Lapsi/rajat/vastuu/tottuminen/oppiminen..

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Olen funtsannut paljon noita otsikon asioita. Syyseuraussuhteita, sitä että millä mekanismilla ihminen oppii suvaitsevaiseksi, vastuuntuntoiseksi, .. ylipäätään sitä, miten ihminen voi saavuttaa sitä ns. henkistä kypsyyttä?

Olen itse kuopus ja sitäkautta mulla on kontaktipintaa lellipentuihin.
Kuopuksena ei kuitenkaan voi olla ainoa, sisarukset pitää kurmuuttamisesta huolen ja vanhemmat voi jopa jättää kuopuksen esikoisen huomaan *auts*.
Mä en sovi tietenkään tyypilliseksi esimerkkitapaukseksi kun oon 'assi', mutta kyllä mä teoriassa osaan suhteuttaa asioita vaikka en itse käytännössä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen käyttäytymisessä omakohtaisesti pääsiskään kuin satunnaisesti.
Mutta.. Toisaalta, nentti (neurologisesti tyypillisen) lapsen kohdalla ei kenties olekkaan erityisongelmia sen suhteen miten lapsi oppii itsekseen suhteuttamaan sosiaalista olemistaan ja hän voi oppia rajansa jo ihan pienenä, oppia vastuuntuntoa varhain..

Vai? Voiko?
Onko kaikki hyyssätyt ja paapotut lapset vaarassa varttua häiriintyneiksi, jotka ei siedä vastaansanomista, eivät kestä pettymyksiä, eivät ole tottuneet ratkomaan ongelmia, eivät ole tottuneet ottamaan muita huomioon, jne.

Nämä asiat askarruttavat itseäni siksi että olen pyrkinyt hyvään itsetuntemukseen, olen äitinä joutunut vastuuseen lapseni pärjäämisistä ja olen ylipäätään erittäin kiinnostunut ihmisen psyykkeestä, mielen muovautumisesta, kaikesta siitä mikä vaikuttaa yksilötason käyttäytymiseen kun koen että laadukas sosiaalinen kanssakäyminen on mahdotonta mikäli ei osaa avata ihmisen käytöskoodeja.

Ihmisen sosiaalisuus on kaikkein vaikein ja haastavin osa-alue elämässä. Tavallaan kaikki muu on kuin lasten leikkiä verrattuna ihmissuhdebroblematiikkaan.
Mutta.. toisaalta hyvät ihmissuhteet ja omankin käyttäytymisen salojen paljastuminen on niin upeaa että maksaa vaivan opiskella maailman vaikeinta asiaa. Vaikeaa siksikin ettei ole olemassa mitään laskuria, jolla vois pilkuntarkasti ennustaa toisen käyttäytymistä, eikä se selviä aina edes kysymällä. Ainoa keino päästä mahdollisimman lähelle on purkaa auki yksilönhistoria ja koittaa löytää sieltä syyt siihen miksi kukin käyttäytyy niinkuin käyttäytyy.
Yksilönhistoriaan sisältyy tietenkin geeniperimä joka kullakin on omanlaisensa ja taipumukset, joko heikkoudet, tai vahvuudet muokkaantuu sitten ympäristössä.

Sanonta rajat on rakkautta pölähti otsikoihin kait sen seurauksena että -60-luvun vapaan kasvatuksen hedelmien ongelmoinnit kuvastuivat juurikin niin että oli varttunut uusi sukupolvi, joka poikkesi entisestä siten että itsekkyys ja ihmissuhdeongelmointi lisääntyivät räjähdysmäisesti verrattuna aiempaan, jossa vain porvarispiireissä oli totuttu harvojen oikutteluihin ja rahvaan joukossa epäsosiaalinen käytös oli harvinaista.. *ööh*.. vai onko molemmissa, niin vauraissa kuin köyhemmissä omat marginaaliyksilönsä?
Hm.. kun jotain asiaa lähtee pohtimaan niin itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat paljastuukin ihan jokisin muuksi.

No.. tämä on kaikkein vaikein osa-alue, joten valmiita vastauksiakin on todella vähän. Ehkä jotkut alan spesialistit hallitsee näitä juttuja mutta mä en oo löytänyt tietoa suomenkielellä ja englantia osaan senverran huonosti etten sohlaa sillä. Ja kivaa aivovoimisteluahan tämä..
Pohtia että mikä tekee ihmisestä vastenmielisen paskiaisen..

Kommentit (2)

Vierailija

Todella hyvä keskustelunaihe. Tällä kertaa en ehdi pidempään kirjoittamaan, mutta ainakin yhden asian haluan sanoa.

Kasvatan pikkuista nyt 2v8kk-ikäistä, joka ei ole päivähoidossa. Suhde minun ja lapsen välillä on kunnossa, mutta riittääkö se myös tuolla kodin ulkopuolella? Epäilen, että äidin (tai kenen tahansa kasvattajan) on lopulta vaikea muokata niitä lapsen muita ihmissuhteita, esim. kykyä tulla toimeen ikätovereiden kanssa.

Käyn lapsen kanssa säännöllisesti, lähes päivittäin, leikkipuistossa, joita on kävelymatkan säteellä kolme. Siellä ei ole koskaan ketään muita! Leikin siis itse lapseni ainoana seurana ja kyllä meillä kivaa on, lapsella varsinkin. Koskaan ei tarvitse jonottaa pääsyä leikkikalulle, vaan keinut, liukumäet, yms. ovat lapseni täysin vapaasti valittavissa. Hän voi keinua niin kauan kuin mieli tekee, koska jonossa ei ole ketään odottamassa. Koskaan ei kukaan yritä "pihistää" omia hiekkaleluja eikä ikävänä houkuttimena maassa loju toisten leluja, joiden lainaaminen on luvanvaraista. Kivaa siis kun ei tarvitse jakaa, ei odottaa, ei selvitellä välejä toisten kanssa. Äiti on maailman paras leikkikaveri! Lapsi on täysin tyytyväinen, mutta minä kärsin sisäisesti jokaisella leikkipuistoreissulla. Missä ihmeessä ovat toiset äidit lastensa kanssa?

Ei ole tarkoitukseni tehdä numeroa leikkipuistoasioista, vaan muistuttaa siitä, että myös ympäristö kasvattaa lasta eivätkä lähestulkoonkaan kaikki asiat ole vanhempien vallassa. Ennen vanhaan jossain maaseudulla tai työläiskorttelissa vallitsivat aivan eri olosuhteet kuin samoilla seuduilla nykyään. Silloiset kasvatusmetodit eivät yksinkertaisesti enää sovi nykyaikaan ja sen yrittäminen saa lapsessa aikaan vain runsaan ristiriitojen määrän. Teknologian ja individualismin maailmassa tarvitaan eri otteita, mutta millaisia? Siinä onkin pohtimista.

Vierailija

"Nettiväkivallan katselijat tekevät oikeita rikoksia - - "
Uutinen

Tämä on jo toinen tutkimus aiheesta.

Aiemmassa oli, että väkivaltaiset tietokonepelit aiheuttavat aggressiivisuutta.
Uutinen

Uusimmat

Suosituimmat