Vanha musiikki VS nykymusiikki

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Ihan mielenkiinnosta haluaisin tietää, kumpaa saman kappaleen esitystä pidätte vetoavampana, koskettavampana, yksinkertaisesti parempana?

Anki Linqvist - You don't have to say you love me (1966)

Nadia Turner - You don't have to say you love me (2006)

Ja joo, itse vastaan ensimmäinen. Miksi nykytulkinnat tuntuvat aina niin latteilta verrattuna vanhoihin, kunnon "oldies" -esityksiin? Onko länsimainen kulttuurin herkkä puoli rappeutunut kulutuksen ihannoinnin, viihteen valtaanastumisen myötä? Vai tuntuuko se vain siltä, koska tuo vanha aika on meiltä saavuttamattomissa?

En tällä aiheella tarkoita vetää lokaan kaikkea nykyajan musiikkia. Se olisi päätöntä. Tarkoitan lähinnä sitä, miten populäärikulttuurin asettamat kriteerit hyvälle musiikille ovat niin erilaisia kuin ennen, ja miten minusta itsestäni tuntuu, että nykyään aidot tunteet löytyvät musiikin saralla lähinnä agressiivisuutta ja surua käsittelevistä kappaleista.

[size=75:lg7y4wl4]Tämä on ensimmäinen aloittamani aihe, joten pyydän, olkaatte lempeitä c:[/size:lg7y4wl4]

Kommentit (4)

Alveron
Seuraa 
Viestejä3638
Liittynyt12.8.2007

Kyllä musiikissa on aina ollut tuskaa, uudempaa popmusiikissa on väkivallan ja huumeiden ihannointi. Myös naisten seksin tarjoaminen on viety aikalailla äärimmäisyyksiin ilman muuta sisältöä. Olet kyllä oikeassa vicious delicious siinä, että ikäviä suuntauksia on nykyään enemmän.

Aweb, tottakai Tom Waitsin versio on parempi, se on myös parempi kuin kaikki tulevaisuuden versiot.

Mulgeron

Vierailija

Hyvä musiikki on aina hyvää, aikakausi mikä tahansa.

Sanottakoon kuitenkin vertailun vuoksi se, että esm. 60-70-luvuilla tapahtui isoja asioita musiikki-bisneksessä. Sähkökitarat tuli laajamittaiseen tuotantoon, Marshallin vahvistimet ja overdrive saundi, musiikkibisneksessä tulvi uudenlaista uusilla saundeilla musaa vetäviä bändejä, ja levy-yhtiöt ison bisneksensä kanssa oli vielä alkutaipaleella. Oli ihan ok isommallekin levy-yhtiölle, että esim. jokin hiton iso bändi päätti julkaista etelän-lomalla tyyliin kahdessa viikossa tekemänsä akustisen levyn.. no problemo, antaa palaa vaan, kokeillaan.
Se oli sellasta kokeilemisen aikakautta uusilla urilla, monessa muussakin kuin taiteellisessa mielessä. Se vaikutti kovin musiikin tasoon, eikä ole mikään ihme, että silloin pursusi sielukkaampia teoksia markkinoille, kun kaiken ei tarvinnut olla vielä niin viimeisen päälle hiottua, puhdasta rahan tahkoamista ja kilpailua.

Tässäpä esitys äärimmäisen tasokkaalta nykypäivän rock bändiltä/artistilta
http://www.youtube.com/watch?v=fTNO4PBO5Zo

Vierailija

Minusta molemmat noista versioista ovat jotenkin jäykkiä. Siis tietynlainen tulkinnaan syvyys, jota hyvältä musiikilta odotan, puuttuu. Vanhemmassa versiossa on enemmän viatonta huolettomuutta, kun taas American Idol -versio tuntuu melkoiselta yrittämiseltä. Uudempi versio on teknisesti parempi ja miellyttävämpi, mutta vaatisi enemmän keveyttä. Kappale kun on kuitenkin tunnelmansa puolesta melko vaatimaton.

Vanhempi musiikki on usein huomattavasti parempaa kuin uudemmat coverit, sillä niistä paistaa paljon selkeämmin läpi vahva tulkinta. Nykyään tulkintaa ei enää välttämättä tarvita, sillä kaikki syvyys saadaan luotua esimerkiksi efekteillä, kivoilla melodioilla, raskailla kitaroilla, aggressiivisella esityksellä tai muulla sellaisella. Suosio saadaan saavutettua helpommin, sillä kuuntelijoiden musiikkimaku on tässä suhteessa vaatimattomampaa, mutta kuitenkin tietyn ”katu-uskottavuuden” suhteen vaativampaa. Asenne on tärkeämpää kuin aitous, ulkonäkö on tärkeämpää kuin tunteet, tekniikka on tärkeämpää kuin tulkinta jne. Erilaiset raskaan rockin ja metallin suuntaukset ovat tästä paras mahdollinen esimerkki.

Nykymusiikissa muoto menee sisällön ohi.

Listahittien osalta musiikillinen lahjakkuus on poistettu käytöstä turhana ominaisuutena. Nykyään lahjakkuus tarkoittaa enää sitä, että on teknisesti hyvä kitaristi tai osaa käyttää ääntään puhtaasti kuin Celine Dion. Olen monesti saanut haukut, kun olen vaikkapa tyrmännyt Steve Vain kitarasoolot tai Dream Theaterin progekokeilut turhana tekotaiteellisuutena. Niissä ei vain yksinkertaisesti ole mitään niistä ominaisuuksista, mitä musiikilta odotan. 99% listojen kärjessä olevista artististeista tai niitä jäljittelevä nykymusiikki ei yksinkertaisesti ole enää kuuntelemisen arvoista.

Aina sieltä täältä tosin sattuu löytymään todellisiä helmiä, ja siksi olen osallistunut noihin ”Linkitä musiikkiesitys” -ketjuihin.

Taiteellinen musiikki on tavalliselle kuulijalle kuin lukisi Dostojevskin romaania. Jotta musiikista syntyy elämys, täytyy siihen päästä sisälle tavalla, joka on monelle yksinkertaisesti liian työlästä. Ei jakseta kuunnellakaan sellaista musiikkia, joka ei heti ensi rytmistä alkaen ole ”hyvän kuuloista” juuri sillä itse totutulla tavalla.

Traditionaalisen ja varsinkin klassisen musiikin kuuntelijoilla on tätä kärsivällisyyttä huomattavasti enemmän, joten he myös saavat musiikista enemmän irti.

Kuuntelen tosin myös pop-musiikkia, nykyään aina vaan enemmän. Uudessa musiikissa tärkeimpiä tekijöitä ovat aina omaperäisyys ja tietynlainen indie-meininki, sekä yhtäläisyydet klassiseen musiikkiin tai jazziin. Lempigenrejä ovat ehdottomasti indie pop, folk ja monet vaihtoehtoiset rockin ja popin alagenret (varsinkin brittiläiset suuntaukset, post-rock, post-punk, monet itsenäiset levy-yhtiöt jne.).

Uusimmat

Suosituimmat