Seuraa 
Viestejä45973

Muualta poimittua:
psykologia-aivot-ja-aistit-f12/kielletty-sapfolainen-rakkaus-t40762-75.html

anomalia
tippa
En ole ikinä ymmärtänyt tätä "Se mikä ei tapa, vahvistaa"-mentaliteettia: kun ihminen kokee esimerkiksi lapsuudessaan ja nuoruudessaan hyvin varhaisesta vaiheesta asti asioita, jotka vievät pohjan koko perusturvallisuudelta, ei tuo perusturvallisuuden tunne useinkaan rakennu enää koskaan samankaltaiseksi kuin yksilöllä, joka on elänyt "normaalimmissa" oloissa.



Tuo yleisesti kuultu sanonta on suosiostaan huolimatta (tai juuri siksi) yleisin ajatusvirhe; perustelematon yleistys.

Kaikki tuntevat ihmisiä, jotka uskovat vaikeuksien heitä vahvistaneen. Vaan onko kenelläkään olemassa objektiivista vertailukohtaa? Ei ole. Ihmisestä olisi saattanut tulla yhtä vahva ilman vaikeuksiakin. Joskus käy tosiaan niin, että vaikeuksista selvittyään ihminen tulee henkisesti vahvemmaksi. Mutta vähintään yhtä usein käy niin, että traumaattiset kokemukset, kriisit, kurjat kasvuolosuhteet, epäonniset ihmissuhteet yms. tekevät ihmisestä aran, varovaisen, heikkoitsetuntoisen, kroonisesti katkeran, mentaalisesti epävakaan... mukaansa saa haittaavat jäljet, joihin on sopeuduttava ja joita on mahdollisesti kannatteva koko elämänsä.

Lisään vielä, että ihmisen sopeutumiskyky ei kuitenkaan ole vähäinen. Kaikkiin olosuhteisiin on mahdollista sopeutua, elää hyvin ja onnellisena.




Minäkään en allekirjoita tuota sanontaa joka on aika outo.
Joskus nuorempana kait kuvittelin itse vahvistuneeni kun olin kokenut kovia mutta olinkin vaan kehittänyt itseeni kovuutta. Olin oppinut olemaan yhtä *ttumainen kuin kaltoinkohtelijani ja osa voi selittyä silläkin että oon myös perinyt jotain ikäviä geenivaikuttimia.. joskin se on vain arvailua ja kaikki ehkä johtuu onnettomien sattumusten summasta.

Omat vanhempani on syntyneet 1931 ja -32
Ymmärrän miks kouluttamattomat maalaiset oli mitä oli. Tuolloin oli sikstoisekseen isot luokkaerot, paljon köyhyyttä ja siinä on ollut vakava pula-aikakin niin että tuon ikäluokan laspet on voineet kärsiä jos jotakin puutostauteja ja niitten seurauksia ja sitten alkoi vielä sodat..

On siis tyytyminen siihen mitä oli tarjolla.
Enkä ole ainoa tämänpäivän keski-ikäinen, joka on joutunut nielemään liikaa niitä katkeruuden kyyneleitä, jotka siis ei jalosta. *tutus vaan kasvaa jos niikseen on.

Monet nykypäivän nuoret ei osaa ehkä kuvitellakkaan millaista on elämä ilman terveydenhuoltoa, sosiaalihuoltoa, koulutusmahdollisuuksia, yms. Kun ei ollut vahvaa yhteiskuntaa. Oli paljon eriarvoisuutta ja myös paljon kärsimystä, josta seurasi katkeruutta, epäluuloisuutta, jne.

En koita esittää mitään "sosiaalipornoista". Ei tartte tuntea sääliä.
Ongelmat ei lopu ikinä.
Mä en oo uskis enkä edistysuskoinenkaan ja tiedän että joka sukupolvella on omat ongelmansa.
Nykyajalle tyypillistä on työttömyys, sosiaaliloukkuihin putoaminen, pikemminkin nyt eletään vaihetta jossa yhteiskunta on hiukan liiankin vahva vallankäyttäjä eikä hierarkian alaosassa olevat vieläkään voi saada ääntään kuuluviin.

Mutta.. Yhäkään kärsimys ei aina jalosta.
Jonkinverran kärsivällisyyttään voi treenata mutta joillakin sekin on synnynnäistä temperamenttia, sitä maltillista temperamenttia ja on ihmisiä jotka on lähes flegmaattisia tapahtuipa mitä tahansa.

Keneltäkään ei periaatteessa voi vaatia tyyliin: "Katso nyt miten siukku tai naapurintyttö käyttäytyy, selviytyy, osaa ja plaa plaa plaa."

Minä kun en ole neurologisesti tyypillinen niin aika karseelta nyt näyttäytyy se miten juuri minua ja autistista veljeäni rääkättiin vetoamalla johonkin stnan jumalan luomaan prototyyppiin. Että kaikkien on pakko olla samanlaisia, pystyä samaan, jne.

Ja niitä neurologisesti tyypillisempiä, kärsivällisempiä, kurantimpana syntyneitä vielä iljettiin palkita ja kannustaa lisää vaikka he olivat ihan sattumalta parempia joissain asioissa.
Minulla on käynyt säkä kun omassakin kykyprofiilissani on huippukohtia ja senverran oon ittekin saanut palkintoja ettei ole kolhiintunut liikaa itseluottamus. Monen muun puolesta harmittaa sitten senkin edestä kuinka heitä on tuhottu väärillä uskomuksilla.

Behaviorismiin taitaapi kytkeytyä "rääkkäämällä rääkkääminen"?
Ainakin hyvä konstisto jalostaa *ttuuntuneita ja katkeria ihmisiä. Huh!

Nykyaikana meidän ulottuvillamme tiedon äärellä on mahdollista kohdata yksilö ja vieläpä niin että oikeudellisesti kukaan ei ole auktoriteetti, joka voi kumota mielivaltaisesti toisen ihmisen sanomisia. Tarvitaan aina perustelut.
Jos joku besserwisseri on eksynyt lukemaan tätä ja tekee mieli haistattaa niin se ei ole asiallista.
Tätä olletikin voi käsitellä http://fi.wikipedia.org/wiki/Kognitivismin keinoin älyllisesti ja humaanisti.

Btw. Besserwisseriyskin voi olla opittu tapa ympäristössä, jossa on joku auktoriteetti sanonut jatkuvasti että suu kiinni, tjms.

Tieteellisen metodin mukaan pitää aina olla perustelut väittämille.
Ja tästä lähdetään liikkeelle..
(Sori jos alustus on huono tai aihe ei kiinnosta! Ohi vaan sitten..)

  • ylös 0
  • alas 0

Sivut

Kommentit (63)

Jos henkilä tippuu korkealta, ja vahingoittaa hermojärjestelmänsä sillätavalla, että ei enään kykene mitään jäsentä liikuttamaan ja taantuu pienen lapsen tasolle,niin saa olla aika mahti ihminen, että tuon saa käännytettyä positiiviseksi vahvistumiseksi.

Eli lyhykäisyydessään, ei todellakaan.

Toki voidaan ajatella, että ihminen on tuolloin osan lopullisesti menettänyt = osin kuollut, jolloin sitä ei laskettaisi ja voimmekin keskittyä järkevämpiin skennaarioihin.

ei kaikki paska naamalla oo hyväksi...
mutta pieniä roiskeita elämässä on suotavaa
saada...

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
omena
ei kaikki paska naamalla oo hyväksi...
mutta pieniä roiskeita elämässä on suotavaa
saada...



Unohdit perustelut.
Millaisia roiskeita tarkoitat ja miten perustelet niitten toiminnan ihmisen parhaaksi?

Mä oon oman äitiyteni kautta kokenut että ainoa toimiva juttu lastani kohtaan on ollut ihan sama kuin muissakin ihmissuhteissa = kuunnella, arvostaa yksilönä, ottaa huomioon toisen mielipide, kuunnella kärsivällisesti perustelut, yms.

Toki äitinä, vanhempana, kypsempänä ja pelkästä aikuisen velvollisuudesta on pakko sietää niitä "roiskeita" lapselta mutta aikuinen ei voi lapsellistua kasvattajana.

Nykyään voin jo relata ja aiemminkin lapseni on tottunut PMS hirviöäitiinsä..

Tarkoititko siis sitä että ihmisiltä ei aina voida vaatia asiallista käyttäytymistä ja siihen pitää tottua että kaikenlaista sattuu ja tapahtuu eikä pienistä auta ottaa itteensä?
En kyllä tykkä arvutella mitä mahdoit tarkoittaa.
Selittänet ite.

Tavallaan ihmisiltä vaaditaan aina asiallista käyttäytymistä ja hölmöilyt pitää pyytää anteeks ja sovitella, joskus voi olla asiallista jopa koittaa jotenkin korvata jos on tehnyt jotain isompaa vahinkoa.

Jotkut sallii mielivaltaisen käyttäytymisen, sekoilun vähättelyn, "sikailun" niinkuin on tapana sanoa.
Usein kuitenkin niin että "sikailijat" varmistaa että uhrinsa ovat heikommilla ja kyse onkin jostakin ihan muusta kuin älykkäästä toiminnasta. Hekin jotain tunnevammaisia sosiopatteja?

Fiksu ihminen ei sorra heikompaansa.
Yksiavioisuuteen taipuvaisen ihmisen kohdalla on outoa perustella jollain eläimellisellä liskoaivoisuudella, primitiivikäyttäytymisellä mielipuolisuuttaan, sitä ettei aivot toimi kunnolla ja täysi-ikäsenäkin käyttäydytään kuin hm.. kehitys olis lapsen tasolla.

Minähän oon itte kehari enkä ole fiksu joten minusta ei kannata nyt ruveta puhumaan. Pohdin asiaa yleisellä tasolla ja koitan varmistaa ettei tästäkin topikista tule mitään "itte oot sika" ketjua. En ole nimennyt ketään palstalta enkä sen ulkopuolelta. Puhun yleisesti.
Voidaan ehkä oppia jotakin uutta?

Ei nyt sentään. Ja riippuu se ihmisestäkin.

Pakosta sitä kuitenkin törmää johonkin ikävään. Jokaisen onni pettää joskus.

Varmaan on käynyt jo harvinaisen selväksi etten hyväksy sitä että ihmiset laittavat vartavasten toisensa kärsimään. Kyllä elämässä on ihan tarpeeksi muutenkin kaikenlaista kärsimystä, sairauksia, onnettomuuksia, kuolemaa jne. Mutta ei, eihän se riitä kun joku neropatti jossakin saa valtavan suuren Idean päähänsä että juuri hänellä on oikeus sanella miten kaikkia muita tulee kohdella ja miten muiden tulee elää. Jos ihmiset pääasiassa jättäisivät toisensa rauhaan, maailma olisi mielestäni paljon parempi paikka. Tätä rauhaan jättämistä ajatellen pitäisi tietysti olla tarkoin määritellyt säännöt miten ihmisten kanssa ollaan tekemisissä sitten kun on pakko olla.

Ihmettelen aina ihmisiä jotka kertovat vahvistuneensa siitä että heitä lapsena hakattiin, esim. isä otti remelillä luulot pois. Jotkut tulevat kertomaan että hyvää se vain teki. Niinkuin millä tavalla? Itse en saa kivun kokemuksista mitään irti, enkä nöyryytyksistäkään pahemmin perusta.

Myöskin ihmettelen naisia jotka vuodesta toiseen hakeutuvat johonkin ravintolaan löytääkseen sieltä elämänsä miehen, ja sieltä lähtee mukaan vain retkuja. Ja sitten se on kuulema "elämää" kun se mies lyö jne. ja näitä naisia (mm. ainakin yksi oma tätini) kun sitten kuuntelee heidän keski-ikäänsä ehdittyään on se teksti katkeraa ja karvasta. Hyvissäkään miehissä ei ole enää mitään hyvää. Kun kaiken olisi ehkä voinut välttää yksinkertaisesti sillä että olisi miettinyt uusiksi sen mistä seuraansa hakee?

Mielestäni ei ole mitään "elämää" se että sietää paskaa muilta tai laittaa muut läpi helvetin. Se on pirullisuutta, luonnevikaisuutta, mielen sairautta. Ja jokaiselle vahvistamisesta ja vahvistumisesta puhuvalle haistatan pitkän peen. Vahvistakaa toki itsejänne ihan vapaasti, mutta jättäkää muut rauhaan. (Siis te kaikki hakkaajat ja haukkujat - sikäli kuin teitä täältä löytyy, ehkä ei löydy.)

Itseasiassa jokainen joka haluaa mennä toisen kimppuun voisi ryhtyä flagellantiksi ja roimia itsensä verille. Tietäisi miltä se tuntuu.

Tuppu L 2.0
Itse uskoisin sen olevan vain toiselle sanottuna kannustusta. Itse ainakin ottaisin sen kohteliaisuutena, jos joku sanoisin niin, kun olen jäänyt jonkun prässin väliin tai tullut pahoinpidellyksi.



Kannustusta?
Kait se sitäkin voi olla ja silloin riippuu siitä millä sävyllä se ilmaistaan.. Kannustavasti, rohkaisten mutta sitten ei vähätellen ja nolaten vahingoittunutta jota pitää aina kuunnella.

Mä oon itte lapsena saanut nöyrryytystä just niin että kannustettiin olemaan jonkun vuking toisen tytön kaltainen. Molemmat vanhemmat oli omaksuneet omituisen *ttuilemalla kasvattamisen. Isä enemmän ja erityisesti meitä kehityspoikkeavia lapsiaan kohtaan sitä riitti. *ttuilua uituilun perään. Teininä suunnittelin jos vaikka miten murhaavani kusipää-äijän. Onneksi en tehnyt mitään. Onneks sain jostakin puhtia ruveta näyttämään sille ja sen kaltaisille "keskaria". Onneks kovetuin ja aikuisena olen voinut mennä nenän eteen sanomaan että mitä mulukku.

Se on auttanut itseäni ottamaan etäisyyttä.
Olen löytänyt rajani joiden yli mun ei tarvii venyä ja itte oon voinut toimia toisin ja etenkin siksi kun ne pölvästit ei ole päässeet hämmentämään minun elämääni eikä niillä ole ollut liioin vaikutusvaltaa mun lapseeni.

Jos mä olisin vaan jäänyt siihen ja alistunut niin oisin kait jatkanut samaa ääliöilyä omaan pentuuni?
Semmosia kierteitähän monet sukukuviot on.
Ulospäin näkyy somat kulissit mutta "moni kakku päältä kaunis, silkkaa silpua sisältä".

Eihän mikään muutu jos ei oikeesti tehdä irtiottoa, pidetä etäisyyttä ja muuteta kurssia, sovelleta uutta tietoa ja ymmärrystä, jne.

Monet mummot ja vaaritkin on käytännössä ihan syvältä.
Ei biologinen vanhemmuus tai isovanhemmuus sisällä sinällään mitän lisäarvoa sinällään jos ne ihmiset ei oo viksuja tai kehitä itteensä.
Kaikista en puhu. Valtaosa on kait ihan ok mutta jostakinhan ne lasten ja nuorten ongelmat kumpuaa ja yks itsetuntoa vahingoittava, vakava ilmiö voi olla oman perhen sisäiset arvot ja asenteet jotka ei ole automaattisesti terveitä.

Kill one man, and you are a murderer. Kill millions of men, and you are a conqueror. Kill them all, and you are a god.

- Jean Rostand, Thoughts of a Biologist (1939)

Jos minä olen jostain syystä saanut esim. myrkkyä elimistööni, joka aiheuttaa hetkellisiä tai pysyviä vaurioita, mutta ei tapa, sanoisin että ei vahvista. Se ainoastaan heikentää.

Eräs penikka-aikaiseni kaveri sanoi, että kannattaa ottaa joka päivä pari lusikallista etikkaa. Perustelu oli seuraava: se on niin helvetin pahaa, että pakkohan sen on olla terveellistä. En uskonut häntä silloin, enkä samasta syystä nykyäänkään juo esim. suolahappoa.

Sanonnassa on kai kuitenkin kyse yleisesti elämäntilanteissa koetuista vastoinkäymisistä, joiden pitäisi karaista luonnetta vastaisen varalle. Sopii varmaankin joillekin luonteille, toisille ei. Itse luulisin olevani keskivaiheilla - en ole täysin totaalinen luuseri, mutta en myöskään mikään Indiana Jones.

hanipuppeli
Jos henkilä tippuu korkealta, ja vahingoittaa hermojärjestelmänsä sillätavalla, että ei enään kykene mitään jäsentä liikuttamaan ja taantuu pienen lapsen tasolle,niin saa olla aika mahti ihminen, että tuon saa käännytettyä positiiviseksi vahvistumiseksi.

Eli lyhykäisyydessään, ei todellakaan.




Nii-i.

Toki voidaan ajatella, että ihminen on tuolloin osan lopullisesti menettänyt = osin kuollut, jolloin sitä ei laskettaisi ja voimmekin keskittyä järkevämpiin skennaarioihin.



Laskettaisi mihin?
Miksi moinen moraalinen loppukannanotto?
Mikä sinut on vahvistanut sivuuttamaan heikkoudet tai jättämään peräti oman onnensa nojaan? Sekö ettei ole osunut omalle kohdalle vai?
Tässä aika tyypillistä mielipide-ilmastonmuutosta.
Ihan näihin päiviin asti on jauhettu todella sitkeästi tuota mantraa että kaikki vahvistaa mikä ei tapa. Sen ohessa on jankutettu sitä: "Ota itseäsi niskasta kiinni!"

Behavioristinen asennoituminen on pohjautunut ilmeisesti "kristilliseen" luomiskertomukseen, nimenomaan siihen että luojajumala teki ensin miehen ja sitten sen yksinäisyyteen helpotukseksi, apulaiseksi ja lastenkin synnyttäjäksi naisen ja tuon tarinan taustalla ilmeisesti on ollut ihan tavallinen laumahierarkinen fyysiseen ylivaltaan perustuva miehuus niin että se yksi ja ainoa ylitse muiden on the mies joka on se vahvin alffa joka voittaa taistelun.

Yli kakstuhatta vuotta sitten syntyi fiktiivinen jeesushamo ja myytti siitä että ihminen ei olekkaan enää mikään pahalle haiseva, kuolaava ja örisevä luolaäijä, joka voi mätkiä turpaan kaikkia vastaantulijoita, vaikka surmata vastustajansa. Ehei..

Ihmisyys edustaa sivistystä ja siinä humanismi on oleellisessa osassa. Älä tee toiselle mitä et tekisi itsellesi. Pidetään heikoista huolta, autetaan ystävää hädässä, annetaan toinen ihokas, jne.
Silloin parituhatta vuotta sitten kaikki kansa oli verolle pantava. Siihen kulminoituu raakalaismaisen barbaariaikakauden loppu ja meidän esivanhempamme lakkasivat teurastamasta toisiaan mielivaltaisesti.
Nyttemmin kaikki väkivalta toista ihmistä kohtaan on kriminalisoitu.

Heitteillejättökin on kriminalisoitu.
Ei ole olemassa mitään niin tärkeitä skenaarioita että luolakaudelta huokuvat esi-isien pahanhajuiset öykkämöykkähenget pääsis mellastamaan ilman vastustusta ja jopa älykästä, perusteltua ja maltillista vastarintaa ja vaatimuksia jatkaa sivistyneellä ja humaanilla linjalla, joka estää toisen vahingoittamisen. Se kun ei nähkääs vahvista mikä ei tapa.

Toisen vahingoittamisesta joutuu edesvastuuseen.
Sitä ei voida perustella millään luonnonvalinnalla, tms.
Joku on innostunut pissaamaan nykynuorison silmiin aika onnistuneesti.. voi nääs nääs nääs..
Kusi on uponnut aika moneen simmuun kuin kuuma naskali sulaan voihin mutta huuhdellaan huuhdellaan. Kyllä se siitä.

Ruotuun mars..

Vierailija
Qadesha
Ihmettelen aina ihmisiä jotka kertovat vahvistuneensa siitä että heitä lapsena hakattiin, esim. isä otti remelillä luulot pois. Jotkut tulevat kertomaan että hyvää se vain teki. Niinkuin millä tavalla? Itse en saa kivun kokemuksista mitään irti, enkä nöyryytyksistäkään pahemmin perusta.



Ajattele asiaa siitä näkökulmasta, että nämä "vahvistuneet" ovat mahdollisesti saaneet remmiä tehtyään jotain sellaista, mikä on joko rikollista tai todella vaarallista (esim. ikkunoiden kivittäminen tai rakennustyömaalla seikkailu). Jos tällainen "rikos -> rangaistus" -menettely on ollut heille arkipäivää (ja vielä parempaa, jos se on ollut heidän yhteisössään normaali käytäntö), heillä ei välttämättä ole edellytyksiä pohtia, olisivatko pehmeämmät menettelyt (keskustelut, arestit jne.) tuoneet joko saman tai jopa myönteisemmän lopputuleman. Lopputulemahan heille on kuitenkin ollut se, että heistä on kasvanut ihan kohtuullisesti toimeentulevia ja "kunnollisia" yhteiskunnan jäseniä, jotka mahdollisesti ovat vieläpä onnellisia elämässään.

Qadesha
Myöskin ihmettelen naisia jotka vuodesta toiseen hakeutuvat johonkin ravintolaan löytääkseen sieltä elämänsä miehen, ja sieltä lähtee mukaan vain retkuja. Ja sitten se on kuulema "elämää" kun se mies lyö jne. ja näitä naisia (mm. ainakin yksi oma tätini) kun sitten kuuntelee heidän keski-ikäänsä ehdittyään on se teksti katkeraa ja karvasta. Hyvissäkään miehissä ei ole enää mitään hyvää. Kun kaiken olisi ehkä voinut välttää yksinkertaisesti sillä että olisi miettinyt uusiksi sen mistä seuraansa hakee?



Pohdi hetki, kuinka hankalaa on luopua vaikkapa haitallisista tavoista. Saati sitten irtautua totunnaisesta sosiaalisesta yhteisöstä.

Tällaista "retkuun retkahtajaa" voisi verrata vaikkapa vankilakierteeseen joutuneeseen rikolliseen, joka vannoo, ettei "koskaan enää joudu vankilaan, nyt kääntyy uusi lehti elämässä!" Jonkin aikaa hän saattaa olla kaidalla polulla (vähän kuten retkahtaja voi viettää hetkellisesti rauhallista elämää ja nauttia retkuttomasta maisemasta), mutta kovin nopeasti ihminen alkaa kysellä: mitä tekisi ja kenen kanssa? Helpoin vaihtoehto (ja kuten kaikki tiedämme, helpoin vaihtoehto on yleensä se mihin tartutaan varsinkin silloin kun on vähän ahdistusta ja stressiä) on tehdä kuten ennenkin: esimerkiksi mennä tuttuun baariin ja tehdä nousuhumalan aikana samoja asioita kuin ennenkin. Asiaa ei suinkaan auta se, jos retkuissa on "sitä jotakin" ja jos he pyhästi vannovat katuvansa lyömistä.

Tästä kierteestä irroittautuminen ilman ulkopuolista apua on useimmille liian vaikeaa.

Auttoiko ymmärtämään?

Nii. Voisi melkein ajatella että kun ihminen alkaa käyttäytyä jollakin tietyllä tapaa, hänen aivoihinsa muodostuu tapaan liittyvä "ura" ja sillä uralla pyörivät laakerikuulat eivät tykkää siitä enää millekään toisalle uralle lähteä. Monet pahoinpitelyä suhteissaan kokeneet naiset ovat tainneet korostaa sitä että se se vasta pelottavalta tuntui kun piti miettiä että mitä tekisi että elämä muuttuisi. Turvallisempaa on ottaa turpaansa, kun sen jo tietää millaista se on ja siihen on urautunut?

Naksuttaja
Qadesha
Ihmettelen aina ihmisiä jotka kertovat vahvistuneensa siitä että heitä lapsena hakattiin, esim. isä otti remelillä luulot pois. Jotkut tulevat kertomaan että hyvää se vain teki. Niinkuin millä tavalla? Itse en saa kivun kokemuksista mitään irti, enkä nöyryytyksistäkään pahemmin perusta.



Ajattele asiaa siitä näkökulmasta, että nämä "vahvistuneet" ovat mahdollisesti saaneet remmiä tehtyään jotain sellaista, mikä on joko rikollista tai todella vaarallista [size=50:tawqnza1](esim. ikkunoiden kivittäminen tai rakennustyömaalla seikkailu). Jos tällainen "rikos -> rangaistus" -menettely on ollut heille arkipäivää (ja vielä parempaa, jos se on ollut heidän yhteisössään normaali käytäntö), heillä ei välttämättä ole edellytyksiä pohtia, olisivatko pehmeämmät menettelyt (keskustelut, arestit jne.) tuoneet joko saman tai jopa myönteisemmän lopputuleman.[/size:tawqnza1]
Lopputulemahan heille on kuitenkin ollut se, että heistä on kasvanut ihan kohtuullisesti toimeentulevia ja "kunnollisia" yhteiskunnan jäseniä, jotka mahdollisesti ovat vieläpä onnellisia elämässään.

Ja he yleensä jatkavat samaa peliä omiin lapsiinsa, jotka jatkavat samaa sukupolvesta toiseen..

Tästä kierteestä irroittautuminen ilman ulkopuolista apua on useimmille liian vaikeaa.



Onneksi on ulkopuolisia, jotka voi tuoda tietoa muunlaisesta, paremmasta, älykkäämmästä, jne.

Perseestä on turhan pitkä matka päähän sanoi kerran mks Näkökulmalla ja se on iskostunut mieleeni.

Ihmisen aivojen kuorikerroksessahan sanotaan sijaitsevan sen ehdollistumisreflexin, mutta kait se prosessissa on sekin eikä jumittuneena johonkin ja mantelitumakkeen osuus mielihyvä/pahakeskuksena on oleellinen prosessissa.

Rajat lapselle pitää näyttää jonkinlaiset ettei mee oleminen ranttaliksi mutta tykillä ei pitäis ampua kärpäsiä. Vastuu se on mikä kasvattaa. Pienestä asti mukaan arkirutiineihin niin että saa soheltaa muitten mukana, kokea tekemisen iloa, onnistumista ja epäonnistumista, jne. niin kyllä se siitä nuorena väännetty vitsa vääntyy norjana. Eikä tarvii hakata = purkaa omia angstejaan ja hipelöidä vitsaksilla pedonfiiliksillä paljaita lasten takapuolia kuola suusta roiskuen..

Jostakin inkkariheimosta on dokkari missä miehet oli ottaneet oikeudekseen piiskata naisia ja lapsia. Ääliöitä.
Taitaapi muhia sisäsiittoisissa heimohommissa aina jos jotakin pervoutta ja mielipuolisuutta?

Tuppu L 2.0
Seuraa 
Viestejä3156

Itsekin olen ehkä hieman aspergerin oireinen. Vaikka minulle ei ole diagnosoitu ko. oiretta, niin yksi kaveri on ainakin vähän siihen suuntaan vihjannut ja muutenkin itse tajuan olevani erilainen. On hauska nähdä kuinka Pönnin ajatukset ovat mielestäni ihan järkeviä ja älykkäämpi kuin monien "normaalien" ihmisten kirjoitukset. Jotenkin tuntuu normaalit ihmiset olevan enemmän sisäänpäinkääntyneitä, vaikka aspergerilaisia tästä piirteestä syytetään. Omasta mielestäni aspergerelaiset ovat jopa objektiivisempia, laaja- ja kaukonäköisempi. Muista ihmisistä poiketen myös itsekkyys tuntuu olevan puuttuvan, vaikka muut pitävätkin jopa vähän jonain psykopaatteina. Olisi mukavaa jos suurilla paikkakunnilla jo kouluun mentäessä tunnistettaisiin ja eroteltaisiin aspergerilaiset ja sijoitettaisiin omille erillisille luokillensa, niin luokkaviihtyisyys olisi varmasti nykyiseen käytäntöön nähden huomattavasti korkeampi, koska ei olisi niin paljoa koulukiusaamista.

Tuppu L 2.0
Itsekin olen ehkä hieman aspergerin oireinen. Vaikka minulle ei ole diagnosoitu ko. oiretta, niin yksi kaveri on ainakin vähän siihen suuntaan vihjannut ja muutenkin itse tajuan olevani erilainen. On hauska nähdä kuinka Pönnin ajatukset ovat mielestäni ihan järkeviä ja älykkäämpi kuin monien "normaalien" ihmisten kirjoitukset. Jotenkin tuntuu normaalit ihmiset olevan enemmän sisäänpäinkääntyneitä, vaikka aspergerilaisia tästä piirteestä syytetään. Omasta mielestäni aspergerelaiset ovat jopa objektiivisempia, laaja- ja kaukonäköisempi. Muista ihmisistä poiketen myös itsekkyys tuntuu olevan puuttuvan, vaikka muut pitävätkin jopa vähän jonain psykopaatteina. Olisi mukavaa jos suurilla paikkakunnilla jo kouluun mentäessä tunnistettaisiin ja eroteltaisiin aspergerilaiset ja sijoitettaisiin omille erillisille luokillensa, niin luokkaviihtyisyys olisi varmasti nykyiseen käytäntöön nähden huomattavasti korkeampi, koska ei olisi niin paljoa koulukiusaamista.



Juu, mutta siellä assiluokalla saattaisi käydä melkoinen kuhina & säpinä. En tietysti tiedä lapsiassien touhuista yleisesti niin tarkkaan, kun minulla on kokemusta vain omista (ilmeisesti vähän oudoista) aivoituksistani lapsena, mutta ainakin vähänkin varttuneemmille asseille vaikuttaa olevan erityisen tärkeää saada luotua jonkinlaiset raamit joiden kautta hahmottaa maailmaa - joka muuten on kaoottinen ja pelottava - selkeämpänä, loogisena kokonaisuutena. Täten yksi assi valitsee tieteet, toinen jonkin uskonnon ja kolmas jotain muuta. Sitten näitä raameja hakataan toisiaan vasten ja jokainen on ihan tosissaan sen oman järjestelmänsä kanssa eikä tajua miksi muut ovat niin kertakaikkisen pöljiä etteivät ymmärrä että tässä se totuus seisoo.

Tavikset ehkä osaavat kokea elämän jotenkin enemmän sellaisenaan, niin että ei tarvitse olla jotain raameja joihin pusertaa se olemassaolo että se on helpompi hahmottaa? Mutta se mikä taviksissa raivostuttaa (ainakin minua) on se että he vaikuttavat niin #¤%& välinpitämättömiltä kaikkien asioiden suhteen. Jos on vähänkin assi ja vähänkin taipuvainen mäkättämään esmes oikeudenmukaisuuden puolesta, olemaan oikein totuuden torvi siinä että miten ihmisten pitäisi kohdella toisiaan, niin ottaa aika lahjakkaasti aivoon havaita että jotkut eivät pahemmin korvaansa lotkauta vaikka maailmassa tapahtuisi mitä. Kaikki on jotain "se la vii". Tavikset länkyttävät jostain realismista ja sen sellaisesta, ihan kuin se olisi jotain mille ei kertakaikkiaan mahda mitään että ihminen kohtelee toista ihmistä paskamaisesti. Itseni varsinkin on vaikea sietää sitä että ei muka mahtaisi. Sen kuin vain jättää lyömättä, piiskaamatta, repimättä tukasta, kuristamatta kurkusta jne. Itsekin olen ollut lyömättä jo 8 v joten ei se voi, jumalauta, mahdotonta olla...!

Pitäisi olla vapaapäiviä jolloin ei tarvitse kestää omituisia aivojaan. Ja jolloin voisi jättää ihmiskunnan rauhaan, olemaan sellainen kuin on. Se on aika raskasta kokoajan pohtia miten saisi ihmisten heräämään ja tajuamaan että voisi olla jotenkin toisinkin, ei olisi pakko kiusata toisia, rauhaankin voisi jättää.

Ja kaiketi se rauhassa oleminen on kaltaiseni introvertin (todennäköis-)assin ajatus numero ONE...

Ei assipennut ole kaikki samasta muotista. Toiset on introverttejä, vähäpuheisia, teoreettisia, perfektionisteja ja toiset päinvastoin. Jotkut on puhekoneita.
Jokainen lapsi on uniikki yksilö eikä se olis oikein mistään kotoisin että lapsia aletais liikaa lokeroida neurostautuksen mukaan ottamatta huomioon muuta kuin se.

Temperamentin perusteella voisin sit tehdä jakoa mutta kyllä kait kuitenkin tarha-aika, esikoulu ja ala-asteaika on sitä samat mahdollisuudet aikaa myös sosiaalistua yhdessä muiden kanssa. Vasta sitten jos ilmaantuu erityisiä ongelmia voidaan päätyä erityisryhmän siirtämiseen ja tietenkin vain siks ettei ryhmässä olo suju ja aiheutuu haittaa.

Erityisavustajilla usein pärjätään hienosti.
Telkkarissa kun on esitetty autismin kirjon tyyppejä niin hiukan outoon valoon meitä on saatettu.
Mutta se siitä.

Kiusaaminen ei kuitenkaan ole mikään vahvistava tekijä sekään.
Liian suuret luokkakoot ja opettajilla ei aikaa valvoa mitä pennut häärää. Joittenkin kotona ei välitetä ja niitäkin perheitä on missä vanhemmat lellii jotakuta lapsista ja toisia syrjitään, omiakin lapsia siis ja kodeissa elää niin aukuis- kuin lapsityranneja.

Sitten on päihde ja huumeongelmaisia vanhempia.
On pariskuntia jotka riitelee aina. On vanhempia jotka on aina töissä, harrastuksissa ja lapset yksin tai kaveriporukassa. Joskus syynä on työvoman ostajat, jotka ei piittaa lasten eduista pätkääkään.

Vahvistumisesta..
Suomessa puhutaan sisusta, tahdonlujuudesta joka vie läpi vaikka harmaan kiven..
Eiks kiviä vois ruveta kiertämään, tjms.?

Se on niin vanhanaikaista että pitäis syödä rautaa ja paskoa kettinkiä, olla sankari(vainaja) yms.

Qadesha
Pitäisi olla vapaapäiviä jolloin ei tarvitse kestää omituisia aivojaan. Ja jolloin voisi jättää ihmiskunnan rauhaan, olemaan sellainen kuin on. Se on aika raskasta kokoajan pohtia miten saisi ihmisten heräämään ja tajuamaan että voisi olla jotenkin toisinkin, ei olisi pakko kiusata toisia, rauhaankin voisi jättää.



Mikään ei oo niin tärkeetä kuin puutarhanhoito tai purjehdus..

Vierailija
Qadesha
Nii. Voisi melkein ajatella että kun ihminen alkaa käyttäytyä jollakin tietyllä tapaa, hänen aivoihinsa muodostuu tapaan liittyvä "ura" ja sillä uralla pyörivät laakerikuulat eivät tykkää siitä enää millekään toisalle uralle lähteä. Monet pahoinpitelyä suhteissaan kokeneet naiset ovat tainneet korostaa sitä että se se vasta pelottavalta tuntui kun piti miettiä että mitä tekisi että elämä muuttuisi.

Sinne päin. Jos tuota uravertausta haluaa käyttää, niin voisi ajatella myös niin että ura on se elämä tai käyttäytyminen ja kuula on subjekti, se joka elää ja käyttäytyy.

Tärkeintä subjektille olisi tietysti huomata, ettei se pääura ole se ainoa, vaan siitä haarautuu lukemattomia sivu-uria, joihin pääsy ei edellyttäisi yli-inhimillisiä ponnistuksia. Ponnistuksia kuitenkin.

Tässä tilanteessa olisi kuitenkin hyvä, jos joku auttaisi hiukan tönäisemään, mutta sekään ei ole aivan yksinkertaista. Apua ei välttämättä haluta ottaa vastaan (kun ei kukaan kuitenkaan ymmärrä) tai auttaja itse saattaa joutua pulaan.

Qadesha
Turvallisempaa on ottaa turpaansa, kun sen jo tietää millaista se on ja siihen on urautunut?



Näinkin joku saattaa ajatella (unohtaen tietysti, että riski vakavaan loukkaantumiseen tai kuolemaan kasvaa jokaisella turpakeikalla). Tämä lienee seurausta siitä, että kipuun tottuu ja sokkivaikutus hälvenee, jolloin lyöminen ei enää tilanteena ole mitään tavatonta tai sietämätöntä. Ainakaan noin fyysisesti.

Saattaisi olla kiinnostavaa tietää, mihin väkivaltaisen parisuhteen turvallisuus rinnastuu? Onko takana ajatus siitä, että vaikka asiat ovat nyt huonosti (esim. mustia silmiä, hiusmurtumia), ne voisivat olla toisessa parisuhteessa vielä huonommin (esim. kallovammoja ja kolmannen asteen palovammoja)?

Vai voisiko olla niin, että elämänmuutokselle asetetaan liian korkeat kriteerit. Ajatuksissa (fantasioissa?) pyritään muuttamaan elämä niin totaalisesti, ettei siihen ole reaalimaailmassa mitään mahdollisuuksia. Pelätään turhasta ponnistuksesta seuraavaa turhautumista?

Naksuttaja

Saattaisi olla kiinnostavaa tietää, mihin väkivaltaisen parisuhteen turvallisuus rinnastuu? Onko takana ajatus siitä, että vaikka asiat ovat nyt huonosti (esim. mustia silmiä, hiusmurtumia), ne voisivat olla toisessa parisuhteessa vielä huonommin (esim. kallovammoja ja kolmannen asteen palovammoja)?

Vai voisiko olla niin, että elämänmuutokselle asetetaan liian korkeat kriteerit. Ajatuksissa (fantasioissa?) pyritään muuttamaan elämä niin totaalisesti, ettei siihen ole reaalimaailmassa mitään mahdollisuuksia. Pelätään turhasta ponnistuksesta seuraavaa turhautumista?




Sivusta kuulemani perusteella tarpeeksi alas painettu ihminen vaikuttaisi kokevan että elämä ylipäätään on niin toivotonta ettei mitään hyödytä yrittää ja muutokseen pyrkiä. Tiedän yhden tapauksen esmes missä ei käytetty nyrkkiä, mutta henkinen väkivalta oli ilmeistä. Kohteella eli naisella oli kaikenlaista fyysistä ja psyykkistä kremppaa joka aiheutti hänessä voimattomuutta ja ahdistuneisuutta. Jostain hän sitten sai päähänsä että jos hän ottaa lapsen kainaaloon ja lähtee, niin hän ei pysty tulemaan taloudellisesti toimeen. Yritettiin puhua hänelle järkeä ja infota että kyllä pystyy, ei nyky-Suomessa enää eron ottanutta äitiä(!) heitetä tielle kakaran kanssa itkua vääntämään. Asunto olisi takuulla löytynyt ja kaikenlaista jeesiä ja sitä sun tätä. Mutta kun ei niin ei, koska nainen ei pystynyt tätä kuvittelemaan, tai sitten (kuten oletan) hän ei pystynyt löytämään itsestään pisaraakaan energiaa astua sille kynnykselle jonka takana on ero, muutto jne.

Sensijaan hän edelleenkin jatkoi miehensä pillin mukaan pomppimista.

- Itselleni irtiotot ovat oikeastaan niin tyypillisiä että ennemmin kuin jään johonkin helvettiin väkisin, pakenen. Ei sekään välttämättä ole aina hyvä valinta että kaikkia hankaluuksia pyrkii karkuun, koska joskus sitten käy niin että joutuu vain ojasta allikkoon. Mutta taidan olla aikamoinen pelkuri ja jos esmes koen että ihmiset eivät anna minun olla rauhassa, minähän häivyn enkä takaisin tule. Joku muu jäisi nyrkit tanassa puolustamaan itseään ja oikeuksiaan... Tai ehkä se olen vain minä jolle tulee aina tämä väkivalta mieleen kun mietin että mitä sitten pitäisi tehdä että pärjäisi niiden kanssa jotka haluavat tehdä kaikkensa vaikeuttaakseen muiden elämää?

Sivut

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Suosituimmat