Rakkaus lasten taholta..

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Täällä taas irl jeesaamassa omaa jälkikasvua ja välillä on olo kuin kuraan kuolleella kutulla. Jostakin syystä en nauti jälkeläiseni taholta mitään jatkuvaa suurenmoista ihailua, palvontaa, ylistystä, paapomista, välittämistä mikä ylittäis maalliset rajat..
Pöh.. välillä on ihanniinkuin fiilis että olen hänelle se vihovviimeisin rasite ja ärsyke maailmassa..
Siitäkin huolimatta että juurikin täällä taas "tasoitan" hänelle "paanaa". Oon jopa monasti huomannut sellaisenkin että kuta enemmän uurastan hänen eteensä, sitä enemmän saan "*ska* silmille"..

Mutta.. tulkoot vaan lunta tupaa ja jäitä porstuaan.. olkoot rakastamati, minä toimin niinkuin parhaaksi nään enkä oo niin välittämisensä kipee vaikka toisinaan hiukan sattuu kun just se, josta itte välittää eniten, on kaikista vemäisin tapaus.. ei aina mutta joskus.

Arkihan se on mikä vaikuttaa, väsyminen, eikä aina jaksa ja etenkin kaikkein lähimmät on niitä "maaleja".
Mä oon itte omaa äiteeni kohtaan ollut niin äärettömän paskamainen, kiittämätön.. oikea hirviö. Siksikään en voi valittaa osaani. Neuropsykologisesti ja muutenkin ymmärrän kyllä paljolti tätä..

Se mikä mua itseasiassa mietityttää on että miks lapsille koitetaan opettaa sitä: "Rakasta isääs ja äitiäs". Miks vanhempiaan pitäis rakastaa? Siis jos ei ole syytä..
Enhän minä mikään hääppöinen äiti ole ollut lapselleni ja ymmärrän kyllä että hänellä vois olla syytä vaikka inhota minua niin paljon ettei olis missään tekemisissä kanssani.
Voiko tuo raamatullinen opetus liittyä jotenkin vain porvarilliseen elämäntapaan ja siihen että jos on odotettavissa maallista perintöä niin sen voi menettää jos ei siedä vanhempiaan.. vai pitäiskö jonkin henkisen perinnön takia välittää ja koittaa sietää vaikka miten vastenmielisiä vanhempiaan, vai mistä on kyse?
Siitäkö että itsensä hyväksyminen = hyväksyä vanhempansa ja sietää sitä mikä on omaa vaikka se olis mitä hirveetä tahansa..

Joo.. eikä tätä kannata ottaa ihan kirjaimellisesti tai edes kovin vakavasti.. Me ollaan täällä rempattu ja rakennettu ja juniori kun tulee iltasella väsynä kotiin ja ovat kuskanneet muuttokuormia.. ei oo ihme vaikka olis vielä äreempi, jne..
Toisinaan mulla taitaa olla paljon välittävämpi kersa kuin monella muulla..

Itse asia mietityttää.. pitäiskö lasten välittää, eli rakastaa vanhempiaan. Enkä sitten todellakaan tapojeni mukaan realistina puhu mistään utuisesta lässynlässynrakkaudesta. Pois moinen minusta. Se ei kuulu mun maailmaani.

Kommentit (6)

Vierailija

Hmm.

Ensinnäkin minua hieman ihmetyttää tämä, että kyselet neuvoja lasten suhteen keskustelufoorumilta ja esiinnyt erittäin epävarmana, mutta sitten kuitenkin muissa keskusteluissa uhkut itsevarmuutta ja halveksit muiden näkemyksiä.

No joo, olet lapselle suuri rasite, ärsytyksen aiheuttaja ja riesa, mutta kuvittele tilanne jossa sinua ei yhtenä päivänä olekaan. Kuorma-auto ajaa päälle ja panee sinut kylmäksi. Sinne meni ärsyke ja riesa, mokoma lässyttäjä eukko? Tuskin.

Aika naiivia kuvitella, että lapsi inhoaa vanhempaansa, jos tämä on jotenkin puutteellinen, rajoittaa tämän tekemisiä tai on vastenmielinen. Varsinkaan murrosikäisen (?) kanssa tuo ajattelu ei pelaa.

Mitä sanot tuosta ”raamatullisesta käskystä” niin alkuperäinen käsky kuuluu Kunnioita isääsi ja äitiäsi, rakastamaan siellä ei käsketä. Jos sinua eivät raamatut kiinnosta niin miksi pohtisit sellaista. Eli siirrytään eteenpäin.

Rakkaus on
1) Syvää kiintymystä
2) Toisesta välittämistä

Jos toinen noista puuttuu niin rakkautta ei ole. Siihen ei liity mitenkään mikään lässynlää, joka viittaa enemmänkin romanttiseen ihastukseen tai ulkoiseen kiintymykseen. Rakastaminen on pohjimmiltaan hyvinkin totista ja vakavaa toimintaa, ja se on (lähes aina) kaikenlaisten sosiaalisten kaavojen ulkopuolella.

Et siis kaipaa mitään rakkautta vaan huomionosoituksia ja suosionosoituksia. Ne ansaitaan muuta kautta. Rakkautta ei käsittääkseni voida onnistuneesti teeskennellä vuosikausia eikä se ole varsinainen valintakysymys. Suosio ja huomio taas ovat, ne voidaan oppia, ne ovat vapaaehtoista sosiaalista toimintaa.

Ehkä siis voisit inspiroida jälkikasvuasi niin, että nämä alkaisivat pitämään sinua karismaattisena ja coolina hahmona. Mutta älä puhu mitään rakkaudesta.

Vierailija

Lapsillasi on kait jo omia kiireitään omissa perheissään.

Se, että eivät olla sinuun jatkuvassa yhteydessä on kait tätä aikakautta. Ei se rakkaus ilman turhia syitä lopu, vaikkei jokakuukausi soitellakkaan.

Vierailija

Voihan sen nähdä rikkautenakin että jälkeläinen uskaltaa "osoittaa mieltään", eikä ole vaan hissunkissun kusi sukassa että mitähän sille vanhemmalleen uskaltaa sanoa suoraan päin naamaa. Itse äitisuhteessani olen juuri se osapuoli jolla ei ollut koskaan murrosikää, joka kyllä itsenäistyi, muttei koskaan tule uskaltamaan sanoa kovin suorasukaisia mielipiteitään julki varsinkaan tätä äitisuhdetta koskien. Siksi on sitten tietysti tullut purettua angstejaan netissä - ja myöhemmin iskee aina syyllisyys että mitäs minä nyt noin kun ei äidinkään elämä ole ollut helppoa. Ei sellaiselta voi kauhalla vaatia jolle on lusikalla annettu (rakkautta).

En tiedä millainen ihminen olisin jos minulla olisi ollut railakas suhde vanhempiini tai olisin persoonaltani julkiräväkkä enkä piiloräväkkä. Ehkä olisi vähemmän katkeruutta ja kiukkua luonteessa? Noh, sitä mitä ei omalle kohdalle suotu, sitähän kaipaa ja kuvittelee erinomaiseksikin asiaksi. Toisaalta minua inhottaa ajatuskin "intohimoisesta" elämästä jossa kokoajan revitään muita ihmisiä palasiksi kun ollaan heti keuhkoamassa kaikki oma raivo pellolle muiden niskoille.

Omaa lapsisuhdetta ei ole, ja yksi syistä moiseen (lukemattomista syistä) oli juuri se että en olisi ehkä jaksanut katsella teiniä joka sylkee päin naamaa, kiroaa ja riekkuu. Joko olisin ihmisenä murtunut tai murtanut pennulta nenän. Ei hyvä.

Ihmissuhteet jotka voi valita (parisuhde, kaveruus) ovat ehkä lopulta paljon helpompia kuin perhesuhteet. Aina voi lähteä kävelemään. Ei tarvitse taakseen katsoa. Vanhempaansa ei saa korviensa välistä pois, ja ei kai lastaankaan.

Vierailija
No joo, olet lapselle suuri rasite, ärsytyksen aiheuttaja ja riesa
eikä mikään ihme jos kotona sama ilmapiiri kuin palstalla...

(Pönni...älä nyt ota liian vakavasti vaikka kohtuun koskeekin...)

Vierailija

Rakkaus ja viha.. ne on tunteita..
Sain tänään tällaisen viestin: "Oot sää vaan maailman reippain äite...

Ja PARAS!

Enkä mä osaa kiittää taaskaan näistä hommista.. mut ihan mieletön apu susta on..."

Nyt sitä taitaa hävettää eilinen.. Ja äiti täällä hymyilee kuin hangon keksi..
Eikä sen siis tarvii rakastaa eikä välittää, ei palvoa.. kunhan ei olis samanlainen *ttuilija kuin minä..

Vierailija

Pahinta mitä vanhemmalle vois tapahtua on että vanhemmuus menis pieleen. Mutta kait siitä jotenkin ulos ittensä pitäis sellaisestakin osata selittää ettei vaikkapa alkais sit juoda, tjms.
Eikähän se aina oo vanhempien vika jos muksut ei oo jotain facing "enkeleitä"..

Tämän jutun takana on sellainen että juniori meni ostamaan taas kokonaisen talon ja sitä tässä nyt on parisen viikkoa rempattu ja kaikilla on pinna kireellä ja vitsit vähissä.
Tänään kävin pakkaamassa loppukuorman vanhasta kotoosa ja .. nyt sit ei oo enää mitään hirveetä hoppua millään kun on muutamat huoneet maalailtu ja muuta sellaista..

Uusimmat

Suosituimmat