Nauru ryhmässä ja ryhmän nauru

Seuraa 
Viestejä3330
Liittynyt22.3.2005

Nauraminen, tarkemmin nauraminen ryhmässä on jännää.

Tarkoitan tilannetta, jonka sivullisena panee merkille ravintolassa, välitunnilla, tupakkahuoneessa: ryhmä ihmisiä revahtaa nauramaan, hiljenee, räjähtää taas — eikä haittaa, että sivullinen panee sen merkille.

Joskus aiheuttaja on joku hauskuttajan roolin saanut ja sellaisen itselleen ottanut ryhmän jäsen. Joskus naurattajia on useita. Joskus tilannekomiikka valtaa kollektiivin ja ilonylläpitäjiä ovat kaikki ketään erikseen esille tuomatta.

Sama tapahtuma ryhmän sisällä koettuna herauttaa makeat vedet silmiin, vatsalihakset hapoille, vilpittömän muiston jälkeen päin: ”hitto että meillä oli hauskaa”. Tiedätte mitä tarkoitan. Yksi tulkinta on, että voiko parempaa olla kuin näin nähty yhteinen huumori.

En nihiliyttäni ole pelkästään eriä mieltä, enkä pelkän negatiivisen elämänasentoni vuoksi ota asiaa puheeksi. Olen monessa asiassa väärässä, mutta myös tarkka havainnoimaan. Ja tämä on tullut itselleni joskus yllätyksenä, melkein loukkaavana esiin.

Mietipä lähintä mieleesi muistuvaa kuvatunlaista tilannetta. Koolla kanssasi on jollain tavalla toisiinsa liittynyt joukko ihmisiä ja ilo jaksottaisena ylimmillään.

Minun ei ole vaikea tulkita, itse koettuna, tai ulkopuolisena tarkkailijana tuota remakkaa yhtenä jaetun ahdistuksen piilotettuna ilmaisuna — ryhmässä koettu, ryhmän aiheuttama, ryhmän peittämä ahdistus — rujoa pelkoa huvin sijaan.

Mistä? Siitä, että ryhmä ja ryhmän” elinkaari” on aina prosessi. Ryhmän on vaikea syntyä ja pysyä synnyttyään. Ryhmässä on aina esillä ratkaisematon kysymys, sanotaan sitä vaikka yksilönä ja yhteisönä olemisen yhteensovittamisesta. Sitä voisi sanoa ryhmän tehtäväksi, niin että sillä muuta sellaista olisikaan.

Yhteinen nauru kuulostaa minun korvissani, ellen ole itsekin sen lyötävänä, unohdukselta ja hetken helpotukselta jostakin jonka ryhmä väistämättä synnyttää kaikissa jäsenissään.

Yhteinen nauru on pakoa sellaisen kohtaamisessa, minkä läpikäyminen veisi ryhmää eteen päin sen matkalla ryhmän ratkaisua.

Joskus se vain hidastaa tuota prosessia, jos syitä ryhmän yhteiselle tulevaisuudelle on riittävästi. Mutta useimmiten se on ilmaus pysähtyneisyydestä, siitä ettei yhteen tulleilla, tai yhteen joutuneilla ihmisillä ole aikomustakaan olla enempää ryhmä.

Paradoksaalista. Kun ryhmän julkinen ilmaus on kovaäänisin, huomiota herättävin, juuri kuin huutamassa kaikille että tässä meillä on ryhmä jolla on takana ja varsinkin edessä loistava tulevaisuus; kun tilanteen veltoin tulkinta johtaa ulkopuolisen kadehtimaan toisten yhdessäolemisen riemakkuutta, todellisuuden toinen puoli on täysin päinvastainen.

Siinä joukko sosiaalisen älyn sokaisemia yrittää selvitä ja levätä hetken piinaavassa läheisyydessä toisiinsa "eivätkä he todellakaan haluaisi olla siinä missä juuri sillä hetkellä ovat". Saatanallinen nauru raikuu taivaassa.

Kokeile, muljauta tulkintasi toiseen asentoon ja tutki nauravaa joukkoa (joka ei muuten koskaan koostu suuresta joukosta toisensa hyvin tuntevia ihmisiä). Hämmästyt.

Joka haluaa käsittää minut väärin, saa luvan siihen. En ole se aina ulkopuoliseksi jäävä. Olen usein juuri se hauskin saatana. En muuten tietäisi tästä mitään. Minä olen heikoin. Minä olen juuri se, joka yrittää pelastaa ryhmän avulla itseni ja jonka ryhmä pyytää apuun pelastakseen itsensä.

Minä kerron vitsin.

V.

"Jos sanon olevani väärässä siinä että Jumala on olemassa, väitän samalla Jumalan olevan väärässä, mitä hän taas ei voi olla. Olen siis oikeassa m.o.t." (LivingHeart)

Kommentit (7)

Vierailija
Vaari
Nauraminen, tarkemmin nauraminen ryhmässä on jännää.

Tarkoitan tilannetta, jonka sivullisena panee merkille ravintolassa, välitunnilla, tupakkahuoneessa: ryhmä ihmisiä revahtaa nauramaan, hiljenee, räjähtää taas — eikä haittaa, että sivullinen panee sen merkille.

Joskus aiheuttaja on joku hauskuttajan roolin saanut ja sellaisen itselleen ottanut ryhmän jäsen. Joskus naurattajia on useita. Joskus tilannekomiikka valtaa kollektiivin ja ilonylläpitäjiä ovat kaikki ketään erikseen esille tuomatta.

Sama tapahtuma ryhmän sisällä koettuna herauttaa makeat vedet silmiin, vatsalihakset hapoille, vilpittömän muiston jälkeen päin: ”hitto että meillä oli hauskaa”. Tiedätte mitä tarkoitan. Yksi tulkinta on, että voiko parempaa olla kuin näin nähty yhteinen huumori.

En nihiliyttäni ole pelkästään eriä mieltä, enkä pelkän negatiivisen elämänasentoni vuoksi ota asiaa puheeksi. Olen monessa asiassa väärässä, mutta myös tarkka havainnoimaan. Ja tämä on tullut itselleni joskus yllätyksenä, melkein loukkaavana esiin.

Mietipä lähintä mieleesi muistuvaa kuvatunlaista tilannetta. Koolla kanssasi on jollain tavalla toisiinsa liittynyt joukko ihmisiä ja ilo jaksottaisena ylimmillään.

Minun ei ole vaikea tulkita, itse koettuna, tai ulkopuolisena tarkkailijana tuota remakkaa yhtenä jaetun ahdistuksen piilotettuna ilmaisuna — ryhmässä koettu, ryhmän aiheuttama, ryhmän peittämä ahdistus — rujoa pelkoa huvin sijaan.

Mistä? Siitä, että ryhmä ja ryhmän” elinkaari” on aina prosessi. Ryhmän on vaikea syntyä ja pysyä synnyttyään. Ryhmässä on aina esillä ratkaisematon kysymys, sanotaan sitä vaikka yksilönä ja yhteisönä olemisen yhteensovittamisesta. Sitä voisi sanoa ryhmän tehtäväksi, ilman että sillä muuta sellaista olisikaan.

Yhteinen nauru kuulostaa minun korvissani, ellen ole itsekin sen lyötävänä, unohdukselta ja hetken helpotukselta jostakin, jonka ryhmä väistämättä synnyttää kaikissa jäsenissään.

Yhteinen nauru on pakoa sellaisen kohtaamisessa, minkä läpikäyminen veisi ryhmää eteen päin sen matkalla ryhmän ratkaisua.

Joskus se vain hidastaa tuota prosessia, jos syitä ryhmän yhteiselle tulevaisuudelle on riittävästi. Mutta useimmiten se on ilmaus pysähtyneisyydestä, siitä ettei yhteen tulleilla, tai joutuneilla ihmisillä ole aikomustakaan olla enempää ryhmä.

Paradoksaalista. Kun ryhmän julkinen ilmaus on kovaäänisin, huomiota herättävin, juuri kuin huutamassa kaikille, että tässä meillä on ryhmä jolla on takana ja varsinkin edessä loistava tulevaisuus. Kun tilanteen veltoin tulkinta johtaa ulkopuolisen kadehtimaan toisten yhdessä olemisen riemakkuutta, todellisuuden toinen puoli on täysin päinvastainen.

Siinä joukko sosiaalisen älyn sokaisemia yrittää selvitä ja levätä hetken piinaavassa läheisyydessä toisiinsa "eivätkä he todellakaan haluaisi olla siinä missä juuri sillä hetkellä ovat". Saatanallinen nauru raikuu taivaassa.

Kokeile, muljauta tulkintasi toiseen asentoon ja tutki nauravaa joukkoa (joka ei muuten koskaan koostu suuresta joukosta toisensa hyvin tuntevia ihmisiä). Hämmästyt.

Joka haluaa käsittää minut väärin, saa luvan siihen. En ole se aina ulkopuoliseksi jäävä. Olen usein juuri se hauskin saatana. En muuten tietäisi tästä mitään. Minä olen heikoin. Minä olen juuri se, joka yrittää pelastaa ryhmän avulla itseni ja jonka ryhmä pyytää apuun pelastakseen itsensä.

Minä kerron vitsin.

V.


Et näköjään kysynyt viestissäsi mitään. Ei siksi pysty kunnolla vastaamaan, vaikka tiedän kyllä mistä on kysymys.

Vaari
Seuraa 
Viestejä3330
Liittynyt22.3.2005
anomalia
Et näköjään kysynyt viestissäsi mitään.

En.

V.

"Jos sanon olevani väärässä siinä että Jumala on olemassa, väitän samalla Jumalan olevan väärässä, mitä hän taas ei voi olla. Olen siis oikeassa m.o.t." (LivingHeart)

Vierailija
Vaari
anomalia
Et näköjään kysynyt viestissäsi mitään.

En.

Tämä vastaus ei siis tule kysymykseen.

Kuvaamasi ilmiö johtuu peilisoluista.

Vaari
Seuraa 
Viestejä3330
Liittynyt22.3.2005
anomalia
Kuvaamasi ilmiö johtuu peilisoluista.

Peilisolut voivat olla merkittävä tekijä, mutta se johtaa ikävään tulkintaan siitä että nekin voivat olla väärässä, että empatialla voi olla rapauttaviakin vaikutuksia.

Itse pitäisin siinä tapauksessa arvokkaana pyrkimystä saada peilisolutkin egon palvelukseen.

V.

Tuon kirjoittamisen jälkeen. Edit. On vielä jatkettava, että ryhmän pysähtyneisyydelle on takuuvarmasti tilauksensa. Siinä peilisolut, jos vastaavat tästä, tekevät hyvää.

Joidenkin ryhmien ainot tehtävä onkin lakata olemasta, itse asiassa useimpien. Olisi tyhmää osata pysäyttää se.

Noloksi nauru muuttuu ryhmässä, joka edellisessä kalvossa juuri korosti hyvää yhteishenkeään ja teki jonkin itseään koskevan päätöksen siitä huumaantuneena.

Työelämässä on rivoimmat paikat tämän naurun kantamalla.

"Jos sanon olevani väärässä siinä että Jumala on olemassa, väitän samalla Jumalan olevan väärässä, mitä hän taas ei voi olla. Olen siis oikeassa m.o.t." (LivingHeart)

Vaari
Seuraa 
Viestejä3330
Liittynyt22.3.2005
sigfrid
Ryhmänaurua on monenlaista, hauskaa naurua tai ryhmän pelkoja peittelevää naurua

Jos jotain kysyä pitää, niin: onko?

Tapahtumien sattumasta yhteen tulleessa ryhmässä, niin onko siinä koskaan muuta kuin pelkoja peittävää naurua?

Onko pelolla hauskan nimi? Sitäkin voisi kysyä.

V.

"Jos sanon olevani väärässä siinä että Jumala on olemassa, väitän samalla Jumalan olevan väärässä, mitä hän taas ei voi olla. Olen siis oikeassa m.o.t." (LivingHeart)

Vaari
Seuraa 
Viestejä3330
Liittynyt22.3.2005

Esimerkki ryhmässä nauramisesta, missä ei pelko välity vaikkei se siinäkään ole aivan pois suljettua, on onnistunutta komediaa seuraava elokuvateatterin yleisö, tai stand up -koomikolle naurava, maksanut ravintolayleisö. Jälkimmäinen voi joskus olla tosin hiuksia nostattavaa sekin.

Niissä nauru on erilaista ja ne kumoavat väitteen, että kaikki kollektiivinen nauru on itsesuojelua.

Ne ovat kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilaisia ryhmiä. Jos työryhmä tai tupakkakoppiin kertynyt joukko ihmisiä tulee yhteen ja toimii samalla dynamiikalla roolijakoineen, on aihe pelkoon aivan rationaalista.

Olen asiani sanonut. Antaa tämän nyt painua Tiede.fi arkistoon.

V.

"Jos sanon olevani väärässä siinä että Jumala on olemassa, väitän samalla Jumalan olevan väärässä, mitä hän taas ei voi olla. Olen siis oikeassa m.o.t." (LivingHeart)

Uusimmat

Suosituimmat