Rakkaus

Seuraa 
Viestejä9265
Liittynyt10.12.2006

Onko joku täällä rakastunut niin totaalisesti kuin olla ja voi? En tarkoita mitään tykkäämistä vaan sellaista aivan - saatanan syvää rakkautta. Haluaisin tietää että miten sellaisen tunteen kanssa voi elää?

Minä olen aivan rakastunut, ollut jo vuosia. En voi saada tätä rakkauteni kohdetta itselleni, se on mahdotonta monestakin syystä. Asia jää harmittamaan minua loppuelämäkseni. En halua alkaa seurustella kenenkään kanssa, muut olisivat vain korvikkeita jotka eivät ole ollenkaan sama asia. Miettisin tätä yhtä kuitenkin aina. Kukaan ei voi mitenkään korvata häntä. Kukaan ei ole sama kuin hän. Kukaan ei voi olla häntä kauniimpi, häntä suloisempi, häntä ihanampi.. minulle. En voi elää ilman häntä, sisälläni on tyhjä aukko noin niinkun kliseisesti sanottuna.

Ja vaikka hänet saisinkin. Se olisi melkein kamalampaa. Joutuisi aina pelkäämään tämän puolesta. Joka päivä pelkäisin että hän kuolee tai sairastuu. Tai jättää. Miten tuollaisen pelon kanssa voisi elää? Joku saattaa ymmärtää jos on oikeasti rakastanut jotakuta todella syvästi. Minä en voisi elää niin. Koska hänen kuolemansa olisi jotain aivan musertavaa, silloin ei voisi tehdä mitään muuta kuin itsemurhan. Eikä sekään toisi häntä takaisin.

Elämä tuollaisen jälkeen olisi kertakaikkiaan mahdottomuus. Siitä ei voisi päästä yli, ei ikinä. Lisäksi on sellainenkin totuus että me kaikki kuollaan joskus. Jossain vaiheessa väistämättä tulisi tuo ero siis vastaan. Jo tuo tieto riittää tappamaan ahdistukseen ja suruun.

Mitä minä haluaisin on yksinkertaisesti mahdottomuus.

Ei kannata koskaan rakastua kovin voimakkaasti. Minun ei ainakaan olisi pitänyt. Nyt olen jo mennyttä. Hän ei lähde mielestäni ei millään. Tuo on jotain niin karua ja julmaa.

くそっ!

Sivut

Kommentit (59)

Vierailija

Jos sanot että oma rakkautesi on noin vahvaa niin sillon en usko että se on hyvä asia
Oon itse ollut rakastunut ja menetin sit hänet
Mutta vielä oon hengissä
Ootko mies vai nainen?

Vierailija

Rakkaus on puhtaasti positiivinen asia.

Jos rakastaa todella, ymmärtää myös, että se on täysin vastatoimia tai -lahjoja vaatimaton tila.

Jos rakastaa jotain ihmistä, haluaa hänen olevan onnellinen, oli se missä ja kenen kanssa tahansa. Tilastollisesti todennäköisempää on, että hän ei tunne juuri sinua kohtaan samalla tavalla, tai koe, että rakkaudesta huolimatta on käytännössä mahdollista elää sinun "omistuksessasi".

Jo se, että pystyy rakastamaan, on kenties suurin asia maailmassa ihmiselle. Silloin on jotain, jonka puolesta taistella, jonka puolesta elää. Silloin tietää kykenevänsä vielä elämään.

Kannattaa rakastaa niin paljon kuin pystyy, silloin voi vain saada, mutta ei menettää mitään.

Kunhan jättää oman egonsa ja itsekkyytensä narikkaan.

nimim. tekisin vieläkin erään ihmisen puolesta mitä vain, vaikka hän jo vuosia sitten päätti, että meidän on parasta olla erossa ja (hänen) muiden ihmisten kanssa.

Vierailija
Ronron
Onko joku täällä rakastunut niin totaalisesti kuin olla ja voi? ....

Kyllä varmaan. Luulisin, että vieläpä suurin osa. Loppujen lopuksi on kuitenkin kyse hormoneista ja aivokemiasta. On luonnollista, että sitä ensimmäistä kunnon rakastumista ja rakkautta ei unohda koskaan. Sen kanssa pitää vain pystyä elämään.

Vierailija

En tiedä, onko kohdallasi kysymyksessä ns. "ensirakkaus", mutta jos on, se tunne on kiduttavan voimakas. Käsitykseni mukaan ensirakkauteen sisältyy paljon myös illuusiota, kuvitelmia, jotka eivät välttämättä ole tosia. Luonto sokaisee.
Olen itse kokenut tuon tunteen, menettänyt kohteen, ja muistan sen koko loppuelämäni. Mutta lohdutukseksi: tunne ei ole muuttunut katkeruudeksi ainakaan minulla, vaikka se aikanaan tekikin kipeää.

Vierailija

Kyllä olen, suosittelen kaikille.

Täältä Toolin Lateralus-levyn keskeltä (on muuten mahtava) pakko iskeä Queenin Too Much Love Will Kill You:lla.

Yhteiskunnassamme vain on paha tapa paheksua sitä tunnetta, kun ihminen itse hajoaa kuin usvaksi toisen ihmisen ylle. Se on mahtavaa. Ihminen on kuin lapsi, janoinen autiomaassa, ja toinen kuin keidas.

Itse näkisin sen avaimena paitsi suuriin kokemuksiin, myös kasvamiseen ihmisenä ja luovuuteen. Eli sen sijaan että surisimme kun emme saa olla "lihallisesti" lähellä toista, tulisi meidän kääntää energia hyödyksi ja antaa sen vahvistaa ja olla kiitollisia niin vähästä.

Toki rakkaus on vaarallinenkin (jopa tappava) juuri sen takia kun se suurimmillaan purkaa kaiken, hajottaa, itse mukaanlukien. Mutta samalla se voi olla lähes orgastinen kokemus, "järjetön". Etenkin jos tietää toisen rakastavan myös. Tuolloin voi jokaisesta sanasta, äänenpainosta, henkäyksestä, hymystä tulla jotain valtavaa, jossa ei enää ole kahta "itsenäistä" olentoa vaan yhtä aaltoilevaa hyvää oloa.

Tarvitsemme tätä lisää.

Vierailija

Olen ja hän jätti minut, koska ei kestänyt mustasukkaisuuttaan. Kaikkea hyvää hänelle ja lapselleen.

Nyt hänellä on uusi mies, mutta minä en pysty 4v jälkeenkään vielä mihinkään. Sellaiset arvet se jätti aivoihin....

<-38v ukko

Vierailija

En ole vielä tähän 21 vuoteen mennessä tuntenut rakkautta tai edes "päivän" ihastumista suurempaa tunnetta, tottakai rakastan lähiperhettäni, mutta se on eri asia. Tunnen jääväni jostain paitsi.

[size=50:1a4xvva3]ps. Kuinka on mahdollista unohtaa käyttäjätunnus..[/size:1a4xvva3]

Vierailija

Itse ainakin keskityn mieluummin tieteen tekemiseen kuin johonkin "rakkauteen", joka luultavasti on Hollywoodissa keksittyä hömppää. Muahan ei mikään aivokemia pakota tekemään mitään sellaista, mitä järkeni ei pysty selittämään/ymmärtämään.

Sanottiinhan tuossa YLE Teeman Mars-dokumentissakin, että rakastuminen Mars-matkan aikana olisi vaarallista tjsp.

Ja kuinkahan paljon mustasukkaisuutta tässä maassa esiintyy? Liian paljon!

Tunteet pois ja järki tilalle, sanon minä.

Vierailija

Olenkin tässä pohtinut kylmän laskelmoivaa hyötynäkökulmaa kumppanin valinnassa. Iloitsin jo, että ihmisen kyky havaita kanssaihmisten tarkoitusperiä jopa (erityisesti?) kasvonilmeistä paljastaa liian kylmät loiseläjät ja tuottaa näille pettymyksiä, mutta täällä kuvattu (sokea) rakkaus taitaa pilata iloni. Onneksi kai tuollaisten tunteiden tullessa petetyksi julma kosto saanee sitäkin enemmän sytykettä. Saattaa olla, että ymmärrän, mistä täällä puhutaan, vaikken tunnustaisikaan moiseen ikinä erhettyneeni.

Tässä oma musiikillinen mielleyhtymäni aiheeseen (ignoratkaa toki halpisgootit ): http://youtube.com/watch?v=t7rALxMff_w

Neonomide
Seuraa 
Viestejä14020
Liittynyt23.6.2005
Ronron
Onko joku täällä rakastunut niin totaalisesti kuin olla ja voi? En tarkoita mitään tykkäämistä vaan sellaista aivan - saatanan syvää rakkautta. Haluaisin tietää että miten sellaisen tunteen kanssa voi elää?

Puhuisin sietämisestä. Eläminen on siihen verrattuna aika kevyttä ja triviaalia kamaa. Rakastumisen tunteeseenkin voi jäädä koukkuun ja se vasta narkkia onkin. Eräänlaista tunnevastenarkomaniaa.

Olisinkohan kaksi kertaa ollut oikein KUNNOLLA rakastunut. Molemmat ajoittuivat aikuisikään - teinarina ja siinä välillä koetut tunnejutut tuntuivat kyllä luissa, mutteivat oikein ytimissä. Pikkuihastumiset tuntuvat aika helpoilta ja kivalta mielikuvilla leikittelyltä, vähän isommat jo selvästi harvinaisempia ja rakastuminen on about "kerran 8-10 vuodessa"-juttu. Se saa pään ihan sekaisin, on hetkiä jolloin ei ole muuta kuin kaipuuta ja tuskaa. Silloin on pakotettava itsensä tekemään jotain muuta, että pää säilyisi harteilla.

Toki uskon että monetkin naiset ovat herättäneet tunteita, joita voi nimittää ihastumisen eri asteiksi. Mutta rakastuminen on kyllä ollut jotain kokonaisvaltaisempaa ja pidempiaikaista, vaikka sitä onkin hankalaa määritellä tarkemmin. Ennen kaikkea, koen että rakastuminen vaatii jossain mielessä vastakaikua todella syttyäkseen. Muu on ihastumista, idealisaatioita toisesta, ilman selkeää feedback looppia. Siis "kemiaa" suljetussa systeemissä.

Ronron
Minä olen aivan rakastunut, ollut jo vuosia. En voi saada tätä rakkauteni kohdetta itselleni, se on mahdotonta monestakin syystä. Asia jää harmittamaan minua loppuelämäkseni. En halua alkaa seurustella kenenkään kanssa, muut olisivat vain korvikkeita jotka eivät ole ollenkaan sama asia. Miettisin tätä yhtä kuitenkin aina. Kukaan ei voi mitenkään korvata häntä. Kukaan ei ole sama kuin hän. Kukaan ei voi olla häntä kauniimpi, häntä suloisempi, häntä ihanampi.. minulle. En voi elää ilman häntä, sisälläni on tyhjä aukko noin niinkun kliseisesti sanottuna.

Olen itsekin tällä hetkellä todella lätkässä hyvin hankalaan (ja hyvin ihanaan) ihmiseen ja ystävään, mutta olen vähitellen jo voiton puolella noin 1½ vuoden kohdalla - ensimmäiset 1½ - 2 vuotta ovat biokemiallisesti ne pahimmat. Kaipuu on jotain sairaan kovaa ja rankkaa. Toinen on kuin huumetta ja aina ilkeämpää, jos tämän tuottamia mielikuvia (hymyä, ääntä ja olemusta) ei pääse pakoon. Itselläni kyse on opiskelutoverista, jota näkee aivan väistämättä. Asiaan liittyy vielä monimutkainen suhdevyyhti ja epäsuoran kommunikaation värittämä romanssi-ja kaverikäytöksen hyvin hämmentävä sekoitus.

Pieni rauhoittuminen näkyy kyllä lähinnä siinä, että enää ei tee mieli juosta pää edellä seinään tai juoda pää sekaisin kun vituttaa. Hallintakeinot ovat jotenkin höltyneet ja tottakai tähän on vaikuttanut myös se että suhde on rauhoittunut.

Ronron
Ja vaikka hänet saisinkin. Se olisi melkein kamalampaa. Joutuisi aina pelkäämään tämän puolesta. Joka päivä pelkäisin että hän kuolee tai sairastuu. Tai jättää. Miten tuollaisen pelon kanssa voisi elää? Joku saattaa ymmärtää jos on oikeasti rakastanut jotakuta todella syvästi. Minä en voisi elää niin. Koska hänen kuolemansa olisi jotain aivan musertavaa, silloin ei voisi tehdä mitään muuta kuin itsemurhan. Eikä sekään toisi häntä takaisin.

En halua kuulostaa ilkeältä, mutta kuulostaa kuin olisit vielä narkkivaiheessa – tuo on NIIN tuttua huttua.

Tottakai oma kokemus tuntuu niin pirun aidolta ja ainutkertaiselta. Minua n vieläpä ärsytetty asian suhteen ja johdateltu romanssi-narratiiviin, mikä on ollut todella vaikeaa koska tunteiden "näytteleminen" on tehnyt niistä usein oikeita. Reaktiovasteet ikään kuin tulevat siksi koska toinen odottaa sellaisia ja sitten omat tunteet alkavat toimia "kässärin" mukaan. Se on todella omituinen juttu, ikään kuin olisi mukana näytelmässä jossa haluaa tulla manipuloiduksi kaipaamaan ja rakastamaan.

Ronron
Elämä tuollaisen jälkeen olisi kertakaikkiaan mahdottomuus. Siitä ei voisi päästä yli, ei ikinä. Lisäksi on sellainenkin totuus että me kaikki kuollaan joskus. Jossain vaiheessa väistämättä tulisi tuo ero siis vastaan. Jo tuo tieto riittää tappamaan ahdistukseen ja suruun.

Minun tapaukseni suhteen seurustelusuhde on pahin mahdollinen ratkaisu, siitä ei tulisi mitään, mutta aivan muista syistä. "Kaverina" oleminen on kompromissi, jonka asteluku täytyy vain sietää, tai yrittää irtiottoa. Tällä hetkellä irtiotto on jotain, jota en edes uskalla harkita.

Ronron
Mitä minä haluaisin on yksinkertaisesti mahdottomuus.

Kannattaa relata taichi-musiikilla, hakata säkkiä ja lukea Jiddu Krishnamurtia.

Keinoja riittää, avainsana on pyrkiä askeleittain irtautumaan itse tuottamasi romanssinarratiivin klikeistä ja pyrkiä näkemään kohde ihmisenä. Itselläni tämä on auttanut joka käänteessä - en projisoi tunteitani kritiikittä kohteeseen, vaan totean että hän on tiedostava ja virheitä tekevä otus kuin kaikki muutkin. Idealisointi kääntyy herkästi tuomaroinniksi ja edelleen idealisoinniksi, repetitio ad infinitum.

Juuri vuoristorataefektiä täytyy vaan oppia sietämään ja kontrolloimaan oman pään sisällä, miten vaikealta se aluksi tuntuukin. Tässä auttaa kovasti toisille, etenkin naisille, puhuminen rakkauden kohteesta. Miesten kesken kun tunne- ja välittämispuheelle ei ole hirveän kehittynyttä kulttuuria - neuvoja tulee liian herkästi, nopeasti ja ne ovat epäsensitiivisiä.

Ronron
Ei kannata koskaan rakastua kovin voimakkaasti. Minun ei ainakaan olisi pitänyt. Nyt olen jo mennyttä. Hän ei lähde mielestäni ei millään. Tuo on jotain niin karua ja julmaa.

Aika parantaa, usko huviksesi. Prosessia ei voi nopeuttaa hirveästi mutta aika kannattaa käyttää fiksuuntumiseen omien tuntemusten suhteen.

Pretending to be certain about propositions for which no evidence is even conceivable—is both an intellectual and a moral failing. —Sam Harris

Vierailija
Aika parantaa, usko huviksesi.



Niin, ajan määrästä vain ei koskaan ole tietoa. Viimeistään se parantaa sitten, kun on pari metriä multaa päällä.

Vierailija

Rakkaus on kaunis valhe, joka aikanaan haipuu pois, kuten kaikki muukin.

Seuraavalla kerralla on jo paljon helpompaa.

TERÄS NALLEPUH
Seuraa 
Viestejä5662
Liittynyt31.1.2008
Ronron

Minä olen aivan rakastunut, ollut jo vuosia. En voi saada tätä rakkauteni kohdetta itselleni, se on mahdotonta monestakin syystä. Asia jää harmittamaan minua loppuelämäkseni. En halua alkaa seurustella kenenkään kanssa, muut olisivat vain korvikkeita jotka eivät ole ollenkaan sama asia. Miettisin tätä yhtä kuitenkin aina. Kukaan ei voi mitenkään korvata häntä. Kukaan ei ole sama kuin hän. Kukaan ei voi olla häntä kauniimpi, häntä suloisempi, häntä ihanampi.. minulle. En voi elää ilman häntä, sisälläni on tyhjä aukko noin niinkun kliseisesti sanottuna.



Eikös toi ole pikemminkin ihastumista eikä rakastumista? Rakastuminen kaiketi vaatii molemminpuolista, mutta ihastunut voi itsestänkin ilman toisen osapuolen ihastumista. Suhteen alkupuoliskokin on enemmänkin ihastuneisuutta kuin rakastuneisuutta. Sitten myöhemmin se muuttuu rakkaudeksi. En tiedä onko sillä ny mitään erityistä rajaa, mutta loogisesti se olisi siinä alkuihastuksen jälkeinen aika, kun pääsee siitä alkuhuumasta eroon.

Olen syönyt hunajapurkin ja minusta tuli.. SUPER PUH!! TITTIDII!!
Kaikkien aikojen paras BB asukas: BB-Marika (SBB6)

Barbaari
Seuraa 
Viestejä13621
Liittynyt4.10.2007

Sinun täytyy yrittää lähestyä tätä tai kadut loppuelämäsi. Toista samanlaista tuskin tulee.

On vain loogista ajatella niin että on syvällisiä ja syvällisempiä rakkauksia. Joku niistäkin on se syvällisin mitä ikinä koet. Jos tuo nainen on sellainen niin yritä ihmeessä.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat