Katsomusten hienosäätö

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Jatkettuani taas tauon jälkeen Joseph Campbellin kirjojen parissa olen alkanut yhä enenevissä määrin mieltää ja tiedostaa että kaikki uskonnot perustuvat kauniisti sanottuina (sankari-)myyteille ja rumasti sanottuna saduille ja tarinoille. On ymmärrettävää että alkukantainen ihmismieli ei ole kyennyt kovin korkealentoiseen filosofiaan ilman että pohjana on pitänyt olla jonkinlainen tarina jonka juonenkäänteisiin tukeutua omaa elämää, pyrkimyksiä ja ihanteita hahmottaessaan.

Mutta en ihan vakuuttunut olisi siitä etteikö ihmismieli kykenisi evolvoitumaan kokoajan kohti hienomuotoisempaa ajattelua, kohti kykyä pyöritellä abstraktioita karkean konkretian sijaan. Onko meidän pakko uskoa että Raamattu kuolleista nouseine jumalanpoikineen tai Koraani oudolla eläimellä lentävine profeettoineen on kirjaimellisesti sellaisenaan totta? Olisiko mahdollista uskoa jonkinlaiseen Alkusyyhyn tai tarkoitukseen ilman että myyttisiä tarinoita pitää ottaa sellaisenaan oikeasti tapahtuneena historiana? (Toki tämän foorumin kirjoittajista suuri osa lienee ateisteja ja materialistejakin, joten voinee toki kysyä myös onko edes välttämätöntä askarrella jonkinlaisen Alkusyyn tahi tarkoituksen parissa - tätä pohtikoot ne jotka katsovat että elämme yhden elämän ja se siitä.)

Varsinaisesti kiinnostuin taas abstraktioiden (huono sana, mutta en nyt parempaakaan keksi) ja konkreettisten satujen välisestä jännitteestä ajateltuani että Buddhan tarina on aika vastenmielinen siinä kohdin missä tyyppi bailaa kotonaan ankarasti ja kaikki on niin äklöttävän ihanaa että. Heräsi suorastaan kysymys että mistä se Gautama tiesi että hänellä on kokoajan ihanaisen kiva olla, jos ei kerta isän mustasukkaisen varjeluksen huomasta ollut päässyt kokemaan ja näkemään mitään ikävää? Joku Campbellin huomautus kuitenkin sai minut hoksaamaan ettei tuollaista satumaista elostelua ja siitä portaittaista heräämistä vanhan, sairaan, kuolleen ja gurun näkemisen kautta ole välttämättä tapahtunut sellaisenaan, vaan kyseessä on todellakin vain tarina jonka kautta joku fiksu tyyppi jossakin on tietoisesti tai tiedostamattomasti pyrkinyt tuomaan tietynlaista filosofiaa esille. Tottakai, jos osaa kyseenalaistaa Jeesuksenkin koko elämän, tällainenkin olisi pitänyt tajuta jo iät ajat sitten, mutta kaikkihan ei vaan aina juolahda mieleen.

Kaikki sankarin myyttiset missiot saattavat hyvinkin olla kertakaikkiaan niin myyttisiä, että mikään mitä kirjoihin kirjoitettu on ei ole koskaan tapahtunut, ei ainakaan täsmälleen samanlaisena kuin perimätietona on eteenpäin kulkenut. Mutta jippohan on siinä ettei sen ole tarvinnutkaan tapahtua. Historia ja filosofia ovat asioita erikseen. Ja soisin ettei olisi mitään uskontoja, eli että kenenkään ei tarvitsisi uskoa - ei ainakaan siihen mitä joku toinen hänen käskee tai edellyttää uskovan. Soisin että olisi vain filosofioita, ajatuksia olevaisuudestamme ja kaikesta siitä mitä on ja ei ole ja mahdollisesti on ja ei ole. Jokainen siis päättäisi aivan vapaasti itse mihin hän arvelee päätyvänsä sitten kun ruumis kuolee (vai päätyykö mihinkään). Erityisen hyvä olisi jos omien ajatusten ja mietteiden perusteella ei laadittaisi kaikenlaisia riittejä ja rituaaleja joissa olennaisena osana on ottaa luulot pois muilta ihmisiltä, varsinkin lapsilta. Aivan varmasti alkukantaiset ihmisyhteisöt ovat tarvinneet kaikenlaisia siirtymäriittejään, ja voihan niitä edelleen olla jossain muodossa meilläkin, mutta onko niihin pakko liittää johonkin tiettyyn katsomukseen sitouttaminen? Jos ihminen täyttää vuosia, hänelle tehdään syntymäpäiväkakku ja hän puhaltaa kynttilät, mutta harvemmin kai siinä tilanteessa hänelle aletaan saarnata heimon "omasta" uskosta, saati aletaan pätkiä esim. sormia poikki, koska se nyt kuuluu juuri "meidän" uskontoon ja tähän tiettyyn siirtymäriittiin yms.

Mihin me tarvitsemme myyttejä? Tai jos tarvitsemme, onko niiden avulla alistettava muita, ja jos on niin miksi?

Sivut

Kommentit (17)

Pikku Gen
Seuraa 
Viestejä3210
Liittynyt2.6.2005

Koska ihminen on tarinoita kertova eläin. Tarinoiden kautta on helppo jäsentää maailmaa, välittää ajatuksia ja (moraali)käsityksiä, ja ne voi tehdä loogisiksi ja helpoiksi ymmärtää, toisin kuin kaoottisen ja käsittämättömän maailman joka ympäröi meitä todella.

Ja onhan niistä hyötyäkin. Jos emme kertoisi tarinoita, kukaan ei olisi koskaan kysynys "Entäs jos?..." emmekä olisi koskaan laskeutuneet puista.

"Ubi est actio hic?" Missä täällä on säpinää?

Vaari
Seuraa 
Viestejä3330
Liittynyt22.3.2005
Qadesha
Mihin me tarvitsemme myyttejä? Tai jos tarvitsemme, onko niiden avulla alistettava muita, ja jos on niin miksi?

Tää on helppo.

Olikohan se Aristoteles, antiikin akateemikko joka tapaus, kun sanoi että aistein havaitsemamme maailma on vain epätäydellinen heijastus ideaalimaailmasta.

Ihmisen päässä on liikaa hermosoluja. Se pystyy hyötymään vain osasta niitä. Silti sillä on jonkinlainen tuntuma siitä, että kapasiteettia olisi tarjolla enempäänkin, samassa päässä kun ovat, ihan tuossa liki, kiinni niissä synapseissa, jotka jo värähtelevät egon palveluksessa.

Ihmisellä on idea jostain paremmasta, enemmästä, kuin kuiskaus siitä, että tässä ei ole kaikki. Silti sillä on samalla niin paljon, että se pystyy näkemään mitä siltä puuttuu.

Samalla tapaa se tietää ja tuntee elävänsä, ja näkee ettei tee sitä ikuisesti. Asian voisi kuvata monella muullakin tavalla. Pointti on siinä, että tiedostaessaan olemassaolostaan näin paljon ihminen tiedostaa samalla ettei tämä mitä sillä on riitä.

Se menee terapiaan, se aikuistuu, sen sielu vanhenee, se rauhoittuu. Sitä mitä sille tapahtuu, kuvataan monella tapaa, aina arvostavasti. Job kuoli elämästään kyllänsä saaneena. Yksi kauneimmista myyteistä joita tiedän, ja joka tavallaan kertoo tästäkin kaiken.

Kun suora polku tästä mitä havaitsen ei näytä johtavan siihen mitä toivoisin havaitsevani, putoan matkallani ihanteeseeni mitattavan, materiaalisen todellisuuden ulkopuolelle. Tulen uniaikaan, jossa vastaani kävelee yksisarvinen, Minotaurus, Romulus ja Remulus, ja muut kaikki. Samaa väkeä.

Mitä muuta voisin. Valtava stressi, jos olen rehellinen sille millainen idea minulla samasta maailmasta on. Yksi yrittää tukahduttaa tuon idean. Yksi syöksyy siihen, eikä tule takaisin. Suurin osa tasapainoilee sen partaalla. Taivas, tarujen Antlantis, nirvana eivät ehkä ole sitä, millaisiksi ne nyt joudun hätäsesti luomaan, mutta matka jatkuu.

Siksi runous, taide, filosofia, huumori, rakkaus, myytit kertovat todellisuudesta. Ne puhuvat siitä improvisoidulla kielellä, ovat tosia ja lumetta yhtä aikaa. Siksi minä olen pahoillani niiden puolesta, jotka eivät uskalla tai enää pysty katsomaan maailmaa ja itseään niiden avulla; eivät näe taiteeseen ja esteettiseen elämykseen kätkettyä lupausta elämän tarkasta arvosta tässä likimääräisessä todellisuudessa jossa vajaavina onnumme.

"Jos sanon olevani väärässä siinä että Jumala on olemassa, väitän samalla Jumalan olevan väärässä, mitä hän taas ei voi olla. Olen siis oikeassa m.o.t." (LivingHeart)

Vierailija
Vaari
..Siksi runous, taide, filosofia, huumori, rakkaus, myytit kertovat todellisuudesta. Ne puhuvat siitä improvisoidulla kielellä, ovat tosia ja lumetta yhtä aikaa. Siksi minä olen pahoillani niiden puolesta, jotka eivät uskalla tai enää pysty katsomaan maailmaa ja itseään niiden avulla; eivät näe taiteeseen ja esteettiseen elämykseen kätkettyä lupausta elämän tarkasta arvosta tässä likimääräisessä todellisuudessa jossa vajaavina onnumme.



Jestas.. jo toinen vaarin puhelma samalle ehtoolle, nyt pysäytti vakavasti..

Tuossa onkin unennäölle aihetta kun painun nyt pehkuihin.

Vierailija

Eihän tarinoissa sinänsä mitään vikaa. Se vain ärsyttää että niillä lyödään ihmisiä. "Jos et kunnioita minun tarinaani, tulen ja otan sinulta nirrin!"

Tarinat saavat tulikasteensa siinä kestävätkö ne sitä että niille nauretaan. Vaikka kaikenlaista tyhjänpäiväistäkin riekkumista on toki (länsimaisessa) maailmassa jo liikaakin, niin se että joku tarina ei siitä kärsi jos sille joku vähän virnuilee, on siitä merkki että ihmisellä on toivoa. Naurun lomassa jos sitten vähän syvämietteisesti pohditaan itsekukin, eikä aleta kirkua kilpaa että kellä se paras stoori on, niin ihan mielenkiintoista vain että yksi saa kolauksen yhdestä ja toinen toisesta maailmantarusta, tai mistä nyt milloinkin.

Onko se sitten siitä vain kiinni että onko ihminen negatiivinen vai positiivinen... Kielteinen ihminen käyttää tarinoitakin käsikassarana mätkiä toisia sen minkä ehtii. Kun koko elämä tuntuu epävarmalta, elämä ikäänkuin sitä enemmän haipuu olemattomiin mitä kouristuksenomaisemmin siihen tarraa kiinni, niin sitä enemmän himottaa valta, mammona, materia ja siitähän se kielteisyys kai sitten lähtee leviämään kun yksi saa kaiken ja toiset ei saa yhtään ja ei sille yhdellekään riitä yhtään mikään...?

Ehkä omistaminen on kaiken pahan alku, ja siksi joku guru Jeesuskin sanoi että mitäs sitä mistään huolehtimaan, eivät taivaan linnutkaan huolehdi.

Vaari
Seuraa 
Viestejä3330
Liittynyt22.3.2005
Qadesha
Eihän tarinoissa sinänsä mitään vikaa. Se vain ärsyttää että niillä lyödään ihmisiä. "Jos et kunnioita minun tarinaani, tulen ja otan sinulta nirrin!"

Ei ehkä ole tarinoiden vika, jos niillä lyödään. Sataahan samoja iskuja rahalla, työttömyydellä, arvonimillä, oppiarvoilla. Pääasia että lyödään mistä kiinni saa.

Naapurin Bemarin iskua on kuitenkin helpompi väistää. Henkilökohtaisen tarinan osuma sattuu enemmän, sen että olet aina niin hyväuskoinen, tai kovaa vauhtia kohti tuleva kokonainen elämänkatsomus, omasi.

Aseidenvalinnan evoluutio on opettanut, että syvimmän haavan saa kun tappara on samaa ainetta kuin vihamiehesi tärkein tawara.

"Jos sanon olevani väärässä siinä että Jumala on olemassa, väitän samalla Jumalan olevan väärässä, mitä hän taas ei voi olla. Olen siis oikeassa m.o.t." (LivingHeart)

Vierailija

Kyllä voi rakastaa Jumalaa ja uskontoakin, mutta olla sitä vastaan miten ihmiset uskontoa käyttävät milloin mihinkäkin tarkoitusperiinsä.
En millään usko, että Luojasta voisi olla haittaa luoduilleen.
Luojahan varmasti prikulleen tietää millaiseksi ja mihin tarkoitukseen on kunkin alkuperäisimmässä olomuodossaan luonut, ja edellyttäisi sen kunnioittamista.
Toisista luoduista kyllä voi olla vahinkoa toisille luoduille.
Ja yrittävät toisiaan pakottaa muuksi kuin Luoja on heidät luonut.

Vierailija
Vaari

Siksi runous, taide, filosofia, huumori, rakkaus, myytit kertovat todellisuudesta. Ne puhuvat siitä improvisoidulla kielellä, ovat tosia ja lumetta yhtä aikaa. Siksi minä olen pahoillani niiden puolesta, jotka eivät uskalla tai enää pysty katsomaan maailmaa ja itseään niiden avulla; eivät näe taiteeseen ja esteettiseen elämykseen kätkettyä lupausta elämän tarkasta arvosta tässä likimääräisessä todellisuudessa jossa vajaavina onnumme.



Todellisuuden kuoritussa ytimessä versoo tuskan siemen.

Ei se tarvitse improvisaatiota, filosofiaa, ei kellu nirvanassa tai huokaile punaviininhehkuisena Aristoteleen viisautta. Ei se ymmärrä mystistä; myyttistä lumoaan, kaukokaipuutaan menneeseen loistoon ja huumaan.

Olla pahoillaan, ylevänä; antaa jalon viisauden pulputa isoavaan maahan. Kauneuden turhuus ja sivistyksen lumo. Yksinäinen Narkissos ehtyneellä lähteellään.

Vaari
Seuraa 
Viestejä3330
Liittynyt22.3.2005

Minulta pääsee vielä tämä, sitten töihin.

En tiedä kenellä tähän on kiinnostusta. Minulla se heräsi, kun muistin aivan ensimmäisiä viestejäni tänne, vanhan palstan aikaan.

Vastasin johonkin kvanttimystiikan itsestäänselvyyksiä käsittelevään keskusteluun siteeraamalla Pentti Saarikoskea, tai mitä se käsitteli. Auktoriteettini lytättiin. Jostain löytyi painavaa näyttöä sille ettei Saarikoski ollut aivan relevantti viittaus aiheeseen, eikä ihmisenä muutenkaan.

Runoutta puolustin siinäkin, minä tyhmä kemia, fysiikka, matematiikka –osastolla. Olen sittemmin ymmärtänyt enimmäkseen pysytellä Tiede.fi alakerrassa, siellä missä sana on vapaa ja vitsit kiertää.

Siitä on kuitenkin lyhyt matka tälle palstalle leimalliseen keskusteluun tieteen ja mielenliikkeiden välillä, ja hienoon katsomusten säätöön.

Kysymys, kuuluu: miten niin tarinat ja myytit kuvaavat todellisuutta. Eikö todellisuutta kuvaa vain toistettavissa oleva ja ennustearvon sisältävä, koeteltu tieteellinen totuus?

Ajattelen siis, muun muassa, näin, ja olisi pitänyt sanoa se jo silloin fyysikkojen runomatineassa, että on ainakin kaksi tapaa yrittää ilmaista se mitä pidän totena.

Ensimmäisessä teen kaikkeni vakuuttaakseni kuulijani siitä että minä, havaitsija erotun havaintoni kohteesta. En vaikuta siihen, enkä tulkitse sitä, niin pitkälle kuin se on mahdollista. Toisessa maksimoin oman vaikutukseni havaintoon.Tämä on karkea kuvahko tieteen tavasta tarkastella asiaa, tuo luonnehtinee taidetta.

Onko mahdollista tarkastella todellisuutta ilman että tarkastelija sotkee siihen itseään? Jos olen oikein ymmärtänyt ja yksinkertaistanut, kvanttifysiikassa tämän on todettu olevan mahdotonta. Sitä kohti kurotetaan, vaan ei koskaan saavuteta. Ja hyvä niin.

Taide, runous, myytit sen sijaan ovat luonteeltaan juuri luojansa ja hänen havaitseman todellisuuden erottamatonta sekamelskaa, mitä enemmässä määrin, sitä parempaa. Eikä siinä vielä kaikki. Osuva taideteos on tehty niin, että siinä on lisäksi tila teoksen katsojan uutta tulkintaa varten. Hyvä runo kutsuu sotkemaan tätä soppaa vielä lisää.

En taideteosta, myyttiä katsoessani katso siis vain kuvaa todellisuudesta, vaan myös sen kuvaajaa ja itseäni siinä. Se vasta tosi olevaista on, mutta vaikeaa.

V.

"Jos sanon olevani väärässä siinä että Jumala on olemassa, väitän samalla Jumalan olevan väärässä, mitä hän taas ei voi olla. Olen siis oikeassa m.o.t." (LivingHeart)

Vierailija
Vaari
Henkilökohtaisen tarinan osuma sattuu enemmän, sen että olet aina niin hyväuskoinen, tai kovaa vauhtia kohti tuleva kokonainen elämänkatsomus, omasi.



Eräissä ihmisissä tämä ajatus herättääkin jatkuvan tarpeen epäilemiseen ja kyseenalaistamiseen. Itsekin, vaikka pesäni tein jo ammoin lapsena tietynlaisiin katsomuksellisiin öyheisiin, tuon tuostakin väijyn itseäni että en vain jäisi pysyvästi jonkun tietyn idean vangiksi silloin kun voi hyvinkin olla mahdollista että ko. idea on pelkkää hömpötystä vs. todellisuus.

Mutta mitä on todellisuus? Abduktio-ilmiöön ufokirjallisuudessa jossain määrin tutustuneena olen erityisesti kiinnittänyt huomiota mahdollisuuteen että on olemassa jokin tietty taso, ulottuvuus - ainakin mielessä - jossa ei/kyllä-dualismi ei enää pädekään. Jokin voikin olla totta, läsnä tässä ja nyt sen vuoksi että idean tasolla sen mahdollisuus on olemassa. Tulisi varmaan kilometrikirjoitus alkaa pohdiskella sitä mitä kaikkea kummaa siinä voikaan olla takana että ihmiset näkevät lentoliskoja ja humanoideja keskellä kirkasta päivää, siis ilman että töräytetään ilmoille iänikuinen on tainnut lääkkeet jäädä ottamatta...

Itselläni on jonkinlainen viharakkaus-suhde "runollisuuteen". Elämä pelkkien mitattujen ja punnittujen faktojen varassa on kalseaa, ankeaa. Mutta se missä runouden tai runoilun kanssa mennään mielestäni pahan kerran metsään on juuri se kun runonlaulannasta poikii ihmisille määräyksiä ja perinnäistapoja. Joku voi runollisesti pohtia ihmisten välistä uskollisuutta ja uskottomuutta, ja voila: saatanalliseen suuntaan mennessään tuo pohdiskelu saa sairaalloisesti mustasukkaisen päättämään että hänpä silpoo vaimonsa tai sujauttaa tälle siveysvyön päälle. Sairas mieli, pelokas mieli siis lähinnä, keksii kaikki kummat ja konstit ja käyttää näissä mielellään hyväkseen sitä erittäin vaarallista asiaa että abstraktista tehdään konkreettista, runoilu johtaa tekoihin.

Hyvä ohjenuora kaikessa tuossa mielestäni nimenomaan on se että tekee toisille niinkuin haluaisi itselleen tehtävän. Ei tämä mihinkään Jeesukseen rajoitu tämä ajatus, löytyyhän se sama juttu muodossa tai toisessa kaiketi jokaisesta kulttuurista. Tässä nuorassa tai ohjeessa kristallisoituisi niin paljon, jos ihmiset vain todella jaksaisivat pitää sen mielessään. Mitään muuta ohjetta ei yksinkertaisesti lainkaan tarvittaisi.

uskoo naivisti Q.

Vierailija

"Jokainen elämä eletään yksinomaan toista elämää varten. Kun tarkoituksena on aina toinen elämä, tätä elämää ei koskaan todella ole - eikä näin ollen ilmeistä tarkoitusta, ei pysyvyyttä, ei pitkäkestoista rauhaa, ei kuolemaa. Ihmisen eläessä hänen täytyy taistella ja rehkiä rakentaakseen sen yksilön, joka hän tulee olemaan huomenna. Kun huomista ei ole, ja kuitenkin vain huominen, ei ole loppua. Ihminen ei voi koskaan levätä tyytyväisenä, ei edes ollessaan kuollut. Tämä on turhuuden, hulluuden tiivistelmä. Sen vuoksi ihmiselle, joka on kuolevainen, totuuden elämästä täytyy aina pysyä myyttinä."

http://www.aypsite.org/forum/topic.asp?TOPIC_ID=4506

Vierailija

Mitä eksaktimpi kieli, sen vähemmän se kertoo ihmisten maailmasta. Ihminen on kaiken mitta, jos hyvin käy. Deskriptio ihmisen omien aistien ja tuntemusten kautta (taide, runous, filosofia, sarjakuvat ja ruuhkabussit) on välttämätöntä, jotta tunnistaisi ostettavat tavarat ja ihmiset.

Matematiikka ei kerro mistään kokemastamme. Fysiikka on päässyt niin pitkälle, ettei sen viimeistä sanaa, sen tutkimuskohteita, voi inhimillisillä varusteilla havainnoida lainkaan. 'Tarua vai totta' -kysymys ei voi todentua kenenkään kokemuksissa, vain kognitioissa.

Mitäs muuten kognitio on, kun siitä niin paljon nykyään meuhkataan?

Vierailija

Tarinat ovat hyvä keino sisällyttää jotain "viisasta" muistettavaan muotoon. Jotain hyväksi koettua, ja toimivaksi havaittua.

Todellisuus on sanoinkuvaamaton, eli koskaan et voi totuutta paperille kirjoittaa. Todellisuus kun ei ole kieltä.

Runoilijan yksi tarkoitus on yrittää kielellä kuvata tätä maailmaa sellaisin sanankääntein, että sanojen lisäksi runous tuottaa jonkinlaisen tuntemuksen, joka on sanoja vahvempi kuvaus todellisuudesta.

Saarikoski oli alkoholia käyttävä persoona, mutta varmaankin lahjakkaampi runoilija kuin kukaan palstalaisista.

Tarkemmin määrittelemättä uskallan väittää että teki paljon suomen kulttuurin eteen, enemmän kuin kulttuuriministerimme yhteensä. Tarkempaan määrittelyyn en anonyyminä voi lähteä.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat