Itsensä kanssa toimeentuleminen

Seuraa 
Viestejä9265
Liittynyt10.12.2006

Tuletteko toimeen itsenne kanssa? Minä en. Ainakaan kovin hyvin. Monesti menee totaalisesti hermot omiin ajatuksiini ja tekee mieli luovuttaa, lopettaa oma aivotoiminta kokonaan, kuolla, ampua itseni. Onko normaalia? Siis jotain ihan ihmeellisiä pakkoajatuksia ja itseni kiusaamista. Yritän olla jotenkin ovela ja huijata itseäni ja kaikkea vitun paskaa mikä tuntuu itsestäni naurettavalta ja säälittävältä. En arvosta itseäni, en ajatuksiani. Miksen vaan voi olla vilpitön itselleni, myöntää kaiken suoraan itselleni niinkuin se on eikä olla tekevinään jotain muuta kuin mitä on. Tai miksi se tuntuu niin typerältä, miksi tunnen itseni niin typeräksi kokoajan, haluaisin vaan hyväksyä itseni sellaisena kuin olen enkä syyttää itseäni jatkuvasti ajatuksistani. Minä vaan häpeän. Tuntuu kuin toinen osa minusta tekisi asioita ja ajattelisi, ja toinen osa arvostelisi jatkuvasti tuon toisen minän toimintaa. Se on vitun rassaavaa pitemmän päälle, ahdistun ja vihaan itseäni. Kerron tämän päiväkirjamielessä, en oleta että joku osaisi auttaa. Voisihan sitä sinne psykiatrille joskus mennä käymään, kun ei ole ainoa psyykkinen ongelmani muutenkaan.. että tämmöistä. Niin että onko muilla vastaavaa jatkuvasti tai ärsyttävän usein?

くそっ!

Kommentit (14)

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008

Mulla ruukas olla nuorempana. Sitten kyllästyin siihen ja lopetin. Tai kasvoin aikuiseksi. Toi on tosi paskaa. Tsemppiä sulle!

Hämmentää.

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008

Taisin olla siinä +/-25... Se hiipu sillälailla vähitellen ettei sitä huomannutkaan kuin yksi päivä vaan että ei ole ollut paskaa piiiitkään aikaan.

Hämmentää.

Vierailija

Miksi et arvosta ajatuksiasi? On hyvä asia että tiedostaa ajatuksensa, jos ne ovat negatiivisia olet jo matkalla hyviin ajatuksiin jos et arvosta niitä ja tiedostat sen.

Ajatuksia ei pidä kieltää vaan ne kannattaa napata kiinni ja pohtia syytä siihen miksi ajattelee niin kuin ajattelee. Itselle kannattaa olla lempeä ja suvaitsevainen ajatusten suhteen.

Minäkin kuvittelin olevani hyvä ihminen, sillä havaitsin että näen ihmisissä hyvää, kun joku toinen näkee samassa ihmisissä vikoja joihin itse en ollut kiinnittänyt huomioita. Kohtalon omaisesti kohtasin ihmisen jonka sosiaalisuutta ihailen ja hänen seurassaan selkeästi olen havainnut ajattelevani monessa suhteessa negatiivisesti ihmisistä.

Kyseinen ihminen vielä sanoi minulle että ..sinä olet hyvä ihminen ja minä olen hyvä ihminen ja se riittää..

Sukulaissielut tai sielukumppanit (Soul Mates) tarkoittaa taas eri asiaa kuin kaksoisliekki. Prophet selittää sukulaissielujen toisiaan kohtaan tunteman vetovoiman johtuvan samantapaisen karman työstämisestä tai yhteisestä pyhitetystä palvelutyöstä.

http://www.ultra-lehti.com/kirjat/arv-elizabeth.html

Negat ajatusten tajuaminen on hyvä asia, eikä niitä kannata yrittää piilottaa itseltä, eikä muilta, vaan käsitellä.

Negat ajatuksista irti päästäminen on myös vapauttavaa. Tuomitseminenkin on tuomitsijan tuomio, eli tuomitsija itse kärsii paljon ollessaan tuomitsijana. Se on raskasta, stressaavaa ja negatiivista.

Vierailija

Päiväkirjamaisia ajatuksia on usein hyvä kirjoittaa, netti ei välttämättä ole siihen tarkoitukseen paras paikka. Mutta ajatusten tarkastelussa/itsetutkiskelussa kirjoittaminen on hyvä apuväline.

Minäkin kirjoitan usein hetken mielijohteesta nettiin mieleen nousseita ajatuksia. Nyt viestien poistamis ja muokkaamis mahdollisuus on hävinnyt. Olisiko tekninen vika? Vai voisiko myös kirjoittamisen estää ylläpitäjien toimesta?

Joka tapauksessa olen havainnut että ajatusmaailmaan vaikuttvat myös luetut tekstit. Netti ja media ei ole tehnyt ajatusmaailmalleni paljoakaan hyvää.

Toivotan hyviä ajatuksia sinulle Ronron, kuin myös muille foorumilla. Pyrin itse suuntaamaan ajatukseni ulos netistä.

Vierailija

Ei ole. Pidän itsestäni paljon ja hyväksyn itseni. Olen äärimmäisen optimistinen sekä jonkin verran idealistinen. Näin on ollut niin kauan kuin muistan. Sanoisin että kuvailemasi ei ole normaalia, mutta auttaakaan en osaa. Jollain tavalla sinun pitää saada itsesi hyväksymään sinut sellaisena kuin olet. Jokaisella ihmisellä on vikansa, joten kannattaa keskittyä vahvuuksiin. Muista että kaikkea ei voi hallita, joten ikäviä asioita sattuu.

Reiska
Seuraa 
Viestejä5100
Liittynyt6.5.2007

Onhan utota joskus olu samanlaista, enempi murrosiässä. Voi kait liittyä siihenkin, että aivot on "valmiit" vasta siinä 25 vuoden paikkeilla.. Ole utelias, mistä moiset ajatukset tulee ja miksi. Ja hanki vaikka nyrkkeilysäkki, auttaa purkamaan paineita. Ja lue joku hyvä kirja, vaikka Monte Kriston kreivi.. Henkisen kasvu paikka, sanoisin..

Per se

Vierailija

Mä en ole koskaan ymmärtänyt miten ihmiset voi edes sietää itseään, saatika että jopa pitävät itsestään. Kaikki todistusaineisto kuitenkin osoittaa, että suurin osa ihmisistä on aivottomia paskoja joita ei pitäisi kenenkään arvostaa.

Kai se on joku geneettinen juttu että suurin osa ihmisistä osaa olla välittämättä siitä mikä on totta, ja ajatella sitten asioista niinkuin huvittaa eikä niinkuin pitäisi. Se on vissiin se juttu jota sanotaan asenteeksi ja jota hirvittävästi nykyään arvostetaan. Kai tuokin arvostus tulee sieltä USAsta niinkuin suurin osa kaikesta muustakin mikä on paskaa ja väärin.

Vierailija

Omanarvontunto kehittyy ja muokkautuu varhaislapsuudessa; lapsesta, jota kehutaan ja kannustetaan jatkuvasti, kehittyy itsensä kanssa toimeentuleva aikuinen, vaikka välillä tulisi epäonnistumisiakin.
Sen sijaan usein rangaistusta ja välinpitämättömästi kohdellusta lapsesta tulee itsensä aliarvioija, vaikka menestyisi miten hyvin tahansa myöhemmissä tekemisissään.

Pähkinänkuoressa tätä asiaa on hieman vaikea selvittää, koska kysymys on laajemmasta ja tärkeästä kokonaisuudesta.

Minun äitini keskeisin kannustus lapselleen (minulle), oli aikanaan: "Laita paska asialle ja mee ite perässä!"
Isä kannusti hakkaamalla.

Olen pärjännyt elämässäni taloudellisesti ja sosiaalisesti hyvin, mutta itsetuntoni on aina ollut luokkaa nolla...

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008
Tarkkailija
Omanarvontunto kehittyy ja muokkautuu varhaislapsuudessa; lapsesta, jota kehutaan ja kannustetaan jatkuvasti, kehittyy itsensä kanssa toimeentuleva aikuinen, vaikka välillä tulisi epäonnistumisiakin.
Sen sijaan usein rangaistusta ja välinpitämättömästi kohdellusta lapsesta tulee itsensä aliarvioija, vaikka menestyisi miten hyvin tahansa myöhemmissä tekemisissään.

Pähkinänkuoressa tätä asiaa on hieman vaikea selvittää, koska kysymys on laajemmasta ja tärkeästä kokonaisuudesta.

Minun äitini keskeisin kannustus lapselleen (minulle), oli aikanaan: "Laita paska asialle ja mee ite perässä!"
Isä kannusti hakkaamalla.

Olen pärjännyt elämässäni taloudellisesti ja sosiaalisesti hyvin, mutta itsetuntoni on aina ollut luokkaa nolla...


Juu mä olen kanssasi samaa mieltä. Mulla itellä samantyyppiset eväät elämään annettiin kotoa kuin sulle. Olin tosi negatiivinen ja pessimisti ja kaikki oli paskaa ja mikään ei ollut hyvin. Sitten luin yhestä kirjasta että positiivisuus ruokkii positiivisuutta ja rupesin ihan vasiten ajattelemaan KAIKEN positiivisesti ja se auttoi! Vähän ajan päästä kun olin ajatellut vaan hampaat irvessä positiivisesti, siitä tuli tapa ja maailma näytti hieman paremmalta paikalta. Samalla myös huomasin että omat vanhempani tekivät parhaansa uudessa tilanteessa (eka lapsi olen), ei ne tahallaan olleet kusipäitä. Huomasin myös että osaan paljon asioita joita esim. vanhempani eivät osaa. Nyt kun osaan olla positiivinen ja olen sinut itseni kanssa, voin taas olla aika-ajoin negatiivinen, itsesäälissä kieriskelevä paskasäkki. Sitten syön levyn suklaata ja luen hyvää kirjaa tai ulostan tunteeni paperille ja maailma on hieman valoisampi paikka taas Eli kun omanarvontunnon saa kohdalleen niin silloin ihminen voi myös ammentaa negatiivisista tunteistaan. Tai joskushan me kaikki vaan kaivataan halausta ja vakuutusta siitä että kelpaa juuri sellaisena kuin on . Oompa kamala hippi...

Hämmentää.

Ronron
Seuraa 
Viestejä9265
Liittynyt10.12.2006

Mutta esimerkkitilanne:

Joku kaveri sanoo vaikka ihan vaan messengerissä jotain negatiivista niin että pahoitan mieleni, niin sitten teen jotain - vaikkapa yritän säilyttää saman ilmeen tai alan viheltää jotain järjetöntä melodiaa improvisoiden peittääkseni kiusallisuuden tunteen itseltäni - ja sitten tajuan samalla että olen kiusaantunut ja harmistunut ja yritän vaan peitellä sitä itseltäni.. ja sitten tunnen itseni säälittäväksi ja semmoista.. tuommoisia outoja ajatuksia joissa näen tavallaan itseni läpi, luen itseäni kuin avointa kirjaa ja kaikki psyykkiset defenssimekanismit joita toteutan, paistavat selkeinä ja tiedostan niitä. Se on jotenkin romauttavaa, menee itsekunnioitus.

くそっ!

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008

Miksi sinä et saisi pahoittaa mieltäsi? Miksi sinun pitäisi koko ajan esittää iloista? Mitä sitten jos ystäväsi alkavat nimittää sinua "herra Herkkänahaksi?" Sinähän olet ehken herkempi ja ajattelevampi kuin jotkut toiset. Anna itsellesi lupa tuntea pahaa mieltä, älä patoa sitä sisällesi. Jos tällaista sattuu vaikka mesessä, niin vastaa kaverillesi että puhelin soi (tai jos puhelimessa ollessa niin ovikello soi, jos kasvokkain niin sitten menet vessaan tai juomaan tai jotain)! Sitten vetäydy miettimään pahaa oloasi. Anna itsellesi aikaa. Tunne pahaa oloa niin kauan kuin sitä kestää ja sen jälkeen kun olet päässyt pahan olon yli, mieti mikä pahoitti mielesi. Kun olet oppinut tuntemaan pahaa mieltä ja oloa, sen jälkeen voit pikkuhiljaa opetella rajanvetoa: onko tämä asia sellainen josta kannattaa pahoittaa mielensä, onko tämä suuri vai pikku juttu, vai kerta kaikkiaan tuli niin rankkaa tekstiä että eipä ihme jos tulee paha olo. Mutta! Ensiksi, salli itsesi kokea rauhassa pahaa mieltä ja negatiivisia tunteita. Sinulla on niihin ihan yhtäläinen oikeus kuin meillä muillakin! Tsemiä!

Hämmentää.

Stinger
Seuraa 
Viestejä4719
Liittynyt18.2.2006
Ronron
Mutta esimerkkitilanne:

Joku kaveri sanoo vaikka ihan vaan messengerissä jotain negatiivista niin että pahoitan mieleni, niin sitten teen jotain - vaikkapa yritän säilyttää saman ilmeen tai alan viheltää jotain järjetöntä melodiaa improvisoiden peittääkseni kiusallisuuden tunteen itseltäni - ja sitten tajuan samalla että olen kiusaantunut ja harmistunut ja yritän vaan peitellä sitä itseltäni.. ja sitten tunnen itseni säälittäväksi ja semmoista.. tuommoisia outoja ajatuksia joissa näen tavallaan itseni läpi, luen itseäni kuin avointa kirjaa ja kaikki psyykkiset defenssimekanismit joita toteutan, paistavat selkeinä ja tiedostan niitä. Se on jotenkin romauttavaa, menee itsekunnioitus.




Minusta sinä olet siinä erikoisessa asemassa, että pystyt analysoimaan itseäsi aika realistisesti ja myös ymmärtämään sen, että ihminen usein haluaa nähdä itsensä täydellisempänä kuin on. Olet huomannut, että yrität olla näkemättä itsessäsi niitä vähemmän miellyttäviä puolia ja toisaalta sitten tietyllä tasolla myös ehkä selitellä asiat itsellesi miellyttävämmiksi. Jotkut ihmiset kulkevat läpi elämän kehdosta hautaan koskaan tajuamatta tätä tai ainakin teeskennellen, etteivät ole huomanneet sitä puolta itsessään.

Tuosta on hyvä sitten alkaa analysoimaan syitä erilaisten tunnetilojen syihin eli miksi tuntee mitäkin missäkin tilanteessa ja onko siellä taustalla sitten jotain, mitä yrittää peitellä itseltään. Tietenkin jokaisella on tarve nähdä itsensä parempana ja täydellisempänä, mutta todelliseen itsensä ja muidenkin ymmärtämiseen täytyy olla kykenevä sitten näkemään ne vähemmän miellyttävät ja epätäydelliset puolet itsessään ja hyväksyttävä näiden olemassa olo. Siihen kun pystyy, niin pystyy myös sitten muuttamaan itseäänkin ja sen lisäksi myös sitten kykenee näkemään muutkin todellisemmassa valossa sellaisina kuin ovat.

”Tietämättömyys antaa ihmiselle paljon luultavaa.”
-George Eliot

Vierailija

Joskus tulee sellainen tunne että sekin hyväksytään ettei niin kauheasti pidä joistakin (tai kestään) ihmisistä, mutta sitä kovin kummastellaan jos sanoo suoraan ettei pidä itsestään. Missäs kirkossa se on kuulutettu että itsestään täytyy pitää tai on edes mahdollista pitää?

Omaa itseeni kohdistuvaa tunnetta on vähän vaikea selittää, kun se ei ole ylenmääräistä arvostusta, mutta ei inhoakaan. Ei hyväksymistä, mutta ei hyväksymättömyyttäkään. Tavallaan olen helvetin lääpälläni itseeni, tavallaan kyseessä on viha/rakkaus-suhde. Mutta pidänkö itsestäni? Tuskin.

Osittain samaan asiaan liittyen olen joskus ihmetellyt mitä hemmettiä tarkoittaa "hyvä itsetunto". Sikäli kuin se tarkoittaa että tuntee hyvin itsensä, niin voihan ihminen tuntea itsensä hyvin ja tietää että on täys paskiainen. Huono itsetunto tarkoittaa ettei tunne itseään, ja eihän se ole niinkään varmaa että sitten kun oppii tuntemaan, niin sitten automaattisesti pitää itsestään ja arvostaa itseään. (*

Seurailemalla lähipiirini tuntemuksia olen havainnut että ei sitä itsestään pitämistä mitenkään itsestäänselvästi kehity vaikka eläisi yli 80-vuotiaaksi. Jotkut muuttavat mielensä itsensä suhteen, jotkut eivät.

*) Ilmeisestikään itsetunnolla ei ole mitään tekemistä itsetuntemuksen kanssa...?

Uusimmat

Suosituimmat