UKK ja Yrjö-Koskinen - samat lähtökohdat, sama lopputulos

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Yli-isä U.K. Kekkosen syntymästä tulee ylihuomenna 3.9.2008 kuluneeksi 108 vuotta. Kekkosen asema suomalaisessa historiankirjoituksessa on hyvin keskeinen, joskin viime vuosina yhä kiistanalaisempi. Pohdittavaa riittää. Tässä kaksi keskeistä kysymystä.

1. Oliko Kekkonen ainutlaatuinen tapaus Suomen historiassa?

2. Oliko Kekkonen todellakin "suurmies" sanan varsinaisessa merkityksessä?

Ensimmäiseen kysymykseen on pakko vastata - EI. Urho Kekkoselle nimittäin löytyy historiallisesti ottaen melko mielenkiintoinen esimerkki - fennomaani Yrjö-Koskinen. Kuten Kekkonen myös Yrjö-Koskinen tuli poliittisesti heikoista asemista. Fennomaanit olivat virkaasemissa heikommassa asemissa kuin ruotsinkieliset ja ruotsinmieliset kolleegansa. Mikä nosti Yrjö-Koskisen poliittisen uran voimakkaaseen nousuun? Vastaus on epäilemättä sama kuin U.K. Kekkosellakin. Molemmat saavat kiittää poliittisen uran noususta ja huipennuksesta ulkoista suurvaltaa Venäjä/Neuvostoliittoa.

Miksi sitten Venäjä satsasi Yrjö-Koskisen tapaiseen politiikkoon? Mitä ilmeisemmin siksi, koska sijoittamalla pelimerkkinsä etukäteen ajatellen heikomman osapuolen taakse taataan varmimmin se, että tämä jää kiitollisuuden velkaan. Sitäpaitsi Yrjö-Koskinen itsekin tajusi sen, mikä avaa ovet vallan kammareihin. Venäjän hallinnon kannalta ruotsinkieliset ja ruotsinmieliset olivat hankalia tapauksia, laillisuusmiehiä, jotka eivät olleen riittävän taipuisia kenraalikuvernöörin edessä. Yrjö-Koskinen sen sijaan fennomaanien tavoin mateli lupaavasti.

Myös U.K. Kekkosen asema ei näyttänyt hääppöiseltä 1930- ja 1940-luvulla. Hän oli nuorena politiikkona polttanut siltoja taakseen ja molemmille sivuilleen. Hänellä oli vastustajia politiikassa enemmän kuin tarpeeksi. Ratkaisu tapahtui joskus vuoden 1943 aikana. Kekkonen valitsi silloin tien, jolta hän ei sittemmin koskaan enää palannut. Neuvostoliitto näki Kekkosen heikon poliittisen aseman ja sen tarjoamat hyvät edellytykset. Jälleen tapahtui sama ilmiö kuin Yrjö-Koskisen tapauksessa - suurvalta asetti pelimerkkinsä etukäteen ajatellen heikoista lähtökohdista ponnistavan mutta vailla moraalia ja häveliäisyyden tunnettua olevan kunnianhimoisen pyrkyrin taakse. Kekkonen jäi kiitollisuudenvelkaan Neuvostoliitolle ja Kekkosesta suurvalta sai väylän jota kautta valvoa poliittisia etuja Suomessa. Paasikivi tai esim. Tanner eivät olisi moiseen pidäkkeettömään suurvallan liehakointiin lähteneet, koska heillä ei ollut siihen poliittista pakkoa.

Oliko Kekkonen sitten suurmies? Tämä suurmiesmyytti hyppii jatkuvasti silmille historiankirjoituksessa. Kekkosenkin tapauksessa kannattaa suorittaa pieni ajatuskoe. Jos Kekkonen olisi ollut suurmies, niin miksei hän ollut sitä 1930-luvulla? Miksi hänestä ei ollut myöskään suumieheksi talvisodan hektisinä päivinä? Miksi hänen "suurmiesominaisuuksiaan" ei näytetty tarvitsevan myöskään jatkosodan vuosina?

Kysymykset ovat aiheellisia. Kekkonen toimi itseasiassa poliittisen uran alkuvuosina(kin) hyvin edesvastuuttomasti, sanotaan se suoraan, holtittomasti. 1930-luvulla hän sekoitti jo rauhoittunutta yhteiskunnallista ilmastoa täysin tarpeettomalla pisteiden kalastelulla IKL-lakkauttamisineen. IKL:n kannatushan oli selvässä alamäessä jo muutenkin.

Talvisodan aikana Kekkonen vastusti rauhaa rintamatilanteen heikkoudesta huolimatta. Häntä ei voi verrata edes toiseen vastustajaan Niukkaseen, sillä tämä sentään vastusti rauhaa sen vuoksi että, kuten Niukkanen itse sanoi "rauha merkitsee asettumista Saksan rinnalle". Kekkonen pani välttämättömän rauhan vaakalaudalle pelkästään maalaisliittolaisilta saalistettavaksi aiotun äänipotin vuoksi.Todella vastuutonta toimintaa.

Jatkosota oli luku sinänsä. Kekkonen yritti epätoivoisesti päästä sisäpiiriin "ryssittelemällä" kovemmin konsanaan kuin IKL:n ja AKS:n nimekkäät merkkihenkilöt. Kekkosen täyskäännökseenkin liittyy tragikoomisia piirteitä. Hän vaati hurjistuneena kesäkuussa 1944 taipumista Neuvostoliiton rauhanehtoihin. Niihin kuului vaatimus ehdottomasta antautumisesta. Käytännössä suostuminen olisi merkinnyt Neuvosto-Suomen syntyä. Samana kesänä hän kannatti myös puna-armeijan päästämistä Pohjois-Suomeen. ("Ota meidät vastaan Suomi-Kaunotar").

Suomen onneksi poliittinen johto toimi toisin kuin Kekkonen vaati. Kekkosen suureksi järkytykseksi Ryti ja Mannerheim päätivätkin jatkaa taistelua. Valittu linja kannatti - Stalin luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksesta puna-armeija otettua pattiin Ihantalassa, Vuosalmella ja Viipurinlahdella. Kekkosen hämmästykseksi Stalin luopuikin ehdottoman antautumisen vaatimuksesta. Tie neuvotteluihin oli auki.

Neuvotteluissa pidettiin visusti huoli ettei Kekkosen tapainen suhmuroija pääse sotkemaan suunnitelmia. Kekkonen - tämä "suurmies" päinvastoin asetettiin matkustuskieltoon.

Kansakunnan ratkaisevilla hetkillä Kekkonen katsottiin - mielestäni täysin oikeutetusti - täysin köykäiseksi kaveriksi vastuulliseen tehtävään.

Yrjö-Koskisen ja U.K. Kekkosen esimerkit ovat valaisevia. Suurmiesajatteluun kannattaa suhtautua varauksellisesti. Ne ovat sittenkin tämän "suurmiehen" ympärille asettuneen loiskasvillisuuden luomia myyttejä.

Historian puntarissa U.K. Kekkonen on useaan otteeseen punnittu - ja aika köykäiseksi havaittu.

Kommentit (3)

Vierailija

Yli-isä U.K. Kekkosen syntymästä tulee ylihuomenna 3.9.2008 kuluneeksi 108 vuotta. Kekkosen asema suomalaisessa historiankirjoituksessa on hyvin keskeinen, joskin viime vuosina yhä kiistanalaisempi. Pohdittavaa riittää. Tässä kaksi keskeistä kysymystä.

1. Oliko Kekkonen ainutlaatuinen tapaus Suomen historiassa?

2. Oliko Kekkonen todellakin "suurmies" sanan varsinaisessa merkityksessä?

Ensimmäiseen kysymykseen on pakko vastata - EI. Urho Kekkoselle nimittäin löytyy historiallisesti ottaen melko mielenkiintoinen esimerkki - fennomaani Yrjö-Koskinen. Kuten Kekkonen myös Yrjö-Koskinen tuli poliittisesti heikoista asemista. Fennomaanit olivat virkaasemissa heikommassa asemissa kuin ruotsinkieliset ja ruotsinmieliset kolleegansa. Mikä nosti Yrjö-Koskisen poliittisen uran voimakkaaseen nousuun? Vastaus on epäilemättä sama kuin U.K. Kekkosellakin. Molemmat saavat kiittää poliittisen uran noususta ja huipennuksesta ulkoista suurvaltaa Venäjä/Neuvostoliittoa.

Miksi sitten Venäjä satsasi Yrjö-Koskisen tapaiseen politiikkoon? Mitä ilmeisemmin siksi, koska sijoittamalla pelimerkkinsä etukäteen ajatellen heikomman osapuolen taakse taataan varmimmin se, että tämä jää kiitollisuuden velkaan. Sitäpaitsi Yrjö-Koskinen itsekin tajusi sen, mikä avaa ovet vallan kammareihin. Venäjän hallinnon kannalta ruotsinkieliset ja ruotsinmieliset olivat hankalia tapauksia, laillisuusmiehiä, jotka eivät olleen riittävän taipuisia kenraalikuvernöörin edessä. Yrjö-Koskinen sen sijaan fennomaanien tavoin mateli lupaavasti.

Myös U.K. Kekkosen asema ei näyttänyt hääppöiseltä 1930- ja 1940-luvulla. Hän oli nuorena politiikkona polttanut siltoja taakseen ja molemmille sivuilleen. Hänellä oli vastustajia politiikassa enemmän kuin tarpeeksi. Ratkaisu tapahtui joskus vuoden 1943 aikana. Kekkonen valitsi silloin tien, jolta hän ei sittemmin koskaan enää palannut. Neuvostoliitto näki Kekkosen heikon poliittisen aseman ja sen tarjoamat hyvät edellytykset. Jälleen tapahtui sama ilmiö kuin Yrjö-Koskisen tapauksessa - suurvalta asetti pelimerkkinsä etukäteen ajatellen heikoista lähtökohdista ponnistavan mutta vailla moraalia ja häveliäisyyden tunnettua olevan kunnianhimoisen pyrkyrin taakse. Kekkonen jäi kiitollisuudenvelkaan Neuvostoliitolle ja Kekkosesta suurvalta sai väylän jota kautta valvoa poliittisia etuja Suomessa. Paasikivi tai esim. Tanner eivät olisi moiseen pidäkkeettömään suurvallan liehakointiin lähteneet, koska heillä ei ollut siihen poliittista pakkoa.

Oliko Kekkonen sitten suurmies? Tämä suurmiesmyytti hyppii jatkuvasti silmille historiankirjoituksessa. Kekkosenkin tapauksessa kannattaa suorittaa pieni ajatuskoe. Jos Kekkonen olisi ollut suurmies, niin miksei hän ollut sitä 1930-luvulla? Miksi hänestä ei ollut myöskään suumieheksi talvisodan hektisinä päivinä? Miksi hänen "suurmiesominaisuuksiaan" ei näytetty tarvitsevan myöskään jatkosodan vuosina?

Kysymykset ovat aiheellisia. Kekkonen toimi itseasiassa poliittisen uran alkuvuosina(kin) hyvin edesvastuuttomasti, sanotaan se suoraan, holtittomasti. 1930-luvulla hän sekoitti jo rauhoittunutta yhteiskunnallista ilmastoa täysin tarpeettomalla pisteiden kalastelulla IKL-lakkauttamisineen. IKL:n kannatushan oli selvässä alamäessä jo muutenkin.

Talvisodan aikana Kekkonen vastusti rauhaa rintamatilanteen heikkoudesta huolimatta. Häntä ei voi verrata edes toiseen vastustajaan Niukkaseen, sillä tämä sentään vastusti rauhaa sen vuoksi että, kuten Niukkanen itse sanoi "rauha merkitsee asettumista Saksan rinnalle". Kekkonen pani välttämättömän rauhan vaakalaudalle pelkästään maalaisliittolaisilta saalistettavaksi aiotun äänipotin vuoksi.Todella vastuutonta toimintaa.

Jatkosota oli luku sinänsä. Kekkonen yritti epätoivoisesti päästä sisäpiiriin "ryssittelemällä" kovemmin konsanaan kuin IKL:n ja AKS:n nimekkäät merkkihenkilöt. Kekkosen täyskäännökseenkin liittyy tragikoomisia piirteitä. Hän vaati hurjistuneena kesäkuussa 1944 taipumista Neuvostoliiton rauhanehtoihin. Niihin kuului vaatimus ehdottomasta antautumisesta. Käytännössä suostuminen olisi merkinnyt Neuvosto-Suomen syntyä. Samana kesänä hän kannatti myös puna-armeijan päästämistä Pohjois-Suomeen. ("Ota meidät vastaan Suomi-Kaunotar").

Suomen onneksi poliittinen johto toimi toisin kuin Kekkonen vaati. Kekkosen suureksi järkytykseksi Ryti ja Mannerheim päätivätkin jatkaa taistelua. Valittu linja kannatti - Stalin luopui ehdottoman antautumisen vaatimuksesta puna-armeija otettua pattiin Ihantalassa, Vuosalmella ja Viipurinlahdella. Kekkosen hämmästykseksi Stalin luopuikin ehdottoman antautumisen vaatimuksesta. Tie neuvotteluihin oli auki.

Neuvotteluissa pidettiin visusti huoli ettei Kekkosen tapainen suhmuroija pääse sotkemaan suunnitelmia. Kekkonen - tämä "suurmies" päinvastoin asetettiin matkustuskieltoon.

Kansakunnan ratkaisevilla hetkillä Kekkonen katsottiin - mielestäni täysin oikeutetusti - täysin köykäiseksi kaveriksi vastuulliseen tehtävään.

Yrjö-Koskisen ja U.K. Kekkosen esimerkit ovat valaisevia. Suurmiesajatteluun kannattaa suhtautua varauksellisesti. Ne ovat sittenkin tämän "suurmiehen" ympärille asettuneen loiskasvillisuuden luomia myyttejä.

Historian puntarissa U.K. Kekkonen on useaan otteeseen punnittu - ja aika köykäiseksi havaittu.

Vierailija

Kekkosen toiminnan vakavat seuraukset olivat ennakoitavissa jo heti sodan jälkeen. J.K.Paasikivi kirjoitti päiväkirjassaan 25.10.1946:

" Minua painaa tavattoman raskaasti se valheellisuuden ja moraalittomuuden ilmapiiri, jossa meidän pitää elää. Minä olen aina ottanut asiat kovin vakavalta ja raskaalta kannalta ja sen tähden on elämä nykyään minulle niin painavaa. Pelkään että me, jotka olemme nyt mukana, tuhoamme kansamme sielun, ja se merkitsee kansalle kuolemaa. Meidän pitää sietää valhetta ja petollisuutta, ilman, että voimme itse totuuden sanoa...Tahdotaan, että meidän kansamme heittäytyisi mahalleen maahan ja likaisi itsensä korkealla äänellä julistaen, että olemme yksin syypäät, ja me olemme rikollisia, mutta kaikki muut ovat syyttömiä ja valkoisia kuin kyyhkyset, Tähän emme voi alentua, sillä juuri sen kautta me tuhoaisimme kansamme sielun".




Pekka Peitsi (Urho Kekkonen) Suomen Kuvalehdessä syyskuussa 1942:

" ...ei meillä ole syytä suruun, ryssäähän siellä tapetaan. Kuta tehokkaampi on ryssää koskeva hävitys, sitä turvallisemmin tuntein voimme ottaa tulevaisuutemme vastaan."




[size=85:14yru9za]"Suomettuminen lähtee suurvallan eduista" (Heikki Ylikangas)[/size:14yru9za]

[size=85:14yru9za]Yrjö-Koskinen, Georg Zacharias (1830 - 1903)[/size:14yru9za]

Vierailija

Pakinoitsija Simppa totesi reserviläisille pitämässään puheessa 1974 varsin sarkastisesti:

" En tiedä, ovatko presidentin yritykset kirjoittaa uudelleen Suomen historiaa masentavia vai säälittäviä...Vai maksammeko öljylaskuamme myymällä historiaamme".

Uusimmat

Suosituimmat