Hyssälä: Opiskelijat lapsen tekoon

Ei pitäisi lukea uutisia. Siitä ei tule kuin vihaiseksi.

Itse opiskelijana täytyy todeta tuon ajatuksen täydellinen absurdius. Samaan aikaan vaaditaan yhä tehokkaampia, monipuolisempia huippuasiantuntijoita yhä lyhyemmällä opiskeluajalla - ja nyt vielä pitäisi tehdä samaan aikaan lapsia?

Hyssälän mielestä "Lapsia syntyy nyt liian vähän."
Maapallolla on pian 7 miljardia ihmistä, yli kolme kertaa enemmän kuin planeetta pystyisi länsimaisella elintasolla elättämään - ja niitä pitäisi tehdä enemmän? Herranjestas, jos lapsia pitää suomeen saada "hoitosuhteen" parantamiseksi, adoptoidaan ne ulkomailta. Ihmisten kokonaismäärä ei kasva, mutta ylikansoitetuilta alueilta saataisiin ihmisiä sinne, missä niitä tarvitaan lisää. Todennäköisesti myös parempiin oloihin.

" - Synnytys haittaa vähemmän opiskelua kuin työssäoloa. Kun työaikana synnytetään, tulee pitkät äitiyslomat. Ehkä opiskelu, äitiys ja isyys olisivat paremmin yhteen sovitettavissa. Joskus käy myös niin, että kun lapsi syntyy, opiskelut nopeutuvat. Vastuu painaa.

- Tämä on kova haaste, mutta nuorena jaksaa enemmän. Nuoren synnyttäjän riskitkin ovat pienemmät. "

Kun työaikana synnytetään, tulee pitkä äitiysloma. Kannattaa siis synnyttää silloin, kun ei ole äitiyslomaa lainkaan (mikä nerokas ajatus, se varmasti on vähemmän haitallista), ja saat kyseenalaisen kunnian olla joko täysipäiväinen opiskelija ja äiti samaan aikaan, tai elää sossunluukulta kun pisteet eivät riitä opintotuen myöntämiseen. Asiantuntijoiden taso heikkenee entisestään, kun opinnot suoritetaan jotenkuten kursseja läpi keplotellen samalla kun valvotaan yöt itkevän vauvan kanssa ja stressataan perheen raha-asioista. Sitten sopii ihmetellä, minne ne huippuosaajat katosivat.
Ihan varmasti silloin haluaakin nopeuttaa opiskeluja ja päästä nopeasti töihin, kun ei ole varaa syödä ja pukea lastaan kunnolla.
Vai jaksaa nuorena enemmän...

"Ehkä opiskelu, äitiys ja isyys olisivat paremmin yhteen sovitettavissa."
Ehkä? Jos ei edes tiedä ajatuksensa toteuttamiskelpoisuuden edellytyksenä olevia tosiasioita, voisi pitää suunsa kiinni ja hankkia tietoa ennen tuollaista tekopyhää viisastelua.

Kiva varmaan nuoren opiskelijan lukea keskittyä opiskeluun, kun samalla vauvat/lapset kiljuvat ja vaativat huomiota.

Neonomide

Barbaari

Luulin että opiskelijoilla menee muutenkin huonosti, ainakin taloudellisesti, niin vielä sitten lapsia pitäisi tehdä.

Vaikka olen kuntavaaleissa kepulaisen ehdokkaan tukiryhmässä, niin pakko sanoa että nykyinen kotiäitiyhteiskuntaa kohti vievä kepun linja on täysin perseestä.

Alkuperäinen teksti

The Folly of Sweden's State Controlled Families
The lawyer, Mrs Siv Westerberg's lecture to The Family Education Trust.

London, 19th June, 1999.

http://www.nkmr.org/siv_westerbergs_london_lecture.htm

Tuon tänne vapaan suomennoksen:

Aluksi Siv Westerberg kiittää kutsusta tulla puhumaan Ruotsin tilanteesta.
Hän kertoo olevansa ”Pohjoismaisen Ihmisoikeus Komitea”-järjestön perustajajäsen. Järjestössä toimii Westerbergin lisäksi muitakin lakimiehiä, yliopisto-opettajia, lääkäreitä, opettajia ja monia muihin ammattikuntiin kuuluvia. He ovat kaikki hyvin huolestuneita perheiden tilanteesta Ruotsissa. Järjestö pyrkii parhaansa mukaan luomaan kontakteja muiden sellaisten maiden kanssa joissa näyttää olevan kehittymässä samanlainen trendi perheiden yksityisyyttä vastaan valtion kontrolloiman perheen suosimisena. Siv Westerberg haluaa kertoa tästä trendistä.

Ruotsi on viime vuosikymmenien aikana kehittynyt eräänlaiseksi sosio-medikaalisen totalitarismin valtioksi. Sellaiseksi totalitaariseksi valtioksi, jossa perheiltä riistetään oikeus huolehtia ja kasvattaa omat lapsensa; riistetään perusihmisoikeudet sekä perhe- että yksityiselämään.

1900-luvun Euroopan historiassa on joitakin hirvittäviä esimerkkejä siitä, kuinka demokratia voi muuttua totalitarismiksi. Useinmiten tällainen muodonmuutos saadaan aikaan aseistettujen sotilaiden ja virkapukuisten poliisien voimin. Sotilaat ja poliisit käyttävät tällöin brutaalia fyysistä väkivaltaa jokaista yksilöä vastaan joka kieltäytyy tottelemasta heitä. Kansalaiselle on välittömästi täysin ilmeistä että he eivät ole enää vapaita. Siitä alkaen he tietävät että he voivat sanoa ja tehdä vain sellaista minkä totalitarinen valtio sallii. Muutoin sinulle tapahtuu jotain todella pahaa.

Mutta Ruotsin kehitys sosio-medikaalisen totalitarismin valtioksi ei käynyt noin. Tosiasiassa armeijalla ja poliisilla on hyvin vähän valtaa Ruotsissa. Sen sijaan hallitus saavutti totalitaarisen valtansa käyttämällä henkilöitä joiden tavalliset ihmiset uskovat olevan heidän ystäviään. Siinä missä joskua muut Euroopan yksinvaltiaat käyttivät poliiseja ja aseistettuja sotilaita tehdäkseen kansalaiset tottelevaisiksi, Ruotsin viranomaiset käyttävät lääkäreitä, sairaanhoitajia, kätilöjä, opettajia, esikouluopettajia ja lastensuojeluviranomaisia tekemään likaisen työn heidän puolestaan.

Ruotsin viranomaiset medikalisoivat suuren joukon erilaisia arkipäivän ilmiöitä ja kuvailivat varsin tavanomaistakin käytöstä ”patologiseksi” (voisiko Suomessa käyttää lähes muoti-ilmaisuksi muotoutunutta ”oirehtimiseksi”? harrastelija suom. huom.). Esimerkiksi hellän ja suojelevan äidin kuvailtiin omaavan ”epäterveen, symbioottisen suhteen” lapseensa; se riitti tulkitsemaan hänet sopimattomaksi äidiksi. Tai otetaanpa esimerkiksi tosiasia, että koti jossa asuu neljä pientä lasta on joskus sotkuinen. Ruotsalaisissa oikeusprosesseissa tällainen on joskus kehittynyt teoriaksi että äidillä täytyy olla jokin psykiatrinen sairaus ja lasten terveys vaarantuu sotkuisen kodin vuoksi vain koska joku asiantuntija, lastenpsykiatri, sanoo näin.

Tällainen menetelmätapa on likipitäen vaarallisempaa tavalliselle kansalaiselle kuin aseistettujen sotilaiden ja poliisien käyttäminen. Jos olit juutalainen 1940-luvun natsi-Saksassa, tiesit hyvin että Gestapo on vihollisesi. Tiesit että on viisasta välttää olemasta missään tekemisissä Gestapon kanssa.
Mutta Ruotsissa käytetään viranhaltijoita, joiden, ainakin aluksi, uskot olevan ystävällismielisiä.

Useimmat teistä uskotte että äitiysneuvolan terveydenhoitajat, lastenlääkärinne, lastennne opettajat, toimeentulotukea myöntävät sosiaalityöntekijät joiden puoleen voi kääntyä kuun lopussa taloudellisen tuen toivossa, - ovat kaikki ystäviänne, eivät vihollisianne. Alkuun nämä ammatti-ihmiset ovat ystävällisiä; he vaikuttavat olevan oikeasti kiinnostuneita sinusta ja perheesi hyvinvoinnista.

He ovat niin ystävällisiä ja kilttejä sinulle että alat luottaa heihin. Niinpä uskoudut heille perhe-elämästäsi. Kerrot heille että – neljän pienen lapsen äitinä – olet joskus hirveän väsynyt ja uupunut niistä kaikista töistä jotka kuuluvat lasten kanssa elämiseen. Hetkellä, josta et olisi voinut edes uneksia muutamaa vuotta myöhemmin nuo sanat läimäistään naamallesi oikeusistunnossa. Istunnossa, jossa Ruotsin viranomaiset riistävät sinulta oikeuden huolehtia omista lapsistasi ja ottavat heidät tahdonvastaisesti huostaan ja laittavat heidät sijaisperheeseen.

Hyvin usein sanasi vääristellään. Otetaanpa vaikka että ”vuosia sitten Liisa Virtanen kertoi lääkärilleen että hän ei ollut oikein kunnossa vahtiakseen lapsiaan”. Valtiossa jossa lainkirjain otetaan vakavasti ja sitä noudatetaan oikeuskäsittelyssä, saat mahdollisuuden ristikuulustella todistajia. Äidin asianajajalla on mahdollisuus katsoa syvälle lääkärin silmiin ja kysyä: ”Lausuiko Liisa Virtanen todellakin tarkastiottaen juuri nuo sanat teille? Ennen kuin vastaatte kysymykseeni, hyvä tohtori, muistakaa että annatte todistuksenne valaehtoisesti”. Ja niinpä lääkäri hyvin todennäköisesti sanoo: ”No, se mitä hän oikeastaan sanoi, oli että hän oli hyvin väsynyt”.

Mutta tahdonvastaisen huostaanoton oikeustapauksia ei käsitellä Ruotsissa käräjäoikeuksissa vaan hallinto-oikeuksissa. Ja erittäin usein niissä ei anneta mahdollisuutta ristikuulustella todistajia ja asiantuntijoita. Hallinto-oikeuksien käsittelyt näyttävät Siv Westerbergin mielestä tasapuolisen oikeusprosessien ivamukaelmilta. Oikeudenkäynnit ovat sekoitus suullista ja kirjallista todistelua, ja kuulopuhe-todistus on sallittua. Siitä hetkestä alkaen kun Westerberg astuu oikeussaliin niiden onnettomien vanhempien asianajajana jotka tulevat pian menettämään lapsensa Ruotsin valtiolle, hän tuntee että eivät vain sosiaalityöntekijät, mutta myös oikeuslaitos, on häntä vastaan. Tuomari ja sosiaalihuollon virhanhaltijat juttelevat keskenään hyvin sydämellisesti. On selvää että he kokevat olevansa osa samaa, erittäin voimakasta määräysvaltasysteemiä.

Viimeisen kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden aikana ruotsalaiset perheet ovat pikkuhiljaa menettäneet perusihmisoikeuden perhe- ja yksityiselämään. Tuhansissa perheissä vanhemmat ovat sen seurauksena menettäneet lapsensa. Ruotsin valtio on pakkohuostaanottanut heidän lapsensa ja sijoittanut heidät sijaisperheisiin;
useinmiten myös erittäin huonoihin sijaisperheisiin.

Biologisten vanhempien sallitaan nähdä lapsiaan vain muutamia tunteja, vain muutaman kerran vuodessa, ja silloinkin joko sosiaalityöntekijöiden tai sijaisvanhempien valvonnan alaisuudessa. Jos lapsi on hyvin pieni silloin kuin hänet pakkohuostataan, hän unohtaa pian omat vanhempansa. Ja niinpä lapset ja vanhemmat vieraannutetaan toisistaan.

Sosiaalityöntekijät ja sijaisperheet vahvistavat vieraantumista. Säännönmukaisesti lapsille kerrotaan kuinka pahoja ja vaarallisia lapsen biologiset vanhemmat ovat. Jos pikkulapselle sanotaan tuollaista yhä uudelleen ja uudelleen, lapsi alkaa pian uskoa sen todeksi.

Varsin pian lapsi alkaa sanoa ettei hän halua nähdä enää vanhempiaan koska arvelee heidän olevan vaarallisia. Ja niinpä sijaisvanhemmat ja sosiaalityöntekijät kertovat vanhemmille ettei heillä ole lupaa tavata lastaan enää ollenkaan koska lapsi pelkää heitä. Todistaakseen sen sosiaalityöntekijät vievät lapsen psykiatrille – joka saa pääasiallisen ansiotulonsa juuri sosiaaliviranomaisten kanssa yhteistyössä toimimisestaan. Ja kuten yö seuraa päivää niin lastenpsykiatri kirjoittaa lääkärinlausunnon jossa vakuutetaan että lapsen henkinen terveys vaarantuu mikäli tämä joutuu tapaamaan biologisia vanhempiaan.

Silkkaa hölynpölyähän kaikki tämä on. Ei ole olemassa ainoatakaan tieteellisesti hyväksyttävää psykologista tai psykiatrista menetelmää ennustaa mitä lapsen tunne-elämälle tapahtuu tuollaisissa olosuhteissa. Kaikki on vain julmaa valhetta. Kysymys siitä kuinka usein tahdonvastaisesti huostaanotetun lapsen pitäisi sallia tavata vanhempiaan ei ole ollenkaan lääketieteellinen kysymys. Se on ”medikalisoitu” yksinkertaisesti siitä syystä että ratkaisu näyttäisi järkevältä ja "tieteelliseltä".

Jos tapaamisoikeudesta on kiistaa, osapuolina toisaalla biologiset vanhemmat, ja toisaalla sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat – ja hyvin usein sellaisia kiistoja on – kiista pitäisi ratkaista tasapuolisessa oikeuskäsittelyssä – ei lastenpsykiatrin toimesta. Vain erittäin painavista syistä voitaisiin päättää estää vanhempia tapaamasta omaa lastaan vähemmän kuin kerran viikossa. Samoin vain äärimmäisen vahvoin perustein lasten ja vanhempien tapaamiset suoritettaisiin valvotusti. Kuinka olisi mahdollista säilyttää henkilökohtaiset perhesiteet jos joku ulkopuolinen on kuuntelemassa joka sanaa jonka lapsi ja vanhempi sanovat toisilleen? Ja ikäväkseni minun on kerrottava etten ole kuullut ainoastakaan huostalapsesta Ruotsissa joka saisi tavata vanhempiaan edes kerran viikossa. Useimmissa kohtaamissani tapauksissa vanhempien sallitaan nähdä omaa lastaan vain pari tuntia joka toinen kuukausi tai vielä harvemmin.

Niissä erittäin harvoissa tapauksissa joissa vanhempien ja lasten sallitaan tavata toisiaan hiukan useammin – ja tämä ei ole koskaan enempää kuin kerran viikossa – on kaikissa onnellinen loppu. Se tarkoittaa, että lapsi muuttaa takaisin omien vanhempiensa luo ja perhe jälleenyhdistyy.

Ei ole myöskään tyypillistä että sijaisvanhemmat ja sosiaaliviranomaiset tunnustaisivat että on lapsen parhaan edun mukaista että hän muuttaisi omien vanhempiensa luo. Niissä harvoissa tapauksissa kun niin käy, kyse on poikkeuksetta toisesta syystä. Nimittäin, että lapsi pakenee sijaishuoltopaikasta kotiinsa vanhempiensa luo. Ja kun lapsi on tehnyt niin useita kertoja, sekä sosiaalityöntekijät että poliisit ovat lopulta luopuneet hakemasta lasta väkivalloin sijaishuoltopaikkaan.

Punnittu mielipiteeni näin ollen on, että sosiaaliviranomaiset estelevät biologisen lapsen ja vanhemman tapaamista koska he tietävät että lapsi tulee karkaamaan takaisin kotiinsa mikäli hänen perhesiteensä säilyy. Sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat tietävät varsin hyvin että mikäli lapselle annetaan tilaisuus vertailla aitoon rakkauteen perustuvaa huolenpitoa jonka hän saa omilta vanhemmiltaan siihen huolehtimiseen jota hän saa sijaiskodissa, lapsi valitsisi omien vanhempiensa luona asumisen.

Mutta kun vanhemmuuden vihaajilla, sosiaalityöntekijöillä, on lääkärinlausunto todisteena että lapsi kärsii psykologisesti jos hän saa nähdä vanhempiaan niin usein että tuntee heidät, vanhemmilla on erittäin harvoin mitään mahdollisuuksia saada päätöstä muuttumaan oikeudessa. Todellinen ’epäterve symbioottinen suhde’ on kehittynyt kun oikeus toimii asiantuntijoiden auliina orjana ja asiantuntijoiden elanto on sosiaalityöntekijöistä riippuvaista.

Päällimmäisenä mielessänne voi olla kysymys, miksi sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat ovat niin innokkaita viemään lapset pois vanhemmiltaan tällä tavalla? Pelkäänpä että kysymys on suurimmaksi osaksi rahasta. Mikäli sijaisvanhemmat menettäisivät huostalapset, jotka muuttaisivat siis takaisin koteihinsa, sijaisvanhemmat menettäisivät erittäin suuret tulot joita he saavat huostalapsista. Lisäksi suuri osa heidän tuloistaan on verotonta mikä on huomattava etuus Ruotsin kaltaisessa korkean verotuksen maassa. Muutama vuosi sitten Westerberg laskeskeli että ruotsalaisella sijaisäidillä jolla on neljä huostalasta, on korkeammat nettotulot kuin yliopiston professorilla.

Mitä tulee niihin motiiveihin, joita sosiaalityöntekijöillä on hankkivat tämä tuottoisan tulonlähteen toisten ihmisten lapsilla, - ne ovat myös suurimmaksi osaksi taloudellisia. Sosiaalityöntekijöillä ei yksinkertaisesti olisi mitään tekemistä jos he eivät jatkuvasti ’ottaisi puheeksi’ olettamiaan ’lapsen kaltoinkohtelun’ ongelmia. Ruotsissa ei ole todellista köyhyyttä ja homogeenisellä väestöllä varsin vähän todellisia sosiaalisia ongelmia. Käytännöllisesti katsoen sosiaalityöntekijöillä pitäisi olla varsin vähän tekemistä – jos he eivät työllistäisi itse itseään. Ja sen he tekevät hävyttömällä propagandallaan tavallisia perheitä vastaan. He kertovat raporteissaan ja tutkimuksissaan kuinka ihmiset laiminlyövät ja kaltoinkohtelevat lapsiaan ennennäkemättömässä mittakaavassa. Ja miksi emme ole kuulleet tästä aiemmin? Ihan vain siksi ettei meillä ennen ollut näitä ihmeellisiä sosiaalityöntekijöitä paljastamassa näitä asioita!

Suoritustapa on yksinkertainen ja tehokas. Valitettavasti on myös erittäin vaikea toteennäyttää vääryydet paitsi vain yksittäistapauksissa, jotka yhteenkoottuina osoittavat ilman pienintäkään epäilystä että perheiden ja lasten kaltoinkohtelun pääasialliset rikoksentekijät ovat Ruotsin sosiaalityöntekijät itse.

Nyt jotkut teistä ehkä ihmettelevät koskevatko lasten tahdonvastaiset huostaanotot ja pakkosijoitukset myös tavallisia keskiluokkaisia ruotsalaisia perheitä? Onko pakkohuostatuilla ja valtion sijoittamilla lapsilla vanhemmat jotka ovat vakavasti mielisairaita, tai alkoholi- ja huumeongelmaisia? Vastaus on: Ei.

Siv Westerberg ja muut ruotsalaisjuristit jotka ovat erikoistuneet vanhempien avustamiseen lastenhuostatapauksissa sosiaalityöntekijöitä vastaan, arvioivat että vain 10% tapauksissa vanhemmilla on alkoholi-, huume- tai mielenterveysongelma. 90% tapauksista koskee melko tavanomaisia perheitä joissa ei koskaan ole ollut e.m. ongelmia.

Siis kuinka tällaiset perheet putoavat sosiaalipalvelujen ansaan? No, Ruotsissa erityisenä kohteena ovat n.s. ’köyhät’, kuten myös yliedustettu joukko maahanmuuttajaperheitä. Köyhien sosiaaliturvasysteemi on ollut niin hyvä jo niin monta vuotta, että suoranainen köyhyys ei koskaan ole syy miksi perhe on ilman ruokaa, vaatteita tai kattoa päänsä päällä.

Prosessi jossa köyhä perhe, hitaasti mutta vääjäämättä, menettää lapsensa alkaa usein seuraavalla tavalla: Isä ja/tai äiti menee sosiaalitoimistoon kysyäkseen toimeentulotukea. Usein he sitä heti saavatkin. Mutta samalla he saavat sosiaalityöntekijät elämäänsä. Ja sosiaalityöntekijät alkavat sekaantua heidän perhe-elämäänsä, esim. kysymällä miksi vaimo on kotona? Miksi hän ei mene töihin tehtaaseen ja jätä neljää pientä lastaan kahdeksaksi tai kymmeneksi tunniksi lastentarhaan?

Sitten nuo köyhät perheet tuntevat itsensä loukatuiksi ja häväistyiksi. He saattavat sanoa ettei se ole sosiaalilepakoiden asia. Ja sosiaalityöntekijä suuttuu. Hän on tottunut siihen että hänellä on valta toimeentulotukiasiakkaiden perhe-elämässä. Hän ei ole tottunut kohtaamaan vastarintaa. Joten köyhän perheen ja sosiaalityöntekijän välille syntyy riita. Lopulta sosiaalityöntekijä päättää kostaa löytämällä virheitä perheen lastenhoidossa ja hän järjestää heille tahdonvastaisen huostaanoton ja pakkosijoituksen.

Kun valvomaton valta annetaan lähestulkoon kenelle tahansa ihmiselle, valtaa väärinkäytetään. Joten eipä ihme, että sosiaalityöntekijät haluaisivat käyttää valtaansa myös keskiluokkaisia perheitä vastaan. Syy siihen miksi he kuitenkin useinmiten pidättäytyvät väärinkäytöksissään köyhimpiin perheisiin on että nämä tavallisimmin ja todennäköisimmin pyytävät toimeentulotukea mikä saattaa heidät alun perin saamaan sosiaalityöntekijän elämäänsä.

Kuitenkin myös keskiluokkaiset ruotsalaiset perheet joutuvat vastakkain sosiaaliviranomaisten kanssa yhä enenevässä määrin. Kuten ehkä tiedätte, Ruotsissa on ollut sosiaalidemokraattinen hallitus lähes koko 1900-luvun ajan. Sosiaalidemokraatit eivät pidä yksityiskouluista, yksityssairaaloista, yksityisistä lastentarhoista tai yksityisistä vanhusten palvelutaloista. Joten jo pitkän aikaa he ovat aiheuttaneet vaikeuksia yksityisille hoiva-alan yrittäjille. Tämän seurauksena Ruotsissa on hyvin vähän yksityisiä vaihtoehtoja julkiselle palveluille – ja tämä koskee sekä lasten että vanhusten palveluja – niitä on paljon vähemmän kuin muualla länsi-eurooppalaisissa maissa. Tämä tarkoittaa sitä että jopa tavallisilla keskiluokkaisilla perheillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä sosiaaliviranomaisten puoleen saadakseen tarhapaikan esikouluikäiselle lapselleen, tai saadaksen vanhalle isoäidille asunnon.
Ja niinpä myös keskiluokkaiset perheet joutuvat joskus tapaamaan sosiaalityöntekijöitä. Joka kerran kun teet sen Ruotsissa lapsesi ovat vaarassa koska on mahdollista että tulee erimielisyyttä. Esimerkiksi jos sinulla on huomautettavaa lapsesi lastentarhanopettajasta. Lapsesi on onneton tarhassa ja niinpä kerrot siitä koulun sosiaalityöntekijälle. Hän närkästyy koska hän työskentelee yksinvaltaisessa asemassa eikä ole tottunut arvosteluun. Hän iskee takaisin. Jos tyttäresi ei pidä lastentarhasta tyttäressäsi pitää olla jotain vikaa – ei esikoulun lastentarhanopettajassa!

Ja itse asiassa – ja se on välittömästi fakta – jos tyttäressäsi on jotain vikaa se on sinun syysi! Et ole antanut hänelle oikeaa huolenpitoa ja kasvatusta. Sosiaalityöntekijät alkavat tutkia perhettäsi. Muutamassa päivässä he tulevat tarkastamaan kotisi. He kysyvät sinulta ja aviomieheltäsi mitä henkilökohtaisimpia ja intiimeimpiä asioita teidän elämästänne. Jos sanot ettei se kuulu heille sosiaalityöntekijät iskevät takaisin.

He kirjoittavat raportin että sinä ja aviomiehesi että ymmärrä lapsenne parasta ja kieltäydytte yhteistyöstä viranomaisten kanssa. Ja muutaman viikon kuluessa saatte kirjeen jossa teidät kutsutaan sosiaalitoimistoon kokoukseen. He pitävät kokouksen ja päättävät että lapsenne pitää tahdonvastaisesti huostaanottaa ja pakkosijoittaa sijaishuoltoon.

Niinpä, viime vuosien aikana eivät vain pienituloiset perheet ole pyytäneet Westerbergiä lainopilliseksi avustajaksi. Hänen asiakkaissaan on ollut opettajia, sairaanhoitajia, lääkäreitä, insinöörejä, toimitusjohtajia, ja joiden kaikkien lapsi on pakkohuostattu. Siv Westerberg on vienyt 9 tapausta Euroopan Ihmisoikeus Tuomioistuimeen – enemmän kuin uskoakseen kukaan muu – ja voittanut niistä 7. Kuitenkaan sillä ei ole ollut mitään vaikutusta viranomaistoimintaan. He eivät ole edes täyttäneet EIT:n määräämää velvoitettaan palauttaa lapsi takaisin vanhemmilleen.

Joten kun kerron teille että Ruotsin viranomaiset riistävät mielivaltaisesti perheiltä oikeuden kasvattaa omat lapsensa, teidän täytyy muistaa että tavallinen keskiluokkainen ruotsalainen perhe elää todellisen uhan alla mikäli he eivät tee tarkalleen kuten viranomaiset heitä käskevät. He ovat vaarassa menettää lapsensa.

Mutta nyt varmaan sanotte että eikö tällaisia naurettavia ja vääriä päätöksiä voi vetää oikeuteen Ruotsissa? Niin, kyllä voi, mutta mahdollisuudet voittaa juttunsa ovat erittäin pienet.

Jos lastenpsykiatri tai psykologi kertoisi totuuden oikeudessa, sen, ettei ole mitenkään kummallista jos lapsi ei pidä koulusta, sellaista ’asiantuntijaa’ ei enää koskaan kutsuttaisi oikeuteen. Niinpä pääosa hänen urastaan tyssäisi siihen. Samoin he eivät voisi toivoa korvaavansa asiakasvajeensa yksityispuolella koskapa suurimmalla osalla heidän asiakasperheistään ei olisi varaa siihen. Täydellinen loukku.

Entäpä sitten tuomarit? saatat kysyä. Uskovatko he todellakin siihen hokkuspokkus-tieteeseen siitä vahingosta jonka vanhempien rakkaus aiheuttaa lapselle? No, Ruotsin valtio käskee tuomareiden, poliisien, sosiaalityöntekijöiden, opettajien y.m.s. mennä kuuntelemaan lastenpsykiatrien ja psykologien luentoja. He joutuvat kuuntelemaan läjäpäin mukamas-tieteellistä roskaa, maustettuna Freudilla ja valeteorioilla lasten käyttäytymisestä. Valitettavasti myös varsin älykkäät ihmiset voivat joutua tämän propagandan uhreiksi koska sen levittäjinä ovat ihmiset joiden he uskovat olevan paremmin perillä asioista.

Noin 5000 ruotsalaislasta on tällä hetkellä pakkohuostattuina sijaishuollossa sijaisperheissä ja laitoksissa. Ja 10000 ’vapaaehtoisesti’ huostattuina. Usein se tarkoittaa että vanhemmille on sanottu että mikäli he eivät allekirjoita huostaanottopapereita vapaaehtoisesti, he eivät tule enää koskaan näkemään lapsiaan.

Niinpä 8 miljoonan asukkaan Ruotsissa on lähes 15000 huostaanotettua lasta. 58 miljoonan asukkaan Isossa-Britanassa huostalapsia on 40000. Jos siellä otettaisiin huostaan suhteessa sama määrä lapsia kuin Ruotsissa, luku olisi enemmän kuin 100000 huostalasta, ja toivoakseni, siitä olisi nostettu suuri mekkala.

Niinpä huostaanotto on suuri bisnes Ruotsissa. Ja sijaishuoltoperheille myös erittäin tuottoisa bisnes. Suuret joukot sijaisperheitä, sosiaalityöntekijöitä ja lastenpsykiatreja menettäisi tulonsa mikäli tämä hirvittävä toiminta lopetettisiin. Tästä seuraa että kaikki nuo ihmiset jotka ovat riippuvaisia tästä systeemistä käyttävät kaikki lailliset ja laittomat keinot jatkaakseen tätä liiketointaan.

Kun sanon ’laittomia’ tarkoitan esim. että ei ole harvinaista Ruotsissa että sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat kieltäytyvät palauttamasta lasta takaisin vanhemmilleen vaikka oikeus olisi päättänyt että huosta lopetetaan. Kuulostaa uskomattomalta, mutta sitäkin tapahtuu.

Ruotsin hallitus käyttää myös hienovaraisempia keinoja varmistaakseen että sillä säilyy ideologinen valta jokaisen ruotsalaisen lapsen koulutusasioissa. Eräs keino tähän on taloudellinen.

Viimeisen kolmenkymmen vuoden aikana verotus- ja etuussysteemi on pikku hiljaa muutettu sellaiseksi että nykyperheen on lähes mahdotonta elää vain yhden vanhemman tuloilla. Näin on sekä pienituoloisten, keskiluokkaisten että myös sellaisten perheiden, joiden isällä on suhteellisen suuret tulot. Ruotsin laki edellyttää että jokainen täysi-ikäinen on vastuussa omasta elättämisestään. Muutama vuosi sitten Ruotsissa poistettiin leskeneläke yleisestä sosiaaliturvajärjestelmästä. Nykyisin vaimon jonka aviomies äkillisesti kuolee, on pakko mennä töihin kodin ulkopuolelle.

Jo jonkin aikaa Ruotsin avioero-oikeuskäynneissä miehen vaimolle ei ole myönnetty elatusapua. Ei vaikka hän olisi ollut kotiäiti kaksikymmentä vuotta. Sellaisessa maassa, jossa on avioerot ovat erittäin tavallisia, kuka haluaa jäädä kotiäidiksi?

Siksipä jokainen ruotsalaisnainen on enemmän tai vähemmän pakotettu kodin ulkopuoliseen työssäkäymiseen – vaikka hänellä olisi seitsemän lasta. Miten huolehdit pienistä lapsista, heidän huolenpidostaan ja kasvatuksestaan, jos sinun on pakko olla töissä kodin ulkopuolella kahdeksan tuntia päivässä? Tämä on irvokas systeemi, joka pakottaa jokaisen naisen jättämään kotinsa ja lapsensa joka päivä, vietiin loppuun vuoden 1975 tienoilla.

Ennen vuotta 1975 järjestelmä oli lähestulkoon samanlainen kuin muissa sivistysvaltioissa. Nainen jolla oli lapsia perheessään, oli kotiäiti ja riippuvainen aviomiehen tuloista. Mies ja vaimo päättivät lapsen huolenpidosta ja kasvatuksesta ja myös siitä, kuka hoiti heidän lapsiaan mikäli he päättivät molemmat olla ansiotyössä. Se on mahdotonta tänä päivänä. Heillä ei ole oikeuksia, ja sen lisäksi, isoäidit jotka ennen olivat tärkeä osa perhekokonaisuutta joutuvat itsekin olemaan ansiotyössä tienatakseen elantonsa.

Ennen vuotta 1975 ammattihenkilö, jopa verojen jälkeen, pärjäsi ansioillaan niin hyvin että pystyi palkaamaan hoitajan tai au-pairin lastenvahdiksi ja kodinhoitajaksi sillä aikaa kun hän itse oli töissä. Nykypäivän Ruotsissa on keskiluokkaisen perheen lähes mahdotonta saada kodinhoitoapua. Verot ovat nousseet ja palkkataso jäänyt jälkeen. Siten verojen jälkeen keskituloisen ja pienipalkkaisen tulot eivät paljon poikkea toisistaan. Esimerkiksi siten opettajan tai nuoren lääkärin nettotuloilla ei ole varaa palkata kodinhoitoapua.

Keskiluokkaisilla ammattihenkilöillä kuten ei myöskään pienituloisilla ei siis ole vaihtoehtoja. On pakko jättää pikkulapset kahdeksasta kymmeneen tuntiin päivässä valtion huolehdittavaksi. Tilastollisesti ottaen päivähoidossa olevaa lasta on tämän yhden ja kuuden ikävuoden välisenä aikana hoitanut keskimäärin 275 eri aikuista ihmistä. Ja, jos perhe on onnekas, lapsi on ehkä nähnyt omia vanhempiaan tunnin tai pari päivässä.

Tällä tavoin jokainen joutuu valtion ja sen palvelioiden syleilyyn. Tällä tavoin valtio on onnistunut siinä missä monet muut tyrannit epäonnistuneet: perheiden kontrolloimisessa. Se tarkoittaa että tavallisten miesten ja naisten kaikkein tärkeimmistä asioista elämässä eivät päätä he itse, vaan valtion toimenhaltijat.

Se on hirmuvaltaa, katsoipa asiaa miltä kantilta tahansa. Ja kuten Ruotsin valtion noin neljäkymmentä vuotta harjoittama pakkosterilisaatio-ohjelma, tämäkin jatkuu ja jatkuu eikä ruotsalainen julkisuus uskalla nousta vastustamaan sitä.

Siv Westerberg sanoo tulleensa puhumaan Ruotsin ulkopuolelle tästä asiasta siinä toivossa että herättäisi valveutuneen mielipiteen. Kukaan ei ehkä pysty auttamaan Ruotsia koska se asia on ruotsalaisten omalla vastuulla – mutta, Westerberg toivoo, että Ruotsin ulkopuolellakin havaittaisiin millaisilla toimintatavoilla valtio ottaa vallan kansalaisiltaan. Eristämällä ja paljastamalla Ruotsi, se voidaan ehkä pakottaa laittamaan omat asiansa järjestykseen.