Arvostus

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Jokainen ihminen tarvitsee terveellisen määrän arvostusta muilta ihmisiltä kehittääkseen terveen itsetunnon. Arvostus saa meidät kokemaan itsemme tarpeelliseksi. Moni masentunut ei koe itseään tarpeelliseksi, koska ei ole kenties saanut arvostusta lapsuudessaan vanhemmilta ja myöhemmin ikätovereilta. Monet nuoret masentuvat yksinäisyyden ja arvostuksen puutteen takia. "Kukaan ei tarvitse minua" "Minulla ei ole syytä elää" ovat tuttuja fraaseja masentuneiden suusta.

Minusta suomalaisista pitäisi kasvataa sosiaalisempia ihmisiä heti lastenkodista lähtien ja ehkäistä syrjäytymistä nuorten keskuudessa jo varhaisessa vaiheessa. Suomalaiseen kulttuuriin ei myöskään kuulu kehuminen, vaan lähinnä itsensä/muiden mitätöiminen. Tämmöinen asenne ruokkii pahaa oloa ja vihaa itseään sekä ympäristöään kohtaan. Viha purkautuu. Nakkikioskilla. Kotona. Koulussa.

Eivät ihmiset myöskään halua kuulla siirappisia kehuja, ne ovat latteita. Vilpitön kohteliaisuus taas lämmittää sydäntä, koska se tulee suoraan sydämestä eikä hyödyntavoittelusta.

Dale Carnegien mukaan ihmiset voivat jopa kehittää fantasiamaailman päänsä sisällä, jossa ovat arvostettuja. Eräs nainen ei saanut mitä halusi avioliitostaan (lapsia ja arvostusta), joten hän päättä kehittää päänsä sisälle maailman, jossa sai nämä asiat. Melko hullua?

Monet tietokonepelit auttavat ihmisiä tuntemaan itsensä tärkeäksi. Moni kuikelo nörtti voi olla peleissä "johtaja" tai "klaaninsa päällikkö", mutta todellisessa elämässä saa köniinsä nakkikioskin keisareilta ja baariritareilta.

Kommentit (11)

Vierailija

Itse korostaisin itsearvostusta. Ts. Itsetunto pitäisi olla enemmän sidottu siihen, että pystyykö arvostamaan omia tekojaan. Tottakai arvostusta pitää saada kanssaihmisiltä, mutta kyllä se arvostus pitää lähteä omasta itsestään.

Jos tilanne on niinpäin, että itsetunto perustuu enemmän muiden osoittamaan arvostukseen niin helposti ihminen alkaa tekemään asioita vain tuon arvostuksen saamiseksi. Siinä voi käydä sitten niin, että ihminen tekee oman moraalinsa vastaisia asioita ja elää elämänsä muita varten kun kuitenkin lähtökohtaisesti jokaisen pitää elää omaa elämäänsä.

Vierailija

Monille ihmisille muiden kehuminen on usein vaikeaa. Usein ihmiset etsivät toisistaan enemmän huonoja puolia, niin että ne hyvät puolet huomataan vasta kun ne tulevat kyllin selkeästi esille ja objekti on kehumiselle hyväksyttävä persoona. Tämäkin on luonnollista seurausta sosiaalisen nokkimisjärjestyksen hakemisesta. Me ihmiset ajattelemme paljon enemmän tunteella kuin suostumme tunnustamaan/tiedostamaan. Mutta aurinkoiseksi ihmiseksi voi onneksi opetella, ellei ole luonnon lahjakkuus. Kaikki lähtee pienistä asioista. Mitä sinä päivittäin ajattelet sitä sinä olet. Kannattaa siis opetella ajattelemaan positiivisesti, sillä negatiiviset ajatukset kääntyvät sinua itseäsi vastaan. Tähän kuuluu olennaisena osana muiden ihmisten vajeiden hyväksyminen ja heidän inhimillisyyden hyväksyminen, sekä niiden positiivisten asioiden hyväksyminen ja kaikki tämä tiettyyn rajaan asti. Yleensä sitä saa mitä tilaa. Kyllä hymy usein saa palkaksi hymyn.

Vierailija
Sarmal
Itse korostaisin itsearvostusta. Ts. Itsetunto pitäisi olla enemmän sidottu siihen, että pystyykö arvostamaan omia tekojaan. Tottakai arvostusta pitää saada kanssaihmisiltä, mutta kyllä se arvostus pitää lähteä omasta itsestään.



Jos arvostaa itseään ilman jotain ulkopuolista todistetta, niin kysehän on uskomisesta, joka taas ei ole tervettä. Terveen itsetunnon syntyminen VAATII sitä, että saa jonkinlaista positiivista palautetta muilta ihmisiltä.

Kyllähän monella on mielikuvitusystäviäkin (ainakin amerikkalaisilla ilmeisesti, noin elokuvista päätellen) mutta ei kai kukaan terve ihminen pidä sitä terveenä ilmiönä? Tyhjästä syntyvä itsetunto on rinnastettavissa mielikuvitusystävään. Eli kyse on sairaudesta siis.

Vierailija
Pringles
Jos arvostaa itseään ilman jotain ulkopuolista todistetta, niin kysehän on uskomisesta, joka taas ei ole tervettä. Terveen itsetunnon syntyminen VAATII sitä, että saa jonkinlaista positiivista palautetta muilta ihmisiltä.




Näin. Pitää kuitenkin muistaa, että on jo oletettavasti arvokas ihmisenä. Itseään voi arvostaa saavutustensa pohjalta. Esimerkiksi, jos on hyvä työssään, vaikkei saisikaan siitä tunnustusta. Monet kehonrakentajat arvostavat itsekuriaan ja hyvinmuodostunutta kehoaan ihan ilman ulkopuolisiakin. Toki positiivista palautetta pitää saada, varsinkin lapsena. Aikuisena voi jo sitten arvostaa itseään ilman muiden positiivista palautetta.

Vierailija

Ihminen EI ole oletusarvoisesti arvokas. Ei ole mitään arvokasta olla keskiverto. Itseään on syytä arvostaa vain, jos on useammalla osa-alueella huomattavan paljon parempi kuin suurin osa muista ihmisistä. Luulisi tämän olevan itsestäänselvää, mutta kai se on sitä amerikkalaisten typerää propagandapaskaa että muka kuka tahansa idiootti on jonkun arvoinen.

Maailma olisi paljon paljon parempi paikka elää, jos ihmiset osaisivat hävetä itseään enemmän.

EDIT: Piti vielä sanoa että ongelma esmes sen oman työn arvostamisessa vaikka siitä ei saisi palautetta, on se että sen saattaa vain itse _kuvitella_ että on siinä hyvä, vaikka oikeasti ei olekaan. Juuri sen takia se ulkopuolinen arvostaminen on oleellista, että se tietyllä tavalla todistaa sen että se työn taso todellakin on hyvää. Onhan niitä ihmisiä jotka koko elämänsä tekee jonkun asian päin persettä eikä ne sitä koskaan itse huomaa.

Vierailija
Pringles
Sarmal
Itse korostaisin itsearvostusta. Ts. Itsetunto pitäisi olla enemmän sidottu siihen, että pystyykö arvostamaan omia tekojaan. Tottakai arvostusta pitää saada kanssaihmisiltä, mutta kyllä se arvostus pitää lähteä omasta itsestään.



Jos arvostaa itseään ilman jotain ulkopuolista todistetta, niin kysehän on uskomisesta, joka taas ei ole tervettä. Terveen itsetunnon syntyminen VAATII sitä, että saa jonkinlaista positiivista palautetta muilta ihmisiltä.

Kyllähän monella on mielikuvitusystäviäkin (ainakin amerikkalaisilla ilmeisesti, noin elokuvista päätellen) mutta ei kai kukaan terve ihminen pidä sitä terveenä ilmiönä? Tyhjästä syntyvä itsetunto on rinnastettavissa mielikuvitusystävään. Eli kyse on sairaudesta siis.




Toki kasvava lapsi/nuori tarvitsee jotain viitettä siitä, että millainen toiminta on toivottavaa ja millainen ei.

Ulkoapäin tulevassa arvostuksessa on vain se huono puoli, että ihmiset arvostavat erillaisia asioita. Jossain piireissä voi olla hyvin arvostettavaa, että snägärillä vedetään turpaan urpon näköisiä ihmisiä ja joiden mielestä se ei ole ollenkaan arvostettavaa.

Kun puhutaan nuorista (ja miksei jo näennäisesti aikuisista) ihmisistä niin tuo ulkoapäin tulevan arvostuksen hakeminen voi johtaa sellaisiin tilanteisiin jossa henkilö toimii moraalinsa vastaisesti ja ei sen takia pysty itse arvostamaan omia tekojaan. Tästä syntyy ristiriitatilanne ja minun mielestä se itsensäarvostaminen pitäisi olla merkitsevämpi asia.

Mauno
Seuraa 
Viestejä52
Liittynyt19.3.2005
Pringles
Ihminen EI ole oletusarvoisesti arvokas. Ei ole mitään arvokasta olla keskiverto. Itseään on syytä arvostaa vain, jos on useammalla osa-alueella huomattavan paljon parempi kuin suurin osa muista ihmisistä. Luulisi tämän olevan itsestäänselvää, mutta kai se on sitä amerikkalaisten typerää propagandapaskaa että muka kuka tahansa idiootti on jonkun arvoinen.

Maailma olisi paljon paljon parempi paikka elää, jos ihmiset osaisivat hävetä itseään enemmän.




Ymmärtääkseni ajattelussa että jokainen on arvokas, ei ole tarkoitettu sellaista että kaikilla ihmisillä olisi jotain ylimääräistä arvoa, vaan lähinnä että jokainen ansaitsee sellaisen peruskunnioituksen että ei kohteltaisi väärin. Itsensä häpeäminen voi olla myös tie parempaan käytökseen, mutta olishan parempi, jos sen voisi tehdä myös ilman sitä häpeämistä.

Vierailija

Mielestäni kehuminen ja itsensä esille tuominen ovat ajan hukkaa. Jos joku tekee työnsä hyvin, niin hyvä. Jos tekee huonosti, niin sitten keskustellaan missä vika ja ehkä löydetään ratkaisu. Jos joka asiasta kehutaan, niin sekin on huonoa kasvatusta kun totutaan ainaiseen kehuun. Ja kehu sinänsähän on yhtä tyhjän kanssa, tai liiallista ylentämistä vaikka ei oikeasti olisikaan mikään mestari.

Ärsyttävää on myös se, että heti kun tulee jokin ongelma, niin aletaan etsimään syyllisiä ja pelkäämään uran olevan vaarassa ja sälyttämään syytä muiden niskoille. 1) ongelmat tulisi ehkäistä ja 2) jos ongelmia tulee, niin sitten ratkaista ne ja 3) huolehtia että jatkossa samoja ongelmia ei tule.

Lisäksi ongelmien sattuessa hiljaisuudessa armahtaminen on myös pahasta, koska silloin ei välttämättä tule selville ongelman todellinen syy. Eli armahdus saattaa tapahtua väärin perustein. Joku voisi ajatella, että ehkä Joonas on huolimaton, mutta että olkoon tämän kerran, vaikka todellinen syy olisikin siinä että Joonakselle ei myönnetty tarpeeksi suurta budjettia projektiin tai jotain.

tiäremiäs
Seuraa 
Viestejä13176
Liittynyt3.4.2005

Suomalaisen yhteiskunnan heikoin kohta on oletettu hyvinvointiyhteiskunta. Kuvitellaan että kyllä yhteiskunta neuvoo ja ajaa eteenpäin. Vaikkapa se van passivoittaa ja nöyryttää ihmisiä alaspäin.

Eli pitäis ehkä vaihtaa nimitystä tai tehdä oikeasti sellainen systeemi mikä auttaa ihmisiä.

Vierailija
Mauno
Pringles
Ihminen EI ole oletusarvoisesti arvokas. Ei ole mitään arvokasta olla keskiverto. Itseään on syytä arvostaa vain, jos on useammalla osa-alueella huomattavan paljon parempi kuin suurin osa muista ihmisistä. Luulisi tämän olevan itsestäänselvää, mutta kai se on sitä amerikkalaisten typerää propagandapaskaa että muka kuka tahansa idiootti on jonkun arvoinen.

Maailma olisi paljon paljon parempi paikka elää, jos ihmiset osaisivat hävetä itseään enemmän.


Ymmärtääkseni ajattelussa että jokainen on arvokas, ei ole tarkoitettu sellaista että kaikilla ihmisillä olisi jotain ylimääräistä arvoa, vaan lähinnä että jokainen ansaitsee sellaisen peruskunnioituksen että ei kohteltaisi väärin. Itsensä häpeäminen voi olla myös tie parempaan käytökseen, mutta olishan parempi, jos sen voisi tehdä myös ilman sitä häpeämistä.



Pringlesin arvio ihmisarvosta hohkaa jotakin lisäarvoa..
En minäkään pidä siitä että ihmistä pitäis esineellistää.

Ei ihmisen tarvitse olla muuta kuin ihminen. Olla veroinen veroisilleen arvossa. Jopa niin että vaikka syntyis idioottina tai vammautuis, sairastuis tai ihan mitä tahansa niin ei olis edessä sellainen harakiri mentaliteetti, että kun ei voi olla paras ja ylivoimainen niin tapampas itteni.

Jotenkin btw. tragikoomista että omanarvontuntojaan potevat päätyvät kunniaitsemurhiin siksi etteivät kestä pettymyksiä ja häviöitä..

Mustavalkoista sovinismia.

Ei ole minun juttuni.
Eikä ole ollut suomessa trendikästä pariin kymmeneen vuoteen. Liekö nyt meneillään joku aalto, kulttuurievoluution syklinen vaihe, jossa konservatiivisesti pyritään säilyttämään oikeus kilpailla verissäpäin vaikka sotien ja hävetä itsensä sitten hengiltä jos ei voitto napsahda kohdalle.

Jonkin aikaa on näyttänyt että mustavalkoisuutta on alkanut ryöpytä tuutin täydeltä. Kenties kyse on vastavoimien vuorovaikutuksesta? Suvaistevaisuus haastetaan harakirikarkeloihin?

Njääh.. minua ei saa mukaan.
Olen ihan liian arvokas!

Vierailija

Jos onnistumisistaan ei saa koskaan myönteistä palautetta, alkaa olettaa ettei ole koskaan onnistunut tai että sillä ei ole edes mitään merkitystä miten hommansa hoitaa. Eihän ihminen osaa itse ominpäin itseään onnitella jos ei kukaan ole hänelle ensin asettanut normeja mikä on onnistunutta ja mikä ei. Itse ainakin olen aika väsähtänyt sellaiseen minä olen jumala -tyyppiseen ajatteluun jossa kukaan ei muka koskaan tarvitse keneltäkään palautetta missään asiassa, koska itse mukamas tietää kaiken aina niin paljon paremmin kuin muut.

Lasta ei tarvitse joka töherryksestä kehuskella, en minäkään mitään tyhjää löpinää peräänkuuluta. Jos aikuinen kuitenkin aistii että lapsi on erityisellä rakkaudella valmistanut jotakin tai yrittänyt parhaansa (silloinkin kun ei ole erityisen etevä jossakin), niin eivät ne kielenkannat siitä kulu jos pikkaisen kehuu ja kannustaa eikä seiso mykkänä ja yrmynä tai kiidä lapsen ohitse tätä noteeraamatta. Itseasiassa jos toinen vanhemmista on vähäpuheisempi mutta kehuu kuitenkin silloin kun on syytä kehua, lapsi muistaa sen koko ikänsä. Mutta mikäli myönteistä palautetta ei tule koskaan, se voi johtaa loppumattomaan perfektionismiin jossa ei koskaan ole tyytyväinen mihinkään aikaansaannokseensa, koska jompikumpi vanhempi ei ole osoittanut mitenkään rakastavansa lastaan. Aina vain enemmän vaativat ihmiset ovat yksi helevetin riesa ympäristölleenkin.

Oma stoori. Päätin alta kouluikäisenä ryhtyä kirjailijaksi. Tuskin sentään sen ikäisenä osaa laskelmoida että jos ei muuten sitä arvostusta ja kiitosta irtoa, niin ryhdyn alalle jossa edes joku jossakin arvostaa ja kiittelee. Mutta siihen suuntaan se on voinut myöhemmin mennä, ja se on yksi niitä syitä että en kirjoita juuri mitään (muuta kuin nettiin) että pelkään ettei tulekaan kiitosta (eli rakkautta), vaan pelkkää kritiikkiä (eli vihaa).

Lisäksi olen kuvitellut että kunhan kehittää kovan läpitunkemattoman panssarin eikä välitä enää siitä kun tulee takkiin eli sitä kritiikkiä, niin sitten sitä on kova hanu/hanutar. Mutta mikä ihmeen toimintapeli koko elämä muka on, että täällä pitäisi vain elää vihamielisen kanssakäymisen ehdoilla jossa pitää puolin ja toisin vain haukkua, mutta ei kiitellä?

Itselleni kiittäminen on hemmetin vaikeaa. Tunnen itseni heti lipeväksi ja nuoleskelevaksi, vaikkei se niin olisikaan.

Jokaista ihmistä pitäisi läpi koko elämänsä opastaa inhimilliseen kanssakäymiseen.

Uusimmat

Suosituimmat