Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008

Rakas päiväkirja,                                                      Heinäkuun 7. pnä Herran wuonna 1907

Vaikka hankala minulla tätä edelleenkään on rakkaaksi nimittää. Mutta maisterin mukaan se on tyyli päiväkirjoissa. Ja ihan hyvinhän tämä sujuu, nyt kun on tottunut. Jollain tavalla olen oppinut jopa odottamaan tätä rauhallista hetkeä, jolloin saan paneutua omiin ajatuksiini.

Mutta kylläpä on Suomi iso maa! Tämän maan mittaamiseen ei kyllä meidän vuosikurssimme yksin pysty, enemmän väkeä tarvitaan. Matka Helsingistä tänne Kemijärvelle kesti monta päivää ja välillä minusta tuntui, ettei se koskaan lopu. Vaikka matkustaminen onkin työlästä, niin silti mie en valita. Onhan tuo melkoinen etuoikeus saada käydä koulua Helsingissä. Ilman Alma-tätiä ja Klaus-setää se tuskin olisi mahdollista, suuri kiitos heille kortteerista! Alma-täti jopa sanoi, että tulen kuin tilauksesta. Hänellä on ollut niin raskasta pitää isoa taloa yksin kun Klaus-setä joutuu olemaan niin pitkiä aikoja merillä.

Mukavaahan tuo on, kaupunkilaiselämä. Kävimme kurssikavereiden kanssa oikein kahvilassa kahvilla ennen minun lähtöäni tänne. Tyyristähän tuo oli, mutta kai sitä voi syntymäpäivänsä kunniaksi vähän tuhlata. Ei sitä joka vuosi sentään 22 vuotta täytetä. Kaipa mie alan tuntea olevani aikuinen pikku hiljaa. Mutta vaikka kaupungissa on ihan mukavaa, niin silti mie mieluummin olen täällä vähän ylempänä. Kaupungin humu alkaa pikku hiljaa väsyttää, hevoskärryjä ja tsaarin sotilaita kaikki paikat täynnä. Lisäksi autoja näkee nykyään jo melkein päivittäin. Täällä on sen sijaan tilaa hengittää. Jotenkin tuntuu, että nuo kevään tentit vei minulta kaikki voimat. Mukavaa päästä käymään pitkästä aikaa kotona. Äiti tietenkin herahti kyyneliin kun näki minun tulevan, vaikka tiesikin. Kirjoitinhan mie sille ahkerasti, mutta totta kai äiti oli pettynyt kun en jouluksikaan päässyt kotiin.

Täällä kotona ei asiat ole ollenkaan hyvin. Martti on äkäinen kuin Kemppaisen pässi. Ymmärtäähän tuon, paljon on huolia silläkin. Mutta ei sen silti tarvitsisi kaikille tiuskia. Joka asiasta se keksii nykyään huomautella. Siitäkin kehtasi nälviä kun kävin Vilhon kanssa ongella eilen. Kuulemma tähdellisempääkin tekemistä olisi kuin päivät pitkät siimoja liottaa. Ei sille auttanut sanoa, että sateella kala syö hyvin. Tämä jatkuva sadehan sitä eritoten piinaa. Huolehtii, että kohta ei päästä heinälle ollenkaan kun aina vaan sataa. Eikä se usko kun Iita sille sanoo, että ensi viikolla poutaantuu. Kuka nyt ruotiämmää kuuntelisi. Mutta kyllä mie uskon että Iita tämän tietää, on hän niin monta kesää jo nähnyt. Kuulemma Marian etsikkopäivänä jos sataa, niin se sade kestää viikon. Kyllä mie uskon että niin se on kuin Iita sanoo. Ja sitäpaitsi Marketan päiväänkin on vielä yli viikko.

Pari päivää sitten Martti keksi, että on hyvä että sataa. Isä saa aikaa parantua ja pääsee heinälle sitten kun sade lakkaa. Martti vielä uskoo, että isä tervehtyy. Ei halua nähdä tosiasioita. Isä on maannut kamarissa alkutalvesta asti ja kevään mittaan yskinyt vertakin. Keuhkotauti sillä on, mutta Martti luulee edelleen, että isä vielä paranee. Äiti on yrittänyt Martille kautta rantain vihjailla että valmistautuu. Isä tuskin näkee enää seuraavaa teurastusta ja Martista tulee isäntä taloon. Mutta Martti ei ota asiaa kuuleviin korviinsa. Tosin luulen, että Martti kyllä tietää asian oikean laidan mutta ei halua myöntää sitä itselleen. Kai sitä vastuu pelottaa. Ihan suotta, käytännössähän se on ollut Martti joka tämän talon asiat on hoitanut jo monta vuotta kun isä on ollut heikkona.

Kyllä tässä hoitamista riittääkin! Pitäjän suurin talo sentään. Tiedä vaikka olisi koko Lapin suurin talo... Kun vaan ei Martti suututtaisi tiuskimisellaan renkejä ja piikoja. Mistä sitten apua saadaan jos huono maine leviää. Mie varovasti Pentille koitin sanoa, että yrittää ymmärtää Marttia ja puhuu siitä hyvää muullekin väelle. Jotenkin minulle jäi sellainen olo, että Pentti ei ole millänsäkään. Hänkin ymmärtää miten rankkaa Martilla nyt on. Kaiken hyvän lisäksi äiti meni eilen päästämään suustaan, että Aamu on mennyt umpeen. Talon paras lypsylehmä ja ummessa keskellä kesää. Saa nähdä mitä siitäkin tulee. Martti keksi tietenkin heti, että koko karjaan on leviämässä jokin kuolettava tauti ja nyt se murehtii kaiken lisäksi myös lehmiä. Voi että kun olisi äiti saanut pidettyä tiedon itsellään! Eihän tuo yksi lehmä vielä isossa karjassa, olkoonkin paras lypsäjä.

Yhdessä asiassa Martti meni kuitenkin mielestäni liian pitkälle. Tänään kirkkomatkalla pois päin tultaessa se alkoi vihjailla, että kyllä hänellekin helppo kaupunkilaiselämä kelpaisi. Että ei tarvitsisi muuta kuin istua ja lukea. Ei kuulemma ole halpaa hupia elättää yhtä työmiestä kaupunkiin. Mie jotenkin menetin hermoni kun toinen ei ymmärrä, että ei se ole helppoa elää toisella puolen maata vieraiden nurkissa, niin rakkaita kuin Alma-täti ja Klaus-setä ovatkin. Ihan työstä se käy koulun käyntikin, rankkaa puurtamista. Mie Martille aika rumaan äänesävyyn tiuskasin että myy sitten metsää jos on raha tiukassa! Kai minullakin oikeus isänperintöön on. Martti on saamassa tästä ison talon itselleen, luulisi varoja riittävän minulle, Annalle, Vuokolle, Juulille, Vilholle ja Jaakolle myös. Olisi se isä päästänyt Martinkin oppiin jos vain Martti itse olisi halunnut. Kyllä mie tiedän, että Vilho olisi ihan mielellään ruennut isännäksi.

Voi että miten mie toivon, että se maisterin lupailema työpaikka toteutuisi! Pääsisisin minäkin tienestiin, alkaisin saada omaa rahaa ja Marttikin voisi rauhoittua kun ei tarvitse minua enää elättää. Ensi vuonna kuulemma samaan aikaan kun meidän koulumme uudistuu, Polyteknillinen Opistomme muuttuu oikein Suomen Teknilliseksi Korkeakouluksi, alkaa suuri kartoitushanke täällä pohjoisessa. Maisteri kertoi, että lopultakin aletaan panna koko Suomi kartalle Lappia myöten. Kajaani-Kemijärvi-Tornio kolmioketjua aletaan lopultakin mitata joko ensi vuonna tai sitä seuraavana. Joka tapauksessa minulla on mahdollisuus päästä mukaan tuohon kartoitukseen, vaikka opintoni eivät ihan valmiit vielä olekaan. Kuulemma minulla on tarvittavaa tuntemusta paikallisista olosuhteista. Se on kyllä totta, olenhan minä ikäni tuota kairaa kolunnut. Harva maanmittari haluaa tulla näin pohjoiseen, tänne on kuulemma pitkä matka. Mutta voi mikä onni se minulle olisikaan jos työpaikka löytyisi täältä melkein omalta tanhualta!

Ja olisihan siinä työpaikassa sekin puoli, että... Kehtaako tätä oikein tunnustaakaan, edes omalle päiväkirjalle. Nimittäin heti kun mie saan työpaikan ja pääsen tienestiin, niin mie meinaan kosia Marjaa! Näin mie olen ajatellut jo muutaman vuoden, mutta lopullisesti mie päätin tämän vasta tänä kesänä. Ollaanhan me yritetty toisillemme kirjoitella, mutta vähiin on jäänyt, kun kummallakin on ollut kiireitä omien opintojensa kanssa. Mutta kun mie nyt tulin tänne Kemijärvelle, Marja oli tullut jo muutama päivä aikaisemmin Kajaanin seminaarista, ja näin sen juttelevan sillalla Martin kanssa niin päätin että Martille mie en Marjaa anna. En varmalla anna ja jos mie en kohta kosi niin Martti vielä nappaa sen!

Paljon parempi mies mie Marjalle olisin kuin Martti. Onhan Martilla tosin iso talo melkein omana ja ihan hyväluontoinen mies se on lopulta, viime aikaisesta tiuskimisesta huolimatta, mutta silti mie olisin parempi. Martti ei nimittäin ikinä antaisi Marjan käydä töissä lapsia opettamassa. Emäntä siitä pitäisi tulla. Minua ei haittaisi vaikka Marja opettaisi. Ainakin aluksi se olisi hyväkin asia, koska varmasti minun palkkani tulee olemaan aluksi aika pieni. Sitä paitsi Marja niin tykkää pienistä lapsista, että pitää sen saada niiden kanssa olla, eritoten ennen kuin saa omia. Varmasti se sitten haluaa jäädä lasten kanssa kotiin ja siihen mennessä minun pitää olla hyvässä tienestissä. Että voi olla ihan hyväkin jos muutamaan ensimmäiseen vuoteen ei lapsia siunaannnu. Vaikka Jumalahan niistä asioista päättää emmekä me.

Mie en muista koskaan tykänneeni kenestäkään muusta kuin Marjasta. Mie ihastuin siihen jo pikku poikana kun Marja kävi meillä joskus tyttöjä ja Jaakkoa hoitamassa kun äitillä oli Rovaniemellä käyntiä tai muuta. Sen mie muistan vieläkin kun mie näin Marjan hiukset auki ensimmäistä kertaa. Henki oikein salpautui ja meinaa salpaantua vieläkin kun sitä muistelee. Eihän se näky ollut minun silmilleni tarkoitettu, mutta näin mie ne kuitenkin. Miten ne voikaan olla niin vaaleat ja aurinko osui niihin niin kauniisti! Näin meidän kesken voin tässä tunnustaa, että olen mie nähnyt ne pari kertaa auki senkin jälkeen, mutta siitä mie en kirjota enempää, en edes tähän.

On maanmittarina olemisessa sitten sekin hyvä puoli, että voisimme asua siellä mistä Marja saa opettajan paikan. Minun pitää kuitenkin kulkea maita ja mantuja niin ei ole niin väliä sillä missä asumme, ainakaan aluksi. Marja silloin tällöin haaveilee, miten se haluaisi asua kaupungissa joskus maailmassa. Ehkä minä joskus saan viran konttorista ja pääsemme muuttamaan Rovaniemelle. Ehkä peräti Ouluun asti, mutta ennen sitä minun kyllä pitää saada olla ulkona. Ei minun luonnollani missään konttorissa istuskella papereita siirtelemässä, ei ainakaan vielä. Marja kyllä sanoo, että kun olen muutaman vuoden rämpinyt soita mäkäröitten syötävänä niin konttorivirka alkaa kummasti houkuttaa. Voi olla oikeassa. Aika viisas se on ja usein oikeassa. Ainakin mitä minuun tulee. Monesti se tietää mitä mie aion ennen kuin mie itse edes tiedän.

Mutta mitähän ne tytöt tuolla remuaa? Olisivat hiljempaa että isä saa levätä. Se väsyy nykyään ihan pienestäkin. Edes lehteä se ei jaksa enää lukea, onneksi tytöt lukevat sille vuoron perään. Jaakkoakin yrittivät istuttaa vuoteen ääreen isälle lukemaan, mutta eihän siitä mitään tullut. Kyllä Jaakko lukea osaa, mikä jottei, nokkela poika. Mutta miten sitä kesäpäivänä tuon ikäistä sisällä istuttaa? Ei mitenkään. Kirkon jälkeen ne naapurin Antin kanssa johonkin katosivat, tuossa iässä ei pieni sade saa pysymään sisällä. Mutta varmasti se ruoka-aikaan muistaa taas ilmestyä. Mitähän sitä siitäkin tulee, lukumieheksi ei tuolla luonteella Jaakosta ole. Mutta kaipa se hänellekin sija tässä maailmassa löytyy, huolissaan kukaan meistä ei hänestä ole. Kuten sanottu niin nokkela poika se on vaikkakin vähän villi.

Aamulla Juuli nosti taas saman mekkalan kuin eilen saunan jälkeen. Anna ja Vuokko tulivat aitasta aamiaiselle ja Juuli alkoi heti kärttää äitiltä lupaa muuttaa myös kesäksi aittaan. Mutta eihän äiti Juulia aittaan päästä, ei vielä pariin kesään. Herttaisesti Juuli kuitenkin punastui ja lopetti kun Vilho sitä kiusoitteli, että eihän sillä ole vielä edes kapioita esitellä. Tilanne rauhoittui kun äiti lupasi, että syksyllä he alkavat ommella Juulillekin. Kamalaa miten aika rientää, tuntuu että siitä ei ole kuin pari kesää kun Juuli vielä nuohosi nukkejensa kanssa. Nyt siitä on hyvää vauhtia kasvamassa nätti neito. Siinä on Martilla sitten vahtiminen kunhan se aika koittaa että Juulikin pääsee aittaan.

Juulin tulevaisuudesta ei kyllä tarvitse olla huolissaan, kuten ei muidenkaan tyttöjen. Navetassa se viihtyy vaikka koko päivän. Eilen ihmeteltiin että missä se on kun ei puoliselle kuulu. Lopulta mie läksin etsimään ja tallin ylisillä se istui kuurona ja sokeana tälle maailmalle. Miiru on saanut pentuja ja Juuli istui melkein haltioituneena kissanpoika sylissään. Mie en halua olla kotona silloin kun sille selviää, että ei me voida kaikkia kuutta pentua pitää...

Mutta kai minun nyt pitää alkaa lopettelemaan. Tytökään eivät enää mekasta, taisivat mennä jo aittaan. Ehdin vielä lukea vähän aikaa. Aamulla on aikainen nousu, aiomme Vilhon kanssa terottaa kaikki viikatteet ja tehdä muutaman uuden haravan. Päästän sitten heti heinälle kun sade lopulta lakkaa. Päätimme Vilhon kanssa, että teemme ahkerasti töitä koko päivän niin Martti ei pääse nälvimään jos illalla menemme taas ongelle. Kyllä mie olen jo aika väsynyt, mutta pakko minun on vielä lukea vähän aikaa. Vuokko oli saanut jostain käsiinsä uuden kirjan, jonka hän ystävällisesti lainasi minulle. Metka nimi tällä kirjalla on: Tuomas Vitikka. Joku Leino tämän on näköjään kirjoittanut. Vuokko sanoi, että tämä oli ihan hyvä esikoisteokseksi. Kirjoittajalla on kuulemma lahjoja. Katsotaan nyt.

Hyvää yötä, rakas päiväkirja!

Hämmentää.

Kommentit (10)

Sepi
Seuraa 
Viestejä3265
Liittynyt16.3.2005

Kiitos hyvästä tekstistä; kenen kirjoittama?

Luin lähes puoleen väliin, ennenkuin havaitsin kirjoittajan mieheksi! Mietin syytä tähän, ja ensimmäinen syy taisi olla se, että aivan ensiksi luulin Vatkainta kirjoittajaksi - vaikka huomasin kyllä alun päiväyksen. Toiseksi naiseen viittasi jotenkin aloitus "Rakas päiväkirja!"

Kun sitten huomasin erehdykseni, olin hämilläni ja tunsin itseni hieman höhläksi...

Lopun lause: "Joku Leino tämän on näköjään kirjoittanut. Vuokko sanoi, että tämä oli ihan hyvä esikoisteokseksi. Kirjoittajalla on kuulemma lahjoja. Katsotaan nyt."

jotenkin poikkeaa muusta tyylistä?

Vaihdokas
Seuraa 
Viestejä2332
Liittynyt13.9.2013

Emmä osaa vastata näin hienoihin kysymyksiin. Mutta siis kuitenkin minusta arki on kamalan kiehtovaa. Arjen psykologia ja sosiaalipsykologia esimerkiksi. Ihan se, että miten ihmiset kokevat arkensa, miten päätöksiä tehdään, kuinka jonkun ihmisen elämästä muodostuu sellainen kuin muodostuu ja kuinka ihminen itse näkee elämänsä. 

Arkeenhan ei pelkästään kuulu tasapaksua tylsyyttä, vaan toisinaan isojakin muutoksia ja suuria tapahtumia. Ainakin yksilön mittakaavassa. Ja toisaalta ne pienetkin vivahteet ovat mielestäni kiinnostavia. Vaikka se, kun Vatkain stressaa että mitä ruokatarpeita ostaisi kaupasta.

Jos joku joutuisi opettamaan minulle historiaa, hänen kannattaisi lähteä juuri tavallisen ihmisen arjesta käsin. Merkittävät maailmanhistorian tapahtumat saavat myös kokemuksellisen merkityksen, kun kerrotaan, kuinka ne vaikuttivat ihmisten elämään. Niin kuin esimerkiksi, kun lapsena luki Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan tai Hiroshiman kukat, tulivat nuo niiden kuvaamat historian tapahtumat aivan toisella tavalla todellisiksi kuin historiantunneilla. Ylipäänsä ihmiset eivät pysty samaistumaan massojen, vaan yksittäisten ihmisten kokemuksiin. 

Tuosta ylläolevasta kirjoituksesta tykkäsin. Tuo on juuri sitä, mitä yritin selittää.

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008
Sepi

Kiitos hyvästä tekstistä; kenen kirjoittama?

Itseni Tuo oli yks koulutehtävä, jota varten kirjotin tuon.

Vaihdokas
Emmä osaa vastata näin hienoihin kysymyksiin. Mutta siis kuitenkin minusta arki on kamalan kiehtovaa. Arjen psykologia ja sosiaalipsykologia esimerkiksi. Ihan se, että miten ihmiset kokevat arkensa, miten päätöksiä tehdään, kuinka jonkun ihmisen elämästä muodostuu sellainen kuin muodostuu ja kuinka ihminen itse näkee elämänsä.

Tämä on kyllä mielenkiintoista.

Vaihdokas
Jos joku joutuisi opettamaan minulle historiaa, hänen kannattaisi lähteä juuri tavallisen ihmisen arjesta käsin. Merkittävät maailmanhistorian tapahtumat saavat myös kokemuksellisen merkityksen, kun kerrotaan, kuinka ne vaikuttivat ihmisten elämään. Niin kuin esimerkiksi, kun lapsena luki Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan tai Hiroshiman kukat, tulivat nuo niiden kuvaamat historian tapahtumat aivan toisella tavalla todellisiksi kuin historiantunneilla. Ylipäänsä ihmiset eivät pysty samaistumaan massojen, vaan yksittäisten ihmisten kokemuksiin.

Itseäkin kiinnostaa ne mikrohistorialliset ilmiöt siellä suurten tapahtumien taustalla. Niinku just joku sota. Ihmisethän siellä sotii ja kaikkia ihmiskohtaloita sitä on, niin rintamalla kuin kotirintamallakin. Ehkä se on se kokemushistoria, joka kiehtoo. Ja mentaliteettien historia. Ja sekin on mielenkiintoista, kun joku selittää, että millaista se oli olla heinäpellolla. Ei ne työt sinällään, vaan se tunnelma kun laitettiin puhtaat vaatteet, oli kuuma, heinä kutitti ja tavattiin muuta kylän väkeä jne. Että kun on jokin ilmiö, vaikka kyläkaupassa käynti 1930-luvulta. Niin miltä se tuntu mennä sinne ostoksille verrattuna siihen että miltä minusta tuntuu mennä kyläkauppaan tänään. Tai 1980-luvulla.

 

Tuosta ylläolevasta kirjoituksesta tykkäsin. Tuo on juuri sitä, mitä yritin selittää.

[/quote]

Hämmentää.

syytinki
Seuraa 
Viestejä9287
Liittynyt18.8.2008
Vatkain
Sepi

Kiitos hyvästä tekstistä; kenen kirjoittama?

Itseni Tuo oli yks koulutehtävä, jota varten kirjotin tuon.

Ilmankos. Vähän tekstiä oudostelin.

Vuosiluku teki ristiriidan. Jäin miettimään eikö ole aitoa tekstiä vai onko joku "suomentanut" vanhaa kieltä ja jättänyt mausteeksi joitain vanhahtavia muotoja.

 

Raspu
Seuraa 
Viestejä13878
Liittynyt12.7.2010

Hyvä teksti tuo oli. Miltä tuntu matkata ajassa taaksepäin?
Päiväkirjaan olis kyllä piisannu hieman lyhyempi.

Miten rakensit?
Otitko otteita elävästä elämästä (omia tai jonkun toisen) ja sijoittelit hiukka toiseen ympäristöön?
Vai rustasitko kaiken mielikuvituksesta?

Mielenkiintonen harjotus kaikkiaan. Kiinostaa kuinka synnytit.

You have to die few times before you really can live.
- Charles Bukowski

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008
SamikoKu

Hyvä teksti tuo oli. Miltä tuntu matkata ajassa taaksepäin?
Päiväkirjaan olis kyllä piisannu hieman lyhyempi.

Ei piisannu koska opettaja.

SamikoKu
Miten rakensit?
Otitko otteita elävästä elämästä (omia tai jonkun toisen) ja sijoittelit hiukka toiseen ympäristöön?
Vai rustasitko kaiken mielikuvituksesta?

Mielenkiintonen harjotus kaikkiaan. Kiinostaa kuinka synnytit.

Sain tehtävänannon joskus tammikuussa. Valittavana oli neljä tyyppiä ja neljä päivämäärää. Jostain syystä tuo alkoi puhumaan minulle. Ohjeena oli, että ei kannata aloittaa kirjoittamista liian aikaisin, joten kärvistelin ajatuksen kanssa puoltoista kuukautta. Makustelin aihetta. Poimin pieniä yksityiskohtia sieltä täältä. Lopulta tuo kirjoitti itsensä ulos minusta. Ihan omasta päästä tuo on, joitain yksityiskohtia olen tarkistanut että pitävät paikkansa. Mulla yleensäkin on niin, että jos maltan odottaa vähän aikaa kirjoittamisen aloituksen kanssa, niin tarina tulee ulos itsestään. Sen verran tuossa olen hätäillyt, että en ole oikolukenut kuin kerran, joten kirjoitusvirheitä saattaa olla ja joitain lauseita olisi voinut hioa.

Hämmentää.

Suosituimmat

Uusimmat

Uusimmat

Suosituimmat