olivat enimmäkseen sitä mieltä, että he osaavat itsekin hoitaa asiat. Leskinen tosin kävi vankilassa pyytämässä Tannerilta kruununperimystä, mutta pyyntö oli tahditon sekä Tannerin että Leskisen ikätovereiden mielestä. Aseveljet käyttivät Tanneria, hänen mainettaan ja kirjoituksiaan, poliittisesti tarkoituksenmukaisella tavalla. Erityisesti Varjosta miellytti Tannerin tyly talousajattelu. Suuren yleisön silmissä kotikommunisteja vastaan suunnattu "Jo riittää!" -kampanja ja myöhemmin Fagerholmin vähemmistöhallituksen toimet vietiin lävitse "Tannerin hengessä". Tannerin itsensä mielestä aseveljet olivat joissakin suhteissa liian "nuoria ja hapuilevia".

Vaikka Tanner ja Edwin Linkomies välillä kyllästyivät vankilassa toistensa naamoihin, lähensi sotasyyllisyysprosessi toisiinsa suomalaisen oikeiston ja oikeistososialidemokraatit. Kun tähän liittyi tiettyjen nuorten miesten yhteinen sotakokemus, niin ei ollut ihme, jos samat tahot löysivät toisensa myös arjen politiikassa. Fagerholmin vähemmistöhallitus syntyi syksyllä 1948 vastoin aseveljien tahtoa sillä Fagerholmin lujuuteen vieläkään luotettu, mutta kun hallitus alkoi hallita, kokoomuksen asevelisiipi tuli sille avuksi. Oikealla pantiin tyydytyksellä merkille hallituksen pontevat toimet yhteiskuntajärjestyksen ja talouden vakauttamiseksi. Koska oikeisto toivoi hallitukselle elonpäiviä, se antoi sille mahdollisuuden viedä läpi myös sosiaali- ja yhteiskuntapoliittisesti tärkeitä lakeja. Eräät uudistukset, joiden vaikutukset tuntuvat vielä tänään, pantiin alulle. Säädettiin lait työajoista, sosiaalivakuutuksesta, äitiyslomasta, lapsilisistä sekä invalidi- ja eläkeavustuksista. Merkittävä uudistus oli myös Arava-lakien säätäminen. Äärivasemmistolta haluttiin viedä argumentteja ja uskottavuutta kansalaisten parissa.

Koko Fagerholmin vähemmistöhallituksen vallassaolon ajan Kekkonen oli Paasikiven paitsiossa. Paasikivi oli päättänyt olla mahdollisimman pitkään hallituksensa tukena, vaikka Moskova moitti ja Kekkonen kinttusi hallituksen työtä yhdessä kotikommunistien kanssa. Paasikiven epäluuloja Kekkosta kohtaan lisäsivät Kekkosen halut kokeilla kannatustaan jo vuoden 1950 presidentinvaaleissa. Paasikivi ei voinut kuvitella parempaa presidenttiä kuin hän itse. Hän pelasi omaa presidenttipeliään eikä voinut ymmärtää, miten Kekkonen tohti ryhtyä hänen vastaehdokkaakseen.

"On merkillistä, että on sellaisia kunnianhimoisia ihmisiä, jotka pyrkivät nykyään Suomessa presidentiksi. Refl. Kyllä tämä intrigointi on tosiaan matalaa ja kurjaa. En olisi luullut maalaisliittolaisista ja Kekkosesta näin huonoa", Paasikivi valitti päiväkirjalleen."

Paasikiven ja sosialidemokraattien suhteet lämpenivät sitä mukaa kun Paasikiven ja Kekkosen suhteet viilenivät. Vankilasta vapautettu Tanner innostui myös presidenttipelistä. Vaikka Tanner elämänsä loppuun asti piti Paasikiveä "polkupyöräilijänä" - polkevat alla olevia ja kumartavat eteenpäin - hän katsoi, että SDP:n tulee siinä tilanteessa tukea Paasikiveä, joka "virheistään huolimatta on aina katsonut mielestään Suomen parasta". Kekkonen oli Tannerille "poliittinen korkeushyppääjä ja tuuliviiri". Sosialidemokraattien kekkosvastainen kampanja oli massiivinen ja keinoja kaihtamaton. Kekkosen naisjutut ja viinankäyttö olivat vahvasti esillä. Nyt aseveljet puolustivat myös Fagerholmin hallitusta ja Suomen sisäpoliittista koskemattomuutta. Sanoman kiteytti Suomen Sosialidemokraatti, joka julisti: "Älä nuku - tai heräät Kekkoslovakiassa."

Kimmo Rentola on tullut siihen tulokseen, että Neuvostoliitto oli tosimielessä suunnittelemassa presidentinvaihdosta jo 1950. Vaaleissa se ei onnistuisi, joten Paasikivi piti saada itse luopumaan. Sitä hän jo harkitsi, mutta huomasi sitten Moskovan juonen ja pysyi lujana. Paasikivi ymmärsi, että Kekkonen oli Tehtaankadun ehdokas. Niinpä vanha presidentti valintansa päivänä piruili Kekkoselle halunneensa välttää "precedenssitapauksen", että kommunistit saavat määrätä presidentistä. Sillä kertaa Paasikivi tarkoitti Tehtaankadun kommunisteja.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin vaikutus säilyi suomalaisen oikeiston ja oikeistososialidemokratian kollektiivisessa muistissa pitkään. Useimmilla puolueilla oli omat "sotasyylliset" marttyyrinsä, myös maalaisliiton oikeistolla. Muut tuomitut katosivat eri syistä poliittisesta elämästä, mutta Tanner hakeutui takaisin ja haki hyvitystä. Hän alkoi saada kulttihahmon piirteitä. Neljäkymmentäluvun lopulla oikeistososialidemokratia saavutti voittoja, jotka operaatioina olivat näyttäviä ja tunteisiin vetoavia. Komein temppu oli aseveljien keväällä 1948 simuloima kommunistien vallankaappausyritys, joka viimeistään sotki kotikommunistien suunnitelmat, jos sellaisia oli ollut. Kommunistien vyörytys työpaikoilla torjuttiin, Valpo puhdistettiin kommunisteista ja Hella Wuolijoen Yleisradio pelastettiin eduskunnan haltuun. Voidaan tietenkin väittää, että ne olivat Pyrroksen voittoja, jotka vain lujittivat Kekkosen asemaa Neuvostoliiton luottomiehenä. Osaltaan ne kuitenkin ylläpitivät monen suomalaisen uskoa kansallisiin vaikutusmahdollisuuksiin. "Suomettuminenkin" viivästyi monilla vuosilla.

Koska voittajat kirjoittavat historian, on tannerilaisia sosialidemokraatteja lähihistoriassa usein käsitelty kuin potilaskertomuksen kiusallista tulehdusta, joka onnistuttiin karvailla lääkkeillä kukistamaan ennen kuin tauti ehti tehdä pahempaa vahinkoa. Kokemukset vaaran vuosilta kuitenkin ikään kuin koteloituivat ja odottivat sopivaa purkautumistietä. Fagerholmin hallituksen reippaat otteet muuttuivat osaksi oikeistososialidemokratian sankaritarustoa, jolla oli vaikutusta äänestäjien käyttäytymiseen vuosikymmeniksi eteenpäin. Vaikka tannerilaisuus lopulta ajautui poliittiseen umpikujaan, se ei lakannut vaikuttamasta pinnan alla. Kekkosen voitto vuoden 1956 presidentinvaaleissa oli niukkaakin niukempi. Joukot eivät seuranneetkaan johtajia, kun oppositio päätti perustaa oman puolueen, TPSL:n. Eivät läheskään kaikki SDP:n potentiaaliset äänestäjät vuonna 1968 totelleet puolueen vetoomusta äänestää Kekkosta. Kun Koivisto 1960-luvun lopulla tuli yleiseen tietoisuuteen, alettiin Tannerin takkia sovitella hänen ylleen. Oppinut mies, talousmies, osuuskauppamies, yhtäläisyyksiä tuntui löytyvän. Vuoden 1982 vaaleissa tukahdutetun tannerilaisuuden pulloon säilötty henki pääsi irralleen. Sitä puhtia siirtyi SDP:lle ja Koivistolle korkojen kanssa, vaikka sillä ei edelleenkään sopinut elämöidä. Olihan Kekkonen vielä keväällä 1981 varoittanut Kalevi Sorsaa uhkarohkeudesta, kun tämä aikoi muistella Tanneria myönteisesti.

Kun Tanner keväällä 1966 kuoli, Kekkonen oli ollut jo kymmenen vuotta Suomen tasavallan presidentti. Hautajaisissa Helsingin vanhassa kirkossa olivat läsnä Suomen ja Ruotsin pääministerit, Johannes Virolainen ja Tage Erlander, sekä edustava joukko valtiollisen elämän vaikuttajia ja Tannerin puoluetovereita. Yksi merkittävä suomalainen oli joukosta poissa - Kekkonen. Hän oli Lapissa hiihtämässä. Tasavallan presidentin seppeleen laski arkulle presidentin ensimmäinen adjutantti.

Suuri epäsopu ulottui kuolon tuolle puolen. Tannerin ja Kekkosen suotuisasti alkaneen lyhyen liiton hajoitti Neuvostoliitto.

Kommentit (5)

Vierailija

Tutkailin tuossa päivänä muutaman Kekkos-vaalien äänimääriä eri puolueilla ja selvästi näki trendin jossa jopa vielä vuonna 1978 SDP:n ja varsinkin Kokoomuksen äänimäärät jäivät Kekkos-vaaliliitossa huomattavasti pienemmiksi kuin muissa vaaleissa.

Itseasiassa jopa umpitylsissä v.1978 vaaleissa jopa lähes puolet kokoomuksen äänestäjistä jätti joko äänestämättä tai asettui vastoin puoluejohdon kantaa Kekkosen vastaehdokkaiden taakse. Sosialidemokraateista näin näyttää tehneen puolueen voimakkaan suomettumiskehityksestä huolimattakin vielä 1/3.

hyvissä hengen ja sielun voimissa oleva katumaton suomalainen ikätoveri, joka tiesi liikaa Stalinista, ärsytti Neuvostoliiton itsevaltiasta suunnattomasti. Ei Tanner muutenkaan mikään sulava diplomaatti tainnut Moskovassa olla. Kun hänet vietiin Leninin mausoleumiin, Tanner totesi mukana seuraaville GPU:n miehille tavanneensa Vladimir Iljitsinin elävänä, mutta "tällä oli silloin kyllä suurempi pää".
sigfrid
Seuraa 
Viestejä8692
Liittynyt20.7.2007
ralf64

hyvissä hengen ja sielun voimissa oleva katumaton suomalainen ikätoveri, joka tiesi liikaa Stalinista, ärsytti Neuvostoliiton itsevaltiasta suunnattomasti. Ei Tanner muutenkaan mikään sulava diplomaatti tainnut Moskovassa olla. Kun hänet vietiin Leninin mausoleumiin, Tanner totesi mukana seuraaville GPU:n miehille tavanneensa Vladimir Iljitsinin elävänä, mutta "tällä oli silloin kyllä suurempi pää".


Tuosta kommentista olis pitänyt päästä Siperiaan oppimaan ja kyllähän Tannerille Siperianmatkaa ennen sotaa ehdotettiinkin.

Takuutestattu suomalainen. Aboriginaali Finlandian asukas.

Blogi: http://terheninenmaa.blogspot.fi

Vierailija
ralf64

Sosialidemokraatit puolestaan ovat vuosikymmenet hämmentyneinä kyselleet, mistä Neuvostoliiton viha Tanneria kohtaan pohjimmiltaan johtui? Jopa Tehtaankadulla työskenteleviä KGB:n miehiä askarrutti se kiihko, jolla Neuvostoliitto vielä Stalinin kuoleman jälkeen kohdisti yhteen henkilöön niin paljon kaunaa. Poliittisen ja ideologisen vastakkaisuuden lisäksi suhtautumisessa Tanneriin ilmeni jokin subjektiivisluonteinen tekijä. "Stalinin asennoitumiseen häneen sekoittui jotain henkilökohtaista", Albert Akulov kirjoitti muistelmissaan. Kysymys on aiheellinen, sillä Neuvostoliitolla oli Suomessa ollut paljon ankarampia arvostelijoita ja pahempia vihollisia kuin Tanner. Tähän asiaan on taas tullut hieman lisävalaistusta Moskovan suunnalta. Joskus historian paradokseille on haettava selityksiä dogmien ja opinkappaleiden takaa, sielutieteen alueelta. Stalin inhosi Tanneria ilmeisesti myös henkilökohtaisista syistä. Kannattaa muistaa, että miehet olivat ikätovereita. Tanner oli tavannut Stalinin ensimmäisen kerran jo neljännesvuosisata aikaisemmin Suomessa. Tanner taisi tavata Lenininkin ennen Stalinia.

Stalinin käynti Suomessa syksyllä 1917 oli ollut hänen ensimmäinen suuri puoluetehtävänsä kansankomissaarina. Tehtävä oli tullut itseltään Leniniltä. Mutta Stalin epäonnistui Leninin edessä. Hän ei saanut kaikkia suomalaisia sosialidemokraatteja vallankumouksen tielle ja syynä oli Tanner. Moskovan neuvotteluissa syksyllä 1939 Tanner muistutti Stalinille olevansa edelleen menshevikki, vähemmistöläinen.




NL:n ulkomaantiedustelun päällikön Pavel Sudoplatovin mukaan Stalin suhtaustui vielä kesällä 1938 niin myönteisesti Tanneriin, että hän ehdotti englantilaisille "yhteisiä toimia Suomen saksalaisuuntauksen kääntämiseksi käyttäen maan johdon ja armeijan "englantilaismielisiä voimia" ", ilmeistikin Rytiä, Tannria, Erkkoa, Waldenia ja Mannerheimia...
Englantilaiset kieltäytyivät tarjouksesta.

Tämän jälkeen tapahtui täyskäännös NL:n suhteutumisessa aivan erityisesti juuri Tanneriin.

Venäjän bolshevikeilla oli ollut sopimattomia yhteyksiä japanilaisten kanssa vuosisadan alussa.



Linkkiä?

Myös ensimmäisessä maailmansodassa he olivat olleet vihollisen apuna. Tarkoitus oli tietenkin heikentää valkoisten kenraalien johtamien joukkojen moraalia ja luoda vallankumoukselle otollista maaperää. Olisi ollut aivan sopimatonta penkoa historian roskatynnyriä ja löytää sieltä todisteet bolshevikkien maanpetoksista. Lenininkin maine olisi romahtanut.



Tsaarin "pettämiset" eivät olleet maanpetoksia. Tsaarista ja absolutistisesta tsaarijärjestelmästä oli päästävä eroon. Sitä mieltä olivat itse asiassa kaikki muut paitsi tsaari itse, kirkko ja rasputinilaiset takametsien kulakit. valkoiset halusivat korvata tsarsitisen järjestelmän "huomaamattomasti" vanhapuolalaisella, jossa kuningas oli maat kaapanneen aateliston keulakuva. (Puolalainen järjestelmä oli sittemmin kehittynyt siihen suuntaan, että aatelisplantaasit olivat toistuvissa perinnönjaoissa (kun äänioikeus oli vain maata omistavilla aatelisilla) pienetyneet "lantakasa-aatelisten" perheviljelmiksi, Venäjällä kehitys olisikulkenut johonkin muuhun suuntaan.)

Tanner muistutti Stalinia noista asioista, vanha suurlähettiläs Podzerov oli kuiskutellut Stalinin kuoleman jälkeen nuoremmilleen. Stalin ei ylipäätään halunnut muistutuksia vallankumouksellisesta menneisyydestään.



Höpistä löpsis! Stalin ja Trotski jähnäsivät pitkin 20-lukua loppumattomiin, "kuka oli ollutkovempi ja tärkeämpi vallankumouksellinen", "vaalankumouksen demiurgi" jne, Trotski, Lenin, vai Stalin. Tuahtshevskikikin yritti "kiilata" ainakin stalinia tärkeämmäksi, sillä hän oli ollut Volgan rintaman komentaja, ja Stalin vain sen poliittinen komissaari.

Väittelyt on Stalinin puolelta kirjattu tähän Kiinassa koottuun teokseen, sopii lukea sieltä:

http://www.marx2mao.com/Stalin/OTOtc.html

Vuosien mittaan kaikki Stalinin vallankumoukselliset ikätoverit teloitettiin ja Stalinin omaa menneisyyttä koskevat paperit ja muut dokumentit pyrittiin hävittämään arkistoista.



Kuten mitkä dokumentit ja mistä arkistoista? Ohranan?

Ketkä ikätoverit teloitettiin? Miten rajaat tässä "toverin"? Neukkulaisittain: Puolueen jäsen?

On siksi aivan perusteltua olettaa, että hyvissä hengen ja sielun voimissa oleva katumaton suomalainen ikätoveri, joka tiesi liikaa Stalinista, ärsytti Neuvostoliiton itsevaltiasta suunnattomasti.



Eiköhän se ollut ennen kaikkea toisin päin...

Ei Tanner muutenkaan mikään sulava diplomaatti tainnut Moskovassa olla. Kun hänet vietiin Leninin mausoleumiin, Tanner totesi mukana seuraaville GPU:n miehille tavanneensa Vladimir Iljitsinin elävänä, mutta "tällä oli silloin kyllä suurempi pää".

Kekkonen puolestaan ei olisi voinut saada Tanneria parempaa antagonistia, sen olivat tulevat vuodet osoittava. Vaikka Tanner oli Kekkoselle kiusallinen vastarintamies, oli hän myös viholliskuva, josta oli apua todistelussa oman linjan puolesta. Kuten Hannu Soikkanen on huomauttanut, oikeistolaiseksi, jopa äärioikeistolaiseksi leimautui ja leimattiin sen perusteella, miten suhtautui Neuvostoliittoon ja Kekkoseen, ei demokratiaa ja yhteiskuntaa koskevien mielipiteiden pohjalta.




No jos puhutaan nimenomaan ÄÄRIOIKEISTOLAISUUDESTA, niin eiköhän tuo ollut huomattavan osuva kriteeri...

Tehtaankadulle Tannerin mollaaminen oli monella tapaa käyttökelpoista. Sillä tuettiin Kekkosta, lyötiin kiilaa SDP:n sisälle ja annettiin muillekin politiikassa puuhasteleville varoittava esimerkki poliittisesta poltinmerkistä. Oli luotu "hyödyllinen myytti", johon useimmat venäläiset uskoivat, ja vaikka olisivat jotain muuta tienneetkin, eivät voineet kuin jatkaa Stalinin ja Otto-Ville Kuusisen viitoittamalla linjalla. Tätä jatkui Neuvostoliiton sortumiseen asti.



Oletko ihan varma, että se siihen loppui....ja että se oli jokin myytti?

Aivan kuten Leninin vuonna 1917 matkaan lähettämä Stalin, Stalinin vuonna 1944 matkaan lähettämä Zdanov hävisi SDP:n puoluekokouksen Tannerille. Tannerilaisten voitto romutti ainakin joksikin aikaa suunnitelmat kommunistivetoisen "kansallisdemokraattisen blokin" luomisesta. Ensimmäinen koeputki "Laboratorio Suomessa" oli särkynyt. Ilmeisesti Valvontakomissiossa arveltiin, että Tanner ja hänen kannattajansa voitaisiin lopullisesti vaientaa sotasyyllisyysoikeudenkäynnillä. Siksi sen järjestämistä kiirehdittiin. Tuore oikeusministeri Kekkonen sai tehtäväkseen sotasyyllisyysprosessin hoitamisen. Paasikivi jarrutteli, mutta Kekkonen hoppuili. Oikeusministeri halusi "nopeita ja näkyviä toimia".

Asevelisiipi ei jäänyt toimettomaksi, kun työväenliikkeen johtaja oli joutumassa syytteeseen. Leskinen, Yrjö Kilpeläinen ja muut nuoret miehet keräsivät eduskunnassa 24 nimeä aloitteeseen, jossa sotasyyllisten piiri olisi määritelty niin avaraksi, että myös Paasikivi ja Kekkonen olisivat tulleet sen piiriin. Tosimielessä aseveljet esittivät, että syytetyt olisi saatava kansainvälisen tuomioistuimen eteen, mutta se ei Zdanovin ja Stalinin nöyryytyslinjaan sopinut. Omien piti tuomita.




Suomalaiset kitisivät päästäkseen itse järjestämään sotasyyllisyysoikeudenkäynnit. Tämä sopi liittoutuneille varmastikin paljolti siksi, että juuri Tannerin syntisäkki uhkasi jäädä toivottoman kevyeksi JATKOSODAN ajalta. (Todellisuudessa NL:a ja Englantia korvensikin hänen kohdallaan pahiten TALVISODAN ja sitä edeltänyt aika, joista oltiin kuitenkin tuossa vaiheessa hiljaa, monistakin syistä.)

Tuomiot perustuivatkuitenkin kansainväliseen oikeuteen, ja ovat vain YK:n sotarikostumioistuimen "peruttavissa", jos selsita ajetaan. (Kansallinen "peruuttaminen" olisi pelkkä kansallinen potku YK:n nilkkaan vailla kansaivälisiä vaikutuksia.)

Neuvostoliittolaiset, jotka olivat tottuneet summittaiseen stalinistiseen vallankäyttöön, ihmettelivät, paitsi Paasikiven vitkuttelua, myös suomalaisten juristeriaa. Syyllisethän olivat tiedossa, vain tuomiot puuttuivat.

Oikeudenkäynti oli alusta loppuun kädenvääntöä stalinistisen hirmuhallinnon ja pohjoismaisen oikeusvaltion välillä.




Unohdat koko ajan länsiliittoutuneet.

Zdanovin uhkailujen alla Kekkonen ja Paasikivi taipuivat lopulta painostamaan sotasyyllisyysoikeutta tuomitsemaan aiottua ankarammat rangaistukset. Paasikivi harasi vastaan viimeiseen saakka, "vuorenpainoisten" tunnontuskien puristuksessa, Kekkonen suhtautui asiaan käytännöllisemmin. Max Jakobson on muistuttanut, että Paasikivi ei saanut tukea edes niiltä poliitikoilta ja puolueilta, joiden on täytynyt periaatteessa olla samaa mieltä taannehtivan lainsäädännön sopimattomuudesta järjestelmäämme.



Kansainvälisesti se ei ollut taannehtiva, ja toisaalta Suomen oikeusjärjestelmässä on ollutja on paljon taannehstivaa ainesta(rikoslaissa yleensä kylläkin lieventämään suuntaan).

Mutta suomalaiset ryhtyivätkin kilpailemaan Valvontakomission suosiosta toisiaan vastaan. Nyt tiedämme, että Stalin ei halunnut pistimillä ja terrorilla hallitsemaan Suomea. Tiesikö myös Kekkonen, mutta jätti sen omista syistään kertomatta?



Tiesi, tarkalleen.

Paasikiven mielestä Tanner vaikeutti hänen työtään. Kesken oikeudenkäynnin vapaalta jalalta vastannut Tanner kävi Elannon henkilökunnan pikkujoulujuhlassa, jossa väitti Paasikiven ahdistelleen häntä "jo 1918 ja nyt taas uudelleen". Tieto tästä kulkeutui tietenkin Paasikivelle, joka murisi päiväkirjalleen: "Tanner on alhainen karaktääri. Huono mies. En olisi uskonut häntä näin huonoksi ja matalamieliseksi." Tuomo Polvinen toteaa Paasikiven puolustukseksi, että sotasyyllisyyskysymyksen hoidossa ei voitu pyrkiä pelkkään laillisuuteen ja moraaliseen oikeamielisyyteen. "Niiden yläpuolelle asetettiin tarkoituksenmukaisuusharkintaan perustuva maan ulkopoliittisen aseman turvaaminen."

Se ei muuta sitä tosiseikkaa, että oikeudenkäynti ruokki vuosiksi eteenpäin SDP:n ja Kekkosen välille syntyneitä jännitteitä. "Tässä ei ole ollut kysymys mistään oikeudenkäynnistä vaan poliittisesta näytelmästä, joka nyt on eräässä vaiheessa loppuun näytelty ja jonka seuraavia näytelmiä tietysti jää odottamaan", järjestösihteeri Leskinen tiivisti tuoreeltaan sosialidemokraattien tunnot. Tannerin kohtalo teki vaikutuksen myös juuri sodasta tulleeseen nuorukaiseen nimeltä Mauno Koivisto. Turun sataman työkonttorin hoitajan mielestä joukot eivät unohtaneet periaatteen ja vakaumuksen miestä vankilassakaan. "Tanner on nyt suljettuna vankilaan, ei siksi, että hän olisi tehnyt jotain rikollista, vaan koska Sos.-dem. Puolue täytyy saada tavalla tai toisella osasyylliseksi menneitten vuosien tapahtumiin."




No sehän OLI niihin mitä keskeisin osasyyllinen!

(Yhtä hyvin Manu voisi syyttää mm. Saksan ja Ruotsin sos.dem.puolueita Suomen SDP:n pistämisestä sosdempuolueiden informaatioboikottiin, ettei esimerkiksi tieto Lännen atomipommista vuoda Hitlerille...)

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana Tanner rakensi puolustuspuheistaan itselleen maailmankuvan loppuiäkseen. Ei se kovin erilainen ollut kuin siihenkään asti, mutta valinnat kirkastuivat ehdottomuuksiksi, oli sitten kysymys asioista tai ihmisistä, ja liikkumavaralle jäi entistä vähemmän tilaa. Tanner oli sodan aikana ollut pelastamassa Hella Wuolijokea maanpetoksesta langetetusta kuolemantuomiosta. Kiitollisuuttaan rouva Wuolijoki osoitti vaatimalla Tannerille ankarampaa rangaistusta ja valittamalla, että Tannerilla oli vankilassa paremmat olot kuin hänellä aikoinaan. Näin Tanner vielä vanhoilla päivilläänkin oppi ihmisistä uusia asioita. Sekä kannattajat että vastustajat saattoivat vuosia eteenpäin luottaa Tannerin ennustettavuuteen. Esimerkiksi Leskisestä saattoi uskoa ja kuulla mitä tahansa, mutta Tanner oli maamerkki, joka ei juuri liikkunut. Jopa Moskovan miehet uskalsivat myöhemmin mainita jotain myönteistä Tannerin isänmaallisuudesta, joka oli tietenkin tarkoitettu myös moitteeksi alttiimmille yhteistoimintamiehille.



Ai ketkä "Moskaovan miehet"? Jeltsin? Linkkiä?

Valvontakomissio oli laboratoriokokeissaan tullut luoneeksi elävän marttyyrin.



Höpsis.

Tanner ei vankilasta käsin johtanut SDP:n politiikkaa. Tällaista käsitystä vastustajat kuitenkin auliisti levittivät. Ei hän aivan syrjässäkään ollut. Vankilassa kävi paljon vierailijoita, siellä Tannerilla oli aikaa lukea ja kirjoittaa eikä seurakaan ollut tyhmemmästä päästä. Poliittinen muistelmakirjallisuus olisi korkeatasoisempaa, jos johtavat poliitikot vuorollaan istuisivat linnassa. Aleksi Aaltonen ja Emil Skog SDP:sta olivat useimmin nähtyjä vieraita. Oman kertomansa mukaan Skog sai Tannerilta "hyödyllisiä neuvoja" ja poliittisia ohjeitakin. Näillä neuvoilla ja ohjeilla aseveljien ylenkatsoma Skog pysyi puolueen puheenjohtajana 11 vuotta, kunnes hänen tilalleen valittiin Tanner. Vankilasta käsin Tanner vaikutti ainakin siihen, ettei liian neuvostomyönteisinä pidettyjä Voionmaata, Wuorta tai Fagerholmia päästetty muodostamaan hallitusta vuonna 1946.

Nuoret asevelisosialistit olivat enimmäkseen sitä mieltä, että he osaavat itsekin hoitaa asiat. Leskinen tosin kävi vankilassa pyytämässä Tannerilta kruununperimystä, mutta pyyntö oli tahditon sekä Tannerin että Leskisen ikätovereiden mielestä. Aseveljet käyttivät Tanneria, hänen mainettaan ja kirjoituksiaan, poliittisesti tarkoituksenmukaisella tavalla. Erityisesti Varjosta miellytti Tannerin tyly talousajattelu. Suuren yleisön silmissä kotikommunisteja vastaan suunnattu "Jo riittää!" -kampanja ja myöhemmin Fagerholmin vähemmistöhallituksen toimet vietiin lävitse "Tannerin hengessä". Tannerin itsensä mielestä aseveljet olivat joissakin suhteissa liian "nuoria ja hapuilevia".

Vaikka Tanner ja Edwin Linkomies välillä kyllästyivät vankilassa toistensa naamoihin, lähensi sotasyyllisyysprosessi toisiinsa suomalaisen oikeiston ja oikeistososialidemokraatit. Kun tähän liittyi tiettyjen nuorten miesten yhteinen sotakokemus, niin ei ollut ihme, jos samat tahot löysivät toisensa myös arjen politiikassa. Fagerholmin vähemmistöhallitus syntyi syksyllä 1948 vastoin aseveljien tahtoa sillä Fagerholmin lujuuteen vieläkään luotettu, mutta kun hallitus alkoi hallita, kokoomuksen asevelisiipi tuli sille avuksi. Oikealla pantiin tyydytyksellä merkille hallituksen pontevat toimet yhteiskuntajärjestyksen ja talouden vakauttamiseksi. Koska oikeisto toivoi hallitukselle elonpäiviä, se antoi sille mahdollisuuden viedä läpi myös sosiaali- ja yhteiskuntapoliittisesti tärkeitä lakeja. Eräät uudistukset, joiden vaikutukset tuntuvat vielä tänään, pantiin alulle. Säädettiin lait työajoista, sosiaalivakuutuksesta, äitiyslomasta, lapsilisistä sekä invalidi- ja eläkeavustuksista. Merkittävä uudistus oli myös Arava-lakien säätäminen. Äärivasemmistolta haluttiin viedä argumentteja ja uskottavuutta kansalaisten parissa.




Tärkeimpien hyvinvointivaltiouudistuten taakse SDP tuli kuitenkin 60-luvun lopulla kansanrintamapuolueista viimeisenä.

Koko Fagerholmin vähemmistöhallituksen vallassaolon ajan Kekkonen oli Paasikiven paitsiossa. Paasikivi oli päättänyt olla mahdollisimman pitkään hallituksensa tukena, vaikka Moskova moitti ja Kekkonen kinttusi hallituksen työtä yhdessä kotikommunistien kanssa. Paasikiven epäluuloja Kekkosta kohtaan lisäsivät Kekkosen halut kokeilla kannatustaan jo vuoden 1950 presidentinvaaleissa. Paasikivi ei voinut kuvitella parempaa presidenttiä kuin hän itse. Hän pelasi omaa presidenttipeliään eikä voinut ymmärtää, miten Kekkonen tohti ryhtyä hänen vastaehdokkaakseen.
"On merkillistä, että on sellaisia kunnianhimoisia ihmisiä, jotka pyrkivät nykyään Suomessa presidentiksi. Refl. Kyllä tämä intrigointi on tosiaan matalaa ja kurjaa. En olisi luullut maalaisliittolaisista ja Kekkosesta näin huonoa", Paasikivi valitti päiväkirjalleen."



Paasikiven ja sosialidemokraattien suhteet lämpenivät sitä mukaa kun Paasikiven ja Kekkosen suhteet viilenivät. Vankilasta vapautettu Tanner innostui myös presidenttipelistä. Vaikka Tanner elämänsä loppuun asti piti Paasikiveä "polkupyöräilijänä" - polkevat alla olevia ja kumartavat eteenpäin - hän katsoi, että SDP:n tulee siinä tilanteessa tukea Paasikiveä, joka "virheistään huolimatta on aina katsonut mielestään Suomen parasta". Kekkonen oli Tannerille "poliittinen korkeushyppääjä ja tuuliviiri". Sosialidemokraattien kekkosvastainen kampanja oli massiivinen ja keinoja kaihtamaton. Kekkosen naisjutut ja viinankäyttö olivat vahvasti esillä. Nyt aseveljet puolustivat myös Fagerholmin hallitusta ja Suomen sisäpoliittista koskemattomuutta. Sanoman kiteytti Suomen Sosialidemokraatti, joka julisti: "Älä nuku - tai heräät Kekkoslovakiassa."

Kimmo Rentola on tullut siihen tulokseen, että Neuvostoliitto oli tosimielessä suunnittelemassa presidentinvaihdosta jo 1950. Vaaleissa se ei onnistuisi, joten Paasikivi piti saada itse luopumaan. Sitä hän jo harkitsi, mutta huomasi sitten Moskovan juonen ja pysyi lujana. Paasikivi ymmärsi, että Kekkonen oli Tehtaankadun ehdokas. Niinpä vanha presidentti valintansa päivänä piruili Kekkoselle halunneensa välttää "precedenssitapauksen", että kommunistit saavat määrätä presidentistä. Sillä kertaa Paasikivi tarkoitti Tehtaankadun kommunisteja.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin vaikutus säilyi suomalaisen oikeiston ja oikeistososialidemokratian kollektiivisessa muistissa pitkään. Useimmilla puolueilla oli omat "sotasyylliset" marttyyrinsä, myös maalaisliiton oikeistolla. Muut tuomitut katosivat eri syistä poliittisesta elämästä, mutta Tanner hakeutui takaisin ja haki hyvitystä. Hän alkoi saada kulttihahmon piirteitä. Neljäkymmentäluvun lopulla oikeistososialidemokratia saavutti voittoja, jotka operaatioina olivat näyttäviä ja tunteisiin vetoavia. Komein temppu oli aseveljien keväällä 1948 simuloima kommunistien vallankaappausyritys, joka viimeistään sotki kotikommunistien suunnitelmat, jos sellaisia oli ollut. Kommunistien vyörytys työpaikoilla torjuttiin, Valpo puhdistettiin kommunisteista ja Hella Wuolijoen Yleisradio pelastettiin eduskunnan haltuun. Voidaan tietenkin väittää, että ne olivat Pyrroksen voittoja, jotka vain lujittivat Kekkosen asemaa Neuvostoliiton luottomiehenä. Osaltaan ne kuitenkin ylläpitivät monen suomalaisen uskoa kansallisiin vaikutusmahdollisuuksiin. "Suomettuminenkin" viivästyi monilla vuosilla.

Koska voittajat kirjoittavat historian, on tannerilaisia sosialidemokraatteja lähihistoriassa usein käsitelty kuin potilaskertomuksen kiusallista tulehdusta, joka onnistuttiin karvailla lääkkeillä kukistamaan ennen kuin tauti ehti tehdä pahempaa vahinkoa. Kokemukset vaaran vuosilta kuitenkin ikään kuin koteloituivat ja odottivat sopivaa purkautumistietä. Fagerholmin hallituksen reippaat otteet muuttuivat osaksi oikeistososialidemokratian sankaritarustoa, jolla oli vaikutusta äänestäjien käyttäytymiseen vuosikymmeniksi eteenpäin. Vaikka tannerilaisuus lopulta ajautui poliittiseen umpikujaan, se ei lakannut vaikuttamasta pinnan alla. Kekkosen voitto vuoden 1956 presidentinvaaleissa oli niukkaakin niukempi. Joukot eivät seuranneetkaan johtajia, kun oppositio päätti perustaa oman puolueen, TPSL:n. Eivät läheskään kaikki SDP:n potentiaaliset äänestäjät vuonna 1968 totelleet puolueen vetoomusta äänestää Kekkosta. Kun Koivisto 1960-luvun lopulla tuli yleiseen tietoisuuteen, alettiin Tannerin takkia sovitella hänen ylleen. Oppinut mies, talousmies, osuuskauppamies, yhtäläisyyksiä tuntui löytyvän. Vuoden 1982 vaaleissa tukahdutetun tannerilaisuuden pulloon säilötty henki pääsi irralleen. Sitä puhtia siirtyi SDP:lle ja Koivistolle korkojen kanssa, vaikka sillä ei edelleenkään sopinut elämöidä. Olihan Kekkonen vielä keväällä 1981 varoittanut Kalevi Sorsaa uhkarohkeudesta, kun tämä aikoi muistella Tanneria myönteisesti.

Kun Tanner keväällä 1966 kuoli, Kekkonen oli ollut jo kymmenen vuotta Suomen tasavallan presidentti. Hautajaisissa Helsingin vanhassa kirkossa olivat läsnä Suomen ja Ruotsin pääministerit, Johannes Virolainen ja Tage Erlander, sekä edustava joukko valtiollisen elämän vaikuttajia ja Tannerin puoluetovereita. Yksi merkittävä suomalainen oli joukosta poissa - Kekkonen. Hän oli Lapissa hiihtämässä. Tasavallan presidentin seppeleen laski arkulle presidentin ensimmäinen adjutantti.

Suuri epäsopu ulottui kuolon tuolle puolen. Tannerin ja Kekkosen suotuisasti alkaneen lyhyen liiton hajoitti Neuvostoliitto.

Vierailija

Nyt on vain niin, että esim. britit eivät halunneet koko sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä (Timo Vihavainen). Aloitteen takana olivat kotimaassa kommunistit (ja ilmeisesti myös Kekkonen) sekä Neuvostoliitto.

Asiasta voidaan spekuloida, mutta sitä pitäisi lähestyä esittämällä kysymys:

Kuka ja ketkä hyötyivät sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä?

Mitä luultavammin Kekkoselle tuosta oikeudenkäynnistä oli eniten hyötyä. Oliko sitten pelkkä sattuma, että Kekkonen toimi silloin myös oikeusministerinä. Hänhän periaatteessa vaikutti eniten siihen ketkä valittiin syytettyjen penkille.

Vierailija
ralf64
Nyt on vain niin, että esim. britit eivät halunneet koko sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä (Timo Vihavainen). Aloitteen takana olivat kotimaassa kommunistit (ja ilmeisesti myös Kekkonen) sekä Neuvostoliitto.



Englanninkin osaltaan asettamiin rauhanehtoihin kuului "sotaan syyllitsen tuomitseminen".

Asiasta voidaan spekuloida, mutta sitä pitäisi lähestyä esittämällä kysymys:

Kuka ja ketkä hyötyivät sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä?




Eniten hyötyivät varmaan ne sotasyylliset: heidät olisi muuten viety Nürnbergiin.

Mitä luultavammin Kekkoselle tuosta oikeudenkäynnistä oli eniten hyötyä. Oliko sitten pelkkä sattuma, että Kekkonen toimi silloin myös oikeusministerinä. Hänhän periaatteessa vaikutti eniten siihen ketkä valittiin syytettyjen penkille.

Saattoi hänkin tietysti siitä hyötyä, kun osoittautui neuvokkaaksi "junailijaksi".

Uusimmat

Suosituimmat