Mielenterveyden kehitys

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Kuin kohtalon iskusta käteeni sattui tuore lehti, jossa on artikkeli lastenpsykiatrian professori Tuula Tammisen ajatuksista lapsen terveen mielenterveyden kehittymiseksi.

Tamminen sanoo: "Kehittyäkseen lapsi tarvitsee hitautta, läsnäoloa ja hänestä iloitsevia vanhempia."

Mielenterveys on kyky rakastaa, tehdä työtä ja osata olla itsensä ja toisten kanssa.

Tammisen mukaan tiedollinen kehitys on nopeutunut teknisten välineiden ansioista. Tämän päivän lapset tietävät enemmän kuin aikuiset vastaavan ikäisinä.. Mutta emotionaalinen kehitys ei ole noputunut.

Suomalaisessa yhteiskunnassa arvostetaan hyvin varhaista itsenäistymistä, joka ei ole hyväksi lapsen kokonaiskehitykselle.

Sekä itsenäisyyttä että riippuvuutta tarvitaan vauvasta vaariin..
Kun lapsi saa tukea riippuvuudelleen. Hän kykenee aikuisuudessakin rakentamaan myönteisiä riippuvuuksia niin ihmissuhteisiin, keskeisiin arvoihin kuin hyvään elämäänkin.

Kehitys ei ole tasaista jatkumoa, vaan etenee tasohyppäysten kautta.
Olennaista on, että koulu- palvelu ja hoitojärjestelmissä kehityksen luonne otattaisiin huomioon. Tätä nykyä se ei ole ongelmatonta.

Tätä nykyä lasten mielenterveys on köyhissä maissa parempi kuin rikkaissa länsimaissa. Sanoo Aasiasta työmatkalta palannnut Tamminen.

--------------

kun itse omakohtaisesti sai koulupsykologin, koulukuraattorin, rehtorin taholta kuulla.. Että lapseni selkeästi takertuu minuun. Ja ammatti-ihmisenä itsekin tiedän että jos lapsi takertuu vanhempaan jäädessä, mutta ei osoita mielenkiintoa vanhempaan jälleen näkemisen aikana, voikyseessä olla vääränlainen ripustautuminen, lapsen turvattomuuden tunne.. Mutta minun lapsi ilahtui nähdessämmekin ja koulukuraattorille ja koulupsykologille kerroin että lapsi ei takerru muulloin kuin kouluun mennessä, esim. isän luokse mennessä.. Niin koulukuraattori sanoi, että siellä nyt on isä sitten.. Ikään kuin lapsen turvalliset/myönteistä riippuvuutta tukevat vanhemmat olisivat jotenkin kasvatustavoiltaan vääränlaiset.. ja lapsen nukkuminen vieressäni oli melkein patologista. (lapseni on nyt muutamana yönä omasta tahdostaan halunnut nukkua omassa sängyssä)

Mutta usein tuntuu että lasten kasvatuksesta on tehty suorituskeskeistä.

Lapsi ei tarvitse kuin rajat ja rakkautta..

Tamminen kyseisessä artikkelissa sanoo myös että jos vanhemmilla ja lapsella ei ole aikaa olla läsnä, niin harratukset jopa viivästyttävät kehitystä.

Ja Tamminen suosittelee aikuisille ja lapsille olemisen opettelua.

Kommentit (9)

Vierailija
White-Dove

Sekä itsenäisyyttä että riippuvuutta tarvitaan vauvasta vaariin.. Kun lapsi saa tukea riippuvuudelleen. Hän kykenee aikuisuudessakin rakentamaan myönteisiä riippuvuuksia niin ihmissuhteisiin, keskeisiin arvoihin kuin hyvään elämäänkin.



Margaret Mahlerin teoriat paistavat läpi. Mahler käsittelee mm. psykologista syntymää, jossa lapsen identiteetti kehittyy ns. separaatio-individuaatio- prosessissa. Lapsuuden kiintymyssuhteen laatu on yhteydessä lapsen kognitiiviseen kehitykseen, oppimisvaikeuksiin ja myöhempiin sosiaalisiin taitoihin niin ikätovereiden kuin aikuistenkin seurassa.

Pitää kuitenkin määritellä "terve" riippuvuussuhde. Optimaalisessa tilanteessa eli turvallisessa kiintymyssuhteessa lapsen kaikki perustarpeet on tyydytetty ja hän saa riittävän määrän hoitoa ja huolenpitoa. Myös muulla ympäristöllä ja neurologisilla syillä on osuutta asiaan. Itsenäistyminen on tärkeä tapahtuma, toisinaan tämä prosessi ei lähde kunnolla käyntiin. Lapsesta ei tällöin kehity itsenäistä toimijaa ja myöhemmissä sosiaalissa suhteissa voidaan olla "riippujia"

* Erillistymis-yksilöitymiskehitys. Lapsi erillistyy luopumalla symbioosikäsityksistään. Yksilöityminen tarkoittaa sitä, että lapsi alkaa tutustua omiin edellytyksiinsä: omiin liikunta- ja vaikutusmahdollisuuksiinsa. Lapsen minäkokemus alkaa syntyä. Lapsi saattaa alkaa vierastaa ymmärtäessään oman erillisyytensä. Lapsi alkaa ottaa fyysistä etäisyyttä hoitajasta liikkumalla vapaammin. Toisen elinvuoden lopulla tapahtuu kuitenkin uudelleen lähentymistä hoitajaan lapsen ymmärtäessä riippuvuutensa hoitajasta.

* Yksilöllisyyden kiinteytyminen. Noin 3-vuotiaaksi mennessä lapsen minä ja identiteetti on syntynyt. Lapsi ymmärtää, että hoitaja pysyy olemassa, vaikka hän ei olekaan läsnä.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Margaret_Mahler

Vierailija

Kyllä ja esim. 5v. voi vaikuttaa kehittyneemmältä, itsenäisemmältä kuin 6v. koska 6v. kehitykseen voi kuulua "taantumista".

Ja Tamminen sanoo ettei ole syytä myöskään torjua pikku koululaisen ns. taantumista sanomalla, ettethän sinä ennenkään ole tarvinnut että sinua syötetään tai puetaan.

Ja tottahan lapsen kanssa ollaan läsnä aktiivisesti. Läsnä olo ei tarkoita että passiivisesti esim. katsotaan tv:tä. Vaan arkiaskareet tai tv:n katsominenkin niin että positiivisessa hengessä rentoudutaan ja vuorovaikutetaan mukavasti.

Ja muut perustarpeet kuten puhtaus, terveellinen ravinto, kaverit ym. ovat lapselle tärkeitä.

Siinäpä urakkaa vanhemmille. Jos teorioisi vähemmän netissä, niin tärkeämpiin asioihin olisi ehkä enemmän aikaa..

Vierailija
White-Dove
Suomalaisessa yhteiskunnassa arvostetaan hyvin varhaista itsenäistymistä, joka ei ole hyväksi lapsen kokonaiskehitykselle.



Olen tästä samaa mieltä, mutta sillä erotuksella, että vaikka suomessa itsenäisyyttä arvostetaan, en näe että ihmiset itsenäistyvät riittävästi. Moni ei opi tulemaan toimeen omillaan, vaan hyvin useat laskevat elämänsä paljolti vanhempien tarjoamille avustuksille. Hyvin harva osaa kieltäytyä vanhempien antamasta tuesta oppiakseen itsenäiseksi. Kyseessä on tietysti myös huomion osoittamisesta, mutta yleensä suoraa huomion osoittamista vältetään, jolloin vanhempien tuki pitäisi ottaa vastaan sen takia, että siinä on kyse tunnetekijöistä. Minusta tällainen on kuitenkin haitallista siinä mielessä, että lapset helposti ehdollistuvat näihin suoritteisiin, jolloin lapsen täytyy ansaita hyväksyntä, mistä johtuen on vaikeaa enää oppia kunnolla itsenäisyyttä.

Sekä itsenäisyyttä että riippuvuutta tarvitaan vauvasta vaariin.. Kun lapsi saa tukea riippuvuudelleen. Hän kykenee aikuisuudessakin rakentamaan myönteisiä riippuvuuksia niin ihmissuhteisiin, keskeisiin arvoihin kuin hyvään elämäänkin.



Tuo riippuvuusseikka vaikuttaa myönnytykseltä yhteiskunnan taholta yksilöiden suuntaan, että heidän ei tarvitisi tuntia niin paljon suorituspaineita omassa elämässään. Itse olen ainakin pettynyt suomalaisiin siinä mielessä, että hyväksynnän ja välittämisen osoittaminen on täällä niin estynyttä. Tätä on tullut joskus testattuakin, kun kieltäytyy jostain materiaalisesta kanssakäymisestä, niin nämä ihmiset rankaisevat sinua tiedostamattaan asenteestasi. Heillä ei ole tunneälyä tai tietoa siitä, että pistävät tunnearvoa suoritteille ja materialle.

Hyvä esimerkkinä on vaikkapa juominen, joka on suomalaisille niin ominainen piirre. Koko elämäni ajan kavereitteni on ollut vaikea ymmärtää minun kieltäytymisiä alkoholin juomisesta, koska sellainen ei satu aina huvittamaan. He lataavat juomiseen selvästi emotionaalisia ja tiedostamattomia tarpeita saada hyväksyntää, johon itse en halua aina sortua. Kyllä sosialisoimisen pitäisi olla jollain muullakin pohjalla.

ja lapsen nukkuminen vieressäni oli melkein patologista. (lapseni on nyt muutamana yönä omasta tahdostaan halunnut nukkua omassa sängyssä) Mutta usein tuntuu että lasten kasvatuksesta on tehty suorituskeskeistä.



Kyllähän asia riippuu myös sinusta, että miten esität asian psykologille. Jos olet itse vähäänkään huolestunut tällaisesta, psykologi voi empatian johdosta ylireagoida, mikäli ei suhtaudu samalla riittävässä määrin rationaalisesti. Eihän nyt tuollaisesta muutamasta kerrasta edes pitäisi murehtia, mutta väärinymmärtämisen riski on aina olemassa.

Mutta usein tuntuu että lasten kasvatuksesta on tehty suorituskeskeistä.



Älä ota tätä loukkauksena, mutta annat minulle vähän sellaista vaikutelmaa, että suhtaudut itse tarpeettoman pelokkaasti lapsesi kohdalla.

Olen työpaikallani pitänyt korvia höröllään, kun olen kuunnellut naisten juttuja lasten kasvattamisesta. Pahinta oli kuulla juuri tuollaisia puheita, jotka viestivät juuri suorituskeskeisestä hoitamisesta. Omiiin 'äidin vaistoihin' ei osata luottaa, vaan tehdään mukuloita paljon sen varaan, että kuvitellaan miehen olevan hoitamassa ja yhteiskunnan tukemassa. Minusta lapsia ei yksinkertaisesti pitäisi tehdä, jos tunne on epävarma. Ei pitäisi tuntea syyllisyyttä lapsettomuudesta maailmassa jossa kärsitään ylikansoituksesta. Kenenkään ei pitäisi kantaa sellaisesta huolta.

Ikään kuin lapsen turvalliset/myönteistä riippuvuutta tukevat vanhemmat olisivat jotenkin kasvatustavoiltaan vääränlaiset..



Ei se riippuvuuden säilyttäminenkään tervettä ole, vaan pitäisi osata vain elää siinä epävarmuudessa ja antaa lapsen olla riippuvainen aikansa. Jokainen on yksilö ja kehittyy omaa tahtia. Ei kai oma lapsuus voi olla noin hukassa, että sieltä ei voisi kaivaa tietoisesti osviittaa sille, miten menetellä oman lapsen kohdalla? Vanhemmat tosin tekevät tätä tiedostamattaankin.

Yhden asian ainakin luulen ymmärtävän, miksi vanhemmat haluaisi, että lapset olisivat heistä aina riippuvaisia. He eivät halua joutua viettämään vanhuuden päiviänsä yksin. He haluavat että lapsilla olisi aina jokin psyykkinen pakko tulla katsomaan heitä vanhainkoti-ikäisiksi asti.

Tämä mielestäni johtuu osittain noista ylhäällä mainitsemistani jutuista. Ei uskalleta luottaa siihen, että lapsi voi oppia rakastamaan pyyteettömästi, koska jos on itse kokenut, että vanhempien rakkaus on ollut enemmän tai vähemmän ehdollistunutta jonkin materiaalisen auttamisen tai muunlaisien suoritteiden kautta. Näistä epäkohdista johtuen ei voida kuitenkaan mennä pyytämään apua vanhemmilta, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää pyytää apua yhteiskunnalta. Sitä ei koeta häiritsevänä, koska koetaan kääntyvän jonkin puolueettoman tahon puoleen. Omien vanhempien kanssa keskusteleminen näistä asioista voisi johtaa välirikkoihin, ja mikäli lapsen vanhemmat itse kokevat riippuvaisuutta omiin vanhempiinsa, ei tällaista uskalleta tehdä. Tosin näitä konflikteja meinaa syntyä joskus väkisin.

Vierailija

Tamminen sanoo että jos lapsen myönteistä riippuvuutta tuetaan niin silloin lapselle ei aikuistuttuaan kehity negatiivisia riippuvuuksia esim. päihteitä, sosiaalisia palveluita tai työnarkomaniaa kohtaan. Ja Tammisen mukaan ns. peräkammarin pojat ovat esimerkkejä niistä joiden riippuvuuden tarpeita ei ole lapsena tuettu.

Vierailija
Shriek
Mutta usein tuntuu että lasten kasvatuksesta on tehty suorituskeskeistä.



Älä ota tätä loukkauksena, mutta annat minulle vähän sellaista vaikutelmaa, että suhtaudut itse tarpeettoman pelokkaasti lapsesi kohdalla.



Lue lause uudetaan, en puhu omasta lapsestani. Toimin omien vaistojeni mukaan lopulta ns. koululla olevien ammattilaisten pelottelusta huolimatta ja lapseni vaihtoi koulua ja kouluunmeno vaikeudet katosivat.. Oma tapani ei ole yleistettävissä, mutta minä tunnen lapseni.. Ja luovun vaikka elämästä lapseni vuoksi. Ja olen joiltain tuttavilta saanut kannatusta asian eteenpäin viemiseksi. Nyt en jaksa lietsoa omaa vihan tunnetta. Mutta vanhemmuus on arka asia jokaiselle jolle lapsi on tärkeä, siihen ei pidä ainakaan syyttä mennä asiantuntijana omia neuvojaan antamaan. Olen työskennellyt lastenneuvolassa ja työhön ammatillisesti suhtautumiseksi on aika tärkeää että henkilö on itsekin vanhempi. Teoriatieto tulee vasta arkitiedon jälkeen.

Vierailija
White-Dove
Tamminen sanoo että jos lapsen myönteistä riippuvuutta tuetaan niin silloin lapselle ei aikuistuttuaan kehity negatiivisia riippuvuuksia esim. päihteitä, sosiaalisia palveluita tai työnarkomaniaa kohtaan. Ja Tammisen mukaan ns. peräkammarin pojat ovat esimerkkejä niistä joiden riippuvuuden tarpeita ei ole lapsena tuettu.



No nyt ymmärrän puheesi myönteisistä riippuvaisuuksista. Onhan niillä eroja, mutta en tiedä onko niistä mikään itseisarvona tavoiteltava? Mutta siinä tapauksessa tietysti on, jos suurinosa ihmisistä ei todellakaan kykene vastaamaan entisiin vaatimuksiin tai arvoihin. Esimerkiksi vanhempien tunne jostain lähes täydellisestä epäonnistumisesta kasvattajana heijastuisi varmasti lapsenkin kehitykseen.

Voi tuon tietysti käsittää noinkin, mutta mielestäni on myös toinen puoli tuolle asialle. Sellainen tilanne, että riippuvuutta on jatkettu ja jatkettu loputtomiin, koska vanhemmatkin ovat itseasiassa riippuvaisia. Vanhemmat eivät uskalla tulla lasta vastaan ja tehdä selväksi, että nyt on aika linnunpoikasten lentää pesästä. Tällainen ero sattuu aina enemmän tai vähemmän, mutta jotkut eivät vain uskalla tehdä sitä.

Vaaditaan kypsyyttä vanhemmiltakin, että kyetään olemaan aloitteellinen omaa lasta kohtaan negatiivisienkin asioiden suhteen. Tämä on kyllä todella harvinaista tavaraa omalla perstuntumalla ajateltuna. Negatiivisuutta sen sijaan yritetään vältellä, peitellä ja kierellä, eikä ymmärretä, että joskus se paras vaihtoehto olisi sellainen. Vanhemmat yrittävät hyvin usein liikaa suojata lapsiansa kolhuilta, joita ovat itse kokeneet, vaikka jälkikasvu saattaisi saada sellaisista kolhuista vain hyvät eväät aikuisuuteen.

Mutta onhan tämä nyt siitä kansanviisaudestakin tuttua, että uusi sukupolvi tuntuu aina pullamössöisemmältä sukupolvelta kuin mitä edellinen oli. Siinä osutaan minusta varsin oikeaan. Se, että kumpi sukupolvi on oikeassa, on tietysti ikuinen kiistanaihe.

Mutta vanhemmuus on arka asia jokaiselle jolle lapsi on tärkeä, siihen ei pidä ainakaan syyttä mennä asiantuntijana omia neuvojaan antamaan. Olen työskennellyt lastenneuvolassa ja työhön ammatillisesti suhtautumiseksi on aika tärkeää että henkilö on itsekin vanhempi. Teoriatieto tulee vasta arkitiedon jälkeen.



Luonnollisesti. Harvemmin kuitenkaan sinne psykologin juttusille mennään, ellei asiaan kaivata kipeästi neutraalissa asemassa olevan ihmisen kommentteja. Kuuntelu apua saa yleensä kavereilta/ystäviltä. Tietysti jotkut naiset saattavat ravata alituiseen neuvolassakin jaarittelemassa milloin mistäkin asiasta, koska eivät vain osaa tunnustaa omaa epävarmuutta lapsen suhteen. Joillakin sellainen saattaa paikata etäisiä sukulaissuhteita, jolloin naiset olisivat muuten yksin vauvansa kanssa.

Suotta nyt kuitenkaan suhtaudut niin kuin veitsi kurkulla olisi - siltä reaktiosi vaikutti - en minä ole kimppuusi käymässä.

Vierailija
White-Dove
Tamminen sanoo että jos lapsen myönteistä riippuvuutta tuetaan niin silloin lapselle ei aikuistuttuaan kehity negatiivisia riippuvuuksia esim. päihteitä, sosiaalisia palveluita tai työnarkomaniaa kohtaan. Ja Tammisen mukaan ns. peräkammarin pojat ovat esimerkkejä niistä joiden riippuvuuden tarpeita ei ole lapsena tuettu.



Tamminen tietenkin luo psykiatrian asiantuntijana kuvaa ihanteellisesta ja toivotusta "normaalista" ihmisestä, joka ei koe ongelmia sosiaalisten taitojen, rakkaudenilmausten ja päihteiden suhteen. Kaikki persoonat eivät vain sovi näihin kauniisiin kategorioihin ja hyvä niin. Aistin jälleen kerran edifioivan psykologian makean löyhkän.

En ole tarkemmin tutustunut Tammisen kommentteihin, mutta hän tuntuu antavan huomattavan suuren merkityksen Äidin roolille. Vertaisryhmät ja muut ympäristötekijät, mukaan lukien tietenkin perinnöllisyys, vaikuttavat myös lapsen persoonallisuuden kehitykseen ja noihin negatiivisten riippuvuuksien esiintymiseen.

Vierailija
Echi
White-Dove
Tamminen sanoo että jos lapsen myönteistä riippuvuutta tuetaan niin silloin lapselle ei aikuistuttuaan kehity negatiivisia riippuvuuksia esim. päihteitä, sosiaalisia palveluita tai työnarkomaniaa kohtaan. Ja Tammisen mukaan ns. peräkammarin pojat ovat esimerkkejä niistä joiden riippuvuuden tarpeita ei ole lapsena tuettu.

Tamminen tietenkin luo psykiatrian asiantuntijana kuvaa ihanteellisesta ja toivotusta "normaalista" ihmisestä, joka ei koe ongelmia sosiaalisten taitojen, rakkaudenilmausten ja päihteiden suhteen. Kaikki persoonat eivät vain sovi näihin kauniisiin kategorioihin ja hyvä niin. Aistin jälleen kerran edifioivan psykologian makean löyhkän.

En ole tarkemmin tutustunut Tammisen kommentteihin, mutta hän tuntuu antavan huomattavan suuren merkityksen Äidin roolille. Vertaisryhmät ja muut ympäristötekijät, mukaan lukien tietenkin perinnöllisyys, vaikuttavat myös lapsen persoonallisuuden kehitykseen ja noihin negatiivisten riippuvuuksien esiintymiseen.




Tietämykseni ja ymmärrykseni mukaan yhdyn Echin näkemyksiin jälleen. Samoilla linjoilla siis Spinozan jäljillä Deskartésin virhettä paljastaen.

Sukupuolittuneen persoonajumalan seuraajat luulevat että jossakin on joskus ollut täydelliseksi luotu ihminen täydellisessä paratiisissaan, että jossakin on se mistä ihminen on vieraantunut ja tuhmaksi taipunut.

Mulla on autisminkirjoinen äiti, jonka äiti oli myös autisminkirjoinen. Ehkä isänsäkin oli? Ovat sieltä pohjanmaan perukoilta agraarialueilta missä infrana oli hevoskyydit harvakseltaan ja sentraalisantaranakin vain talosta toiseen kipittävä juoruämmä. Ei ollut sivistys sitä tasoa että olis mitään ymmärretty siitä ettei liian samansorttisen kanssa sovi lisääntyä.. ja kene kaa kun ei muita ollut mailla halmeilla ja niinkin oli että suuret tuloerot, kuuluminen talonpoikiin tai herrasväkeen jakoi populaatiota myös kahtia ja pakotti lisääntymään rajoitetusti.

Nooh.. olipa tuo visio hatara tai oikeaan osunutta, totuus on kuitenkin se, että on paljon sellaisia kehityspoikkeamia ( http://www.saunalahti.fi/kup/laaketie.htm ), jotka on synnynnäisiä, jotka altistaa käytöspoikkeavuuksille ja äitejä on turha syyttää siitä ettei lapsi sopeudu.

Peräkammarinpoikailmiö on myös tuttu simpanssien keskuudesta, joten se on siis olemassaoleva ilmiö ylipäätään kädellisten keskuudessa. Onko yleistä muiden nisäkkäiden keskuudessa tai muiden laumaeläinten, en tiedä.

Enkä kyllä oikein edes ymmärrä että mitä haittaa vois olla yhteisölle niistä jäsenistä, jotka ei lisäänny, jotka tarvitsevat enemmän yhteisön tukea (ehkä vain ajoittain) ja jotka voisivat osaltaan duunata ja maksaa verojaan..

Sen kyllä ymmärrän että liika tasapäistäminen aiheuttaa haittaa ja paljon. Siitähän niitä alkoholiongelmia, yms. just alkaa kehittyillä jos ihmiseltä vaaditaa jotakin sellaista mihin hänellä ei ole kykyjä.

Se tulee sitten yhteiskunnalle todella kalliiksi.
paljon edullisempaa ja tuottavampaa olis satsata erityisopetukseen ja yksilölliseen kohteluun ja unohtaa menneisyyden höpinät persoonajumalasta joka muka olis antanut tietyntyyppisille oikeuksia rasismiin ja fasismiin.

Poikkeavien tasapäistäminen on tietynlaista rodunjalostusta ja pyrkimystä etniseen puhdistukseen.

En tarkoita että ihmiset pitäis jättää oman onnensa nojaan. En tietenkään. En tarkoita etteikö poikkeusongelmaisia pitäis hoitaa ja auttaa. Mä meinaan sitä että avun pitää olla räätälöityä kunkin ongelmien mukaan. Ja nimenomaan se on tärkeää että poikkeavuuden syy kohdistetaan sinne missä se on.

Toki jotkut äidit tarvitsevat enemmän tukea kuin toiset.. Äidin syyllistäminen ei ole mitään apua. Syyllistetyn äidin taakkaa vain lisätään syyllistämiseltä ja se puolestaan on pois lapselta joka tarvitsee äitiä.

Se mikä itseäni kauhistuttaa nykyisessä huostaanottovillityksessä ja yrityksissä sopeuttaa lapsista erinomaisesti käyttäytyviä pikku marionetteja.. että miten ne neurologisesti tyypilliset, joilta puuttuu neuropsykologinen tietotaito ja jotka arvostavat vain itsensäkaltaista, jotka ovat omalla tahollaan (useimmiten) kykeneviä kommunikoimaan vain itsensä vertaisten kanssa, miten he voivat välttyä siltä etteivät aiheuta lapsille pahempia traumoja kuin mitä lapset kenties saisivat tai eivät saisi kun apu olisi vain tukea jota annetaan vanhemmille sen oman vanhemmuuden lisäksi.

Useinhan riittää pelkästään se että ongelman ydin tiedostetaan. Syy saadaan selville ja ongelmaa voidaan sitten lähestyä reaalista.

Ihan päätöntä on lähettää apulaisia ihmisten koteihin kyseenalaistamaan se yksityinen kulttuuri, joka aina on perhekohtaista.

Olen tietoinen sellaisesta että vastavalmistuneita nuoria ja erittäin lyhyellä ja suppealla tietotaidolla varustettuja "auttajia" läheteään kotiavuksi ja seurauksena voi olla korjaamattomia virheitä kun asiantuntemattomat "auttajat" kyseenaalistavat kaiken mitä kotona on.

Kaikki apu ei tietenkään ole huonoa mutta tuollaistakin on.

Ja sitäkin yhä että emes aspergeroireinen, jolla on paniikkihäiriö ja hän provosoituu jostakin, saa hepulin, niin hänet voidaan väkivalloin kuskata mielisairaalaan ja sitoa kiinni sänkyyn lepositeisiin ja jättää virumaan selinmakuulla huoneeseen, jonka katossa välpättää neonloisteputkivalo, joka vain lisää uuden paniikin saamista.
Sitten se lääkitys.. ylilääkitään ja väärinlääkitään hakuammunnalla niin että hetkellinen psykoottisuus muutetaan pysyväksi olotilaksi.

Kirveellä on töitä ja paljon vielä psykiatrian puolella..

Ihminen tietenkin pohjimmiltaan on aina itsekeskeinen ja ajattelee omaa etuaan.. mutta se oma etu on loppujenlopuksi sitä että huomioidaan kaikkien etua ja vasta sitten yhteisö voi voida hyvin.

Yhteisö on aina niin vahva kuin on sen heikoin lenkki.

Uusimmat

Suosituimmat