Seuraa 
Viestejä45973

Minulla on aika hataria muistoja lapsuudesta. Mummoni muistaa lapsuudestaan paljon ja pikkutarkasti. Tapahtuuko aivoilleni vanhetessa samoin; rupean muistamaan lapsuuteni tapahtumia ja aivoni sopukoista putkahtaa asioita, joita en voi nyt muistaa.

Sivut

Kommentit (22)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erakko
Seuraa 
Viestejä1967

Minä en millään muista, miksi itkin syntyessäni. En muista edes itkinkö. Muistaako kukaan ? Yleensähän iloisessa perhetapahtumassa päähenkilö itkee täysillä. Onko se ominaista vain ihmiselle ? Rääkyykö simpanssivauva ?
Vasikka ei ainakaan.

Kyllä syntymänsä voi muistaa .. ja myös kohdussa olo-aikaansa, rakkautta (turva) ihminen kaipaa juuri siksi, että ihmisellä on kokemus täydellisestä ajasta, jolloin koki täydellisen turvan - kohdussa - .

ensimmäiset selkeät muistot on ajalta kun täytin kolme, ja hatara muisto vuodelta aikaisemmin. Osaan ajoittaa nämä koska liittyvät joulun aikaan ja minulla on syntymäpäivä silloin. Kolmivuotiaasta muistan selkeästi erään tapahtuman tunnetilankin.

Erakko
Seuraa 
Viestejä1967

Sanotaan, että aika kultaa muistot. Parhaiten muistan kuitenkin erikoiset ikävät tapahtumat, kuten sen kun hevonen minua potkaisi, kuinka pelkäsin järvellä veneessä, kun nousi kova aallokko ja kun olin kylässä talossa, jonka hyyskässä oli tosi monta istumapaikkaa, kun meillä oli vain kaksi.

Pokasaha
Seuraa 
Viestejä1473

Ei lapsuuden ajat niin vain unohdu, aina ne jossakin tilanteessa putkahtavat mieleen joko ikävinä tai sitten hyvinkin mieluisina muistoina.
Eräs opettavaisin muisto on se kun sytytin eräänä heinäkuun päivänä saunasta löytämillä tulitikuilla sen varasto-osassa olevat patjojen täytteeksi varastoidut rukiin oljet tuleen.
Onneksi vanhin veljeni huomasi tilanteen ja näin saatiin estetyksi pitkäaikainen saunomiskarenssi perheessämme.
Sainpa silloin todella selkääni oikein isän kädestä, vitsaa paljaalle takapuolelle niin että pakarat oli kipeät monta päivää ja itketti niin perhanasti.

Eipä tuo muisto minua mitenkään rassaa, onpahan sekin tapaus muiden muistojen joukossa ja olenhan oppinut käsittelemään tulta joka kuuluu partiolaisen perustaitoihin.

Kansakunta joka kieltää historiansa, häviää maailmankartalta.
Pokasaha

Näin pienenä (en muista milloin, mutta olisikohan joskus 5-vuotiaana) unta, että kysyin isältäni, kuinka vanha olen. Isä vastasi, että olen nollavuotias. Tämä oli siis unta. Uni jäi kuitenkin jotenkin muistiini niin, että luulin sen olleen tosi tapahtuma. Siksi varmaan parisen vuotta myöhemminkin luulin, että olin oppinut puhumaan nollavuotiaana (koska olin pystynyt kysymään isältäni ikääni).

Vieläkin muistan tapahtuman erittäin selkeästi, kun kysyin isältäni ikääni ja hän vastasi nolla vuotta. En vieläkään osaisi erottaa tuota tapahtumaa todellisuudesta, mutta järjen nimissä sen on ollut pakko olla unta :].

Vanhimmista muistoista puheen ollen, tähän hätään muistuu vanhimpana mieleen, kun kolmevuotiaana tipuin mummulan navetanparven (tikasmaisilta) rappusilta ja löin pääni niin, että vieläkin arpi keskellä otsaani siitä muistuttaa. Muistan tuon koko kyseisen päivän tapahtumat yllättävän hyvin tippumisesta lähtien.

Mieleen tulee pari muutakin muistoa, mutta en osaa sanoa minkä ikäinen niissä olen :/

Kauheata sanoa, mutta me luomme myös muistoja tiedostamattamme. Itse luulin pitkään, että minulla olisi ollut suurikin varhaislapsuuden muistovarasto. Todellisuudessa olen kuitenkin tainnut keksiä muistoni itse valokuvista ja äiskän ja iskän kertomuksista. Ihmisen muisti ei nimittäin yksinkertaisesti voi ulottua kuin aikaisintaan kolmevuotiaan ikään (muistaakseni). Ja syntymäänsä ei voi muistaa kukaan.

Muistan joitakin asioita ennen kolmen vuoden ikää; siskoni syntyi päivää ennen kuin täytin kolme vuotta, joten se on aika hyvä kirjanmerkki; kun muistaa, oliko silloin vielä siskoa vai ei, osaa myös ajoittaa muistikuvan joten kuten. Muistan mm. kun putosin suoraan päälleni syöttötuolista. Mikä selittänee yhtä ja toista.

Nuo muistot on kyllä aika kummallisia. Itselläni on kyllä muistoja lapsuudesta melkoisesti. Mutta nyt viimeaikoina olen alkanut saada flasheja ajalta jolloin olin vielä rattaissa makoileva toukka. Ihmekkös tuo kun tuli kuulema lapsuuden päivät vietettyä rattaissa nukuskellen. Mutta onhan ne aika tärkeitä ihmisen minäkuvaa ja kehitystä ajatellen. Varsinkin ne "hieman" ikävämmät. Tuleepahan opittua mitäs EI kannate tehdä !

Yhdysvaltalaisen Margaret Mahlerin mukaan: "Lapsi alkaa ymmärtää oman erillisyytensä noin 2-3-vuotiaana."

Tätä oman minän ja tahdon "löytymistä" on kutsuttu lapsen psykologiseksi syntymäksi

Mahlerin tutkimuksessa on todettu, että psykologinen syntymä alkaa jo vauvassa, n. 4-5kk iässä, äidin ja lapsen välisen symbioottisen suhteen alkaessa purkautua.

Moni kertoi tällä palstalla kuinka he muistavat kokemuksiaan jopa kohdusta. Mielestäni tällaiselta väitteeltä puuttuu todellisuuspohja ja annan oman selitykseni muistoista ennen Mahlerin mainitsemaa psykologista syntymää.

Kokemusperäisen ja psykologian kirjallisuuden lukemisen perusteella on minulle jäänyt käsitys, että ennen lapsen psykologista syntymää edeltävät muistot pohjautuvat suurelta osin lapsen vanhempien kertomaan lapselle.

Esim. lapselle kerrotaan 4-vuoden iässä; Äiti: "Voi kun minä muistan sinut silloin kun synnyit ja sinä ensi kerran katsoit minua silmiin." Tämä kertomus saattaa yhdistyä 4-vuotiaan lapsen mielessä kokemukseksi tuolta ajalta.

Jos jollakin on aiheeseen jotain lisättävää/pois otettavaa/kysyttävää, vastaan mielelläni.

En ole koulutukseltani psykologi, kuten ehkä arvasit.

Herra Tohtori
Seuraa 
Viestejä2613

Minä muistan hylkeen Toronton eläintarhasta. Täytin tuon reissun aikana kaksi vuotta, joten olin korkeintaan viikon nuorempi tai vanhempi kuin kaks vee.

Tilanne oli seuraava: Toronton eläintarhassa on vesieläinosastossa syviä akvaarioita, joissa on kaikenlaisia öttiäisiä. Akvaarioiden välissä kulkee käytävä, josta voi tiirailla lasin läpi elikoiden toimia. Yhdessä akvaariossa oli jotain hylkeitä, en tiedä mitä hylkeitä mutta pirun isoja kuitenkin.

No, ikimuistoisen tästä kokemuksesta teki se, että kun siinä äidin/isän sylissä katselin lasin läpi hyvinkin lähellä lasia, yksi valtava peto päätti syöksähtää kohti lasia ja singahtaa siinä viime hetkellä kohti pintaa lasia viistäen. Juurikin melko lailla minun kohdallani. Tästä ei ole mitään valokuvia ja muistaakseni jopa olen itse joskus kysynyt että onko tällainen juttu tapahtunut. Muistaakseni huusin melko säikähtäneenä...

Toinen mitä muistan on, kun olin päiväunilla rattaissa rivitalon pienellä terassilla. Noh, huomasin siinä sitten että onpa pirun tylsää ja aloin heiklua edestakaisin... Empiirinen mieleni huomasi pian, että jos heiluu sopivalla tavalla, rattaat alkavat heilua yhä enemmän.

Valitettavasti fysikaalinen mallintamiskyky ei ulottunut vielä tuolloin tarpeeksi pitkälle tulevaisuuteen, ja pian rattaat kupsahtivat etuakselin ympäri nokilleen. Se säpsähdytti aika hyvin. En tosin ole voinut olla enää kovinkaan pieni, kun on ollut tarpeeksi massaa moiseen.

Sitten muistan melkomoisen tarkasti kotimme pohjapiirustuksen, siis sen, jossa asuimme Helsingissä ikävuoteen 5 asti.

Capito tutto, perchè sono uno
Persona molto, molto intelligente...

-Quidquid latine dictum sit, altum viditur.

If you stare too long into the Screen, the Screen looks back at you.

Ihmisen muisti on kuin sipuli. Muistoja tulee kerros kerrokselta, uutta vanhojen päälle. Vanhana käy päinvastoin, niinkuin sipulia kuorisi kerros kerrokselta pois. Tuoreimmat muistot katoavat ensin ja lopussa on jäljellä vain lapsuuden muistot, kaikki muu on muistista hävinnyt.

Vaikka nyt ei muista lapsuudenaikaisia kokemuksia niin kyllä ne sieltä löytyvät kun ihminen rupeaa dementoitumaan. Näin kertoi minulle vanhusten hoitokodissa työskentelevä hoitaja.

Ihmisen on hyvin vaikea, ehkä jopa mahdotonta, muistaa asioita ajalta, ennen kuin hän oppi puhumaan. Syynä ajatellaan olevan tallennustapojen erilaisuus ajoilta ennen ja jälkeen puhumaan oppimisen.

Oppiessaan puhumaan, ihmisen ajattelu muuttuu verbaaliseksi "itse itselleen puhumiseksi". Samalla ihmisen tapa käsitellä ja tallentaa tietoa ja kokemuksia muuttuu verbaalisemmaksi, kuten myös prosessi, jolla haemme tietoa muistista. Emme pysty muistamaan aivan varhaislapsuuden tapahtumia, koska haemme näitä muistoja vääränlaisilla "hakuehdoilla" tai tämä data on tallennettu eri muotoon kuin miten haemme sitä.

Kyseessä on hieman sama asia kuin jos tietokoneen muistiin on tallennettu musiikkia mp3:na, mutta etsiessämme tiettyä kohtaa tästä kappaleesta, annamme hakuehdtoihin vain nuotteja. Samasta asiasta niissä on kyse, mutta hakutapa on täysin väärä.

On myös totta, että mielikuvat voivat muuttua muistoiksi. Kun kuvittelemme mielessämme jotain asiaa, vastaa tästä kuvittelusta sama aivoalue, joka vastaa myös oikean havainnon jäsentämisestä. Aivot prosessoivat siis oikeita havaintoja ja kuvitteluamme hyvin samalla tavalla, jolloin nämä voivat sekoittua, etenkin ajan kuluessa.

Nämä seikat otetaan huomioon esim. tutkittaessa onko tapahtunut lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Lapselta ei saa kysyä vaikkapa: "koskettiko isä/äiti sinua sopimattomasti", koska lapsi muodostaa tästä mielikuvan, joka saattaa myöhemmin sekoittua muistoksi. Mikäli asioita kyseltäisiin näin, olisi mahdotonta sanoa, onko kyse lapsen aiemmin torjutusta muistosta, vai mielikuvituksen sekoittumisesta aidoksi muistoksi, jos lapsi myöhemmin kertookin näin tapahtuneen.

Väittäisin, että meillä jokaisella on runsaasti tällaisia valemuistoja, joissa vanhempiemme meille kertoma tarina on myöhemmin sekoittunut aidoksi muistoksi.

velociraptor
Ihmisen muisti on kuin sipuli. Muistoja tulee kerros kerrokselta, uutta vanhojen päälle. Vanhana käy päinvastoin, niinkuin sipulia kuorisi kerros kerrokselta pois. Tuoreimmat muistot katoavat ensin ja lopussa on jäljellä vain lapsuuden muistot, kaikki muu on muistista hävinnyt.

Vaikka nyt ei muista lapsuudenaikaisia kokemuksia niin kyllä ne sieltä löytyvät kun ihminen rupeaa dementoitumaan. Näin kertoi minulle vanhusten hoitokodissa työskentelevä hoitaja.

Minulla tulee sitten kyllä olemaan erittäin tylsää vanhana, kun en muista yhtikäs mitään, mikäli lapsuuden muistot eivät ilmesty mieleeni vanhempana.

Minulla on suurin osa lapsuuden muistoista juuri näitä valokuvista ja vanhempien kertomuksista "muistoiksi" muuttunutta tietoa. En muista muistavani mitään pieniä hataria muistikuvia lukuunottamatta ennen koulujen alkua, ja nekin muistot ovat yksittäisiä tapahtumia. Ennen koulun alkua muistan kun pikkuveljeni tippui äkeen päällä niin, että löi päänsä äkeen piikkiin. Sen jälkeen muistan kun jäin muutaman tukin alle tukkikuorman päällä leikkien mentyä hieman pilalle tukkien päästessä liikkeelle.
Toisaalta taas muistan tasan tarkkaan miltä lapsille annettava penisiliini näyttää ja tuoksuu. Äitini ihmetteli sitä, kun mainitsin. "Kyllä, sinulle on pienenä yritetty penisiliiniä syöttää joskus kapalona." Muistan myös hyvin monia unia. Niitä muistan erittäinkin hyvin yhä. Ja puhelinnumerot ovat jotain ihan kummallista. Niitä muistan vuosienkin jälkeen, vaikken olisi sitä kertaakaan käyttänyt siinä välissä.

Kertokaa psykologit sun muut, onko minussa jotain vikaa...

Minä osaan osaan kaikki lorut Hanhiemon iloisesta lippaasta ulkoa. Hikkori tikkori toikki, hiiri se kelloon loikki, kello meni poikki ja hiiri pois loikki.

Pikkusiskoni miettii koiran hankkimista. Hän on aivan ihastunut Suomen pystykorvaan ja ihmettelee itsekin, että miksi hän pitää niin paljon niin tavanomaisesta rodusta. Minä tiedän vastauksen. Kun olimme lapsia niin meillä oli pystykorva. Se kuoli kun pikkusisko oli alle 2-vuotias. Hän ei muista sitä koiraa, Panua, paitsi alitajuisesti. Me rakastimme koiraa ja itkimme hillittömästi sen kuolemaa. Minä oli 4-vuotias. Mitään muuta en oikein muistakaan lapsuudesta. Kai koiran kuolema oli niin järkyttävää että se jäi mieleen.

Muistan että lapsena maailma oli ikävämpi
sen takia, että sairastin helpommin ja oli
kaikenlaista häröilyä ja kinastelua.
Aikuisena olen ollut paljon terveempi ja
kaverit ovat järkevämpiä.

Mää muista oikke hyvi, olinks mää eres kolme vanha ja ol kesä juhannukse aikka ja ol sota, me asutti sillo Turuss siin linna lähel ja pommi ulvo ja paukkui ku missäki. Voi ett mä muista ku meijänki koti paloi ku pommi osu siihe, ol kuuma päivä ja kaik. Reima veli siin men, voi sitäki ressu. Usse mää hänt muista, nii ja itke hiljasest. Isä ol soras eikä koska palannu, hänt mää en oikke muist, semmonen tumma ol. äitimut ulos kanto ja pelast. Pikkuveli jäi sissä. Ei tätä jaks kertto enempä

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat