Lajivalinta ja estymä lajitoverien tappamiseen?

Seuraa 
Viestejä451
Liittynyt18.3.2008

Lajivalinta, eli eläinten toimiminen "oman lajin hyväksi" on jo hylätty periaate evoluutiobiologiassa. Eläimet eivät käyttäydy epäitsekkäästi parantaakseen oman lajin menestystä, vaan jos eläin käyttäytyy uhrautuvasti eli altruistisesti, niin se käyttäytyy edistääkseen sukulaisten geenien säilymistä, kuten Hamilton kuvasi sukulaisvalinnan periaatteen kehiteltyään.

Mutta miten usein oletettu esto oman lajin edustajien tappamiselle?

Kun hylätään ajatus lajivalinnasta, niin samalla hylätään ajatus siitä, että eläimelle kehittyisi erityinen esto tappaa oman lajin edustajia. Tämähän olisi "oman lajin hyväksi" periaatteeseen perustuva esto.

Jos eläimellä on estymä tappaa oman lajin edustajia, niin se voisi selittyä sukulaisvalinnalla. Samassa laumassa elävät eläimet ovat usein sukulaisia keskenään, ja oman sukulaisen tappaminen on vastoin sukulaisvalinnan periaatetta.

Tietenkin tulisi ottaa huomioon se, miten eläin erottaisi sukulaiset ei-sukulaisista.

Toinen selitys lajitoverien tappamisen estolle taas perustuisi sille, että ainoa este tappamiselle olisi siinä, että jos yrität tappaa lajitoverisi, niin lajitoveri puolustautuu ja voi tappaa sinut. Siis tunnettu "kyyhkyt ja haukat"-peliteoria.

http://cc.oulu.fi/~jtuomi/peliteoria.html

Vai onko muuta mahdollista selitystä sille, että eläimelle ja ihmiselle olisi kehittynyt erityinen esto tappaa lajitovereita?

Kommentit (1)

Vierailija

"Lajin hyväksi" toiminen on tosiaan pitkälti hylätty periaate jo siksi, että näitä yhteisen hyvän sääntöjä vastaan toimiva yksilö saisi huiman lisääntymisedun.

Sukulaisvalinnalla on kyllä selitetty suuri osa eläinten epäitsekkäästä tai muuten yhteistyökykyisestä käyttäytymisestä. Mutta se ei ole ainoa tapa, jolla "ihmisiksi käyttäytyminen" voi tuottaa etua yksilölle itselleen. Lajitoverin tappamisessakin on haittansa.

Ensinnäkin, lajitoveri on usein varteenotettava vastustaja, koska se on suunnilleen samankokoinen ja yhtä vahva kuin yksilö itse. Jos voiton tuomat edut eivät ole todella suuret, ei lajitoverin kimppuun käyminen kannata. Vaikkei tapetuksi tulisikaan, lieväkin loukkaantuminen voi olla suuri kustannus villille eläimelle. Ruoka on harvoin niin vähissä, että sen takia tosissaan tapeltaisiin, mutta pariutumiskumppanit ovat useammin tällainen kohde (esimerkiksi merinorsu- ja virtahepourokset saattavat toisiaan tappaakin, vaikka ovatkin periaatteessa sosiaalisia eläimiä).

Lisäksi lajitoveri tosiaan voi olla oma sukulainen tai potentiaalinen puoliso. Silmittömän aggressiivinen yksilö voi tuottaa itselleen vahinkoa, kun sitä lisääntymiskumppania ei sitten löydykään, tai se tapetaan parittelun yhteydessä. (Tästä mieleen tullut huvittava esimerkki oli eräässä hämähäkkitutkimuksessa havaittu yksittäinen koiras, joka ensin paritteli naaraan kanssa, ja heti perään söi puolisonsa. Varsinainen Darwin-palkintoehdokas.)
Tässä yhteydessä on tietenkin eduksi, mikäli yksilöt pystyvät tunnistamaan sukulaisensa muista eläimistä. Se ei kuitenkaan ole välttämätöntä: valinta puree myös yleiseen hyväluontoisuuteen, tai esimerkiksi suopeuteen tuttuja kohtaan, mikäli se samalla johtaa myös sukulaisten rauhaan jättämiseen eikä tuota muuten suhteettomia kustannuksia. Itse epäilen, että useimmiten tilanne onkin juuri tämä, eikä sellaisissa poikkeustapauksissa kuin sarvikuonoja auttavissa norsuissa ole tässä valossa mitään ihmeellistä.

Sitten on tietenkin vielä se, että tiivis, yhteistyötä vaativa laumaelämä ei kertakaikkiaan toimi, jos lauman jäsenet teurastavat toisiaan. Laumaan turvaamisen evoluution myötä myös sosiaalisen käyttäytymisen on ollut pakko kehittyä, todennäköisimmin asteittain lajitoverin sietämisestä eteenpäin.

Kiistanalaisempi hypoteesi on vielä ryhmävalinta, jonka mukaan laumaeläimillä sellaiset ryhmät menestyvät, jotka tekevät sujuvaa yhteistyötä, ja tämän takia yleistyvät enemmän kuin muut. Myös laumatovereiden tappamatta jättämisen voisi hyvinkin ajatella lisäävän ryhmän menestymistä. Ongelmana tässä ajatuksessa on tietenkin ryhmien välillä tapahtuva geenivirta: eiväthän ryhmät ole toisistaan eristyksissä, vaan osa samaa populaatiota. Joissain oloissa, jos ryhmien välillä tapahtuva valinta ylittää voimakkuudessaan yksilötason valinnan, ryhmävalinta voisi toimiakin. Tutkittuja esimerkkejä on tosin aika vähän.

Monella laumaeläimellä on olemassa jonkinlainen esto lajitoverin tappamista kohtaan, mutta jos säännöstä poikkeamisesta on etua, siitä poiketaan: simpanssit, sudet ja monet muut tappavat vieraiden laumojen edustajia, urosleijonat tuntemattomia pentuja. Enemmän yksin elävillä lajeilla estoja on luonnollisesti vielä vähemmän, mutta eivät nekään toisiaan huvikseen tapa aina kohdalle osuessaan.

Lajivalintaakin on muuten ajoittain herätelty eloon ajatuksena, että fossiiliaineistosta voitaisiin seurata lajien syntyä, kilpailua ja kuolemaa ja ajatella niiden kilpailevan samaan tapaan kuin yksilöt perinteisessä luonnonvalinnassa. Voittaja olisi se, joka selviäisi pisimpään ja josta syntyisi eniten uusia lajeja, jälkeläisiä.

Uusimmat

Suosituimmat