Miksi hävettää?

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Tilanne joka sattui juuri äsken:

Kerrostaloasunnon rapussa haisi savu, joka tunki myös asuntooni. Siinä yritin käydä nuuhkimassa, että mistä asunnosta se tulee jne. mutten kyennyt paikallistamaan lähdettä. Mietin sitten ja soitin äidilleni, jolta kysyin että kantsiiko soittaa palokunta, hänkin oli sitä mieltä että kannattaa.

No soitin sitten hätäkeskukseen ja kerroin tilanteen, että savu haisee, mutta sitä ei näy, antoivat ohjeet ja sanoivat lähettävänsä partion paikalle. Paloauto tuli hetken päästä pillit vinkuen ja valot välkkyen, palomiehet kävivät jokaisen asunnon oven takana kyselemässä (myös minun asuntoni).

Ilmeisesti mitään ei löytynyt kun pian auto hävisi näköpiiristä.

Ja nyt päällimäisenä tunteena on ihan suunnaton häpeä ja aloin miettimään vähän syvällisemminkin, että mistä tällainen häpeily ihmisellä johtuu?

Kukaan naapuri tuskin tietää, että minä soitin palokunnan, mitään ei muutenkaan tapahtunut ja järjellä ajateltuna oli erittäin viisasta soittaa palokunta paikalle, jos epäilee tulipaloa.

Mutta jokin alkukantaisempi vaisto saa silti häpeämään. Johtuisiko jostain huomion herättämisestä? (ihminen kun pyrkii luonnostaan sulautumaan joukkoon) vai mistä muusta tämä voisi johtua?

Ja punastelu ei ota loppuakseen..

Sivut

Kommentit (36)

Vierailija

Kuuluu varmaan samaan sarjaan ujouden kanssa. Helpointa olisi, jos eläisi maapallolla yksin. Saattaisi olla hieman tylsää, mutta ei ainakaan tarvitsisi miettiä, kuinka näyttäytyy muille eli olisi ns. vapaa.

Veikkaisin kuitenkin, että häpeän tunne saa ihmisen toimimaan yhteisöllisemmin.

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008

"Häpeä on yksi ihmisen tunteista.

Häpeällä on suojaava vaikutus, sillä se saa ihmisen pohtimaan tekojensa seurauksia jo ennalta. Se auttaa välttämään sellaista toimintaa mikä aiheuttaisi kasvojen menetyksen. Häpeä myös estää tekemästä toiselle vääryyttä ja rikkomasta toisten rajoja. Lisäksi häpeä saa ihmisen kääntymään hyödyllisesti sisäänpäin, pohtimaan sitä, millaisena toiset mahdollisesti näkevät hänet. Häpeän erottaa syyllisyydestä se, että häpeään liittyy todellinen tai kuviteltu yleisö (kun taas syyllisyyteen liittyy jokin yleisöstä riippumaton moraalisääntö tms.)

Toisaalta häpeä on itseluottamusta heikentävistä tunteista vaikein. Häpeään liittyviä tuntoja ovat kelpaamattomuus, huonommuus sekä mitättömyys. Häpeä pyritään salaamaan ja torjumaan monin keinoin. Salaamisen seurauksena saatetaan peittää aito minä, minkä seurauksena voi olla elämän suorittaminen epäaidolla minuudella esiintyen. Häpeän voi aiheuttaa myös masennusta.

Muinaiskreikassa häpeää tarkoitti sana aidos, mikä kytkee häpeän alastomuuteen. Häpeän ja syyllisyyden tunteet kytkettiin tuohon aikaan ruumiillisiin aistimuksiin; häpeä on nähdyksi tulemista, mikä ilmenee esim. Raamatun tarinassa Aatamin ja Eevan kokemasta alastomuutensa häpeästä (häpeän seksuaalinen aspekti) perisynnin jälkeen. Häpeä heijastaa sen, millaisissa olosuhteissa tulemme nähdyksi. Tällöin häpeän juureksi tulee häväistys.

Häpeä on japanilaisessa kulttuurissa ollut pätevä syy itsemurhaan, ns. seppukuun, jolla voi "korjata" aiheuttamansa häpeän.

Häpeä on eräs näyttelemisen ohjaamiseen liittyvistä perusilmeistä ilon, surun, hämmästyksen, inhon sekä muiden ohella." http://fi.wikipedia.org/wiki/H%C3%A4pe%C3%A4

Hämmentää.

Vierailija

Omassa elämässäni jotain hivenen samankaltaista juuri takana kuin aloittajalla; tapaus jossa olisi voinut toimia toisinkin ja tietää että se asia kaivelee vielä pitkin yötä jos jää vähänkin aivot ylivireeseen.

Olen yrittänyt miettiä että mikä siinä sitten on niin kamalaa jos "mokaa". Sou vat. Täydellinenkö sitä pitäisi olla? Itselläni on kaikenlaista New Age -tyyppistä hömpötystä aina ulottuvillani jossain tietyssä aivojen lokerossa, eli luettuani kaikenlaisia kirjoja (Carlos Castaneda, Joan Grant, Elisabeth Haich) joissa päähenkilöt yrittävät kaikin tavoin kasvaa ihmisenä, tunnen itseni kovin helposti täyspaskaksi ihmiseksi. Pelkään etten kehity "henkisesti" eikä minusta tule ikinä Parempaa Ihmistä, joka jotenkin mystisesti vasta Parempana Ihmisenä kelpaisi muiden tavallisten ja normaalien ihmisten joukkoon, koska kaikki muut ovat tietenkin luonnostaan parempia kuin minä. Kilttejä ja huomaavaisia ja sen sellaista.

Välillä melkein houkuttaa ryhtyä satanistiksi ja olla kiltti kilteille ja tuhma tuhmille. Väsyttää niin hävetä omaa itseään, sitä että ei tiedä miten päin pitäisi olla. Jos sanoo jollekin kiusaavalle ihmiselle jotain, kun oikein suuttuu, niin jälkikäteen aina ajattelee että olisi pitänyt olla hiljaa. Ei saisi reagoida. Ei saisi suuttua.

Mietin jopa tänään että tekisinkö tänne aloituksen "Miten tulla psykopaatiksi?" jotta voisin saada vinkkejä miten häiritsevästä tunne-elämästä pääsee eroon!

Liekö kuitenkin parempi ja kenties ainoakin tie häpeästä pois keskittyä jotenkin zeniläisesti siihen että oma ego on oikeastaan pelkkää harhaa omassa epämääräisyydessään ja muuntuvuudessaan, ja se mitä joku harhaolento kuten minä sanoo tai tekee on maailmankaikkeuden mittakaavassa täysin yhdentekevää. Täten voi helpottua ja antaa itselleen anteeksi ja kenties naurahtaakin itselleen.

Miksi vihata itseään niin paljon että itseä pitää kohdella ynseämmin ja töykeämmin kuin kohtelee muita ihmisiä?

Vierailija
Lothar
Qadesha
Mietin jopa tänään että tekisinkö tänne aloituksen "Miten tulla psykopaatiksi?" jotta voisin saada vinkkejä miten häiritsevästä tunne-elämästä pääsee eroon!



Aloita psykopaatin urasi esim. kiduttamalla viattomia lemmikkejäsi, jos sinulla sellaisia on.



Tuo on muuten jännä juttu että jos ei omaa tunne-elämää, miksi vaivautuisi kiduttamaan ketään, koska ilman tunteita ei nauti satuttamisesta?!

(Onhan noita lemmikkejä, tiedä sitten niiden viattomuudesta. Mutta vain heikko ihminen käy elukoiden kimppuun.)

Vierailija
Qadesha
Lothar
Qadesha
Mietin jopa tänään että tekisinkö tänne aloituksen "Miten tulla psykopaatiksi?" jotta voisin saada vinkkejä miten häiritsevästä tunne-elämästä pääsee eroon!



Aloita psykopaatin urasi esim. kiduttamalla viattomia lemmikkejäsi, jos sinulla sellaisia on.



Tuo on muuten jännä juttu että jos ei omaa tunne-elämää, miksi vaivautuisi kiduttamaan ketään, koska ilman tunteita ei nauti satuttamisesta?!

(Onhan noita lemmikkejä, tiedä sitten niiden viattomuudesta. Mutta vain heikko ihminen käy elukoiden kimppuun.)




Useimmilla psykopaateilla on joko synnynnäinen tunteiden puute tai myöhemmällä iällä tullut päävamma. Poikkeuksiakin on.
Toisten satuttaminen on psykopaatin äärimmäinen yritys tuntea edes jotain. Se ei toimi, mutta hän jatkaa silti yrittämistä.
Eläinten satuttamisessa pätee sama logiikka, ihmisten kiduttaminen kun on hiukan vaikeampaa. Lemmikki on helppo uhri, ei kykene pakenemaan eikä ymmärrä taistella vastaan.

Vierailija

Noin se sitten varmaankin on.

Masennuksessa on joskus tullut vastaan sellainen tila ettei mikään tunnu miltään, mutta silloin toteaa että olisi hyödytöntä edes tavoitellakaan minkään tuntumista mitään kautta, koska mikään ei oikeasti ole mitään. Masennukseen usein liittyy juuri voimalliset syyllisyydentunteet ja miksei tuo häpeäkin; kaikki omat sanat ja teot ikäänkuin potensoituvat arvoon sata ja pelkää rankaisua, jumalan vihaa ja tulta ja tulikiveä - tai kuka mitäkin. Masenteleva, ahdisteleva, neuroottinen, perfektionistinen ja ylikiltti (=jumalanpelkoinen vaikka ei edes uskoisi jumalaan!) ihminen lieneekin lähes psykopaatin vastakohta. Tuntuu liikaa, ja sen vuoksi pelkää että muistakin tuntuu ja omat teot ovat kaikki tyynni rikoksia, vaikka se teko olisi vain irvistys kommentiksi läheiselle. Tulee melkein joku Heikki ja Kaija -juttu mieleen jossa kiukutteleva daami saa aina katumuskohtauksen ajettuaan miehensä ulos.

http://www.youtube.com/results?search_q ... type=&aq=f

Toisaalta... Voikohan olla psykopaatti omaa itseään kohtaan?

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Sitä olettaisi että tällä palstalla on jo häpeää käsitelty moneen kertaan, mutta eipä vaan löydy hakusanalla häpeä mitään parempaa ketjua kuin tämä. Toinen vähän sinnepäin olisi ollut tämä:

post997420.html?hilit=itseinho#p997420

Näin jokin aika sitten pätkän jonkun tv-sarjan jaksoa ja siinä kätilö tai lääkäri oli saanut synnyttämään tulleelta parilta toiveen että koska he aikovat synnytyksessä olla alasti, hoitohenkilökuntakin olisi. Tämä nainen sitten otti asiasta pahan ongelman ja puheli jotain semmoisia että häntä hävettää kehonsa.

Jäin miettimään että miksi oikeastaan ihmiset häpeävät kehoaan. Angleilla tuntuu olevan aivan erityisen paha ongelma vaatteettomuuden suhteen, eikä kukaan heistä koskaan kyseenalaista sitä (ainakaan telkassa, mikä on tietysti eri asia kuin todellisuus...) ja totea että sehän on vain kulttuurin työntämää tuubaa että kehossa on jotain niin kamalaa että se ei saa olla näkyvillä. Kuin tietysti korkeintaan äärimmilleen trimmattuna, plastiikkakirurgilla muotoiltuna jne. Ehkäpä tiettyjen poppareiden toosanvilautukset sitten ovatkin vain johdannaisia tuosta alastomuustraumasta mikä heikäläisillä on...?

Sivujuonteena pälkähti päähän että aika jännää että sekä amerikkalaisilla että muslimeilla on vimma ympärileikellä poikia ja samaan aikaan suhtautua traumaattisesti alastomuuteen. Pieleen tuntuu menevän useallakin eri tavalla. Muslimien ratkaisu on peitellä naiset kaapuihin ettei miesten tarvitse hävetä seisokkejaan? (Joita ei edes olisi jos he opettelisivat turruttamaan itsensä sille tasolle mille ihan tavis länkkäri pystyy jokapäiväisessä elämässä itsensä turruttamaan, vai kulkeeko tuolla bussipysäkeillä muka miehiä muna pystyssä kun mainostaulut ovat väärällään pelkissä rintsikoissa hilluvia naisia?) Ehkäpä esiaviollisten suhteidenkin salliminen jo vähän avittaisi asiaa...

Itse ymmärrän että naisena on uhkaava tilanne olla alasti ventovieraiden miesten keskellä, mutta häpeän ymmärtäminen on jotenkin vaikeampaa. En osaa hävetä vartaloani, koska en minä sille mitään mahda että se on juuri sellainen kuin on. Perfektionistina tietysti toivoisin että se ja se osa olisi kauniimpi, eli itseinhoa kyllä kykenen tuntemaan kehoni suhteen.

Se mikä minulle aiheuttaa häpeän kokemuksia on se mitä aloituksessakin on mainittu. Että mokaa. Osoittautuu tyhmäksi. Senpä vuoksi voin ulkonäköäni hävetä sillä tavalla "mutkan kautta" että jos joku alkaa väittämään että luulen jotain itsestäni, että luulen olevani kauniimpi kuin olen, silloin hävettää. Häpeän jos kuvitellaan että kuvittelen.

Ihan pimeää touhua. Mutta johtaa tietysti perisuomalaiseen vaatimattomuuteen ja ajoittain itsensä vähättelyyn, josta taas ei ole mitään hyötyä yhtään kellekään. Kaikkein vähiten minulle.

***

Jos tulee häpeän tunne, onko sitä vaikea analysoida ja koetteko että kykenette älyllisesti järkeilemään milloin häpeä on älytöntä ja milloin on ihan syytäkin hävetä? Jälkimmäiseksi itse arvioisin esim. tilanteet joissa on sanonut pahasti toiselle ihmiselle ilman että hän aloitti itse ensin sen nälvinnän.

pohjanakka
Seuraa 
Viestejä94
Liittynyt18.9.2010

Jokainen meistä haluaisi esiintyä edukseen. Olla kelvollinen joka lähtöön. Ja sitten tulee jotakin joka murentaa tätä kuvaa toisten silmissä ja silloin koemme häpeää. Meidät on paljastettu.
Mutta häpeä ei olekaan aina julkista, myös kasvu ja kehitys tuo uutta näkemystä joka saa häpeämään omaa käytöstään ja keskenkasvuisuuttaan. Katumus ja häpeä käyvät käsikädessä.

Vierailija
pohjanakka
Jokainen meistä haluaisi esiintyä edukseen. Olla kelvollinen joka lähtöön. Ja sitten tulee jotakin joka murentaa tätä kuvaa toisten silmissä ja silloin koemme häpeää. Meidät on paljastettu.
Mutta häpeä ei olekaan aina julkista, myös kasvu ja kehitys tuo uutta näkemystä joka saa häpeämään omaa käytöstään ja keskenkasvuisuuttaan. Katumus ja häpeä käyvät käsikädessä.




Olemme siis huolissamme toisten mielipiteistä, jos ne koskevat itseämme.

Huolemme on siten miten suhtaudumme itseemme, omiin mokiin, ovatko ne mokia vasta sitten, kun jotkut ovat sen sanoneet?

Pyrkiessämme rakentamaan muurin maailmaa vastaan, saamme siihen, toisinaan säröjä, ja häpeämme ja varomme sitä mitä mieltä joku saattaisi olla meistä.

Oletamme yhteisössämme olevan jotain tiettyjä käyttäytymistapoja joiden noudattaminen vaatii huomiomme ja ellemme aina mukaudu niihin, olemme huolissamme,, mitä muut ajattelevat meistä.
Eli käytännössä onkin kysymys omasta suhtautumisestamme, itseemme.

Onhan yhteisölliset paineet toki olemassa, mutta heikon itsetuntomme johdosta, tunnemme suotta häpeää, emmekä uskalla epäonnistua.
Paljon näkee myös tuosta normikäyttäytymisestä poikkeavaa, toisille se on sallitumpaa, kun omaksutaan joku rooli, esim,, vaikka näyttelijä akun simpanssi esitys telkussa. (suvaitsevaisuuskin on tilanteen mukainen ja monesti myös johonkin henkilöön asetettujen odotusten) toisille sallitaan enemmän, kuin toisille.

Nolostumme, jos emme täytä omia odotuksiamme. Tarviiko niitä välttämättä olla?

idiotus
Seuraa 
Viestejä1907
Liittynyt8.12.2007

Minulla tuo alastomuuden häpeä tulee muiden huomiosta, sitä mitä muut ajattelevat. Eikä kehon yleisellä hyväksyttävyydellä ole paljoa sen kanssa tekemistä, tosin se linkittyy toki ajatteluun, millainen on yleisesti pidettyä. Osaan hävetä vaikka mitä samoin perustein. En osaa ennakoida sitä välttämättä. Kun vaikka menee kylään ilman sukkia keskellä talvea, kyllä se alkaa punoitusta poskiin aiheuttamaan. Tavaramerkkini sukat, jotka ovat eriparia eivät saa minua häpeämään. Jossain se raja siis kulkee. Ehkäpä pitää pystyä näyttämään oma elinkelpoisuutensa.

Quidquid latine dictum sit, altum videtur.

In porto perse vitulus est.

Rousseau: "tämä keskustelufoorumi saattaa aiheuttaa itsetuhoisuutta, käytettävä vain hoitohenkilökunnan valvovan silmän alla ja/tai hyvin lääkittynä".

Varoitus! Saatan leikkiä välillä paholaisen asianajajaa jopa tiedostamatta sitä.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
Nobelaner
Teiföän ihmisten käsitys häpeästä onkin hyvin kukmmmallinen.

Minua itsdeäni höävettää kaikki mikä ei ole täydellistä




Kyllä minuakin hävettää nimenomaan se etten pysty olemaan täydellinen. Vai puhutko nyt oman itsen ulkopuolisista asioista?

installer
Seuraa 
Viestejä9908
Liittynyt16.9.2005
tunkkeli
Tilanne joka sattui juuri äsken:

Kerrostaloasunnon rapussa haisi savu, joka tunki myös asuntooni. Siinä yritin käydä nuuhkimassa, että mistä asunnosta se tulee jne. mutten kyennyt paikallistamaan lähdettä. Mietin sitten ja soitin äidilleni, jolta kysyin että kantsiiko soittaa palokunta, hänkin oli sitä mieltä että kannattaa.

No soitin sitten hätäkeskukseen ja kerroin tilanteen, että savu haisee, mutta sitä ei näy, antoivat ohjeet ja sanoivat lähettävänsä partion paikalle. Paloauto tuli hetken päästä pillit vinkuen ja valot välkkyen, palomiehet kävivät jokaisen asunnon oven takana kyselemässä (myös minun asuntoni).

Ilmeisesti mitään ei löytynyt kun pian auto hävisi näköpiiristä.

Ja nyt päällimäisenä tunteena on ihan suunnaton häpeä ja aloin miettimään vähän syvällisemminkin, että mistä tällainen häpeily ihmisellä johtuu?

Kukaan naapuri tuskin tietää, että minä soitin palokunnan, mitään ei muutenkaan tapahtunut ja järjellä ajateltuna oli erittäin viisasta soittaa palokunta paikalle, jos epäilee tulipaloa.

Mutta jokin alkukantaisempi vaisto saa silti häpeämään. Johtuisiko jostain huomion herättämisestä? (ihminen kun pyrkii luonnostaan sulautumaan joukkoon) vai mistä muusta tämä voisi johtua?

Ja punastelu ei ota loppuakseen..




Toimit ihan oikein eikä sinulla ole mitään häpeämistä,itselläni sattui nuorempana (kun asuin hetken aikaa kerrostalossa Hakunilassa kaverin alivuokralaisena) samantapainen tapaus..tulin illalla kotiin ja haistoin lievää savun hajua rapussa mutta en kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota .

Ajattelin että joku polttaa ruokaa liedelle yms. ja menin nukkumaan.

Parin päivän päästä kuulin naapurilta että rapussamme oli yksi naapuri tupakoinut sänkyssä,nukahtanut ja kuollut siihen (häkään tai tuleen,en tiedä tarkkaan).

Jos olisin silloin illalla kotiin tullessani soittanut palokunnan paikalla,olisi hänet ehkä pystytty pelastamaan.

Joten kannattaa unohtaa tuollaiset häpeäjutut ja olla ylpeä itsestään että toimi oikein,toisin kuin minä.

"Kenet jumalat tahtovat tuhota, sen he lyövät ensiksi sokeudella. "

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat