Seuraa 
Viestejä460

Kuten tunnettua yleensä suurten muutosten ja käänteinen aikana tapahtuu osin huomaamatta suuri ideologinen käänne kansallisessa itseymmärräyksessä. Vuosi 1991 lienee vedenjakaja Suomessa sillä juuri tuolloin alkoi Suomessa historian uustulkinta eteenkin viime sodista ja sitä seuranneesta ns. "suomettumisen" ajasta.

Tiivistäen ja hieman kärjistäen uusi tulkinta lähti siitä että ns. torjuntavoitot kesällä 1944 pelastivat Suomen vaikka tätä käsitystä on syytä hieman epäillä. Historiallinen totuushan on se että Suomelle neuvoteltiin (saneltiin?) rauhanehdot Moskovassa, maahan tuli liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomissia, eräitä persoonia asetettiin oikeuteen ja melkoinen joukko joutui myös vankeuteen. Sen päälle sotakorvaukset. Ja edelleen. Melkein tykinkantaman päässä Helsingin Senaatintorilta sijaitsi 11 vuoden aikana Neuvostoliiton sotilastukikohta varmistamassa sitä että Suomi nyt varmasti sitten hoitaa Moskovan sopimuksen velvoitteensa.

Aikamoinen torjuntavoitto siis. Mutta ei syytä vitsailuun. Ydin on tietysti siinä että ns. torjuntavoitot ovat kiistaton sotahistoriallinen fakta. Mutta ne ovat sittenkin vain osatotuus eikä edes se ensisijainen. Voi nimittäin olla niin että suomalaisilta historian uustulkitsijoilta on jäänyt havaitsematta eräs tärkeä Kremlin motiivi: itänaapuri tarvitsi ehjää, ei tuhottua Suomea koska Suomelle oli varattu oma merkittävä roolinsa. Nimittäin se ettei Suomesta saa nyt kertakaikkiaan tulla Neuvostoliitto/Venäjän vastaisen liittoutuman joukkojenkeskitysalue. Eli toisin sanoen: SUOMEN ITSENÄISYYS TOSIASIASSA PANTIIN PALVELEMAAN VENÄJÄN ETUA. Stalinin passiivisuus eli haluttomuus todella puristaa suomalaisia kurkusta v. 1945-53 mietityttää tutkijoita yhä.

Mikä on siis nuoren sukupolven käsitys ja millä tavalla torjuntavoittomytologia näkyy tämän päivän ulko- ja turvallisuuspolitikkassa? Voisiko torjuntavoittomytologian kääntää positiivisemmaksi ajatteluksi esim niin että Suomi hankki paitsi taistelulla mutta ennenkaikkea kääntämällä kelkkansa ja tekemällä hyvän sään aikaan rauhan positiivista pääomaa Venäjän suunnalla jota ei nyt pitäisi hukata. Sodassa ankarasti taistellut mutta tappion lopulta tunnustanut maa nähdään Venäjällä potentiaalisena kunnioittavana tapauksena huolehtimassa omasta alueestaan? Vai tehdäänkö sitten se toinen valinta ja samaistetaan Osasto Kuhlmey Natoon - ja joudutaan sitten kovien tosiasioiden eteen myöhemmin?

“Science is the belief in the ignorance of the experts” – Richard Feynman

Kommentit (2)

mikappi
Seuraa 
Viestejä5

Jos palataan nykyaikaan: Venäjä ei tietenkään halua Naton laajentuvan Suomen alueelle. Tässä nyt vain keikutaan sillä rajalla, että miten aggressiivinen Venäjän kannattaa olla. Liika sapelinkalistelu voi ajaa Suomen Natoon, mutta pieni pelkokerroin taas voi pitää Suomen pois Natosta, pienen maan yrittäessä olla ärsyttämästä isompaa karhua.

 

Armeijaansa Venäjä tuskin tänne vyöryttää, se tulisi liian kalliiksi vaikka Suomi ei Natossa olisikaan. Siitä seuraisi vain loppumaton sissisota. Suomen miehitys varmasti kävisi suhteellisen nopeasti jos Venäjä näin haluaisi.

 

 

Jodi
Seuraa 
Viestejä2187

Asiassa ratkaisee sodanjohdon ymmärrys mitä sodalla voittaa. Ukrainassa se on luonnonvarojen hallinta. Suomessa ei ole fossiilisia varantoja eikä putkireittiä eikä venäläisiä tarpeeksi pohjustaa hyökkäystä. Historia,linen taakka vaikuttaa sekin. Suomi oli ainoa miehityksen välttänyt ja rauhantekoon saakka taistellut kansa. Stallarien suosikkiteema on väittää suomen sotia vain leningradin sotilaspiirin harjoitteluksi, on outo valtavien resurssitappiot huomioiden.

Mutta tässä oli mies, jolta puuttui aivoista yli puolet, ja kaikki oli normaalisti. Miehen ÄO oli 75, eli normaalin alarajoilla. Hän työskenteli valtion virkamiehenä, oli naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta. -Jani Kaaro

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat