Mielen/aivojen suhde luontoon

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Tässä ketjussa haetaan ymmärrystä, mistä mielen/aivojen ja luonnon/maailman suhteessa on kyse. Ymmärtämisessä, ennustamisessa ja teorioissahan on kyse nimenomaan tästä.

Itse järkeilen ja visualisoin mielessäni, että järjellinen mieli pyrkii virtaviivaistumaan tarkastelemansa kohteen kanssa, niin, että sen mielen malli ei ole millään tavalla ristiriidassa kohteen tai ilmiön kanssa. Mieltä voi ajatella marmorikuutiona, josta kokemus ja järkeily veistelee pois palasia, jotta mielen mallit olisivat luonnonilmiöden kanssa virtaviivaisessa eli ristiriidattomassa suhteessa.

Mieli on kuitenkin todennäköisesti riittämätön luonnon syvimmän ja todellisen olemuksen löytämisessä, koska se kykenee muodostamaan malleja vain sellaisista luonnonilmiöistä, joihin se pystyy kohdistamaan huomionsa ja sitä kautta esittämään uusia kysymyksiä. On olemassa rajattomasti kysymyksiä, mitä ihmismieli ei ole kysynyt luonnosta ja mihin sillä ei välttämättä tule koskaan olemaan edellyksiä kysyä.

Joka tapauksessa mielestäni metafora, jossa kokemus on kuvanveistäjä ja aivot/mieli on marmoripala, on itselleni paras tapa kuvata mistä mielen ja luonnon suhteessa on kysymys. Toimivat teoriat ovat siis toistaiseksi valmiiksi julistettuja veistoksia mielessä, kunnes vastaan tulee luonnonilmiö, joka veistelee veistosta taas lisää.

Kommentit (6)

Vierailija

Oletpas vänkästi pohtinut.
En olis.. en paljon mitään olis älynnyt kysellä jos ei olis silmien eteen tuotu.. vaikka mitä. Kirjoja, kuvia, valmista "dataa".
Meren, siis todella syvyyksien ihmeistä ei olis yhtään kysymystä mutta ovat kehittäneet sukelluslaitteita ja kameroita joilla on kuvattu niin uskomattomia satumaisemia, värikylläisyyttä, sellaista mitä ei olis ikinä voinut kuvitella luonnosta löytyvän olosuhteista mihin ihmisellä ei ole menemistä.

Samoin sukellukset "okulaarien" kanssa mikroskooppiseen "maailmaan", joka on osa sitä missä eletään mutta niin eri suhteessa itseen ja omaan olemiseen ettei sitä osaa ees ajatella.

Unissa kyllä näkee kaikenlaista ja kysymyksiäkin herää mutta jonkun konkreettisen täkyn sitä alkaa tarvita täällä iällä ollessa. Lapsenahan oli kyselykausia niin että solkenaan kyseli kaikkea mitä ei ees älynnyt. Aivot toimii erilailla ja erilaisina eri ikäkausina.
Mutta ei sitäkään osannut lapsena erityisesti ajatella ja kysyä. Ihmetytti vaan miks aikuiset on niin kummallisia.
Aina ei ees meinaa muistaa miltä tuntui 2v.? 3v.? 4v.? .. Tavallaan samalta mutta erilaiselta kuitenkin kun ei tiennyt mistään muusta oikein mitään kuin niistä kotinurkista, lähi-ihmisistä ja se oli vaan maailma..

Ei mulla kyllä neliskulmaista mieltä kai oo ikinä ollut?
Ennemminkin sellainen jumalaton kaaos jossa on jatkuva ilotulitus ja ajattelu saa sen järjestymään edes jotenkuten mutta kaikenkirjava hulina se on.
Hemmetin avara ja valtava.
Ajattelemalla sen saa hiukan kuriin.

Vierailija
Peksa
Tässä ketjussa haetaan ymmärrystä, mistä mielen/aivojen ja luonnon/maailman suhteessa on kyse. Ymmärtämisessä, ennustamisessa ja teorioissahan on kyse nimenomaan tästä.



Miksi aikaisempi ketju aiheesta ei kelpaa?

Itse järkeilen ja visualisoin mielessäni, että järjellinen mieli pyrkii virtaviivaistumaan tarkastelemansa kohteen kanssa, niin, että sen mielen malli ei ole millään tavalla ristiriidassa kohteen tai ilmiön kanssa. Mieltä voi ajatella marmorikuutiona, josta kokemus ja järkeily veistelee pois palasia, jotta mielen mallit olisivat luonnonilmiöden kanssa virtaviivaisessa eli ristiriidattomassa suhteessa.



Ai että ihmisellä olisi "syntyessään kaikki mahdollinen kuviteltavissa oleva tieto", josta nitten kokemuksessa "niistettäisiin löysät pois"?

Mieli on kuitenkin todennäköisesti riittämätön luonnon syvimmän ja todellisen olemuksen löytämisessä, koska se kykenee muodostamaan malleja vain sellaisista luonnonilmiöistä, joihin se pystyy kohdistamaan huomionsa ja sitä kautta esittämään uusia kysymyksiä. On olemassa rajattomasti kysymyksiä, mitä ihmismieli ei ole kysynyt luonnosta ja mihin sillä ei välttämättä tule koskaan olemaan edellyksiä kysyä.

Joka tapauksessa mielestäni metafora, jossa kokemus on kuvanveistäjä ja aivot/mieli on marmoripala, on itselleni paras tapa kuvata mistä mielen ja luonnon suhteessa on kysymys. Toimivat teoriat ovat siis toistaiseksi valmiiksi julistettuja veistoksia mielessä, kunnes vastaan tulee luonnonilmiö, joka veistelee veistosta taas lisää.

Vierailija
Arkkis

Itse järkeilen ja visualisoin mielessäni, että järjellinen mieli pyrkii virtaviivaistumaan tarkastelemansa kohteen kanssa, niin, että sen mielen malli ei ole millään tavalla ristiriidassa kohteen tai ilmiön kanssa. Mieltä voi ajatella marmorikuutiona, josta kokemus ja järkeily veistelee pois palasia, jotta mielen mallit olisivat luonnonilmiöden kanssa virtaviivaisessa eli ristiriidattomassa suhteessa.



Ai että ihmisellä olisi "syntyessään kaikki mahdollinen kuviteltavissa oleva tieto", josta nitten kokemuksessa "niistettäisiin löysät pois"?



Miksi ihmeessä haluat löytää tästäkin pohdinnasta jotain tuollaista? Minä en kyllä näe tässä mitään oletusta jostakin valmiina olevasta tietopaketista. Onpahan vain yksi tapa sanoa, että ihmisellä on taipumus yrittää ymmärtää ympäristönsä tapahtumia ja löytää niistä ennustettavuutta helpottavia lainalaisuuksia.

Mielikuva on aina 'kokonainen', vaikkei olisikaan kaiken mahdollisen tiedon kyllästämä. Jopa lasten kummalliset selitykset syy-seuraussuhteista ovat 'kokonaisia' ja 'täydellisiä', vaikka eivät olisikaan maailman kulkua validisti selittäviä. Kehittyminen, kokemukset ja tiedon lisääntyminen sitten muokkaavat näitä selitysmalleja paremmin todellisuutta vastaaviksi. Tai näin ainakin kuvittelemme tapahtuvan.

Lapsen maailma esim. on paljon pienempi kuin aikuisen. Vauva tuskin ymmärtää asuvansa Maa-planeetalla, mutta ei se silti muuta hänen mielikuvaansa maailmastaan jotenkin vajavaiseksi. Kuva on ihan kokonainen - vauvalle. Eihän vauva voi tietää, ettei tiedä, mitä kaikkea muutakin on olemassa. Samoin Arkkiksen kuva maailmasta on Arkkikselle 'kokonainen', vaikka ehkä sisältääkin jonkinlaisen varauksen asioista, joita mahdollisesti on sen ulkopuolella.

Epäilen vahvasti, pystyisikö ihminen elämään muodostamatta omasta maailmastaan mielekästä kokonaista mielikuvaa itselleen. Totuudellisuuden kanssa sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä. Tasapainomme järkkyy, jos kokonaisuuden ja tapahtumien samaan todellisuuteemme kuulumisen tunne katoaa. Kyse on käsittääkseni siitä, että tarvitsemme tietoisuudellemme 'pysyvän' ympäristön. Samoin tarvitsemme tunteen, että meille tapahtuvat asiat tallentuvat samaan tietoisuuteen, jonka kokemuksista muodostuu mielekäs 'tarina'.

Vierailija
Arkkis
Peksa
Tässä ketjussa haetaan ymmärrystä, mistä mielen/aivojen ja luonnon/maailman suhteessa on kyse. Ymmärtämisessä, ennustamisessa ja teorioissahan on kyse nimenomaan tästä.



Miksi aikaisempi ketju aiheesta ei kelpaa?

Itse järkeilen ja visualisoin mielessäni, että järjellinen mieli pyrkii virtaviivaistumaan tarkastelemansa kohteen kanssa, niin, että sen mielen malli ei ole millään tavalla ristiriidassa kohteen tai ilmiön kanssa. Mieltä voi ajatella marmorikuutiona, josta kokemus ja järkeily veistelee pois palasia, jotta mielen mallit olisivat luonnonilmiöden kanssa virtaviivaisessa eli ristiriidattomassa suhteessa.



Ai että ihmisellä olisi "syntyessään kaikki mahdollinen kuviteltavissa oleva tieto", josta nitten kokemuksessa "niistettäisiin löysät pois"?

Mieli on kuitenkin todennäköisesti riittämätön luonnon syvimmän ja todellisen olemuksen löytämisessä, koska se kykenee muodostamaan malleja vain sellaisista luonnonilmiöistä, joihin se pystyy kohdistamaan huomionsa ja sitä kautta esittämään uusia kysymyksiä. On olemassa rajattomasti kysymyksiä, mitä ihmismieli ei ole kysynyt luonnosta ja mihin sillä ei välttämättä tule koskaan olemaan edellyksiä kysyä.

Joka tapauksessa mielestäni metafora, jossa kokemus on kuvanveistäjä ja aivot/mieli on marmoripala, on itselleni paras tapa kuvata mistä mielen ja luonnon suhteessa on kysymys. Toimivat teoriat ovat siis toistaiseksi valmiiksi julistettuja veistoksia mielessä, kunnes vastaan tulee luonnonilmiö, joka veistelee veistosta taas lisää.




En tarkoittanut tuota. Tottakai ihmismieli omaa syntyessään samoja biologian tuomia vaistonvaraisia aksioomia/olettamia kuin matelijat ja muut nisäkkäätkin. Uuden tiedon muodostaminen lähtee rakentumaan näiden assosiatiivisesti biologisten aksioomien päälle ja se on sitä veistämistä.

Se, minkälaiseksi mieli veistyy, on sitten ympäristön ja biologisten aksioomien yhteistulosta. Voitaisiin ajatella, että yksilön biologiset aksioomat ovat materiaalin ominaisuuksia: onko materiaalina sitten muovailuvaha, tammi, graniitti, vai marmori.

jussipussi
Seuraa 
Viestejä32778
Liittynyt6.12.2009

Minun mielestä lähtökohtana pitää pitää sietä että ihminen on osa luontoa, eli vain ollessaan osa ei pysty hahmottamaan /ymmärtämään luonnon olemusta kokonaisuudessaan ja jos havainnoi ympäristöä missä ihminen vaikuttaa siellä on asiat vedetty niinsanotusti viivottimella..tämän näyttää enemmän ja enemmän pitävän paikkansa nykyaikana.. luonnon muodot, ehkä ihmismielelle liian moninaiset mutkat yksityiskohdat ja kurvit on liikaa . huoneet on laatikoita, talot on laatikoita, ikkunat suorakulmioita..poydä suorakulmioita jopa tuolitkin vaikka enrgonomisesti ajatellen huonoimpia mahdollsia muotoja ..havainnoikaapa ympärillänne miten paljon on kantikkaita esineitä rakenteita ympärillänne nyt ja katsokaa ikkunasta ulos , löytyykö niitä luonnon rakenteista , muodoista..?

Vierailija
jussipussi
Minun mielestä lähtökohtana pitää pitää sietä että ihminen on osa luontoa, eli vain ollessaan osa ei pysty hahmottamaan /ymmärtämään luonnon olemusta kokonaisuudessaan ja jos havainnoi ympäristöä missä ihminen vaikuttaa siellä on asiat vedetty niinsanotusti viivottimella..tämän näyttää enemmän ja enemmän pitävän paikkansa nykyaikana.. luonnon muodot, ehkä ihmismielelle liian moninaiset mutkat yksityiskohdat ja kurvit on liikaa . huoneet on laatikoita, talot on laatikoita, ikkunat suorakulmioita..poydä suorakulmioita jopa tuolitkin vaikka enrgonomisesti ajatellen huonoimpia mahdollsia muotoja ..havainnoikaapa ympärillänne miten paljon on kantikkaita esineitä rakenteita ympärillänne nyt ja katsokaa ikkunasta ulos , löytyykö niitä luonnon rakenteista , muodoista..?



Kyllä, ihminen on osa luontoa. En keksi yhtään pitävää argumenttia, miksi näin ei olisi. Luonnossa on syntynyt ihmislaji, jolla on tavallista enemmän aivomassaa, jolla on kyky muuntua ja sopeutua enemmän kokemusten kautta kuin muilla elukoilla. Aivojen plastisuus on ihmislajin menestyksen tärkeimpiä syitä.

On olemassa lajeja, joilla on suuremmat aivot kuin ihmisellä, oliko ne nyt kalmarilla ja norsulla. Syy niiden samankaltaiseen menestymättömyyteen lienee siinä, ettei niiden aivot ole yhtä plastisia, tai sitten niiden selviytymismekanismit ovat olleet muuten riittävät. Miksi niillä on kuitenkin isot aivot, on mielenkiintoinen kysymys.

Uusimmat

Suosituimmat