Suomalainen kateus, ynseys, ylimielisyys

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Olen ihmetellyt tätä nykyään jokapaikassa kaiken aikaa kaikkialla olevaa sangen paskamaista ilmiötä.

Jos joku henkilö esim. oikeasti innoissaan saavutuksestaan tai jostain itselleen tärkeästä asiasta intoutuu ns. hehkuttamaan asiasta, hän saa usein vastaansa tylsiä tai piiloaggressiivisia viestejä. "Eihän tuo ole mitään, mulla taas...(suuremmat suoritukset, enemmän kokemusta, tai asia on turhuutta ja silkkaa p-aa...)"

Samoin, jos kysytään toisten mielipidettä johonkin, vastauksina on usein tylytystä, mitätöintiä tai toisen latistamista. Vastauksina taas sama kuin ylempänä.

Tämä esim. työympäristössä, tai muissa tilanteissa joissa on toisilleen vieraampaa sakkia joka kumminkin on usein tekemisissä keskenään. Tuommoista kun on "takapiruna" katsonut vierestä, herää kysymys, miksi nykyaikana on itsekkäämpi ja tylympi ilmapiiri kuin aikoihin.
Samoin johonkin porukkaan pyrkivä uudempi tulokas joutuu usein juuri tuollaisen kohteeksi.

Ihmisten kannustavuus ja suvaitsevaisuus toisiaan kohtaan lie laskussa. Ja tämä tuntuu olevan niin suomalainen ilmiö. SILTI, suvaitsevaisuutta ja teennäistä miellyttävyyttä korostetaan enemmän kuin koskaan ennen.
Tosin, sitä tuputetaan jonkinlaisena pakkopullana, kun pitää suvaita kaikkea ilman omia mielipiteitä, onko tuollainen piilodissaus sitten vastareaktio? Vai mistä tämä johtuu?

Psykologisesti, WTF eli (What the f**k?) tämän takana?

Sivut

Kommentit (44)

Vierailija

Pointtia on.
Mutta..
Ajattelepa, että meitä on niin moneen junaan ja tämä taloussysteemimme on sellainen, että jos esität sitä tai tätä, niin aina astut jonkun muun tontille jne..

Taipumuksena ihmisluonteelle on myös se, että kokemuksemme ja sattumuksemme, jopa lapsuudestamme asti, puramme toisiin ihmisiin, mutta mieluummin sanallisesti ja vapaan keskustelun kautta. !!
Tämä on hyvä ukkosenjohdatin, että sitten voimme taas astella pimeän tultua kujilla....

Jatka vaan..

Ymmärrä ja anna anteeksi toisten virheet.
Voima ja uskallus lähtee......

Antero Rantanen

Max Hunter
Seuraa 
Viestejä201
Liittynyt28.11.2013

Tätähän se on... Jos toisella on vahvempi itsetunto/ego niin heti pitää olla kimpussa! Tällä halutaan peittää omaa heikkoa itsetuntoa, pudottaa toinen alas "pallilta" ja nauraa päälle: "Mitäs minä sanoin"!

Vain vahva persoona kestää ja jaksaa tällaista.

"Jos olet erilainen kuin me muut - me kyllä pudotamme sinut alas!"

"Ole kuin me muutkin luuserit ja hyppää alas tänne itsesäälijöiden joukkoon!"

(haenko tunkin peräkontista?)

Vaihdokas kirjoitti: Höh anteeksi. Yläpeukutin vahingossa Max Hunterin kommenttia. Ei olisi ollut aihetta. Sori.

Vierailija

Liekkö suomalaisessa kulttuurissa ego jotenkin vahvemmin läsnä. Egohan saa aikaan vertaamista, jossa tunnetaan itsensä joko paremmaksi tai huonommaksi, pienemmäksi tai suuremmaksi. Ehkäpä suomalaisessa kulttuurissa ei olla totuttu näkemään tasa-arvokulttuurista johtuen ponkaisevaa menestystä läheltä.

Vierailija
Night Owl
Tätähän se on... Jos toisella on vahvempi itsetunto/ego niin heti pitää olla kimpussa! Tällä halutaan peittää omaa heikkoa itsetuntoa, pudottaa toinen alas "pallilta" ja nauraa päälle: "Mitäs minä sanoin"!

Vain vahva persoona kestää ja jaksaa tällaista.

"Jos olet erilainen kuin me muut - me kyllä pudotamme sinut alas!"

"Ole kuin me muutkin luuserit ja hyppää alas tänne itsesäälijöiden joukkoon!"

(haenko tunkin peräkontista?)


Hm! Hyvin kummalinen asenne!

Vierailija

Voi hyvää päivää, juuri se vertailukulttuuri... joillakin ihmisillä on vain taipumus aina vertailla muiden tekemisiä omiinsa ja puuttua / nälviä / arvostella sitten aivan älyttömissä määrin jos ei joku satu heidän muottiinsa mahtumaan. Siinäpä sitä suvaitsevaisuutta.

Edit: Menestymisestä vielä...

Ei täällä ketään kielletä menestymästä, ja ollaan onnellisia (aidosti?) muiden puolesta kun ne menestyy. Jostain kumman syystä vaan silti lannistetaan mahdollisimman monella tavalla ennen onnistumista...

Vierailija
Duski
Voi hyvää päivää, juuri se vertailukulttuuri... joillakin ihmisillä on vain taipumus aina vertailla muiden tekemisiä omiinsa ja puuttua / nälviä / arvostella sitten aivan älyttömissä määrin jos ei joku satu heidän muottiinsa mahtumaan. Siinäpä sitä suvaitsevaisuutta.

Edit: Menestymisestä vielä...

Ei täällä ketään kielletä menestymästä, ja ollaan onnellisia (aidosti?) muiden puolesta kun ne menestyy. Jostain kumman syystä vaan silti lannistetaan mahdollisimman monella tavalla ennen onnistumista...


Hm! Ufomaista!

Vierailija

Tuossa kirjoitin tämän keskustelun avaajalle vastauksen ja kuinka ollakaan..

Kerroin vaimolleni tästä keskustelusta ja vastauksestani siihen.
Nyt olemme edelleen unettomia ja ruotineet ihmissuhteitamme ja niihin vaikuttaneita asioita...

Auttaa taas paremmin ymmärtämään..
Tätä maailman menoa.

Kiitos.

Antero Rantanen

tiäremiäs
Seuraa 
Viestejä13176
Liittynyt3.4.2005

Ihmiset nyt on vain sellaisia, ei ole ainoastaan suomessa. Toki voi olla kulttuuri eroja ja on.

Kieltämättä vähän ahdasmielistä meininkiä, olen saman huomannut.

Pienet piirit suomessa, esim jos olisi isommat niin olisi enemmän vaihtoehtoja ja väkisin joutuisi tekemisiin erinlaisten maailmojen kanssa.

Vierailija

Heikko itsetunto.. Jos toisen hyvä on itselle paha, on kyseessä itsetunnon puute..
Oman elämänsä sankareilla ei ole helppoa.. Jos ihminen tekee töitä saavuttaakseen jotain, niin ympäristön kateus herää.

Itsetunto on myös se suoja etteivät ympäristön kommentit vaikuta meihin.

Vierailija

Työelämässä tiimityöskentely on usein vaikeata. Hyvät tulokset halutaan omia ja tietoa ei jaeta pelossa, että joku toinen pääsee onnistumaan. Vaatii hyvää itsetuntoa antaa maalisyöttö...

Vierailija

Vapaasti siteeraan erästä viisasta ihmistä, sillä hänen esittämä lause on äärihyvä:

Ihmisen täytyy olla sairas, pysyäkseen terveenä tässä maailmassa..

Vierailija
White-Dove
Vapaasti siteeraan erästä viisasta ihmistä, sillä hänen esittämä lause on äärihyvä:

Ihmisen täytyy olla sairas, pysyäkseen terveenä tässä maailmassa..


Onkos tuossa sanaleikin lisäksi viisautta? Samantapaisia sanontoja:

Kaikki on suhteellista.
Mieluummin kunnon sairaus kuin huono terveys.

Vierailija
Lepakko
White-Dove
Vapaasti siteeraan erästä viisasta ihmistä, sillä hänen esittämä lause on äärihyvä:

Ihmisen täytyy olla sairas, pysyäkseen terveenä tässä maailmassa..


Onkos tuossa sanaleikin lisäksi viisautta? Samantapaisia sanontoja:

Kaikki on suhteellista.
Mieluummin kunnon sairaus kuin huono terveys.


Höpö-höpö!

Neonomide
Seuraa 
Viestejä14026
Liittynyt23.6.2005

Taas tuli sellainen fiilis, että pitäisi viettää enemmän aikaa Tiedon Temppelissä kuin tiede-foorumilla, että osaisi vastata omaa alaa olennaisesti koskettavaan kysymykseen. Yritetään silti roiskia vähän.

taiteilijatyyppi
Olen ihmetellyt tätä nykyään jokapaikassa kaiken aikaa kaikkialla olevaa sangen paskamaista ilmiötä.

Jos joku henkilö esim. oikeasti innoissaan saavutuksestaan tai jostain itselleen tärkeästä asiasta intoutuu ns. hehkuttamaan asiasta, hän saa usein vastaansa tylsiä tai piiloaggressiivisia viestejä. "Eihän tuo ole mitään, mulla taas...(suuremmat suoritukset, enemmän kokemusta, tai asia on turhuutta ja silkkaa p-aa...)"


Ehkäpä tuo on miesten kesken yleisempää, ainakin suoraan kuittailu? Yleisemmin näen, että tuollainen "alentaminen" taktikoidaan viitaten johonkin omaan tuttuun, joka "tekee homman vielä vähän paremmin". Suora alentaminen on omissa piireissäni ollut vähemmän yleistä, eli tyyli "kukas sä luulet olevasi".

Tony Viikinki Halme on kertonut hyvää läppää suomalaisen ja jenkkiläisen kulttuurin eroista. Karrikoidusti sanottuna: jenkeissä kova treenaaja saa sitä enemmän tsemiä mitä treenaa, Suomessa taas vähän joka käänteessä "kuka sä oikein luulet olevasi"-vittuilua. "Läpi vaikka harmaan kiven" -meininkiä?

Ehkä suomalaisten kusipäisessä kulttuurissa sitä sisua tarvitaan, jotta voi ylipäätään puhua siitä mitä on saanut aikaan,ilman jatkuvaa anteeksipyytelyn makua? Tai sitten se toinen klassikko: vedotaan "kiireeseen", samalla kun mainitaan ohimennen miten älyttömästi on saanut tehtyä ja helkkarin hyvin... sitten ollaankin ihan puhkirättiväsyneitä ja valitetaan siitä, kun aikaa ei ole. Omaa kompetenssia siis halutaan esittää jatkuvasti – sille on tarvetta ja kysyntää. Tyylin vain täytyy olla kohdillaan, ettei vain vahingossakaan vaikuta yhtään ylimielisen ylpeältä, edes sekunnin vertaa.

Teinijätkäkerhoissa tuo oli todella yleinen tyyli, sittemmin itselläni vähentynyt. Myös ironia pehmentynyt ja muuttunut vähemmän läpinäkyväksi – myös toisten kehuminen on sallittua ja pienet loukkaantumiset ovat sallittuja. Kamppailulajipiireissä törmäsin myös vastaavaan ilmiöön: "et ole mitään", "voit saavuttaa jotain vasta vuosien päästä" ja "teillä on PALJON opittavaa" sun muuta paskaa. Samat asiat totuttiin tekemään täsmälleen samalla tavoin ja oltiin käytännössä ehdollistuneita robotteja. Armeijan kannalta hyvä asia, mutta kehittymisen kannalta monin tavoin huono homma.

Osittain tuosta syystä kyllästyinkin koko meininkiin – meillä suomalaisilla on kyllä hyvä itsetunto ja halua tehdä asiat kunnolla ja sitä kalvinistista pitkäpiimäisyyttä, mutta sosiaalinen tukiverkosto ei ole yhtä vahvaa kuin idässä treenaamiseen ja työntekoon itsessään. Molemmissa huono piirre on luovuuden tukahduttaminen ja kokeilunhalun tuomitseminen häpeäkulttuurin myötä. Holtiton kulttuurien yhdistely ei ole välttämättä fiksua. Hyvät esimerkit tulisi kaivaa esiin ja ottaa niistä oppia.

Omalla kohdllani tunnustan nuo kaikki efektit – sillä erotuksella etten ole kannattanut niitä pitkään aikaan. Ihmisiä kannattaa kannustaa ainakin jollain tavoin vaikka siitä tulisikin paskaa niskaan ja kiusaantuneisuutta – samoin omista kyvyistä ja saavutuksista kannattaa mainita ja mieluiten samalla, kun osoittaa olevansa kiinnostunut toisenkin asioista.

Vertailu ei ole pahaa ollenkaan – todellinen ongelma on mielestäni samojen standardien olettaminen eri ihmisille. Mutta enhän minä voi tietää, miksi juuri toisen tai minun standardini ovat ne parhaat, tai edes paremmat!

Myönnän että itsessäni on seinään juoksevan masokistin vikaakin – tykkään hengailla myös hankalien, jopa raivostuttavien ihmisten kanssa, koska liian helppo seura laiskistaa hyvin nopeasti. Esimerkiksi tieteellisesti ja poliittisesti eri tavalla ajattelevien seura on monimutkaistanut omia mielipiteitäni tosi paljon – en anna itselleni helpolla anteeksi, jos en ole osannut antaa ihmisille jotain uutta ja kiinnostavaa, kun kohtaan heidät.

Yritän ajatella ihmisiä potentiaaleina ja potentiaalisina heijastuspintoina, joista saa irti paljon enemmän kuin he itse arvaavatkaan. Netissä se ei onnistu vastaavissa määrin, puhuminen on paljon tunteikkaampaa ja helpompi konteksti. Netissä on vain teksti, ja "kirjoittaja-minä".

taiteilijatyyppi
Samoin, jos kysytään toisten mielipidettä johonkin, vastauksina on usein tylytystä, mitätöintiä tai toisen latistamista. Vastauksina taas sama kuin ylempänä.

No tuossa mielessä olen kiitollinen, että porukat vaihtuivat koulutusputken aikana. Ero on aika järisyttävä, positiiviseen suuntaan. Vaikka jokaisessa tyylissä on myös toki rakentavat puolensa – "yläastevälituntityylissä" hierarkiaan saattoi ainakin luottaa, nykyisin vähän kaikkea neuvotellaan koko ajan, eikä olla välttämättä ollenkaan suoria kaiken korrektiuden palvonnan edessä. Ihan kaikesta ei pitäisi vääntää koko aikaa vitsiä ja välttää vaikeiden asioiden kohtaamista. Joojoo-kulttuurikaan ei tosiaan omaa kaikkia vastauksia.

Toisaalta kyse on myös yksilöiden omaksumista ja vaalimista tyyleistä, kaikkea ei ole mielekästä palauttaa kulttuuripiirteisiin eikä pidäkään.

Mutta tässä homma meneekin tosi monimutkaiseksi. Jos määrittelemme jonkun ihmisen tietynlaiseksi "defektiksi persoonaksi" toistuvasti, mitä tämä leimailu kertoo omista ongelmanratkaisu- ja ihmissuhdetaidoistamme? Ennen kaikkea, miksi päästämme itsemme käyttäytymään toista kohtaan, ikään kuin tuntisimme hänet niin hyvin että psykopälättävä "taikaluotiteoria" kuten HUONO ITSETUNTO osuu maaliinsa? Entä sitten jos osuisikin? Psykologisointi on usein täynnä tautologioita, epärakentavuutta, leimaamisefektejä ja loogisia umpikujia. Ihmisiä survotaan yhtden nimikkeen sisään ja aletaan muodostamaan heistä ihan huomaamatta itseään toteuttavia ennusteita. Ihmiset kun taipuvat ennen pitkää uskomaan leimoihin joita heihin liitetään. "Huonon itsetunnon" taikaluotiteoria on tästä paraatiesimerkki.

Ennen kaikkea näen ongelmana, että ihmiset alkavat reflektoida liikaa itseään. Subjektiutta korostetaan aivan liikaa, ei nähdä metsää puilta ja sorrutaan laiskan epä-älylliseen ja syyllistämisen kierteitä tehtailevaan psykologisointiin, jossa ilmiöiden ytimet hämärtyvät ja yksipuolistuvat. Muutumme tavallaan niiksi lähestymistavoiksi, joiden tulisi auttaa meitä. Sen sijaan että eläisimme "hetkessä" ja pilkkoisimme kykeneväisyyttämme osiin ja olisimme vapaasti eri hetkinä erilaisia ja kokeilunhaluisia, myös silloin kun tunnemme "väärin". Tunteetkin ovat uskontoa.

Aikamme edifioinnin, "hyvän elämän" apostolit eli psykopälättäjät ovat oman ehdollitumisensa muotoilemia mainosmiehiä, jotka ihmismielen ilmiöitä analysoidessaan "vuotavat" samalla puhetapaansa liitettyä arvovaltaa tehdaskeittiöihin, marttakerhoihin ja saunailtoihin.

On olemassa vaihtoehtoja. Olemme aina kontekstimme rajaamia persoonia, emme ole koskaan "täydellisesti vapaita" vaan erilaisten diskurssien ([size=85:2xgbjvjf]asenteiden, toimintatapojen, uskomusten ja käytäntöjen järjestelmä, jotka systemaattisesti muotoilevat ja rakentavat subjektit ja "maailmat" joista ne "puhuvat"[/size:2xgbjvjf]) rajaamia ja mahdollistamia subjekteja.

Tässä mielessä olenkin löytänyt psykopälätyksen sijaan paljon enemmän heijastuspintaa postmodernista ajattelusta ja sen – sinällään suhteellisen triviaaleista, mutta hyvin kirkastavista – oivalluksista.

taiteilijatyyppi
Tämä esim. työympäristössä, tai muissa tilanteissa joissa on toisilleen vieraampaa sakkia joka kumminkin on usein tekemisissä keskenään. Tuommoista kun on "takapiruna" katsonut vierestä, herää kysymys, miksi nykyaikana on itsekkäämpi ja tylympi ilmapiiri kuin aikoihin.
Samoin johonkin porukkaan pyrkivä uudempi tulokas joutuu usein juuri tuollaisen kohteeksi.

Ai ku tekisi mieli lataista asiasta jokin taikaluotiteoria keskustelun lakkauttamiseksi! Vetoan mieluummin auktoriteettiin...

Kävin kuuntelemassa psykohistorioitsija Juha Siltalaa mielenterveysliiton hippalotilaisuudessa – olin ihan mykistynyt siitä intellektuaalisesta tykityksestä. Siltala on kirjoittanut paljon keskustelua aiheuttaneen "Työelämän huononemisen lyhyt historia", missä hän esittää ihmisten psykologisen todellisuuden muuttumisen historiallisiin muutoksiin työelämän rakenteissa ja vaatimuksissa. Todella asiallinen teos, suosittelen edelleen!

taiteilijatyyppi
Psykologisesti, WTF eli (What the f**k?) tämän takana?

Varmaan omanlaisia mekanismejaan. Itseäni kiinnostaa enemmän ne kulttuuriset mekanismit, kosika niitä nimeämällä toisin voimme myös yrittää purkaa ilmiöitä uusilla tavoin. Folkloristi Helena Saarikoski on tutkinut työyhteisöjen "syntipukkiefektiä" näppärässä ja tuoreessa teoksessaa kulttuurintutkimuksen metodein ja itsereflektion kautta ([size=85:2xgbjvjf]hänellä meni sukset umpisolmuun erään anonyymin tutkijan kanssa vuosikaudet sitten[/size:2xgbjvjf]):

Kateus, juoru ja kiusaaminen

[list:2xgbjvjf][size=85:2xgbjvjf]Itse kukin on joskus sotkeutunut kiusaamiseen töissä tai koulussa - ykkösrääkkääjänä, uhrina, aplodeeraajana, toteavana tai ahdistuneena todistajana. Näistäkin syistä Helena Saarikosken kirja Kateus, juoru, kiusaaminen koskettaa vääjäämättä jokaista. Elämme yhteisöinä, ja yhteisössä ei kukaan ole sivullinen.

Kirjassa on syvää henkilökohtaisuutta. Saarikoski ei pelkästään pöyhi muualta keräämäänsä aineistoa, vaan myös omaa ahdinkoaan Helsingin yliopistolla. Kokemukset tuodaan mukaan tekstiin, jonka hän siltikin kykenee etäännyttämään ihmeen hillityksi.

Keskiössä on henkinen väkivalta, suora ja epäsuora, jota yhteisö kohdistaa johonkin jäsenistään. Tätä uhria prässätään lakkaamatta nöyryyttämisen eri menetelmin, joiden aste vaihtelee ties miten vaivihkaisista silmänluonneista sosiaaliseen kuolemantuomioon asti.

Kekseliäisyys on rajaton. Kuin ohimennen Saarikoski pudottelee yhteisöväkivallan muotoja yhden sivun verran - "muutamia mainitakseni", hän päättää virkkeen ironisesti.

Syntipukki on keskeinen kanava, jonka kautta yhteisöt ovat pyrkineet - ja pyrkivät edelleen - lujittamaan yksituumaisuuttaan ja mahtiaan ja osoittamaan moraalista kuntoaan. Kyse on henkisistä sulkeisista, "pudottamisseremoniasta". Joukon keskuudesta valikoituu aina sopiva uhrattava, syntipukki, jonka päälle keräytynyt kuona syydetään.

Perinteentutkijana Saarikoski vetää niin katkeamattomat langat kollektiivisen halventamisen perinteestä, että nyky- ja huomispäivänkin näköalat piirtyvät auttamattoman kapeina.

Miten tervehdyttää yhtään mitään, kun inkvisition kaavat lepäävät yhteisöjen historiallisissa rakenteissa? Kun ne siirtyvät jo tarhaikäisiin? Kun sukupuolet omaksuvat ne tasa-arvoisella innolla?

Omasta "tapauksestaan" Saarikoski kirjoittaa korrektisti: itsensä nimeten, mutta häivyttäen muut A:ksi, B:ksi, C:ksi... Tosin juttu on sen verran siivoton, että päähenkilöt - jotka vähänkin perillä oleva lukija tunnistaa - olisi hyvin sopinut mainita. Olisi kerralla tullut kokonainen kissa pöydälle.

Saarikoski kertoo ja perkaa tarkemmin yhden juorun, hänen lapsuudestaan ja isästään Pentti Saarikoskesta kehitetyn perättömyyden, joka pantiin liikkeelle kuin ensi käden tietona. Juorujen yleisen leviämisvauhdin ja sitkeyden tuntien tällaisen "tiedon" vahinkoa on mahdoton korjata.

Hän esittää perustellen, miten täydellisen pieleen räikeidenkin parjaamisten setvintä kouluissa ja työpaikoilla menee. Neuvotteluin - ja uhria syyllistäen - ne eivät katoa, tasapuolisen kuulemisen asemesta pitää solvaajat panna konkreettisen seuraamusuhan alle.

Sitä paitsi useimmat savustajat ovat verbaalisesti taipuisia, älykkäänviekkaita yksilöitä, jotka rakastavat sanailua ja "keskustelua", jossa asiat päästään taas kääntämään nurinniskoin.

Työpaikoilla muuten tehokkaan "kassan kautta" -sanktion mahdollisuus kilpistyy siihen, että usein pääkiduttaja on myös uhrin esimies. Kassan kautta lähteekin herkästi se, joka yrittää pitää puoliaan. Ja harva puolustaa tätä alas painettua, sillä pelkona on joutua hänen paikalleen.

Yleisnimikkeeksi kiusaaminen on väärä valinta, mieto ja sievistelevä termi, joka asettuu aivan liian lähelle leikilliseksi miellettävää kiusoittelua samoin kuin kiusausta, puoleensavetävää houkutusta.

Kuitenkin jokainen kiusaaja vakavasti loukkaa uhrinsa ihmisyyttä, vetää henkisesti tältä tuolin alta joka päivä. Käsitteen täytyisi ilmentää tuon kiduttamisen raskauttavaa luonnetta.

Tutkijayhteisön Saarikoski maalaa todenmukaisin värein. Missä kuuluisi vallita tasavertainen, kannustava ja kollegiaalinen ilmapiiri - jotta tutkimus ja tiede kukoistaisivat! - siellä menestyksen eväiksi osoittautuvatkin: kateus, juoru, kiusaaminen.

Ja akateeminen maailma, joka tutkii ja kommentoi ulkopuolisia ympäristöjä, kiusaantuukin voimakkaasti, kun joku kääntää katseen sen omiin käytäntöihin.[/size:2xgbjvjf][/list:u:2xgbjvjf]

Valitettavasti myös tiedeyhteisö omaa aivan samanlaisia peräreikäefektejä kuin muutkin työpaikat. Älyn sivistys ei välttämättä korreloi hengen sivistyksen kanssa.

Pretending to be certain about propositions for which no evidence is even conceivable—is both an intellectual and a moral failing. —Sam Harris

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat