Miten muut suhtautuu?

Seuraa 
Viestejä9265
Liittynyt10.12.2006

Kaikki me tiedämme sen. Tai ateistit ainakin. Me ollaan lihaa, luuta, jänteitä ja verta. Sielua tuskin on. Olemme biobotteja. Tämän olisi ehkä voinut laittaa jatkoksi siihen yhteen topicciin, mutta tässä topicissa haluaisin ennen kaikkea viisaita sanoja, näkökulmia ja neuvoja, minulle. Koska tunnen tarvitsevani apua.

Joo, olen vielä teini-ikäinen, myönnän. Tässä iässä mieli kokee muutoksia samoin kuin kehokin, se kuuluu kasvuun. En vaan usko että tämä johtuu siitä. Tai voihan se johtuakin, kunpa johtuisi.

Minä en siis enää koe elämää mitenkään mielekkäänä. En sanoisi että olen masentunut. Minä en vain koe mitään minkään arvoisena. Johtunee kaikista niistä kuvista ja videoista mitä olen netin ihmeellisessä maailmassa nähnyt. Esimerkiksi juuri nuo kolarikuvat. Ihmisiä silppuna, mössönä kaduilla.. siinä näkee niin hyvin juuri sen karun totuuden, sen mitä me oikeasti vain ollaan. Ja mitä meidän sisällä on. Toki sen olen aina tiennyt muutenkin, en minä niin tynnyrissä ole elänyt. Mutta kun sen näkee ihan konkreettisesti. Suolet levinneet asfalttiin, aivot tuulilasissa. Tuossa tuulilasissa on kaikki se mikä ennen teki tuosta henkilöstä juuri hänet: hänen luonteensa, muistonsa, ajattelunsa.. tietoisuutensa.. se kaikki on nyt mössönä tuossa tuulilasissa. Joku rakasti häntä. Hän oli jonkun vaimo/mies. Jonkun isä/äiti.

Kuinka kuolevaisia me ollaankaan. Niin yhtäkkiä voi elämä päättyä tuosta vain, ja millä tavalla. Noissa surmissa ei ole kunniaa ja häveliäisyyttä mukana, niinkuin jossain Lord of the ringissä, jossa ruumis poltetaan tyylikkäästi ja hän pääsee isiensä luo taivaaseen. Harmittaa kun miettii että sekin olisi voinut olla oma tyttöystävä.

En oikein tiedä mitä edes yritän sanoa. Kunhan kuvailen ajatuksiani. Kun pienenä elämä oli niin itsestäänselvää ja turvallisen tuntuista. Oli itsestäänselvää että ihmisyydessä oli jotain pyhää ja elämää suurempaa, rakkaus oli asia jolla oli elämää suurempi merkitys. Kuolemaa ei ollut olemassa, tai siihen oli äärettömän pitkä aika joten sitä ei tarvinnut murehtia. Sitä vaan eli niin erilaisessa käsityksessä.. pumpulimaailmassa, valheessa.

Tässä ajan kuluessa olen vähitellen alkanut näkemään maailman ihmisineen pelkkinä funktion kaltaisina merkityksettöminä tapahtumina. Miksi kävisin lenkillä päivittäin, saadakseni hyvän kunnon. Mitä sitten.. olisi hyvä kunto ja elämänlaatu paranisi, pysyisi terveenä ja joku nainen voisi ehkä joskus kiinnostua. Mitä sitten. Rakastuisin, menisin naimisiin, perustaisin perheen. Lopulta kuolisin. Silloin aivoni tuhoutuvat, maatuvat, kaikki hankittu elämänkokemus tuhoutuu.

En siis jotenkin.. osaa enää kokea mitään mielekkäänä.. tavallaan turhauttaa.. mitä minä ikinä tekisinkään, olisi se loppujen lopuksi turhaa. Ei se johda mihinkään. Tälläiset kirotut silmälasit minulla on jäänyt päähän, enkä saa niitä pois. Onko asenteeni vain asenne muiden joukossa, vai jonkinlainen totuus jota muut hyssyttelee ja kieltäytyy ajattelemasta?

Haluaisin elää ilman tuollaista ajattelutapaa, elää, ja nauttia siitä. Ja rakastua joskus palavasti, ilman että näen rakkauteni kohteen biobottina joka on evoluutiossa vain ohjelmoitunut reagoimaan antamiini ärsykkeisiin tietyillä tavoilla, ilman että siellä loppujen lopuksi on ketään sisällä kokemassa yhtään sen enempää kuin tämän tietokoneenkaan sisällä jota nyttenkin potkin.

Käynkö minä hermoille?

くそっ!

Sivut

Kommentit (69)

Vierailija

Onko tällainen yksinäisyydestä johtuvaa?
Voisiko lähellä luontoa olevat harrastukset, kuten esimerkiksi metsästys tai kalastus, valokuvaaminen tai vaikka retkeily vaikuttaa positiivisesti?

Vierailija

Olen välillä alamaissa ollessani miettinyt samaa, Ronron. Miksi elää, kun kaikki kumminkin loppuu kuolemaan.

Toisaalta, kun täällä kumminkin ollaan, niin katsotaan ainakin peli loppuun. Hirveän paljon ei kannata tulevia surra, kun siihen ei juuri voi itse vaikuttaa. Toisaalta on parempi jos ei hirveästi odota tai edellytä tulevaisuudelta, kattelee nyt tässä että mitä mukavaa voisi tänään tehdä.

Ei hyvän kunnon hankkiminen lenkkeilyllä tms. saa olla itsetarkoitus. Jos kuitenkin saat urheilusta ja liikunnasta hyvää oloa vaikka hetkellisesti, niin harrasta ihmeessä sitä. Liikunta purkaa myös ahdostuneisuutta ja lievittää masenuusta, tutkitusti.

Vaikutat ajattelevaiselta ja fiksulta yksilöltä. Sellaiset eivät tässä elämässä helpoimmalla pääse, mutta toisaalta saat tuntea elämän täyteläisemmin ja vahvemmin kuin pissikset ja pahviaivot.

Jatka myös kirjoittelua. Sinulla on siihen lahjoja.

Ronron
Seuraa 
Viestejä9265
Liittynyt10.12.2006
taleni kosumyn
Onko tällainen yksinäisyydestä johtuvaa?
Voisiko lähellä luontoa olevat harrastukset, kuten esimerkiksi metsästys tai kalastus, valokuvaaminen tai vaikka retkeily vaikuttaa positiivisesti?



Mietin itseasiassa tuolla keittiössä juuri samaa. Että ehkä johtuu yksinäisyydestä. Yksin sitä alkaa miettimään liikaa kaikkea ja helposti ajautuu "väärille teille". Yritän kehittää jotain, aloitin tänään lenkkeilyn. Ystäviä voisi myös hankkia.

Minulla on myös äsken keksimäni teoria selittämään heikentyneen todellisuudenkokemukseni, tai mikä onkaan. Katsellessani telkkaria, elämä siellä näyttää normaalilta ja luontevalta, selkeältä, ymmärrettävältä, siinä kaikki on juuri niin kuin mielestäni kuuluisikin. Sen sijaan oma elämäni tuntuu epäaidolta, unenomaiselta, epäselvältä, kuin en kunnolla ymmärtäisi kokemaani, vaikka ymmärränkin. Kuin tietoisuus ei olisi mukana kunnolla ihan kaikessa. Mietin että voisiko johtua liiasta tietokoneella olemisesta tai teeveen katsomisesta. Jos kasvavat aivoni ovat sopeutuneet tulkitsemaan teeveen kuvaa ja tietokoneen näyttöä, sulkien kaiken häiritsevän ympäriltä pois jotta voi keskittyä kunnolla. Pelottava ajatus. Ja kun sitten menen tekemään jotain luonnossa, en koe kokemaani normaalina, siinä on jotain vikaa. Olen vähän huolissani, tuo tuntuu jopa mahdolliselta. Ajattelin vähentää jossain vaiheessa tietokoneella oleskelua.

くそっ!

Vierailija

Itse olen uskonut lapsesta asti reinkarnaatioon ja karmaan, mutta siinä ohessa olen myös lapsesta asti pelännyt kuolemaa. Jotenkin siis uskoni ja tietynlainen pessimistinen skeptismini eivät pysty kohtaamaan siten että vain toinen jäisi jäljelle (tai sitten jotkut inkarnaationi ovat olleet niin ankeita tai kuolemani karmeita että olen ns. syntymässä säikähtänyttä sortimenttia).

Jos ihminen, kuten minä, horisee joistain "tyhjyyden tunteista" ja jatkuvasti tuntee että mistään asiasta ei pysty täysin nauttimaan koska katoavaisuuden ja kuoleman varjo varjostaa kaikkea koettua, niin tällaiselle tuntemukselle yleensä räpsäistään leimaksi persoonallisuushäiriö, tarkemmin sanottuna kai epävakaa sellainen. Ennen rajatilaksi kutsuttu.

On kauhean vaikea omissa eksistentialistissa kriiseissään mieltää että suurin osa ihmiskuntaa kokisi elämänsä mukamas jotenkin mielekkääksi ja itsestäänselvästi hyväksi ja säilyttämisen arvoiseksi asiaksi vaikka saisivat kotona turpaan jokaikinen päivä tai joutuisivat myymään itseään jne. Sellainen ihminen kuin sinä Ronron tai minä mietimme aivan liian usein sitä että elämä on irvokasta näytelmää jota idiootit suostuvat kestämään koska kuvittelevat että paistaa se aurinko vielä risukasaankin. Mitäs jos ei paista, kuolema korjaa ja sitten seuraa vain mädäntymistä?

Itse yritän taiteilla jossain kuilun partaalla ja kehitellä optimismia vaikka siihen ei olisi mitään todellista syytä. Ajattelen että vaikka ihmisen keho on pelkkä eläin - eikä siinä sinänsä mitään pahaa! - niin tietoisuutemme olisi kuitenkin jotakin vähän mystisempää kuin vain pelkkää kemiallista väpätystä. On totta että erilaisin psyykeen vaikuttavin ainein voimme kokea poikkeavia tietoisuudentiloja ja ajatella pettyneenä että tietoisuus on aivojen tuote, mutta asian voi nähdä niinkin että nuo aineet (kuin myös meditaatio ja muut tekniikat) rauhoittavat kehoeläimen aivoineen niin että ilman kehoakin olemassaoleva laajempi tietoisuus (oli se sitten mistä hyvänsä substanssista tehty, esim. kvanteista, mikä on hörhöjen suosikkiajatus tänäpänä) pääsee paremmin "läpi" ja esille.

Pelkällä materialismilla ns. onneen päässeet toki kertokoot omia näkemyksiään. Itse en vain pysty tyytymään siihen että elää vain tämän elämän ja se on siinä. Vaikka tekisi sata lasta, niin millä tavoin se tyydyttää juuri oman tietoisuuteni halua elää ja olla olemassa vaikka keho ei enää jaksa toimia välineenä? Monet toki korostavat ettei ole mitään omaa, ei omaa tietoisuutta varsinkaan, että se on vain harha. Well, pessimisti-eksistentialisti-persoonallisuushäiriintyneelle se ei vaan mene läpi että pitää olla orkun partaalla sen takia että ihmiskunta jää aina jäljelle vaikka juuri minä en enää olekaan. Loppuu se ihmiskuntakin aikanaan, haluttiin tai ei!

Vierailija

Itse "hairahdun" tähän ajattelumalliin monesti, mutta kun keksin jotakin hauskaa tekemistä, koko homma unohtuu, kunnes tulee taas tylsä hetki.

Pariin kertaan olen myös vähän syvällisemmin ja säpsähtäneemmin ajatellut sitä, että mitäs sitten kun on ikivanha ja kuolemaisillaan. Koko elämä on takana, vain muistoja, jotka kohta kaikki katoavat. Siis yhtäkkiä tajuaa että hupsista, elämä tuli ja meni. Lohdutan itseäni aina sillä, etten tiedä mitä kuoleman jälkeen koittaa ja suljen pois sen rationaalisen vastauksen että silloin katoaa, lakkaa olemasta.

Vierailija
Ronron

Kun pienenä elämä oli niin itsestäänselvää ja turvallisen tuntuista. Oli itsestäänselvää että ihmisyydessä oli jotain pyhää ja elämää suurempaa, rakkaus oli asia jolla oli elämää suurempi merkitys. Kuolemaa ei ollut olemassa, tai siihen oli äärettömän pitkä aika joten sitä ei tarvinnut murehtia. Sitä vaan eli niin erilaisessa käsityksessä.. pumpulimaailmassa, valheessa.



Löydä lapsi itsestäsi, "vajoa" lapsen asteelle ja koe se uuden asian löytämisen riemu. Suhtaudut näin kuolemaankin aivan eri tavalla. Ei tämä ole valhetta, ei enempää kuin muukaan ihmisen toiminta. Löydä uniaika - käytä huumeita ja meditaatiota. Et voi sen jälkeen kuvitella enää mitään sen mahtavampaa kuin älyllinen stimulaatio.

Ronron

Tässä ajan kuluessa olen vähitellen alkanut näkemään maailman ihmisineen pelkkinä funktion kaltaisina merkityksettöminä tapahtumina. Miksi kävisin lenkillä päivittäin, saadakseni hyvän kunnon. Mitä sitten.. olisi hyvä kunto ja elämänlaatu paranisi, pysyisi terveenä ja joku nainen voisi ehkä joskus kiinnostua. Mitä sitten. Rakastuisin, menisin naimisiin, perustaisin perheen. Lopulta kuolisin. Silloin aivoni tuhoutuvat, maatuvat, kaikki hankittu elämänkokemus tuhoutuu.

En siis jotenkin.. osaa enää kokea mitään mielekkäänä.. tavallaan turhauttaa.. mitä minä ikinä tekisinkään, olisi se loppujen lopuksi turhaa. , ja nauttia siitä. Ja rakastua joskus palavasti, ilman että näen rakkauteni kohteen biobottina joka on evoluutiossa vain ohjelmoitunut reagoimaan antamiini ärsykkeisiin tietyillä tavoilla...




Ehkä ei kannata etsiä sitä täydellistä Venusta, tulet vain pettymään. On muitakin päämääriä ja uusia haasteita. Himot eivät anna tyydytystä lopullisesti koskaan. Ymmärrän kyllä tunteesi, kun avasin ensimmäisen ev.psykan kirjan, lopetin vakituisen seurustelun kokonaan. En halua olla raakile jossain koneistossa, jota en voi hallita. Ihmisiä voi rakastaa palavasti, mutta se ei edellytä esimerkiksi itsekästä seksuaalista aktia. Löydä luovuus itsestäsi, niin saat kaiken mitä olet ikinä halunnut...

Vierailija
Ronron
Jos kasvavat aivoni ovat sopeutuneet tulkitsemaan teeveen kuvaa ja tietokoneen näyttöä, sulkien kaiken häiritsevän ympäriltä pois jotta voi keskittyä kunnolla. Pelottava ajatus. Ja kun sitten menen tekemään jotain luonnossa, en koe kokemaani normaalina, siinä on jotain vikaa. Olen vähän huolissani, tuo tuntuu jopa mahdolliselta. Ajattelin vähentää jossain vaiheessa tietokoneella oleskelua.



Itse olen huomannut, että monet mieltä kaivertavat ajatukset ja ongelmat menettävät merkitystään fyysisessä rasituksessa. Fyysiset kokemukset jättävät ne ikään kuin alleen.

Zen-sanonta: "Kanna vettä ja hakkaa halkoja."

Vierailija

Miksi koette noin? Miksi ihmisen ajatteleminen biologisena olentona tekisi hänestä jotenkin vähemmän arvokkaan? Meinasin aloittaa uuden ketjun, mutta voinkin kirjoittaa aikomastani asiasta tähän.

Kokevatko palstan tai usein luonnontieteilijät elävänsä arvotyhjiössä ja jos kokevat, niin miksi? Luin kreationistisen lehden sivustoa, jossa uskoon tulleet luonnontieteilijät kertoivat, miksi alkoivat lukea Raamattua. Heidän kirjoituksistaan tuntui heijastuvan jokin tyhjyyden tunne tai arvottomuus, missä he elivät ennen uskoontuloaan. Ehkä nuoret ihmiset eivät saa luonnontieteiltä vastauksia moraalisiin ja oman elämänsä tarkoitusta koskeviin kysymyksiin, ihmiset kaipaavat myös jotain, joka näyttäisi heille suunnan elämässä.

http://www.luominen.fi/?id=20

Mutta miksi tällainen uskonnon/ideologian/aatteen tai muun päämäärän puute ahdistaa toisia ihmisiä enemmän kuin toisia? Eikö elämän ainutkertaisuus ja kuolemattomuus juuri tekisi siitä entistä arvokkaamman? Ihmisillä, eläimillä ja luonnolla voi ajatella olevan itseisarvo, joka ei riipu siitä, kuka kaiken on luonut, mikä hyödytttää taloudellisesti tai mikä edes tekee onnelliseksi. Elämä on arvokasta siksi, että sitä on ja se on kuitenkin varsin harvinaista meidän aurinkokunnassamme. Vain yksi planeetta on tiettävästi tällä hetkellä elämälle sopiva.

Elämän löytyminen Maapallon ulkopuolelta antaisi ehkä monille ihmisille sellaista toivoa ja uskoa kehitykseen, mitä heiltä puuttuu.

Luulen että vieraantuneisuuden tunteen voi kokea negatiivisena tai positiivisena kokemuksena, riippuen siitä, miten siihen suhtautuu. Jean-Paul Sartre kuvasi kirjassaan
" Inho" päähenkilön vieraantuneisuutta äärimmäisen tylsänä elämään kyllästymisenä. Mutta kun voi ottaa etäisyyttä asioihin, voi myös kokea osittain vapautuvansa niistä. On yhtä raskasta aina tuntea maailman paino harteillaan. Tätä elämän raskauden ja keveyden teemaa on minusta hienosti pohtinut myös Milan Kundera, kuuluisassa romaanissaan " Olemisen sietämätön keveys." Tässä kirjassa elämän/ajattelun keveys ja tarkoituksettomuus koettiin kaikesta huolimatta myös vapauttavana. Hän pohti asiaa ihan konkreettisesti kuvatessaan ihmisten tunteiden ja ajatusten ristiriitaa ideologisen (sosialismi) yhteiskunnan osana.

Ronron
Seuraa 
Viestejä9265
Liittynyt10.12.2006
väläys
Miksi koette noin? Miksi ihmisen ajatteleminen biologisena olentona tekisi hänestä jotenkin vähemmän arvokkaan? Meinasin aloittaa uuden ketjun, mutta voinkin kirjoittaa aikomastani asiasta tähän.

Kokevatko palstan tai usein luonnontieteilijät elävänsä arvotyhjiössä ja jos kokevat, niin miksi? Luin kreationistisen lehden sivustoa, jossa uskoon tulleet luonnontieteilijät kertoivat, miksi alkoivat lukea Raamattua. Heidän kirjoituksistaan tuntui heijastuvan jokin tyhjyyden tunne tai arvottomuus, missä he elivät ennen uskoontuloaan. Ehkä nuoret ihmiset eivät saa luonnontieteiltä vastauksia moraalisiin ja oman elämänsä tarkoitusta koskeviin kysymyksiin, ihmiset kaipaavat myös jotain, joka näyttäisi heille suunnan elämässä.

http://www.luominen.fi/?id=20

Mutta miksi tällainen uskonnon/ideologian/aatteen tai muun päämäärän puute ahdistaa toisia ihmisiä enemmän kuin toisia? Eikö elämän ainutkertaisuus ja kuolemattomuus juuri tekisi siitä entistä arvokkaamman? Ihmisillä, eläimillä ja luonnolla voi ajatella olevan itseisarvo, joka ei riipu siitä, kuka kaiken on luonut, mikä hyödytttää taloudellisesti tai mikä edes tekee onnelliseksi. Elämä on arvokasta siksi, että sitä on ja se on kuitenkin varsin harvinaista meidän aurinkokunnassamme. Vain yksi planeetta on tiettävästi tällä hetkellä elämälle sopiva.

Elämän löytyminrn Maapallon ulkopuolelta antaisi ehkä monille ihmisille sellaista toivoa ja uskoa kehitykseen, mitä heiltä puuttuu.




Minä taas en vaan voi ymmärtää tuota ajattelutapaa. Haluaisin, mutta en pysty. En vain ymmärrä. Tuo on minun mielestäni epälooginen ajattelutapa. En väitä että se varmasti olisi, mutta minun mielestäni on. En osaa kokea merkitystä tai arvoa asioille ilman mitään syytä. Mielestäni merkitys ja arvo tulevat aina jonkin suuremman (tai en tiedä tarvitseeko olla suurempi) tarkoituksen kautta, niin että arvo ja merkitys määräytyvät sen mukaan miten jokin asia vaikuttaa johonkin toiseen asiaan. En osaa tai ymmärrä käsitteitä arvo ja merkitys sellaisinaan. Mitä ne tarkoittavat? Minun mielestäni arvoa ja merkitystä voi olla vain jonkin toisen asian kannalta.

くそっ!

Ronron
Seuraa 
Viestejä9265
Liittynyt10.12.2006

Jos omalla elämällä olisi merkitystä jumalan vuoksi.. olisiko se ongelman delegoimista eteenpäin niin ettei itse tarvitse murehtia siitä..

くそっ!

Vierailija

Jumalat poikineen (miksei ikinä tyttärineen?), taivaat, lankeamukset ja pelastukset asettavat aina olemassaolomme alkusyyn jonkun toisen tahon käteen tai taskuun niin ettei meillä itsellämme ole asiaan sanaakaan sanottavana.

Tietenkään emme pysty panemaan hanttiin jos joku pöljäke jossain päättää siittää ja toinen synnyttää. Miksi pystyisimme vastustamaan sitäkään jos joku jossakin synnyttää eli luo meidät sieluina? Jotenkin vain... en jaksa sitä ajatusta että aina kaikki on jonkun toisen valinta, ei koskaan omani.

Mieluummin kuvittelen itseni yhdeksi luojista jotka ovat unohtaneet mitä tuli tehtyä, elävät luomassaan virtuaalimaailmassa kuvitellen että kaikki on jotenkin huikaisevan todellista ihan oikeasti. Rääkkäämme toisistamme p*skat ulos vain jotta voisimme uskoa hivenen enemmän, hivenen palavammin siihen että tämä kaikki roolileikittely täällä on totta ja merkitsee jotenkin jossakin jollekin. Onhan sillä merkitys kokemuksena ja sinä informaationa mitä siitä saa irti, mutta ei sen kummempaa.

Näin oman katsomukseni mukaan ajateltuna siis. Olen toisinaan sen verran kotiinpäinvetävä ja mainostushenkinen että haluan kysyä että miksei voisi valita panteismia, miksi aina se Raamattu ja Jahve-merkkinen jumala jota täällä yksinkertaisesti Jumalaksi nimitämme? Tylsämielistä touhua jos muka muita vaihtoehtoja ei ole kuin lahko joka versoi juutalaisuudesta.

Vierailija
Ronron
Kuinka kuolevaisia me ollaankaan. Niin yhtäkkiä voi elämä päättyä tuosta vain, ja millä tavalla. Noissa surmissa ei ole kunniaa ja häveliäisyyttä mukana, niinkuin jossain Lord of the ringissä, jossa ruumis poltetaan tyylikkäästi ja hän pääsee isiensä luo taivaaseen.



Niin... kuppastahan se on kuolla vaikka kadulla kävellessä, kompastua ja lyödä pää asfalttiin. Mitä tuohon nyt sanoisi? Minulla on ollut elämässä hengenlähtö useaan otteeseen lähellä. Olen ollut esim. autokolarissa neljä kertaa. Viimeksi nousin itse kuljettajana, syljin lasinpaloja suustani ja haistoin palanneen käryä. Kuulin myös kuinka toisen auton naiskuski kirkui hysteerisenä, mutta hänelle ei onneksi käynyt kuinkaan.

Vaikka nuo asiat ovat samaan aikaan ikäviä, pidän niiden merkitystä elämälleni tärkeänä. On hyvä tuntea kuoleman läsnäolo, että se ei muodostu millään tavalla vieraaksi asiaksi. Ihmisen kulttuurin mahdollistama yksilön mukavuuskupla on ihan hyvä rikkoa välillä tietoisestikin. Helpoiten se tapahtuu vaikka siten, että lähdet kavereittesi kanssa mökille tai patikoimaan.

Mitä sitten.. olisi hyvä kunto ja elämänlaatu paranisi, pysyisi terveenä ja joku nainen voisi ehkä joskus kiinnostua.



Liikunnassa on mielestäni palkitsevinta vetreä ja hyvä olo, minkä saat ahkeroinnin päätteeksi. Ei pidä ajatella lähtökohtana ollenkaan naisia, niiden kiinnostus on vain sivuboonus. Toki itsekin aikanaan olin bodaus-asenteella liikkeellä, mutta myöhemmin sellainen ajattelu on jäänyt. Minulla ei ole aikaa elämässä omistautua yhdelle asialle. Sellainen ei ole minun juttuni tai vaikka olisi, en näe sellaisessa mitään mieltä. Sen lisäksi ikääkin on tullut, jolloin hyvinvointi, terveys ja kropan kiinteys ovat ne kriteerit, jotka ovat selvästi ajaneet lihasmassan kasvattamisen edelle. Sitä paitsi tarpeettoman lihasmassan kasvattaminen on yhtä epäekologista kuin ylensyöminen.

taleni kosumyn
Onko tällainen yksinäisyydestä johtuvaa?



Kyllä voi. Se voi johtua myös rahanpuuteesta. Entisenä opiskelijana sai tottua siihen, että ei juuri ikinä ollut varaa minkäänlaisiin aktiviteetteihin.

Ronron
Katsellessani telkkaria, elämä siellä näyttää normaalilta ja luontevalta, selkeältä, ymmärrettävältä, siinä kaikki on juuri niin kuin mielestäni kuuluisikin. Sen sijaan oma elämäni tuntuu epäaidolta, unenomaiselta, epäselvältä, kuin en kunnolla ymmärtäisi kokemaani, vaikka ymmärränkin.



Suosittelen, että jätät tv:n katselun vähemmälle ja keksit muuta ajanvietettä. Surffailu webissäkin on joskus antoisampaa, koska joudut siinä itse tekemään aktiivisesti valintoja. Tv:n katselussa jännität ja odottelet lähinnä passiivisesti - mitä nyt ehkä räpsyttelet kanavia zombiemaisesti - näkyisikö sieltä mitään järkevää? Todennäköisesti ei näy.

Mietin että voisiko johtua liiasta tietokoneella olemisesta tai teeveen katsomisesta. Jos kasvavat aivoni ovat sopeutuneet tulkitsemaan teeveen kuvaa ja tietokoneen näyttöä, sulkien kaiken häiritsevän ympäriltä pois jotta voi keskittyä kunnolla.



Kannattaa harrastaa silloin tällöin jotain sellaista, joka rikkoo arkiset kuviot. Itsehän pidin viikon taukoa kirjoittelusta forumille. Muutenkin keskityin koko viikon murtamaan typeriä kuvoita, joissa olisin tuhlannut aikani hölmöihin asioihin. Nyt tämä mielen kirkastaminen tuottanut tulosta. Tuntuu jälleen siltä, kuin olisin ottanut elämäni hallintaan.

HDMI
Seuraa 
Viestejä365
Liittynyt5.12.2007
Ronron
Kaikki me tiedämme sen. Tai ateistit ainakin. Me ollaan lihaa, luuta, jänteitä ja verta. Sielua tuskin on. Olemme biobotteja. Tämän olisi ehkä voinut laittaa jatkoksi siihen yhteen topicciin, mutta tässä topicissa haluaisin ennen kaikkea viisaita sanoja, näkökulmia ja neuvoja, minulle. Koska tunnen tarvitsevani apua.

Miksi uskot että sielua ei ole? En tajua miksi jotkut uskovat niin. Jos asia olisi niin, se tarkoittaisi sitä, että ihminen/eläin muuttuu eläväksi, kunhan vain atomit ovat oikeilla paikoilla. Eli jos ihmiset osaisivat koota vaikka eläimen kehon oikein, niin eiläin heräisi henkiin. Jos ette usko tähän, ettekä siihen ettei sielua ole, kuinka äidin mahassa oleva ihminen herää eloon. Sieluton olemassa olo ei kuulosta järkevältä.

Ronron
Tässä ajan kuluessa olen vähitellen alkanut näkemään maailman ihmisineen pelkkinä funktion kaltaisina merkityksettöminä tapahtumina. Miksi kävisin lenkillä päivittäin, saadakseni hyvän kunnon. Mitä sitten.. olisi hyvä kunto ja elämänlaatu paranisi, pysyisi terveenä ja joku nainen voisi ehkä joskus kiinnostua. Mitä sitten. Rakastuisin, menisin naimisiin, perustaisin perheen. Lopulta kuolisin. Silloin aivoni tuhoutuvat, maatuvat, kaikki hankittu elämänkokemus tuhoutuu.

En siis jotenkin.. osaa enää kokea mitään mielekkäänä.. tavallaan turhauttaa.. mitä minä ikinä tekisinkään, olisi se loppujen lopuksi turhaa. Ei se johda mihinkään. Tälläiset kirotut silmälasit minulla on jäänyt päähän, enkä saa niitä pois. Onko asenteeni vain asenne muiden joukossa, vai jonkinlainen totuus jota muut hyssyttelee ja kieltäytyy ajattelemasta?


Onhan tuota tullut mietittyä. Ehkä ekan kerran kun tajusin joskus kolme vuotta nuorempana ihmisten olevan turhia olentoja jotka vain kuolevat lopulta, tuli minulle tunne, että elämä on turhaa. Murehdin sitä jonkin aikaa. Silloin tuli ajateltua, että olisihan se kivempaa elää elämä terveenä ja että täällä maan päällä olisi hauskaa. Se on parempi juttu sillä hetkellä kun elää, että on hauskaa tekemistä. Kuoleman hetkellä vanhana sillä ei sitten olisi merkitystä, onko ollut hauskaa joinakin hetkinä vai ei, kunhan on läheisiä ihmisiä.

Ronron
Haluaisin elää ilman tuollaista ajattelutapaa, elää, ja nauttia siitä. Ja rakastua joskus palavasti, ilman että näen rakkauteni kohteen biobottina joka on evoluutiossa vain ohjelmoitunut reagoimaan antamiini ärsykkeisiin tietyillä tavoilla, ilman että siellä loppujen lopuksi on ketään sisällä kokemassa yhtään sen enempää kuin tämän tietokoneenkaan sisällä jota nyttenkin potkin.

Tuskin pystyt loputtomiin muistamaan tuon ajattelu tavan. Minäkään en mieti sitä enää. Parempi olla miettimättä ja elää täällä vaan pönttöpäänä. Oli oikeastaan myös pönttöpäistä antaa tuo neuvo. No, sinusta tulee vanhana todennäköisesti hölmö, joka ei jaksa ajatella enää näitä asioita ja menisi mielellään ärsykkeiden mukana naimisiin.

Ronron
Käynkö minä hermoille?

Kyllä käyt. Kirjoitit hermoja raastavaa tekstiä. No ei. Vitsi vitsi.

Ronron
Seuraa 
Viestejä9265
Liittynyt10.12.2006

Minun käsitykseni on että eliö muuttuu eläväksi silloin kun atomit pistää oikeille paikoilleen.. toki tietyt impulssit vielä menemään jotta sydän alkaisi sykkiä sun muuta.. mutta niin, toimiihan tietokonekin kun laittaa atomit oikeille paikoilleen ja kytkee seinään..

Olisi kyllä kiva uskoa sieluun, mutta pidän sitä mahdottomana. Jossain laitoin niitä ristiriitoja esille joita sielun olemassaoloa toisi mukanaan.

Onkohan aivojeni kemiassa jotain vikaa.. nyt kun on hieman alkoholissa, tuntuu kaikki paljon mielekkäämmältä.. melkein ymmärrän noita eri asenteita.. tiettyhän se on helppo nauraa muiden kanssa kun on lämpimässä kylvyssä, päättömillekin jutuille, vaan se vaatii paljon paremmin perusteltua settiä jos makoilee tuskissaan jossain kylmässä kidutuspenkissä.. ymmärrättekö mitä ajan takaa..

くそっ!

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat