"Naimisissa" oman lapsensa kanssa

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Taannoin mieleeni pullahti ajatelma, että on oikeastaan hassua miten valitessaan parittelukumppaniaan (olettaen että toiminto johtaa lisääntymiseen) tulee päättäneeksi myös siitä millaisia kumppaneita muita ihmisiä varten syntyy ja kehittyy. Jos siis sanotaan nyt vaikka Pave kokee että Sanna on "panettava" muija ja he saavat tyttären, voi olla mahdollista että tytär eli Eevi on myös "panettava" jonkun toisen miehen mielestä, ja hassuinta on se että tytärhän voi olla äitinsä näköinen. Samaten Sanna voi kokea että Pave on ihan naitavan näköinen, ja sitten he saavat pojan ja joku nainen tulevaisuudessa kokee että poika Matti on ihan naitavan näköinen.

No mitä sitten? Sitä sitten että minua ihmetyttää se mustasukkaisuus jota jotkut naiset kokevat pojistaan ja jotkut miehet tyttäristään. On miehiä jotka uhoavat että jos tulee joku ketale hänen tytärtään riiaamaan, niin tekee mieli turpaan sellaista vetää, -kele. Ja naiset saattavat heittäytyä anopin roolissaan todella v-tumaisiksi miniäänsä kohtaan, siinä määrin että herää epäilys ettei nainen ollut ylipäätäänkään valmis "luopumaan" pojastaan.

Minua tuollainen mustasukkaisuus omasta lapsesta jotenkin etoo. Tekee mieli kysyä että olisitko sitten itse halunnut naida kakaraasi, kun et soisi että joku muu niin tekee? Luultavimmin saisin tuollaisesta vähintään murhaavan katseen ja leukojen loksuttelua osakseni, mutta voin lohduttaa että en ole julkisesti niin rääväsuinen kuin netissä ja yksityisissä pohdinnoissani, tai siinä mitä löpisen kumppanilleni neljän seinän sisällä.

Suomessa se että nainen rakastaa ja palvoo poikaansa ei ehkä ole ihan niin räikeää kuin esim. Italiassa? Vai onko sittenkin, mutta Italiassa siitä vain puhutaan avoimemmin? En muista mistä maasta oli tapaus josta luin, että nainen oli sanonut että hänen pojalleen olisi parempi kuolla kuin että ventovieras nainen hänet veisi. Valitettavasti en sitäkään kuka tätä tapausta käytti esimerkkinä tukahduttavasta äidinrakkaudesta, mutta kipeäähän tuo joka tapauksessa oli.

Itselleni tämä ilmiö on kiinnostava siinä mielessä että se on outo, eikä ole osunut omalle kohdalle. Mieheni äitiä ei tunnu poikansa niin ylisuuresti kiinnostavan että suhtautuisi minuun kielteisesti (paremminkin kuulema kehunut, mikä johtunee siitä että olen raivoraitis ja mieheni ex ei ollut). Oma isäni ei ole elossakaan, joten en tiedä miten hän olisi miehenpuoliini suhtautunut, mutta epäilen että kuten moni muukaan asia minussa häntä tuskin kiinnosti sekään kenen kanssa olen sillai.

Yrittäessäni epätoivoisesti löytää yhtymäkohtaa omaan elämääni tajutakseni mustasukkaisuutta lähiomaisestaan olen mietiskellyt sitä mitä itse tunnen sen johdosta että veljeni meni juuri naimisiin. Meillä on mittava ikäero ja olen aina rakastanut häntä enemmän kuin sisarukset kai keskimäärin, mutta en siltikään osaa kokea että asia jotenkin minulle edes kuuluisi että veljeni on nyt rengastettu. Lähinnä minua mietityttää että osaako vaimo rakastaa häntä tarpeeksi ja pitkään, sillä alta kolmikymppisinä solmitut ja varsinkin elämän ensimmäiset liitot eivät ehkä ole niitä pysyvimpiä tässä maailmanajassa? Jos morsmaikku satuttaisi veljeäni, tottakai raivostuisin. Mutta hänen pelkkä olemassaolonsa ei haittaa minua, kuten se haittaisi jotakuta pimahtanutta anoppia.

Mikä tekee ihmisestä sellaisen että tuntee intohimoista rakkautta omaan lapseensa? Epäonnistuminen omassa parisuhteessa? Tuskin kuitenkaan se että pojassa/tyttäressä on samoja geeniä tai samaa näköä kuin omassa rakkaassa kumppanissa?

Ymmärrän siis tähän mennessä sen että kantaa huolta läheisestään, mutta sitä en ymmärrä että haluaa estää häneltä normaalin elämän ettei jäisi itse yksin...

Kommentit (14)

Vierailija

Kannattaa erottaa rakkaus muista tunteista ja pakkomielteistä ja riippuvuuksista. Rakastaessaan päästää myös menemään, mutta niin ettei yhteys katkea. Mustasukkaisuus ilmenee silloin kun tuntee menettävänsä rakkaan. Läheisyydentunteen, luottamuksen ja hellyydenosoitukset. Ihailun kohteena olo voi liittyä Italian mammojen ylipitkään poikasuhteeseen.
Riippuvuussuhteissa tuntee kärsivänsä mutta haluaa silti roikkua kiinni. Monet perhetraamat ovat tämän perua.

Egyptin insestitraditiota vahvisti yhteisyyden tunteet, jotka kumpusivat kuninkaallisten jumalallisesta erityisasemasta. Tekivät niin vaikkei ehkä tehneet mieluisinta valintaa.

Vierailija

Vanhempien itsekkyys on usein syynä peräkamarin poikien ja tyttöjen runsauteen.

Halutaan omistaa edes yksi lapsista huolehtimaan vanhemmista vanhuuden varalle.

Vierailija
liis@
Vanhempien itsekkyys on usein syynä peräkamarin poikien ja tyttöjen runsauteen.

Halutaan omistaa edes yksi lapsista huolehtimaan vanhemmista vanhuuden varalle.




Oho, ei ole tullut tuo mieleen. Vaikka aina puhutaan että "sitten alkoi mieleni tehdä vielä iltatähteä..."

Itseäni kyllä ihmetyttää että minkä vuoksi lapsia pitäisi laittaa liuta, kun luulisi että yksi eksämppeli kumpaakin sukupuolta riittää ja joillekuille on ihan sama mikä se sukupuolikin on. Nimittäin mikä vika kahdessa ensimmäisessä lapsessa on että ne eivät tyydytä, vaan pitää "yrittää" uudestaan ja uudestaan? Jos haluaa lapsia lisää ja lisää koska "vauvat ovat niin ihania", niin mahtaa isommilla lapsilla olla metkaa kun vanhempia ei kiinnosta kuin vauvat. Valitettavasti rakkauden tarve ei katoa minnekään vaikkei olekaan enää vauva.

Niin... ja jos jälkeläisellä on sukupuolielämää, sitä ei voi ajatella enää "omana vauvanaan"...

Vierailija

Tämä on mielenkiintoinen pohdinta. Voisi kysyä myös sitä, miksi vanhemmat usein haluavat hallita lastensa seksi-/parisuhde-elämää niin totaalisesti? Parhaiten tämä tulee ilmi maissa, joissa on järjestettyjä avioliittoja, mutta lievempiä muotoja esiintyy kai vähän kaikkialla. Miksi puolison valitseminen kuuluisi vanhemmille mitenkään? Miksi ihmeessä muuten isä "luovuttaa" tyttärensä tämän mennessä naimisiin? Tätä jälkimmäistä en ole ikinä tajunnut ja pidän sitä melkein loukkaavana. Eihän aikuisikään astunut lapsi (tytär) ole vanhempiensa omistama, vaan täysin itsenäinen henkilö! Mistä tulee ajattelu, että avioliiton myötä siirtyisi "toiseen sukuun" ja että vanhemmilta tarvitaan siunaus puolisolle? Olen kai liian moderni voidakseni ymmärtää tuollaisia.

Kai nyt jokainen tietää, että se oma lapsi aikuistuu joskus, ja sen jälkeen sen asiat kuuluu vain niille, kenelle haluaa niiden kuuluvan. Minusta suhde on siinä mielessä yksipuolinen, että vaikka äiti tai isä antaa lapsille kaikkensa, niin mitään ei voi odottaa vastaan. Voi vaan toivoa, mutta ei vaatia mitään ainakaan siltä ajalta, kun itse tulee olemaan vanha...

Vierailija

Avioliittoon vihintä on siirtymäriitti. Siksi "luovutus" täysin sen hengen mukainen. Sulhanen vastaanottaessaan näkee kenelle vastaa jos ei kanna vastuutaan. Rakastavasta perhesuhteesta luovutettaessa tuskin tuntee loukkaantuvansa, vaan ymmärtää että eroa symboloiva ele kuluu asiaan.
Se että nainen ostettaisiin rahalla, olisi loukkaava ele. Naimakaupat ovat silti nekin yleisiä.

Vierailija
Qadesha

Suomessa se että nainen rakastaa ja palvoo poikaansa ei ehkä ole ihan niin räikeää kuin esim. Italiassa? Vai onko sittenkin, mutta Italiassa siitä vain puhutaan avoimemmin? En muista mistä maasta oli tapaus josta luin, että nainen oli sanonut että hänen pojalleen olisi parempi kuolla kuin että ventovieras nainen hänet veisi. Valitettavasti en sitäkään kuka tätä tapausta käytti esimerkkinä tukahduttavasta äidinrakkaudesta, mutta kipeäähän tuo joka tapauksessa oli.

Erässä venäjäkielisissä foorumissa luin naisen kirjoituksia asiasta, aika lähellä muistuttavia sinun esimerkin. Se oli aika järkyttävä. En tie mikä etnisesti hän oli: venäläinen, inkeri tai joku muu mutta, on fakta, että sellaisia naisia on olemassa.

Vierailija

Niin paljon rakastin oman isäni ja ihailin pienistä tytöstä lähtien, että aikuisena naisena olen pohtinut asian siltä kannalta, että "kuinka paljon rakastan? Olisinko valmis menemään jopa naimisiin sen kanssa? Vastaus sydämestä oli, että ehdottomasti kyllä!

Pienenä tyttönä vielä siilin istuin hänen syylisä, silitin hänen päätä ja sanoin: "Isä, silloin kun minä kasvan isoksi, me mennään naimisiin!" Me sitten vain onnellisina nauroimme. Se oli niin viatonta! En tie miltä isästä silloin tuntui. Ehkä hyvältä vain. Ei minun isäni koskaan insestin päin edes yrittänyt, oli ihan kunnon mies ja hyvä isä. Mutta minä tunsin rakkautta siinä märin, että tuntui siltä välillä, että meidän välissä virtaa yhtenäinen verenkiertojärjestelmä! Ja se tuntu todella hyvältä! Onnekasta!

On minulla nyt kaksi poika ja pienistä lähtien aina silitin, pussasin ja halasin heitä, puhuin lempeästi, mutta en omista heitä ja olen valmis luopumaan milloin vain, jos hyvä naista löytyy... Mutta ovathan he vielä lian nuoria...

Vierailija
tietää
Avioliittoon vihintä on siirtymäriitti. Siksi "luovutus" täysin sen hengen mukainen. Sulhanen vastaanottaessaan näkee kenelle vastaa jos ei kanna vastuutaan. Rakastavasta perhesuhteesta luovutettaessa tuskin tuntee loukkaantuvansa, vaan ymmärtää että eroa symboloiva ele kuluu asiaan.
Se että nainen ostettaisiin rahalla, olisi loukkaava ele. Naimakaupat ovat silti nekin yleisiä.



Siirtymäriitistä toki on kulttuurisesti kysymys, mutta miksi vain morsian "luovutetaan", eikä sitä sulhasta? Ymmärrän näiden tapojen historian, mutta miksi niin moni haluaa niitä edelleen noudattaa? Eroaminen vanhemmista ja perheestä tapahtuu käsitykseni mukaan nuorella aikuisella aivan riippumatta siitä, onko hän menossa jonkun kanssa naimisiin vai ei. Sehän on henkistä kypsymistä, ja tapahtuu vähitellen. Olen ikään kuin sen kannalla, että perinteisten siirtymäriittien sijasta voisimme vaalia jokaisen itse keksimiään siirtymäriittejä ja itsenäistymiseen pyrkiviä tekoja.

Vierailija
gamma
Tämä on mielenkiintoinen pohdinta. Voisi kysyä myös sitä, miksi vanhemmat usein haluavat hallita lastensa seksi-/parisuhde-elämää niin totaalisesti? Parhaiten tämä tulee ilmi maissa, joissa on järjestettyjä avioliittoja, mutta lievempiä muotoja esiintyy kai vähän kaikkialla. Miksi puolison valitseminen kuuluisi vanhemmille mitenkään? Miksi ihmeessä muuten isä "luovuttaa" tyttärensä tämän mennessä naimisiin? Tätä jälkimmäistä en ole ikinä tajunnut ja pidän sitä melkein loukkaavana. Eihän aikuisikään astunut lapsi (tytär) ole vanhempiensa omistama, vaan täysin itsenäinen henkilö! Mistä tulee ajattelu, että avioliiton myötä siirtyisi "toiseen sukuun" ja että vanhemmilta tarvitaan siunaus puolisolle? Olen kai liian moderni voidakseni ymmärtää tuollaisia.

Kai nyt jokainen tietää, että se oma lapsi aikuistuu joskus, ja sen jälkeen sen asiat kuuluu vain niille, kenelle haluaa niiden kuuluvan. Minusta suhde on siinä mielessä yksipuolinen, että vaikka äiti tai isä antaa lapsille kaikkensa, niin mitään ei voi odottaa vastaan. Voi vaan toivoa, mutta ei vaatia mitään ainakaan siltä ajalta, kun itse tulee olemaan vanha...




Monissa maissa avioliitto on vielä sukujen välinen sopimus koska kyseessä on taloudellinen liitto. Kenenkään nuoren yksilön ei anneta päättää ominpäin asiasta jossa on rahat, talot ja tontit kiinni! Ties millaiselle ketkulle rahat menisivätkään, jos mokoma tyttö/poika naisi jonkun pelkästä rakkaudesta...

Itse toivon että tuollainen huoraaminen loppuu maailmasta ennemmin tai myöhemmin. Olen ehkä romantikko, mutta mielestäni parisuhteet ovat parien oma asia, eikä suvun. Eiväthän eläimetkin missään lajissa päätä toisten yksilöiden puolesta että juuri teidän on pariteltava?

Se mitä toisissa maissa on karua todellisuutta kaikuu "viehättävinä" tapoina maissa joissa on jo varaa valita millaisia asioita itse haluaa kannattaa tai muistella. Periaatteessa sekin tapa jossa sulhanen kantaa morsiamen kynnyksen yli taitaa viitata morsiamenryöstöön, ei siis välttämättä mitenkään mieltä ylentävään vaiheeseen historiaa.

Naisena on vaikea vastustaa kaikkea mikä viittaa naiseen esineellistämiseen ja omaisuudeksi määrittelemiseen. Jos olisin itse avioliitossa ja pitänyt tyttönimeni, niin isältähän sekin on saatu. Jos keplottelisin itselleni äitini tyttönimen (johon hän palasi isästäni erottuaan), niin sekin on hänen isältään saatu. Eihän tätä oikein pysty ratkaisemaan kuin ottamalla ihan ihka oman sukunimen, mutta se taas tuntuu kovin keinotekoiselta ratkaisulta. Mutta Luojan kiitos tässä maassa ei kirkossa huudeta häiden päälle että herra ja rouva Matti Virtanen. En kuuntelisi päivääkään sitä että minua kutsuttaisiin mieheni (koko) nimellä. (Vai huudetaanko?)

Nyt jos yritän löytää aasinsillan takaisin aiheeseen, niin mahtaisiko omaan lapseen kohdistuva intohimoinen rakkaus johtua siitä että hänet haluaa jotenkin voittaa itselleen, pitää omaisuutenaan siihen tapaan ikäänkuin se olisi kilpailu kuka on kenenkin omaisuutta? Naista pännii että hänen miehensä omistaa hänet, joten nainen päättää omistaa lapsensa (poikansa lähinnä, koska tytöt eivät tuollaisia naisia yleensä kiinnosta)? Tämä nyt on taas tällaista spekulointia enkä oikein edes tiedä mistä maasta tämä esimerkki olisi...

Vierailija
Feniks
:D
Niin paljon rakastin oman isäni ja ihailin pienistä tytöstä lähtien, että aikuisena naisena olen pohtinut asian siltä kannalta, että "kuinka paljon rakastan? Olisinko valmis menemään jopa naimisiin sen kanssa? Vastaus sydämestä oli, että ehdottomasti kyllä!

Pienenä tyttönä vielä siilin istuin hänen syylisä, silitin hänen päätä ja sanoin: "Isä, silloin kun minä kasvan isoksi, me mennään naimisiin!" Me sitten vain onnellisina nauroimme. Se oli niin viatonta! En tie miltä isästä silloin tuntui. Ehkä hyvältä vain. Ei minun isäni koskaan insestin päin edes yrittänyt, oli ihan kunnon mies ja hyvä isä. Mutta minä tunsin rakkautta siinä märin, että tuntui siltä välillä, että meidän välissä virtaa yhtenäinen verenkiertojärjestelmä! Ja se tuntu todella hyvältä! Onnekasta!

On minulla nyt kaksi poika ja pienistä lähtien aina silitin, pussasin ja halasin heitä, puhuin lempeästi, mutta en omista heitä ja olen valmis luopumaan milloin vain, jos hyvä naista löytyy... Mutta ovathan he vielä lian nuoria...




Lapsen omaan vanhempaansa kohdistuva palvova rakkaus tuskin voinee kauheasti olla haitaksi, jos se ei estä lasta kuitenkin aikanaan avioitumasta itsensä ikäisen kanssa. Jos esim. nainen ottaa isänsä ikäisen miehen kumppanikseen, sitten voi tietysti miettiä onko nyt rakkaus isään mennyt pikkaisen liian kinkyksi...

Todella lastaan rakastava vanhempi kykenee antamaan lapsen lähteä pesästä. Rakkaus kuitenkin säilyy aina. Ihmetyttää sellaiset miehet jotka heittävät raskaaksi tulleen tyttärensä pihalle eivätkä halua olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä. En edes keksi mitään esimerkkiä missä äiti käskisi poikansa painua hiiteen, eikä suostuisi tätä enää tapaamaan!

Vierailija

Jos hulttiomies yrittää viedä tyttären, perheen vanhemmat pyrkivät ajattelemaan tyttären parasta ja estämään tai ainakaan eivät hyväksy / anna siunausta sitten. Tietenkin rupusakkiperheissä ei ole juurikaan kuin suunta ylöspäin, joten vanhemmat siellä eivät ehkä välitä paljonkaan sulhasehdokkaan laadusta. Mutta rikkaissa perheissä homma on jo toinen. Jos tytär menee hulttiolle, niin vanhemmat ihmettelevät jopa että onko tytär seonnut vai kiristääkö se hulttio tytärtä vai mistä on kyse.

Vierailija
Dredex
Jos hulttiomies yrittää viedä tyttären, perheen vanhemmat pyrkivät ajattelemaan tyttären parasta ja estämään tai ainakaan eivät hyväksy / anna siunausta sitten. Tietenkin rupusakkiperheissä ei ole juurikaan kuin suunta ylöspäin, joten vanhemmat siellä eivät ehkä välitä paljonkaan sulhasehdokkaan laadusta. Mutta rikkaissa perheissä homma on jo toinen. Jos tytär menee hulttiolle, niin vanhemmat ihmettelevät jopa että onko tytär seonnut vai kiristääkö se hulttio tytärtä vai mistä on kyse.



Olen Qadeshan kanssa ihan samaa mieltä, eli kyllä jokaisen itse pitäisi saada päättää parisuhteestaan. Nykyisin avioliitto (eikä avoliitto varsinkaan) ole enää mikään sukujen liitto. Jokaisella henkilöllä on oma omaisuutensa, siihen ei vaikuta naimiset tai naimattomuudet.

Tämän "hulttioriskin" takia on ymmärrettävää, että vanhemmat vähän katsovat, millaisessa seurassa oma lapsi liikkuu. (Tosin sitä pitäisi katsoa ihan yhtä lailla pojista kuin tyttäristäkin!) Narkkari tai rikollinen ei ole sellainen, jonka muitta mutkitta hyväksyisin lapselleni seurustelukumppaniksi. Mahdollinen väkivaltainen menneisyys on erityisen paha juttu. Muulla nyt ei ole niin väliäkään. Urputtaa ei pitäisi toisen valinnasta, vaikkei puolisoehdokkaan uskonto, sukupuoli, ammatti, ulkonäkö, varallisuus, kansalaisuus tai ikä miellyttäisikään. Ts. jos ei ole näkyvissä vaaraa, että oma lapsi joutuisi hyväksikäytetyksi, niin silloin olisi vaan paras hyväksyä ratkaisu. En voi käsittää vanhempia, jotka alkavat tässä diktaattoreiksi. Monesti kun siinä sanelee jonkinlainen ihannekuva siitä, millaisen puolison haluaisi lapsellaan näkevän. Unohdetaan sitten se, että sen nuoren henkilön oma ihannekuva on se tärkeämpi juttu.

Tuo sukunimiasia... Loogiselta tuntuisi, jos kumpikin pitäisi avioituessaan oman nimensä, tai kumpikin muuttaisi sen uudeksi yhteiseksi nimeksi. Ihmettelen, miksi naiset (Suomessa) vielä useimmitenkin haluavat ottaa miehensä sukunimen?

Vierailija
gamma

Tämän "hulttioriskin" takia on ymmärrettävää, että vanhemmat vähän katsovat, millaisessa seurassa oma lapsi liikkuu. (Tosin sitä pitäisi katsoa ihan yhtä lailla pojista kuin tyttäristäkin!)

***

Tuo sukunimiasia... Loogiselta tuntuisi, jos kumpikin pitäisi avioituessaan oman nimensä, tai kumpikin muuttaisi sen uudeksi yhteiseksi nimeksi. Ihmettelen, miksi naiset (Suomessa) vielä useimmitenkin haluavat ottaa miehensä sukunimen?




Mieheni kohdalla olisi ollut eduksi mikäli joku olisi puuttunut hänen valintaansa exänsä kohdalla. Sen naisen vuoksi mieheni pääsi melkein hengestään, ja oli kokoajan tekemisissä rikollisen aineksen kanssa. Mutta hänen äitinsä tuskin olisi pystynyt asiaan vaikuttamaan, ja toisaalta arvostan avoanoppini valitsemaa linjaa olla sekaantumatta poikansa asioihin. Se että miehelleni itselleen tuli tunne exäänsä tutustuessaan että "hälytyskellot soivat päässä" on sitten oma lukunsa...

***

Läheiseni meni juuri naimisiin ja hänen vaimonsa tulee ottamaan ilmeisesti kaksiosaisen nimen. Syynä kuulema että hänen etunimensä + miehen sukunimi oli jo alueella yleinen yhdistelmä. Miksi ihmeessä tytön piti ylipäätään lähteä vaihtamaan nimeään, sitä en tajua. Mutta ensin prinsessahäät kirkossa ja sitten tämä nimijuttu, kai se on joillekin nuorille naisille tärkeää saada koko hela hoito...

Itse tunnen itseni melkein paatuneeksi 80-luvun individualistinuoreksi tai miksiköhän lie. Jokatapauksessa perinteitä kunnioitan vain silloin kun sattuu huvittamaan (saunassa käyn koska se on kivaa) - mutta samahan tietenkin koskee tuota läheiseni vaimoakin.

Uusimmat

Suosituimmat