Kaipuu ja ihmisen ikävä

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Lueskelin tuossa parisuhdetta liippaavia ketjuja, enkä löytänyt sopivaa mistä jatkaa.

Joskus alakuloisena kirjoitan. Löysin jälleen vanhan tekstini. Se kertoo karua kieltä parisuhteistani.

Vertaan itseäni erääseen ystävääni. Hänen elämässään, entisessä parisuhteessaan kaikki näytti harmoniselta. Mutta heti kun hän alkoi olemaan nykyisensä kanssa, näin eron. Hänestä tuli esiin jotain uutta. Hän on ollut siitä lähtien herkän reagoiva, säteilevä, kuin avautunut kukka.

Minä olen myös toistamiseen aviossa, mutta valitettavasti olen yhtä yksin, kuin ensimmäisessä liitossani. Olen kuin kukka, joka ei ole koskaan avautunut. Olen 50v; koen itseni jo melkein liian vanhaksi aloittamaan enää uudestaan.

Käsittääkseni jokainen lapsi tarvitsee kohtuulista peilausta lapsena, avautuakseen omaksi persoonakseen. Ja tämä prosessi voi jatkua sitten hyvässä parisuhteessa. Tai mikä tahansa läheinen suhde voi jatkaa tätä.

Jos tuo lapsen persoonan löytyminen jää heikoksi lapsena primäärisuhteissa, on jatkotkin vaikeampia. Minä koen olevani sellainen, joka jäi hukkaan, jota ei nähty, eikä tunnettu... Olin jo lapsena kotona vieras.

Minusta tuli itsensä unohtava, toiset kohtaava, toisia auttava ja tukeva ihminen.

Koen olevani hyvin avoin ja tuntevani itseni hyvin, mutta en ole löytänyt kaipaamaani henkilökohtaista "jatkoa". Minä koen olevani avautumaton kukkanen, vaikka avoin olenkin. Jollakin oleellisella tasolla kaipaan toisen kanssa kohtaamista ja nimenomaan parisuhteessa. Ystävyyssuhteet eivät sitä minulle korvaa.

Mutta kummallakaan miehistäni ei ole vastaavaa kaipuuta. Ensimmäinen suorastaan karttoi läheisyyttä. Ja nykyinen elää omissa fääreissään ylionnellisen lapsuutensa jatkoja.

Ymmärtääkö joku minua? Sitä, mistä puhun?

Sivut

Kommentit (49)

Vierailija
Tiitta
Ymmärtääkö joku minua? Sitä, mistä puhun?



Luullakseni ymmärrän, sillä olin suhteessa juuri sinun kaltaisen ihmisen kanssa useamman vuoden. Kun katsoin noita viestejä, joita kirjoittelit muihin ketjuihin, muistutat vieläkin enemmän exäni (persoonallisuutta).

Jollakin oleellisella tasolla kaipaan toisen kanssa kohtaamista ja nimenomaan parisuhteessa. Ystävyyssuhteet eivät sitä minulle korvaa.

Minkä takia ajattelet, että ystäväsuhteet eivät korvaa sitä? Ei ihme, että olet lukkiutunut, jos olet noin ehdottomasti jotain päättänyt. Minä itse suosittelin aikanaan exälleni juuri ystävyyssuhteiden luomista samaan sukupuoleen, jotta minun ja hänen välinen suhteensa olisi sillä tavalla päässyt paremmalle tolalle. Mikään ei kuitenkaan muuttunut, kun kumppanillani ei vain yksinkertaisesti ollut ymmärrystä asioille, joita yritin selittää. Ei liioin mitään kiinnostusta sille, että voisi jollain tavalla oppia tuntemaan itseään paremmin. Sanoin hänelle, että jos hän jatkaa samaa rataa, hän pysyy lapsena ja itselleen vieraana koko loppuelämänsä, jos ei vaivaudu ajattelemaan mitä sanoin. Kehoitin häntä ottamaan sen ystävän neuvo ystävälle tyyliin, mutta hänellä ei valitettavasti ollut oikein ymmärrystä ihmissuhde-etäisyyksistäkään. Hän elää lienee tälläkin hetkellä samanlaista elämää kuin millä sinä kuvasit itseäsi: "Minusta tuli itsensä unohtava, toiset kohtaava, toisia auttava ja tukeva ihminen." Tärkeintä hänelle oli, että miellyttää muita ja minua, joten hän sanoi tekevänsä asiat niin kuin toivoin. Sen takia entinen suhteeni muodostuikin enemmän isä ja tytär suhteeksi kuin sellaiseksi, jossa on nainen ja hänen miespuolinen rakastajansa. Jollain tapaa kirosin myös itseäni, koska tarjosin tuota isällistä syliä mitä näin hänen niin kipeästi tarvitsevan. En voinut vahvalle empatian tunteelleni mitään ja maksoin siitä kovan hinnan. Samalla siinä oppi myös ymmärtämään, kuinka mukavaa olisi joskus saada oma tytär. Joskus herää exästä vieläkin ajatuksia, että milloin se tyttäreni palaa jälleen kotiin.

En osaa kyllä sanoa mitään, mikä toisi sinulle takaisin tyhjyyden vuodet. Tulee vain surullinen mieli tilanteestasi. Kehottaisin sinua ainakin olemaan avoimempi noiden ystävyyssuhteiden luomisen suhteen. Nimenomaan siten, että panet itseäsi enemmän likoon niiden vuoksi. Muulla tavoin et mielestäni voi oppia tuntemaan itseäsi paremmin. Ilman itsetuntemusta sinun on turha kuvitella, et löydät toisesta jonkun syvällisen ja pysyvän tekijän, joka sinua ja rakkauden kohdettasi yhdistää.

Vierailija

Kiitos vastauksestasi. Kiva kun lähdit tutustumaan jopa muidenkin viestieni kautta!

Hymyilen... yhtäältä tunnistan kuvauksestasi jotain yhteistä exäsi ja minun välillä. Kysymys lienee samasta lähtökohdasta, puutteellisesta persoonan muodostuksesta lapsuudessa.

Mutta minun ei tarvitse mielyttää muita. Osaan olla oma itseni. Osaan ottaa tilaa itselleni ja antaa sitä toiselle. Ja tunnen itseni ehkä paremmin, kuin ihmiset yleensä. Eka mieheni kehui minua siitä, kuinka osaan ottaa asiallisesti palautetta. Osaan katsoa peiliin... )). Molemmat miehet ovat kehuneet olevansa onnellisia. Nykyinen suorastaan hyrrää kuin kissa kainalossa. Toki minäkin olen siinä hetkittäin hyvinkin levollinen.

Nykyinen mieheni on se sama pikkupoika, joka oli onnellinen äitinsä kanssa. Lapsen ei tarvitse tuntea äitiään oikeasti persoonana. Hän on itse maailman napa.

Sinun eksäsi oli myös ehkä tuollainen maailman napa. Ja kaiketi kaikki me ollaan enemmän tai vähemmän. Mutta minun mieheni elää niin autuaana tuota omaa napa-elämäänsä, ettei hän pysty edes hetkellisesti kohtaamaan katsellaan minua syvemmin, sellaisena kuin olen.

Luulisin, että olen riittävän kypsä, niin että en tarvitse enää isä, tai äiti-hahmoa. Haluaisin aikuisena ja itsenäisenä aidon oikeasti kohtaavan ihmissuhteen. Nykyiseni ja exäni, heille riitti/riittää se, mitä meillä oli ja on. Mutta näen sen sivusta; on olemassa ihmisiä, joilla on dynaaminen, todella aidosti toisensa kohtaavia parisuhteita.

Vierailija

Kyllä minä väittäisin, että äitikin pitää persoonana tuntea, mutta kypsä mies ei mielestäni vaadi naiselta liian paljoa. Vaikuttaa siltä, etteivät miehesi vaadi naiselta mitään niin spesifiä, että voivat tuntea olonsa onnelliseksi. Sama homma on jokseenkin itseni kohdalla.

Sinusta tulee mieleeni yhden miespuolisen tuttavani vaimo, joka tuntuu oleman hiukan samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Hänellä on siis 'hyvä' mies, mutta heitä jonkin verran tarkkaillessani, heidän suhteensa vaikuttaa olevan liiaksi mies/nainen roolien varassa. Luulen, että sinun tilanteessasi kiikasta samasta asiasta. Ilmeisesti tunnepuolen asiat ovat kohdallaan, mutta persoonat eivät kohtaa niin hyvin.

Suosittelisin ihan rohkeasti syventämään suhteita samaa sukupuolta oleviin ihmisiin. Kyllä niistä saa samalla tavalla tyydytystä kuin erisukupuoleen kohdistuvasta parisuhteesta. Mikäli mies kumppani on herkkätunteinen, on tietysti varottava innostumasta liikaa naispuolisista ystävistä. Monillahan on tietysti olemassa esim. alitajuntaisia pelkoja syvempiin suhteisiin, jotka kohdistuvat samaan sukupuoleen. Nykyaikaina homoseksuaalisuuden ollessa pinnalla, osa saattaa tuntea jopa tavallista enemmän tarvetta erottua heteroksi. Jos epäilet puutteelista samastumista erääksi ongelmaksesi, niin vaikuttaa kuitenkin siltä, että se tässä tapauksessa tarkoittaa äitiäsi. Siinä tapauksessa ei olisi mikään ihme, jos naisesta syvempää ystävyyttä hakiessa voisi jopa tuntea ihastuvansa toiseen. Minun mielestäni ystävyyssuhdetta samaan sukupuoleen voi viedä niin pitkälle, kuin oma mies antaa myöten. Toki on myös tajuttava, että mies ei välttämättä uskalla ilmaista mustasukkaisuuttaan ystävättärestäsi, jos sellaista huomaa. Sellaisen asian ilmaisemisesta voidaan miehen maailmassa myös ajatella, että se on 'homoa' On myös otettava huomioon, että mies ei edes välttämättä aina osaa pukea sellaisia tuntemuksia sanoiksi. On siis itse havainnoitava, milloin on astumassa rajojen yli.

ID10T
Seuraa 
Viestejä1677
Liittynyt3.10.2007
Shriek
Suosittelisin ihan rohkeasti syventämään suhteita samaa sukupuolta oleviin ihmisiin. Kyllä niistä saa samalla tavalla tyydytystä kuin erisukupuoleen kohdistuvasta parisuhteesta.

Kyllä itse näkisin parisuhteen ja ystävyyssuhteet toisiaan täydentävinä, enkä missään nimessä toisiaan korvaavina. Ystävyyssuhteistakin saa tyydytystä, mutta en itse ainakaan koe niiden korvaavan parisuhteen puutteita. Miksi muuten kukaan parisuhdetta haluaisikaan?

Vierailija
dinoflagellat
Onko sinulla (ollut joskus) joku ihminen, jonka olet todella koennut "kohdanneesi"? Joku ystävätär?

Minulla on useita kokemuksia, niin miehistä kuin naisista, joissa olen kokenut ja koen hyvinkin syvää ja molemminpuolista kohtaamista.

Minulla on aikuiset, itsenäiset lapset, koen suhteemme todella avoimina, kohtaavina ja tasa-arvoisina. Iloinen levollisuus leimaa yhdessä oloamme. Toinen heistä turvautuu välillä äitiin, mutta avun saatuan muuntuu itsenäiseksi kaveriksi taas.

Luulen, että he tuntevat minut äitinä ja ihmisenä paljon paremmin, kuin keskimäärin aikuiset lapset vanhempiaan. Olen avoin heillekin. Mutta en tietenkään voi heittäytyä heidän syliinsä, niinkuin he voivat minun syliini. Tai sen aikavoi tulla vasta sitten, kun olen oikeasti vanha ja hauras...

Se kohtaaminen on minun näkemykseni mukaan sellaista jonkinasteista, yhteistä oppimista. Vähän kuin Jazz-musisointi... mutta sitä syvemmin koettavaa kohtaamista ei tarvitse olla edes päivittäin. Riittäisi esim. pieni hetki kerran viikossa tyyliin. Se voi olla viipyvässä katseessa jne. Mutta jostakin tulisi heijastua puolin ja toisin se oppiminen.

Luulisin, että huomattava osa väestöstä ei edes kaipaa syvempää herkkyyttä ihmissuhteiltaan... Tunnen paljon ihmisiä, jotka tunnistan samankaltaisiksi kuin äitini, exäni ja nykyinen mieheni.

Ihastumissuhteissa koetaan usein jotain kohtaamisen hohtoa, mutta usein se on siinä illuusiota.

Pitkissä ihmissuhteissa todellinen kohtaaminen elää mukana aitona syvyytenä, joka avartaa molemmat kuulemaan toisiaan. Minulla on aikuisena syntynyt tällainen suhde myös omaan isääni.

Ihme kyllä, monet ihmiset näyttävät pystyvän tällaiseen kunniottavaan ja kohtaavaan suhteeseen helpommin eläimen kuin ihmisen kanssa. He oppivat yhdessä, kuuntelevat toisiaan ja kehittyvät yhteistyössään. Eikä kysymys ole aina suhteesta niinpäin, että ihminen olisi yksiselitteisesti pomo.

Vierailija

Luulen, että mikään ihmissuhde ei korvaa toista. Mutta hyvät ihmissuhteet kasvattavat ja kehittävät.

Hyvä ystävyyssuhde ei korvaa parisuhdetta.

Unissani näen joskus harvoin exäni. Hän on aina etäällä, unikuvan laidalla, sivuhahmona, enemmän ystävänä kuin minään muuna.

Näen unissani ystäviäni, jopa uusia naapureita jne., mutta en muista nähneeni unissani nykyistä miestäni vielä kertaakaan, vaikka olemme olleet yhdessä jo useamman vuoden. Mistä se kertoo?

Vierailija
ID10T
Ystävyyssuhteistakin saa tyydytystä, mutta en itse ainakaan koe niiden korvaavan parisuhteen puutteita.



Tiitta
Hyvä ystävyyssuhde ei korvaa parisuhdetta.



Kyllä ne voivat korvata parisuhteen puutteita hyvinkin. Toisaalta ainoastaan silloin, kun kykenee hyväksymään oman parisuhteen puutteet. Silloin kun ei ole perfektionistisen tarkka oman parisuhteen kohdalla ja ei myöskään ole alituiseen unelmoimassa paremmasta parisuhteesta. Minä en ainakaan heteroseksuaalina näe ystävyyssuhteen ja parisuhteen välillä muuta eroa kuin sen, että lopulta on aina läheisyyden kaipuu naista kohtaan ja seksi. Jos ei sellaista saa, niin ei voi olla täysin tyytyväinen. Kaiken muun voi mielestäni jakaa ystä- vän/vien kanssa sukupuoleen katsomatta.

Tiitta
Näen unissani ystäviäni, jopa uusia naapureita jne., mutta en muista nähneeni unissani nykyistä miestäni vielä kertaakaan, vaikka olemme olleet yhdessä jo useamman vuoden. Mistä se kertoo?

Minusta se kertoo siitä, että sinulla on aikalailla mutkaton parisuhde tai sitten se kertoo hyvin päinvastaisista asioista. Mustavalkoisen kuulloista ehkä, mutta unien tulkinnan tapauksissa se on usein sitä.

Vierailija

Niin, meitä on moneksi, Shriek! Ymmärrän kyllä pelkistetyn kantasi, tavallaan.

Minun aviosuhteeni on sitten varmaankin mutkaton. Yhtä sujuvaa ja syvällistä se on, kuin kaupan kassalla.

Mahdollisuudet ihmisen keskinäiselle avautumiselle ja kehittymiselle parisuhteessa ovat minun mielestäni aivan omaa laatuaan. Suhde ystäviin, lapsiin, lastenlapsiin, omiin vanhempiin, ne ovat kaikki sävyllisesti keskenään erilaisia.

Luulisin, että et oikeasti edes tiedä, Shriek, mistä puhun, koska itse et vastaavaa kaipuuta tunne. Sinulle riittää yleensä hyvät ihmissuhteet, olkoon ne mitä ja missä tahansa, saat sen tyydtyksen sieltä. Luulen, että mieheni voisi olla hyvinkin kaltaisesi.

Joku nauttii yhdessä tanssimisesta, toinen jostakin muusta yhdessä tekemisestä jne. kai meillä on erilaisia tarpeita parisuhteellekin. Minä nautin sivusta, kun näen pariskuntien kommunikoivan pelkillä katseilla ja kuulun, kuinka jotkut puhuvat kuin Hupu, Tupu ja Lupu. Toinen alottaa lauseen, toinen jatkaa loppuun. Se on mahdollista vain, jos on hyvä henkinen yhteistyö...

Vierailija
Luulisin, että et oikeasti edes tiedä, Shriek, mistä puhun, koska itse et vastaavaa kaipuuta tunne. Sinulle riittää yleensä hyvät ihmissuhteet, olkoon ne mitä ja missä tahansa, saat sen tyydtyksen sieltä.



En tietenkään luetellut tuossa kaikkea tyydytystä tuottavia asioita, jotka ovat sidottuja vastakkaiseen sukupuoleen, ja siten ainoastaan naisen kautta saatavissa. Mutta ne olivat silti ne tärkeimmät ja ensimmäisenä mieleen juolahtavat. Yritän tässä nyt välttää aiheuttamasta liian yksioikoista kuvaa itsestäni, vaikka kirjoitin pelkistävään tyyliin.

Minä nautin sivusta, kun näen pariskuntien kommunikoivan pelkillä katseilla ja kuulun, kuinka jotkut puhuvat kuin Hupu, Tupu ja Lupu.

Minusta tuossa on ehkä kyse pikemminkin kateudesta kuin ihailusta. Sanot, että olet tyytyväinen suhteesi toimivuuteen ja mutta samaan aikaan sanot haikailevasi edellä mainittujen asioiden perään. Samalla jätät ton parisuhdeasian ikäänkuin aukinaiseksi "kai meidän suhde on sitten..." Aiemmin sanoit, että sinulla on myös hyvä itsetuntemus. Kun puhuu 'jossittelu' muodossa, niin siitä on minusta itse-varmuus/tuntemus kaukana. Minkä takia sitten et ole tyytyväinen suhteessasi, jos kertomasi mukaan tunnet itsesi ts. sinun pitäisi tietää mitä haluat? Jos oikeasti ihailisit noita pariskuntia, et tekisi asiasta ongelmaa omassa parisuhteessasi, mutta reaaliteetti näyttää olevan päinvastainen. Mikset ole tyytyväinen siihen, mitä sinulla on? Kateus on juuri sitä, että himoitaan aina sitä, mitä toisella on, vaikka itsellä saattaisi olla paljonkin jotain ennestään. Ehkä sinun suhteesi ei sitten ole niin mutkatonta ja tuo unikin todistaa juuri päinvastaisesta.

Vierailija
Tiitta
Luulen, että mikään ihmissuhde ei korvaa toista. Mutta hyvät ihmissuhteet kasvattavat ja kehittävät.

Hyvä ystävyyssuhde ei korvaa parisuhdetta.

Unissani näen joskus harvoin exäni. Hän on aina etäällä, unikuvan laidalla, sivuhahmona, enemmän ystävänä kuin minään muuna.

Näen unissani ystäviäni, jopa uusia naapureita jne., mutta en muista nähneeni unissani nykyistä miestäni vielä kertaakaan, vaikka olemme olleet yhdessä jo useamman vuoden. Mistä se kertoo?

Voiko yhdessä eläminen muodostua antoisaksi ellei se perustu ystävyydelle? Jos kaksi elää yhdessä ja jos edes toinen ymmärtää kohdella toista kuin ystäväänsä, niin saattaa vähemmän avoin jonain päivänä rohkaistua avautumaan, että kyllä minäkin...

Unet kertovat unennäkijästä, niiden kautta voi oppia itsetuntemusta, voi oppia tiedostamaan miksi on vielä aikuisenakin esim. näkymätön. Se että on lapsena oppinut näyttelemään näkymätöntä, niin poisoppimisen kautta voi oppia uudestaan olemaan näkyvä.

Ymmärtääkseni ymmärrän sinua, mutta näen niin, että jos on tyytymätön toiseen (kehen tahansa) niin se on kaipuuta siihen, että voi kun äiti ja isä olisivat minulle täydellisiä vanhempia, näkisivät minut edes kerran sellaisena kuin olen.

Vierailija
qaz
Jos kaksi elää yhdessä ja jos edes toinen ymmärtää kohdella toista kuin ystäväänsä, niin saattaa vähemmän avoin jonain päivänä rohkaistua avautumaan, että kyllä minäkin...

Olen samaa mieltä kanssasi. Ystävyys on pitkälti se perusta. Ja juuri tuota olen yrittänytkin yhä uudestaan ja uudestaan... joskus väsyn, kun saan niin outoja vastauksia. Eli emme kohtaa. Yritän välillä etsiä sitä tasoa, millä hänen olisi helpompi kohdata minut. Ja toki sattuuhan niitä, että kommunikaatio muotoutuu mukavaksi ja antoisaksi.

Mutta jos nyt olisin valitsemassa, en toki valitsisi enää häntä...

Pointti ei ole siinä, ettemmekö olisi avoimia; olemme kaiketi sitä molemmat. Mutta sellaista, sisintä syövyttävää, hienonhienoa riitasointua vaan tulee niin paljon. Välillä puren huulta. Välillä huokaan; "älä saarnaa", kun hän ohjeistaa minua epämiellyttävän ylitarkkaan miten toimia. "Enhän minä saarnaa" hän vastaa turhautuneena, ymmärtämättä mistä valitan. Kysymys ei ole avoimuuden puutteesta, ei edes oikeista riidoistakaan, vaan siitä, että olemme eri maailmoissa, joissa oikea kohtaaminen vaan ei tapahdu luontevasti. Toki yritän satsata parisuhteeseemme ja yritän nauttia yhdessä olosta, mutta hän on ystäväpiirini viimeisimpänä... valitsen mieluummin seurakseni lähes kenet tahansa muun. Kun ei ole mukavaa, niin ei ole mukavaa.

Pidän hänestä kyllä ihmisenä, mutta jos nyt voisin valita uudestaan, niin mieluummin etäisempänä ystävänä.

Koen normaalisti päivittäin miellyttävää kohtaamista ihmissuhteissani. Koen tulevani ymmärretyksi, kunnioitetuksi, arvostetuksi. Koen että minut nähdään sellaisena kuin olen. Ja koen, että minä näen toisia vastaavalla tavalla. Keskinäinen kunniotus, ymmärrys, arvostus luo pohjan yhdessä luomiselle, yhdessä tekemiselle. Se antaa iloa elämään.

Minun elämäni on täynnä dynaamisia, lämpimiä, läheisiä ihmissuhteita, mutta se kaikkein lähin, ei ole sellainen.

Minun ei tarvitse pelätä nykyistä miestäni, niinkuin exääni, joka oli ilkeä ja väkivaltainen. Nykyinen mieheni suhtautuu aina lämmöllä, kiltisti, mutta silti omalla tavallaan nurjasti. Hän tulkitsee minua yleensä aina jotenkin väärin, kummallisesti. Olemme jotenkin nyrjähtäneet, jollakin perustavaa laatua olevalla tasolla.

Hän ei kykene juuri lainkaan katsomaan peiliin. Hänen ei ole koskaan tarvinnut. Eli jos yritän joskus peilata häntä, ei hän tunnista itseään. Hän ei huomaa, kun hän nostaa ääntään. Ei hän tunne omia motiivejaan.

Kukaan meistä ei tietenkään tunne itseään täydellisesti. Täydellistä tietoa ei olekaan.

Häntä selittänee osaltaan se, että hän oli äidin lempipoika, ja elänyt yksin viisikymppiseksi. Hänen sisällään on edelleen vahvana äitisymbioosi. Osa siitä kanavoituu minuun suoraan ja osa käänteisessä muodossa. Eli hän on vuoroin kuin lapsi, vuoroin vanhempi. Vain jossakin työtehtävässä olemme kavereita ja tasavertaisia aikuisia.

Hän ei kykene älyllisesti analysoimaan juuri mitään.

Olen toki tyytymätön häneen, mutta ehkä enemmän olen tyytymätön omaan valintaani ja sen kypsymättömyyteen.

Minulla on heikko kohta lapsuudessani ja se on kaikesta kypsymisestäni huolimatta päässyt dominoimaan minun parivalintojani ikävällä tavalla. Exäni jälkeen minulla oli pari hyvää seurustelusuhdetta, mutta molemissa en voinut sietää toisen alkoholin käytön määrää. Eli tiedän, miltä hyvä ja dynaaminen parisuhde tuntuu, missä on sitä kaipaamaani kohtaamista. Missä pienet katseet kertovat paljon. Missä suhde kehkeytyy, muuntuu, elää.

Ainut puoli, mikä on toiminut näissä aviosuhteissakin, on seksi. Se elää. Ja kun se elää, niin aina löytyy uutta! Se on suorastaan uskomatonta, kuinka se voikaan elää niin paljon. Se yllättää yhä uudestaan ja uudestaan ja antaa valtavasti iloa. Tiedän, että näin voisi olla elämän muillakin tasoilla, vaan ei ole.

Tuo henkisen kohtaamisen puute on yhtä puuduttavaa, kuin puutunut seksielämä joillakin toisilla.

Vierailija

Olen samaa mieltä kanssasi. Ystävyys on pitkälti se perusta. Ja juuri tuota olen yrittänytkin yhä uudestaan ja uudestaan... joskus väsyn, kun saan niin outoja vastauksia. Eli emme kohtaa.

>Elämähän on opiskelua, uudestaan ja uudestaan .. joskus saattaa tulla päivä, että on oppinut ja voi todeta: väsynyt, mutta onnellinen! (=rauhoittunut).

Yritän välillä etsiä sitä tasoa, millä hänen olisi helpompi kohdata minut. Ja toki sattuuhan niitä, että kommunikaatio muotoutuu mukavaksi ja antoisaksi.

>Elämistä ns. toisen kautta?

Mutta jos nyt olisin valitsemassa, en toki valitsisi enää häntä...

>Vaistomaisesti valitsemme niin, että se palvelee aina valitsijaa itseään. Ensin ehkä valitaan "pahempi" vaihtoehto, vaikkapa se lyövä kumppani, ja sitten jotain opittuamme valitaan vaikkapa lievempi tapaus. Tänään tietänet elämästä enemmän kuin ennen kumpaakaan valintaasi, samoin tietävät he, jos asioita kyseenalaistavat.

Pointti ei ole siinä, ettemmekö olisi avoimia; olemme kaiketi sitä molemmat. Mutta sellaista, sisintä syövyttävää, hienonhienoa riitasointua vaan tulee niin paljon.

>Tarkoitin syvällistä avoimuutta. (Jotkut ovat niin lukossa (tms.) tässä elämässä, etteivät tule koskaan elämänsä aikana etsimään avainta.)

Välillä puren huulta. Välillä huokaan; "älä saarnaa", kun hän ohjeistaa minua epämiellyttävän ylitarkkaan miten toimia. "Enhän minä saarnaa" hän vastaa turhautuneena, ymmärtämättä mistä valitan. Kysymys ei ole avoimuuden puutteesta, ei edes oikeista riidoistakaan, vaan siitä, että olemme eri maailmoissa, joissa oikea kohtaaminen vaan ei tapahdu luontevasti. Toki yritän satsata parisuhteeseemme ja yritän nauttia yhdessä olosta, mutta hän on ystäväpiirini viimeisimpänä... valitsen mieluummin seurakseni lähes kenet tahansa muun. Kun ei ole mukavaa, niin ei ole mukavaa.

>Tiedostatko, mikä sinua ärsyttää, kun tunnet toisen saarnaavan tai kun sinua ei ymmärretä tai kun sinulla ei ole mukavaa?

Pidän hänestä kyllä ihmisenä, mutta jos nyt voisin valita uudestaan, niin mieluummin etäisempänä ystävänä.

>Voit valita tänään yhtä vapaasti kuin silloin alussakin. Hän nimittäin saa olla kanssasi vain siksi, koska sinä siihen suostut. Silti eroon ei tarvitse päästä henkilöstä, vaan se tapa jolla kohtelet itseäsi, siitä kaiketi on kyse täältä katsottuna, mutta vain sinä voi tietää, miten asia on.

Koen normaalisti päivittäin miellyttävää kohtaamista ihmissuhteissani. Koen tulevani ymmärretyksi, kunnioitetuksi, arvostetuksi. Koen että minut nähdään sellaisena kuin olen. Ja koen, että minä näen toisia vastaavalla tavalla. Keskinäinen kunniotus, ymmärrys, arvostus luo pohjan yhdessä luomiselle, yhdessä tekemiselle. Se antaa iloa elämään.

Minun elämäni on täynnä dynaamisia, lämpimiä, läheisiä ihmissuhteita, mutta se kaikkein lähin, ei ole sellainen.

>Jos asuisit jokaisen kanssa vaikkapa vuoden...

Minun ei tarvitse pelätä nykyistä miestäni, niinkuin exääni, joka oli ilkeä ja väkivaltainen. Nykyinen mieheni suhtautuu aina lämmöllä, kiltisti, mutta silti omalla tavallaan nurjasti. Hän tulkitsee minua yleensä aina jotenkin väärin, kummallisesti. Olemme jotenkin nyrjähtäneet, jollakin perustavaa laatua olevalla tasolla.

Hän ei kykene juuri lainkaan katsomaan peiliin. Hänen ei ole koskaan tarvinnut. Eli jos yritän joskus peilata häntä, ei hän tunnista itseään. Hän ei huomaa, kun hän nostaa ääntään. Ei hän tunne omia motiivejaan.

>Voisiko tuo mies olla pelkästään osaamaton "äidin pikku ressukka"?

Kukaan meistä ei tietenkään tunne itseään täydellisesti. Täydellistä tietoa ei olekaan.

>Näen niin, että ihmisen sisimmässä on olemassa täydellinen tieto, tosin sitä tietoa sanat eivät kykene selittämään, antavat vain viitteitä... vihjeitä

Häntä selittänee osaltaan se, että hän oli äidin lempipoika, ja elänyt yksin viisikymppiseksi. Hänen sisällään on edelleen vahvana äitisymbioosi. Osa siitä kanavoituu minuun suoraan ja osa käänteisessä muodossa. Eli hän on vuoroin kuin lapsi, vuoroin vanhempi. Vain jossakin työtehtävässä olemme kavereita ja tasavertaisia aikuisia.

Hän ei kykene älyllisesti analysoimaan juuri mitään.

Olen toki tyytymätön häneen, mutta ehkä enemmän olen tyytymätön omaan valintaani ja sen kypsymättömyyteen.

>Kyllä, omiin v a l i n t o i h i n olemme tyytymättömiä tai tyytyväisiä.

Minulla on heikko kohta lapsuudessani ja se on kaikesta kypsymisestäni huolimatta päässyt dominoimaan minun parivalintojani ikävällä tavalla.

>Siltä näyttää. Kuka tänään on se joka sinua dominoi?

Exäni jälkeen minulla oli pari hyvää seurustelusuhdetta, mutta molemissa en voinut sietää toisen alkoholin käytön määrää. Eli tiedän, miltä hyvä ja dynaaminen parisuhde tuntuu, missä on sitä kaipaamaani kohtaamista. Missä pienet katseet kertovat paljon. Missä suhde kehkeytyy, muuntuu, elää.

Ainut puoli, mikä on toiminut näissä aviosuhteissakin, on seksi. Se elää. Ja kun se elää, niin aina löytyy uutta! Se on suorastaan uskomatonta, kuinka se voikaan elää niin paljon. Se yllättää yhä uudestaan ja uudestaan ja antaa valtavasti iloa. Tiedän, että näin voisi olla elämän muillakin tasoilla, vaan ei ole.

Tuo henkisen kohtaamisen puute on yhtä puuduttavaa, kuin puutunut seksielämä joillakin toisilla.

>Wau! seksi sujuu... voiko siihen mikä on hyvää keskittää kaiken huomion ja katsoa mitä sitten tapahtuu?

Vierailija
qaz

>Voisiko tuo mies olla pelkästään osaamaton "äidin pikku ressukka"?

Tuo sinun vastakysymyksesi kertoo ehkä enemmän sinusta itsestäsi, kuin peilaavana kommenttina minusta tai käsityksestäni miehestäni.

Sanoinko miestäni pelkästään osaamattomaksi äidin pikku ressukaksi?

Sanoin sisällöllisesti seuraavaa: osaltaan hänen suhtautumistaan voisi selittää se, että hän oli äitinsä lemppari ja sikku 50-vuotiaaksi.

Vierailija

Qaz, sinulla on tuossa hyviä pointteja, mutta jos Tiitta on lainkaan exäni kaltainen - mitä tuossa vähän aiemmin ounastelin, niin epäilen, että et saa pointtejasi menemään perille.

On ERITTÄIN vaikea saada kuvaa ihmisestä, joka suurimmaksi osaksi vain peilaa muita ihmisiä itseensä. Tilanne on vähän sama kuin pistäisi kaksi peiliä vastakkain, jolloin syntyy peilien loputon jatkumo, jossa peilin reunat on ainoa konkreettinen asia, jota peilauksella tavoitetaan.

Sosiaalinen kanssakäyminen tapahtuu suurelta osin peilauksella, jolloin henkilö jää tilaan, jossa hän yrittää aina tavoittaa itseään muiden kautta huonolla menestyksellä. Tilanteessa oma itse katoaa tai on lähes olematon, ja silloin on tilassa jolloin voi todeta että: "minun mieheni elää niin autuaana tuota omaa napa-elämäänsä, ettei hän pysty edes hetkellisesti kohtaamaan katsellaan minua syvemmin, sellaisena kuin olen."

Jos osaat katsoa peiliin, niin se johtuu ainoastaan siitä, että olet sillä hetkellä voimakkaasti sen henkilön vaikutuksen alla (tässä tapauksessa miehesi), että peilaat itseasiassa miehesi persoonanpiirteitä. Elämänkumppani on usein sokea sille, kun sellainen herättää hänessä narsistista tyydytystä, joten hän ei pysty olemaan objektiivinen, ellei kiinnitä siihen erityistä huomiota.

Ketjussa matkustamisesta Tiitta toteaa niin selvää kieltä tuosta samastumistaipumuksestaan, että en oikein voi nähdä asiaa toisella tavalla. Lisäksi tiitta osaa selittää joitakin asioita todella hyvin, joten veikkaan, että hän tutustunut psykologiaa käsittelevään kirjallisuuteen jonkin verran - ehkä narsismia käsitteleviin kirjoituksiin yms. Toinen vaihtoehto on, että hän on käynyt psykologin juttusilla.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat