Satunnainen haaveri tuo pelon...

Seuraa 
Viestejä3164
Liittynyt16.3.2005

ja pelko rajoittaa elämää, nakertaa nautintoa kuin sakaali haaskaa! Erona tässä vertauksessa on vain se, ettei pelko mielly mielekkääksi vain silkaksi oman mielen erään osan keinoksi kiusata muuta osaa mielestä ja kehosta ja riistää siltä endorfiineja!
Onnettomuus on usein monen samanaikaisesti toteutuvan osatekijän summa, onnettoman ketjun pää. Vaikka turman kokenut tietää tämän järjin, niin pelko jää silti. Ehkä tuolla kammojäämällä on jokin yksilön selviytymistä tukeva merkitys, jota en nyt täysin pysty hahmottamaan. Välttämiskäyttäytyminenhän saattaa johtaa yksilön jopa hankaluuksiin, jos se liittyy esimerkiksi työtehtäviin...

Kommentit (7)

Vierailija

Ehdollistumisreaktiostahan on kyse mutta se voi mennä äärimmäisyyksiin joko siksi että
a.) kokijalla käy huono flaxi niin että jokin kurja tapahtuu tosi usein tai sit
b.) yksittäinen kokemus on liian raju sietokykyn nähden
b.) on joku henkilökohtainen yliherkkyys reagoida liian voimakkaasti.
- - -
a.) sota vois olla syy.
b.) vaikka pikkulapsena seksuaalinen hyväksikäyttö, tjms.
c.) esmes aistivammaisuus joka altistaa..

Kaikki tilanteet missä ihminen on suojaton, missä ei voi puolustautua ja asioita vaan tapahtuu ja jos vielä niin ettei kukaan oinen ihminen ole tukena tai auta, se voi voimistaa avuttomuuden tunnetta ja vakavoitaa traumaa.

Just siks korostetaan sitä että pikkulapsen ensimmäiset elinvuodet on niin valtavan tärkeitä just siten että pitäis olla edes yksi luotettava turvallinen aikuiskontakti joka tukee ja auttaa yli kurjista tapahtumista. Sillä ei ole välilä kuka se ihminen on kunhan se on luotettava, terve, ehjäpäinen aikuinen.

Ne jotka nyt on kaikkein vanhimpia väestöstä, he on sota-ajan lapsia ja suuret ikäluokat on heidän tarumojensa uhreja ja usein vielä niin että sisarukset hoiti toisiaan. Aikuisista ollut pulaa.
Liekö nuorempi sukupolvi terveempää vai onko joka ajalla omat erilaiset ongelmansa?
Onko niitä aikuisia koskaan oikeesti tarpeeks?
Kunhan kyselen.. ei noihin liity vastauksia eikä syytöksiä.. (tiedoksi traumaattisille..)

Vierailija

Jokin aika sitten luin tutkimustuloksen, että pelaamalla Tetristä kuuden tunnin sisällä traumaattisesta tilanteesta, lievenevät traumasta seuraavat oireet. Trauman jälkeen kertaamme tapahtumia yhä uudelleen ja uudelleen, mutta pakottamalla keskittyminen johonkin toisaalle, esim. Tetrikseen tai muuhun peliin, häiritään tätä mieleenpainamisprosessia ja vaikutukset jäävät lievemmiksi.

Olisihan se toki erikoista, mikäli esim. onnettomuudesta selvinneille annettaisiin pelikonsoli käteen ja käskettäisiin pelata pelejä seuraavan kuuden tunnin aikana niin paljon kuin mahdollista.

Tutkimus tukee kuitenkin käsitystä, että ns. jälkipuinnista saattaa olla jopa haittaa. Jälkipuinnissa tapahtuvan onnettomuuden ja siihen liittyvien tunteiden järjestelmällisen ja perusteellisen puimisen voisi olettaa edistävän mieleenpainamisprosessia, jota tulisi siis päinvastoin häiritä.

Vierailija
Piru Naiseksi
ja pelko rajoittaa elämää, nakertaa nautintoa kuin sakaali haaskaa! Erona tässä vertauksessa on vain se, ettei pelko mielly mielekkääksi vain silkaksi oman mielen erään osan keinoksi kiusata muuta osaa mielestä ja kehosta ja riistää siltä endorfiineja!
Onnettomuus on usein monen samanaikaisesti toteutuvan osatekijän summa, onnettoman ketjun pää. Vaikka turman kokenut tietää tämän järjin, niin pelko jää silti. Ehkä tuolla kammojäämällä on jokin yksilön selviytymistä tukeva merkitys, jota en nyt täysin pysty hahmottamaan. Välttämiskäyttäytyminenhän saattaa johtaa yksilön jopa hankaluuksiin, jos se liittyy esimerkiksi työtehtäviin...



Naulan kantaan, osamieli kiusaa loppumieltä ja ihan turha kenenkään vedota järkiseikkoihin kun pelko riehuu valtoimeen.

Olen ollut hukkua pariin kertaan, toisella kerralla sen vuoksi että irti reuhottanut koira sotki järvessä päälleni. Olen ollut jäädä pari kertaa auton alle, inssiajossa olin tilanteessa jossa olisi saattanut tulla vainaita ilman inssin ripeää toimintaa. Raiskatuksi tuleminenkin on ollut lähellä ainakin kerran. Sitähän en nimittäin tiedä onko ollut useammankin kerran mutta jäänyt vain ajatuksen asteelle miesten päissä. Tapasin eräänkin kerran jonkun ranskalaisen miehen omassa kodissani ja hän ihmetteli miten kummassa uskallan päästää ventovieraan kotiini. Olin siihen aikaan ilmeisesti vielä niin naivi että en tullut ajatelleeksi että keskellä päivää selvin päin kun kutsuu miehen kotiinsa niin se tarkoittaisi miehen mielestä että seksiäkin seuraa? (Ei seurannut. Kun ei kolahda niin ei kolahda!)

Järvessä pelkään syviä kohtia ja tulen aggressiiviseksi jos joku tulee lähellekään hääräämään ja riehumaan. Epämääräisen näköisenä pyörivät irtomiehet ja miesjoukot pelottavat. Liikenne saa paniikin partaalle, varsinkin jos siihen liittyy kirskuvia ja äkillisiä kovia ääniä.

Ja jos joku tulee selittelemään ja vähättelemään pois minun pelkoni, hän ei saa kuin riidan aikaiseksi. En tiedä varmuudella pahentaako pelkojani se ettei yhdessäkään vakavammassa tilanteessa ikinä kukaan tukenut tai lohduttanut mitenkään jälkikäteenkään, saati paikan päällä. Itse uskon niin. En minä jaksa mitään perkeleen Kollaa kestää -meininkiä niin että aina kun hätä on suurin niin apukin on kauimpana. Lapsena hukkumaisillani ollessani toki serkkuni kiskoi järvestä ylös, mutta siinä se sitten oli kaikki mitä asian suhteen tehtiin. Ei puhuttu, ei käsitelty. En tiedä saiko äitini edes tietää koko asiasta. Kai se oli niin suuri häpeä tuokin, kai minunkin pitäisi sitä vielä hävetä että olin niin "tyhmä" etten osannut uida ja meinasin hukkua kävellessäni järvessä vahingossa liian syvälle.

Mutta mitä sitten tekisi ihmisiä kohtaan tuntemalleen epäluuloisuudelle ja vihamielisyydelle, kun on jo oppinut oikein perusteellisesti että kukaan ei välitä eikä piittaa? Senkään bussin kuski joka tönäisi minut bussillaan katuun ei edes kysynyt että kävikö pahasti. Jos pyörä olisi kulkenut päältäni eikä olisi jäänyt vain pikku hipaisuksi, niin olisiko raatoni jätetty sinne tielle litteänä makaamaan?

Vierailija
Juha
Jokin aika sitten luin tutkimustuloksen, että pelaamalla Tetristä kuuden tunnin sisällä traumaattisesta tilanteesta, lievenevät traumasta seuraavat oireet. Trauman jälkeen kertaamme tapahtumia yhä uudelleen ja uudelleen, mutta pakottamalla keskittyminen johonkin toisaalle, esim. Tetrikseen tai muuhun peliin, häiritään tätä mieleenpainamisprosessia ja vaikutukset jäävät lievemmiksi.

Olisihan se toki erikoista, mikäli esim. onnettomuudesta selvinneille annettaisiin pelikonsoli käteen ja käskettäisiin pelata pelejä seuraavan kuuden tunnin aikana niin paljon kuin mahdollista.

Tutkimus tukee kuitenkin käsitystä, että ns. jälkipuinnista saattaa olla jopa haittaa. Jälkipuinnissa tapahtuvan onnettomuuden ja siihen liittyvien tunteiden järjestelmällisen ja perusteellisen puimisen voisi olettaa edistävän mieleenpainamisprosessia, jota tulisi siis päinvastoin häiritä.




Ystäväni itsemurhasta ylipääsyä sitten varmaankin helpotti jossain määrin se että niihin aikoihin aloin istua netissä ja hölötin tuntikausia myöhään yöhön eräässä chatissa. Mennessäni nukkumaan olin kyllä aivan sekaisin kun olin yhtäaikaa surullinen ja hilpeä (sen chatissa tapahtuneen vitsailun vuoksi).

Mutta voisin allekirjoittaa sen että ei se vellominen mitään auta. Asian käsittely... miten voi käsitellä sellaista mitä ei käsitä eikä voi käsitellä, ei sitten niin millään? Hiphei, nyt olen "käsitellyt" ystäväni itsarin ja nyt se elämä taas hymyää? Yäk, ei hemmetti.

Naksuttaja
Seuraa 
Viestejä1324
Liittynyt1.11.2008
Juha
Jokin aika sitten luin tutkimustuloksen, että pelaamalla Tetristä ...



Oli muuten helkkarin mielenkiintoinen juttu. Se pistäisi depriefingin l. jälkipuinnin ihan uusiksi.

Tässä linkki alkup. tutkimukseen (oletan, että tästä oli kyse):

Can Playing the Computer Game “Tetris” Reduce the Build-Up of Flashbacks for Trauma? A Proposal from Cognitive Science

Kirjoittajat: Emily A. Holmes*, Ella L. James, Thomas Coode-Bate, Catherine Deeprose; Department of Psychiatry, University of Oxford, Oxford, United Kingdom

Laitetaan nyt kuitenkin tämäkin, jotta ei nuolaistaisi ennen kuin tipahtaa:
The limitations of the study are many — undergrads, not real trauma (the students watched a 12 minute film), and only a 1 week followup. So it’s hard to say whether these findings would be robust enough to actually work on real trauma experienced firsthand by an individual, versus a movie watching in a college laboratory.
Lähde

[size=85:3bpsenhm]edit: linkki depriefingin määritelmään lisätty[/size:3bpsenhm]

"Hetkinen, voinko kirjoittaa tuon muistiin?" Arthur kysyi innoissaan ja etsi kynää taskustaan.
"Se on saatavilla lentoasemalla", vanhus sanoi. "Tätä on siellä telinekaupalla."
(Adams: Enimmäkseen harmiton)

Vierailija
Juha
[size=50:2g28sf4u]Jokin aika sitten luin tutkimustuloksen, että pelaamalla Tetristä kuuden tunnin sisällä traumaattisesta tilanteesta, lievenevät traumasta seuraavat oireet. Trauman jälkeen kertaamme tapahtumia yhä uudelleen ja uudelleen, mutta pakottamalla keskittyminen johonkin toisaalle, esim. Tetrikseen tai muuhun peliin, häiritään tätä mieleenpainamisprosessia ja vaikutukset jäävät lievemmiksi.

Olisihan se toki erikoista, mikäli esim. onnettomuudesta selvinneille annettaisiin pelikonsoli käteen ja käskettäisiin pelata pelejä seuraavan kuuden tunnin aikana niin paljon kuin mahdollista.[/size:2g28sf4u]

Tutkimus tukee kuitenkin käsitystä, että ns. jälkipuinnista saattaa olla jopa haittaa. Jälkipuinnissa tapahtuvan onnettomuuden ja siihen liittyvien tunteiden järjestelmällisen ja perusteellisen puimisen voisi olettaa edistävän mieleenpainamisprosessia, jota tulisi siis päinvastoin häiritä.




Tetr*piips*iksen mainostajat hoksanneet valjastaa ratkaisukeskeisen kongnitioterapian, huonoksi todettuun Freudilaiseen psykoanalyysiin verrattuna?

Vaikkakin.. asioita pitää tietää, ymmärtää ja puida mutta liika vatvominen on liikaa.
Minä vatvon neurostatutksestani johtuen kun on päävika.
Hyvää tekee aina kun sen hokaa itte ja "vaihtaa levyä".

Eri asia on puhua sitten kun on sinut asioitten kanssa ja joskushan käy niin että vamma eli trauma on pysyvä. Alitajunta muistaa vaikka tapahtunut keinotekoisesti yritetään pyyhkiä pois.

Luin kauan kauan sitten artikkelin: "Älä juokse pelkoa karkuun!"

Jokin välimaasto pitää löytyä noitten terapioiden väliltä ja tapauskohtainen terapia riippuu siitä mitä on tapahtunut.. Ei se raiskattua ainakaan auta että kohtaa tilanteen heti silmästä silmään ja tulee ehkä uudelleen raiskatuksi. Täytyy saada paetakkin. Pääasia että voi puhua siitä ja ymmärtää ettei ollut oma vika, ettei kaikki tee niin ja pikkuhiljaa mukaan elämään ja tilanteisiin missä kamalus tapahtui. Kaikki ei raiskaa. Tarvitaan siis asian älyllistäminen, ymmärtäminen, tapahtuneen hyväksyminen ja siirtäminen historiaan.

Kerran hoksasin kun yks ihmissuhteeni oli päättynyt ja vatvoin sitä intensiivisen autistisesti päässäni yötäpaivää.. matkustin junalla selkä menosuuntaan ja ajattelin että näin en halua matkustaa el'ämässä kokonaan.

Onneks osaan pyöriä enkä tykkää että joko tai. Ei se niin me että aina löytyy muka joku uus ihmekikka ja vanhat roskiin. Älyllistäminen on kuitenkin aina aa ja oo.

Vierailija

Jos trauman tai kiukun aiheuttaja on joku tietty ihminen, olen omalla kohdallani huomannut että minulle auttaisi paljon kun saisin jonkinlaisen "loppujen lopuksi loppu" -tilanteen aikaiseksi sen ihmisen kanssa. Netissä olen ränkyttänyt muutamien tyyppien kanssa itseni hulluuden partaalle, kun olen yrittänyt saada tilanteen jotenkin selvitettyä siten että ei jää enää mitään arvoituksia, hampaankoloroinaa jne. Eihän se selvittely onnistu jos toisena osapuolena on joku pirullinen luonne joka vain nautiskelee siitä että toisella (minulla) on selvästi järki jättänyt ja ahdistaa kun ei saa mieleistään lopputulosta, tai ylipäätään mitään tulosta.

Sitten on tietysti näitä ihan oikeasti vastaan tulleita ihmisiä joiden takia on mennyt ilo elämästä joskus pitkäksikin aikaa. Ei minussa ole niin paljon naista että marssin sellaisen eteen ja sanon suoraan että se mitä teit/sanoit loukkasi minua kovin ja toivoisin että ajattelisit asiaa minunkin kannaltani. Kuinkakohan moni ajattelisi, vaikka itse olenkin siten rakennettu ja kaiketi kasvatettukin että aina pitää ajatella että mitä itse olen tehnyt väärin? Kaikenlaiset porskuttajat ovat tottuneet elämään niin huihai-mentaliteetilla etteivät he koe olevansa mitään velkaa minnekään vaikka olisivat panneet toisen ihmisen elämän säpäleiksi siinä ohimennen. Mitä sellaisten kanssa voi muuta tehdä kuin antaa ajan tehdä tehtävänsä, päästää irti katkeruudesta ihan vaikka sillä perusteella että eipähän minun tarvitse senkään kusipään kanssa olla enää lainkaan tekemisissä. Huono homma tietysti jos pitää. Mutta itse olen hankkiutunut erinäisistä ihmisistä eroon yksinkertaisesti vain häipymällä, vaikka häipymisestä olisikin ollut minulle joku hetkellinen tai pidempi haitta.

Ikävissä ihmisissä on se juttu kaikkein pahin että näiden takia alkaa suhtautua kaikkiin ihmisiin inhoten. Välttelee ihmisiä eikä tutustu uusiin, niin että mahdollisesti kohtaisi kivoja ihmisiä ja täten v-ttumaisten osuus vähenisi siinä porukassa jonka ihmiskunnasta on tavannut.

Uusimmat

Suosituimmat