Omaksi itsekseen

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015
Qadesha
Neonomide
Fakta nyt vain on, että naisten kannattaa olla mahdolisimman paljon "kuin miehiä", etteivät joudu toiseutetuiksi tai syrjityiksi. Mekanismi on universaali ja pätee kaikkialla - keskittymällä "eroihin" sukupuolipuhe vain toisintaa valtasuhteita, otka useimmiten ovat miehille paljon edullisempia.



Ja homojen kannattaa olla mahdollisimman heteromaisia, vammaisten kannattaa olla mahdollisimman vammattoman oloisia, mustaihoisten kannattaa olla mahdollisimman valkoihoisen tapaisia, vanhusten kannattaa olla mahdollisimman nuorekkaita... jne.

Varmasti kannattaa juu. Mutta mitä jos ei halua elämästään kannattavaa, helppoa, hyväksyttyä, miellyttävää ja valheellista? Vaan mielenkiintoisen ja itsensä näköisen?

Tästä on pakko avata uusi ketju.




Erityisesti tällä foorumilla kupeksiessani olen alkanut entistä enemmän mietiskellä sitä onko kilpailu ja hysteerinen voitontavoittelu ainoa tai merkittävin saavutus mitä ihmiselämän elämällä voi saada aikaiseksi.

En tiedä mitä nimenomaan naisena/miehenä on tai "pitäisi" olla, minun mielestäni koko pitäisi-termi on pelkkää itsepetosta sekä muiden taholta tulevaa painostamista. Se että naisten pitäisi muuttua miehiksi on kuitenkin jotenkin niin irvokas idea että tökkii ja pahasti. Miesten muuttuminen naisiksi oli jokin aika sitten kovastikin naurun aiheena ja en ole kiinnostunut siitä puhumaan. Miesten elämä tuntuu olevan niin kompleksista ja vaikeaa etten kohta enää yritä edes ymmärtää mikä perkele siinä niin vaikeaa on.

Pakostikin tulee arvostettua jokaista vastarannankiiskimiestä kuten sivareita, hippejä, joogeja ja mitä näitä onkaan - sillä varauksella että heidän on osattava itse laittaa ruokansa, siivota kotinsa ja hoitaa penikkansa. Mikäli hippeyden hohdokkaimmat filosofioinnit vievät niin tarkoin miesten ajan että kaikki "maallinen" jää naisten kontolle kuten se jäi 60- ja 70-luvuilla, niin silloin lähinnä tekee mieli heittää laatta. Todellinen individualismin ja kenties myös pehmeän henkisyyden (uskonnoista irralliset henkilökohtaiset uskonratkaisut) aika koittaa vasta kun toisen osapuolen hyvinvointia ei maksateta toisella osapuolella.

Onko ihmisenä olemisen ainutlaatuinen kokemus todellakin niin tylsämielistä touhua että koko tämän elämämme ajan vain mittailemme kuka hyppää korkeimmalle, kuka saa eniten jotain shaissea myytyä, kuka kusee pisimmälle jne.? Mistä nämä hemmetin numero-orgiat ovat saaneet alkunsa, mistä tämä loputon joutava tyhjänpäiväisyyksien tavoittelu? Kenties siitä, että emme halua kohdata omaa todellista itseämme, ja mieluummin tuijotamme kotinurkkiin kertyvää materiaalista hyvää, lohduketta, aikuisten leluja? Töitä pitää tehdä että toiset saavat rojunsa ja että itse voi ostaa rojua.

Joillakin ei ehkä meinaa olla rahaa edes ruokaan ja asunnonkin kanssa vähän niin ja näin, mutta viis heistä sillä he ovat kuluttajayhteiskunnan suurinta pohjasakkaa eli syntisiä, he eivät tuota abstrakteja symboleita eli numeroita eli rahaa että voisivat kuluttaa.

Auta armias jos jokainen nainen alkaa matkia kaikessa miehiä, sillä miesten kulttuurihan tämä on. En mielelläni ajattelisi niin, mutta on sitä jaksettu tälläkin foorumilla toitottaa että on.

Mutta entä jos materian eli krääsän kerääminen, kyky ostaa sitä (vähän kuin kyky masturboida elimestään ulos mahdollisimman iso "lasti") ei olekaan laadukasta elämää? Onko erityisen sisältörikasta elämää että tekee samoin kuin kaikki muutkin ihmiset tekevät? Liikuttelee tavaraa paikasta toiseen? Olemmeko pelkkiä muurahaisia taakka harteillaan?

Varmasti lisääkin ajatuksia heräisi, mutta olkoon nyt toistaiseksi ettei mene maratooniksi.

Kommentit (9)

Vierailija

Loogisesti katsoen totuutta silmästä silmään (inhimillisellä kierteellä) ihmisen elämän pitäisi olla mitä ahkerinta oman itsensä tärkeyden mitättömäksi todentamista.

(Tarkennuksena edelliseen: logiikka on niin syvältä, että rehellisyyden nimissä sitä ei pitäisi abstrahoida itsestään irrallisiksi ajatuksiksi, katsominen sen sijaan on suoraa.)

...Mutta voiko kukaan olla ei-kukaan, turvautumatta veti välittömästi seuraavaan itsekorostuksen oljenkorteen masennuksen, huonommuudentunteen, häpeän, syyllisyyden, itseinhon tms. muodossa?

Mikään ei ole henkilökohtaista, mikään ei pysy eikä missään ole mitään ongelmaa, koska mikään ole henkilökohtaista. Itse henkilökohtaisuuden tuskakin on kaikkien ihmisten yhteinen. Elämän yhteisliikkeestä eli kuolemassa<=>elämässä mikään ei ole henkilökohtaisella tasolla pysyvää. Ihmisen kuvitelmat pysyvyydestä ovat kuvitteellisesti irrallaan elämästä<=>kuolemasta ja siksi iänikuisena murheenkryyninä elämän<=>kuoleman virrassa.

Eikä oman mitättömyytensä tiedostaminen tarkoita myöskään itsetärkeään huonommuudentunteeseen, häpeään ja syyllisyyteen ym. kääriytymistä. Oman mitättömyytensä oivaltaminen johtaa äärimmäiseen avoimuuteen.

Vierailija

Ratkaisusi kuulostaa buddhalaiselta ja miksei myös taolaiseltakin, ja olen sitä itsekin fundeerannut. Itseasiassa olen suorastaan rääkännyt itseäni kysymyksellä saako pyrkiä saavuttamaan jotain, vai olisiko sittenkin syytä vain olla olemassa itsestään sen kummemmin ääntä pitämättä. Välillä tulee fiilis että jos olisi mies, vastaus olisi äärimmäisen helppo. Valitsisin automaattisesti juuri sen mistä (käsittääkseni) puhut. Mutta naisena tuntuu vaikealta heittäytyä ei-miksikään, koska rummutetaan jatkuvasti että naiset ovat jo valmiiksi ei-mitään. Maantien pölyä, voikukkia, yhdentekeviä suuremman suunnitelman kannalta.

Mutta sitä en kuitenkaan jaksa uskoa että niin olisi. Siksi olenkin alkanut enenevissä määrin tiedostaa sitä että sukupuolesta riippumatta meillä jokaisella pitäisi olla oikeus elää ulkopuolella saavuttamisen ja pyrkimyksen oravanpyörän. Olen aivan lääpälläni tieteisiin, avaruustutkimukseen ja sen sellaiseen, mutta silti pohjimmiltaan herää aina kysymys mitä sitten. Mitä sitten vaikka ihmiskunta kehittäisi aina vain uusia innovaatioita - varsinkin jos se vain lisää sisäistä onttoa oloa. Voiko materialistin tässä ja nyt -tavarataivas loputtomine tarpeineen olla kaikki mitä voi olla?

Mitenkähän voisi jakaa itsensä jotenkin osiin niin että toisaalta pyrkisi saavutuksiin (koska ainakin itseni diagnosoin kaikkea muuta kuin passiiviseksi ihmiseksi joka aina tulee tyytymään siihen mitä toiset päättävät ja valmiina tyrkyttävät), mutta toisaalta eläisi sisäisesti siinä ikuisessa nyt-hetkessä ja mielenrauhassa josta meditoijatkin toisinaan sanasen sanailevat...

Oman mitättömyytensä oivaltaminen positiivisessa, vapauttavassa mielessä saattaa todellakin olla ratkaisu joka sopisi useammallekin ihmiselle joka täällä ahdistuu neuroottisesti sen vuoksi ettei hypi pompi loiki aina vain korkeammalle ja pidemmälle. Itämainen nihilismi vain helposti aukenee länsimaiselle mielelle jonkinlaisena luuserimaisena periksiantamisena jossa masokistisesti lopetetaan itsestään välittäminen, ja meidäthän on jo opetettu siihen että meidän pitää välittää itsestämme koska olemme sen arvoisia. Miksi se välittäminen pitää tehdä oravanpyörässä juoksemalla, en tiedä...

En usko että naiset voivat ryhtyä mitättömyysguruiksi juuri sen vuoksi mitä taaempana mainitsin. Tässä asiassa tarvitaan miesten esimerkkiä. Jokainen mies joka voi nakata iloiset piutpaut pätevyytensä jatkuvalle todistamiselle on ihana poikkeus tässä hysteerisessä (länsimaisessa) maailmassa.

Vierailija

Lainaus toisesta ketjusta liudentaakseni pelkoja että syyttäisin tässä ketjussa Neo'a maskuliiniskeskeiseksi tahoksi:

siouxeyesighed legion

Lakatkaapa trollailemasta, etenkin Mummo, Neon koko viestihistoriasta käy ilmi, että hänestä kenenkään ei tulisi muuttua länsimaisten heteromiesten kaltaiseksi.

Kenelle tahansa suomea ymmärtävälle on selvää, että lause muotoa "on fakta, että kannattaa..." ilmaisee näkemyksen maailman tilasta de fakto eikä ole minkäänlainen moraalinen kannanotto tämän tilan puolesta. Itse asiassa, "fakta nyt vain on..." antaa ymmärtää, että moraalinen kannanotto on tämän faktuaalisen maailmantilan muuttamisen puolella.


Qadesha

Olisi perin naisellista emppissymppistellä jokaista nimimerkkiä joka on kirjoitellut läjäpäin kommentteja ja siinä matkan varrella tehnyt selväksi millainen on ihmisenä. Keskustelufoorumilla voidaan pyörittää jotain tiettyä kommenttia sen kummemmin välittämättä siitä millainen tai kuka sen lausunut taho on. Omalta osaltani en ollut tuossa kiinnostunut siitä mitä tai millainen Neo on, vaan riemastuin käsittelemään ajatusta tai väitettä että naisen kannattaisi olla kuin mies. Haluan vastustaa sitä "kannattamista" ja keksiä sille vaihtoehtoja, koska se sattuu tällä hetkellä olemaan jotenkin ajankohtainen teema elämäni puolivälin taitekohdassa muutenkin. Mille roolille haluan loppuelämäni pelimerkit sijoittaa? Mihin kannattaa panostaa? Vainko miesten matkimiseen?



Elikkäs se idea, ajatus minua tässä nyt mietityttää. Onko ihmiselämä miesten/miehisten ambitioiden ympäri pyörivä vai voiko se olla jotain muutakin?

Välttämättähän kaikki miehet eivät suinkaan allekirjoita "miehisiksi" katsottuja pyrkimyksiä saada aina vain komeampia tuloksia ja voittoja kilpailullisessa maailmassa?

Vierailija
Qadesha
Ratkaisusi kuulostaa buddhalaiselta ja miksei myös taolaiseltakin, ja olen sitä itsekin fundeerannut. Itseasiassa olen suorastaan rääkännyt itseäni kysymyksellä saako pyrkiä saavuttamaan jotain, vai olisiko sittenkin syytä vain olla olemassa itsestään sen kummemmin ääntä pitämättä. Välillä tulee fiilis että jos olisi mies, vastaus olisi äärimmäisen helppo. Valitsisin automaattisesti juuri sen mistä (käsittääkseni) puhut. Mutta naisena tuntuu vaikealta heittäytyä ei-miksikään, koska rummutetaan jatkuvasti että naiset ovat jo valmiiksi ei-mitään. Maantien pölyä, voikukkia, yhdentekeviä suuremman suunnitelman kannalta. . . .



"... voikukka paistaa aurinkona
asfaltin halkeamasta.
Se mikä tarkimmin näkyy, on pelkkä halkeama, sinä itse, ja juuri siitä ulos
livahdat ja lakkaat olemasta kukaan."
http://www.ksml.fi/viihde/kirjat/ei-kuk ... ahti(26003).ece

Palaan asiaan myöhemmin.

Vierailija
Qadesha

Erityisesti tällä foorumilla kupeksiessani olen alkanut entistä enemmän mietiskellä sitä onko kilpailu ja hysteerinen voitontavoittelu ainoa tai merkittävin saavutus mitä ihmiselämän elämällä voi saada aikaiseksi.



ei, tietenkään ei. Kilpailu on typerää. Asioiden tavoittelu ei ole, mutta kilpailu on. Vähän niiko liikunta ja urheilu liikunta on ok, mutta urheilu typerää

Qadesha
En tiedä mitä nimenomaan naisena/miehenä on tai "pitäisi" olla, minun mielestäni koko pitäisi-termi on pelkkää itsepetosta sekä muiden taholta tulevaa painostamista. Se että naisten pitäisi muuttua miehiksi on kuitenkin jotenkin niin irvokas idea että tökkii ja pahasti. Miesten muuttuminen naisiksi oli jokin aika sitten kovastikin naurun aiheena ja en ole kiinnostunut siitä puhumaan. Miesten elämä tuntuu olevan niin kompleksista ja vaikeaa etten kohta enää yritä edes ymmärtää mikä perkele siinä niin vaikeaa on.



miehet ja naiset oikeasti pelkistettynä on tasa-arvoisia ( en sitä sano, toteutuuko kaikkialla se tasa-arvo..), koska ovat ihmisiä molemmat. Kädet ja peukalo-ote, jalat, pää ja sen pääkopan sisällä se tunneäly. Ihmisiä. Mies ja nainen, vähän niiko palapelin vastakappaleet, mutta samaa ihmisyyttä kuitenkin

Qadesha

Mutta entä jos materian eli krääsän kerääminen, kyky ostaa sitä (vähän kuin kyky masturboida elimestään ulos mahdollisimman iso "lasti") ei olekaan laadukasta elämää?



tietenkään ei ole. Niin vaan uskotellaan, tartteehan markkinoiden ja koneiston pysyä käynnissä. Osta ja osta, jos et osta niin et oo yhtä kelpo ko naapuris blahblah jne. Se nk. kerskakulutus

Qadesha
Onko erityisen sisältörikasta elämää että tekee samoin kuin kaikki muutkin ihmiset tekevät?



ei. Se on vaan helppoa liikkua lauman mukana, se helpottaa ihmisen elämää, ja ihminen on aika mukavuudenhalunen otus. Sisältö on asia sitten erikseen

Qadesha
Olemmeko pelkkiä muurahaisia taakka harteillaan?



kyllä. Niinhän se yhteiskunta toimii, muurahaisillakin

Paljon materiaa tarvitsee ympärilleen vaan sisältäpäin tyhjät ihmiset.
Loppupeleissä, kukaan meistä ei saa täältä mitään mukaansa kuitenkaan

Vierailija

"Itsekseskös itkeskelet, yksikseskös yskiskelet?" Tuo on vaikea värssy myös suomea äidinkielenään puhuvalle, ainakin tusinan tuopin jälkeen.

Pakkoeläköityneenä, masentuneena ja turhautuneena aloin opiskella. Nyt on menossa Tuomas Akvinolainen (Summa Theologiae) koska kirjan sai halvalla. Skolastinen "viisaus" leimaa myös luterilaista maailman- ja minäkuvaa. On kilvoiteltava, kilpailtava. Jokainen on oman onnensa seppä, mutta vain siinä paikassa, minkä jumala ja maallinen hierarkia sallivat. Jokaiselle pakkosyötetty "perisynti", kelpaamattomuus, on pohjana useimmille mielen järkkymisille. Emme voikaan itse päättää, mitä olemme, miltä näytämme.

Kaikkinainen stailaus, roolipelit, itsetunnon kohottamiskurssit, "oman elämän sankaruus" ja muu vastaava paska ei innosta lainkaan. Uteliaisuus on kuitenkin säilynyt. On tietenkin väärin lukea kulttuurihistoriaa pelkästään kertomuksena ihmisen kyvystä pettää toisia ja itseään, mutta hauskuutta saa enemmän esim. vertaamalla näitä nykyään "pyhiä" oppineita Nikolain Yliopiston naistutkimusosastolta ja heidän perustelujaan alansa "tieteellisyydestä" Tuomaan vankkoihin todisteluihin oman alansa "pyhästä totuudesta". Niissä ei ole eroa.

- - -
"Ei kukaan enää löydä
minun köyhän majani luo,
ei kukaan enää öisin
minun kanssani laula ja juo.

Niin kuihtuu, haihtuu ja kuolee
uni elämän onnesta pois,
ja summaksi jää kokemusten:
paras kun ei syntynyt ois.

Vaan hiiteen muistot ja murheet!
tämän luudan kun valmiiksi saan,
haen puita ja keitän puuron,
ja sitten nukkumaan."

"Hukkaperän lauluja", "Vanhuus", Kimmo Koskimaa

Vierailija

Toinen tapa lähestyä omaa itseä on eksistentialismin isän Sören Kierkegaardin esittelemä esteetikon tapa. Esteettinen tarkoitti tuolloin sitä mitä nyt sanotaan havaittavaksi, aistittavaksi. Tällöin samaan kategoriaan kuuluvat niin Don Juan kuin Faustkin, jonka villakoiran ydin on esteettinen sekin, ei eettinen tai uskonnollinen.

"En osaa kuvitella piinallisempaa kohtaloa kuin juonien punoja, joka kadottaa langan käsistään, ja suuntaa koko älynsä terävyyden itseensä omantunnon herättyä vaatimaan ulospääsyä sekasorrosta. Turhaan hän on rakentanut ketunluolaansa monta uloskäytävää, juuri kun hänen ahdistunut sielunsa luulee näkevänsä päivänvalon, osoittautuu uloskäytävä uudeksi sisäänkäytäväksi. Epätoivon ahdistamana hän etsii säikytetyn villieläimen tavoin uloskäytävää, ja löytää aina uuden sisäänkäytävän, joka johtaa häneen itseensä."

Sören Kierkegaard

Itsensä "etsiminen" ja itsensä "toteuttaminen" voi siis tapahtua esteettisesti, eettisesti tai uskonnollisesti, mikäli Kierkegaardiin on luottaminen. Ellei usko omaan arvostelukykyynsä yrittäessään sijoittaa omaa etsintäänsä näihin kategorioihin, voi tietenkin kysyä naapurilta, papilta tai tiedeyhteisöltä. Vastauksista voi valita mieleisensä, tai jättää ne huomiotta, ja elää porskuttaa edelleen kuin ei olisi mitään kysynytkään.

Vierailija

Samoja polkuja tallataan, Kauko. Pakkoeläke ja sitä seurannut masennus veivät syvälle, eikä pintaa näkynyt. Kun en kumminkaan saanut itseäni tapettua, alkoi hidas nouseminen.

Uteliaisuus on jo hyvä merkki elämänilon palautumisessa. Minä ryhdyin rakentamaan identiteettiäni vaiheittain aivan uusiksi, ehkä sinä teet tai nimeät sen itsensä etsimiseksi.

Päätin nimetä itseni aina sen vaiheen mukaan, mitä tunsin eläväni. Ensin olin Vihainen. Kun lukemisenkykyni palasi, en vuoteen halunnut lukea kuin murhakirjoja, mitä verisempia, sen parempi. Brian Ellisit, Kay Scarpettat, kaikki meni. Raivosin kidutin ja murhasin mieleni tyyneksi. Niistin nenäni, kampasin naamani ja heitin loppuunkulutetun vihan tunkiolle.

Sitten tuli Utelias, joka auttoi minua löytämään internetin ja tämänkin palstan. Innosta läähättäen imin itseeni kaikenlaista tietoa, sikin sokin. Maailma tuntui taas kiinnostavalta ja mahdollisuudet avoimilta.

Seuraava vaihe oli Hidastelija. Jos edellinen olomuotoni mellasteli älyn alalla, nyt astui esiin aistinälkä. Kaikkina kiireisinä vuosikymmeninä en ollut ehtinyt imeä itseeni tunnelmia, vaikutteita, hajuja ja ihmisiä. Kuljeskelin tahallisen päämäärättömästi lampsien. Katselin, kuuntelin taloja, ihmisiä, kukkia. Taiteennälkä oli suunnaton. Kelluskelin aistimuksissa ja tunteissa. En analysoinut, en eritellyt. Olin yhtä ihoa.

Sitten syntyi Leikinopiskelija. Jos aiemmissa olomuodoissa imin ravintoa kuivuneelle sielulleni, niin nyt se halusi muuttua toiminnaksi. Sain vahvoja tuntemuksia siitä, että näin vapasti en ole voinut luoda kuin alle kouluikäisenä. En siis tarkoita taideluomia enkä sitä ljuovuutta, jota kansliapäälliköt niljakoivat, vaan päänsisäistä tilaa. Katselin pilviä viikkotolkulla ja viihdyin. Maistelin sanoja, niiden merkityksiä ja sointia. Keksin pikku loruja ja vitsejä, useimmat surkeita mutta ah niin ilostuttavia syntyissään. Leikin hulluja mielikuvitusleikkejä.

Nyt olen Löysäläinen. Alunperin sana oli halventava, irtolainen, jonka tavattaessa sai heittää tyrmään. Mutta mietipä tarkemmin, miten vapaa ja kirkas on sen sivusävy. Nyt saan ottaa löysästi, vihdoin. Vakuutusyhtiön stipendin turvin voin tehdä just mitä tykkään ja lopettaa tekemisen heti kun ei huvita.

Pistän päälleni mitä sattuu ja kuljen vaikka aamutakissa jos en viitsi pukea. Syön kun on nälkä. Luen yöllä ja nukun kun nukuttaa. Kieltäydyn tylsistä menoista ja nautin kiinnostavien ihmisten seurasta, olivat siten porareita tai professoreja. Juttelen päättömiä ja nauran väärissä paikoissa, jos sattuu naurattamaan.

Välillä opiskelin intopäänä tanskaa, nyt kiusaan trolleja ja kuumapäitä palstalla. Ja kun moderointihommat eivät tunnu kiinnostavilta, lopetan. Rupean vaikka soittamaan ukuleleä.

En vielä tiedä, kuka nahkoihini astuu Löysäläisen jälkeen, mutta odotan tapaamista innokkaana.

Minusta siteeraamassasi runossa on aika mukavan elämän visio.Jonnekin samankaltaiseen tähtään, luultavasti.

Vierailija

Mielenkiinnolla olen lukenut ketjuun kertyneitä kommentteja.

Kohta varmaan ryntää taas joku sormi ojossa soosottamaan ettei Tiede-foorumilla saa olla henkilökohtainen ja kertoa itsestään, kun pitäisi keskustella "kovasta" tieteestä teorioineen ja tutkimustuloksineen. Kuitenkin sellainen epävirallinen jatkuvasti vireillä oleva tutkimus kuin oman elämänsä eläminen on jotain mitä kukaan ei pysty estämään ja kieltämään, joten miksei sitä voisi välillä keskittyä siihen ja miksei siitä saisi puhua. Ei ehkä niin paljoa kuin itse tapaan tehdä, kuitenkaan, mutta aina välillä kun haluaa vähän hengähtää yleisen kähinän keskellä.

Uusimmat

Suosituimmat