Muuttuuko ihminen - ja milloin?

Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Yksi seikka mikä mielestäni vaatii erityistä huomiota on se että sitä varmaan helposti odottaa että kun alkaa ladella "totuuksia" siitä millainen joku on - kun näkee että hän on vaikea tai hänellä on vaikeaa - tämä välittömästi innostuu kuulemastaan ja aloittaa muuttumisleikin. Olemme yleensä kaikki niin täynnä itseämme ja ryvemme omahyväisyydessä että tietenkin kun Minä tuolle tolvanalle sanon, niin johan se ottaa opiksi.

Eihän siinä tietenkään tule mieleen että asenne saattaa olla toista kohtaan hyvinkin loukkaava. Sitä vain ajattelee että toinen on aivan mahdottomassa tilanteessa ja ehkä sitä pitää vähän potkaista persauksille.

Olen tuon tuostakin joutunut tilanteisiin joissa olisi voinut kirkua kiukusta kun kuuntelee jonkun ihmisen uskomatonta ja posketonta tarinaa siitä mitä kaikkea hänelle on tapahtunut ja miten hän ei vieläkään ota siitä opikseen ja muutu! Olen kuullut miten on kuristettu ja revitty tukasta, on uhkailtu kiväärillä, tultu ovenkarmeista sisään jne. - eikä kaiken tuonkaan jälkeen vielä ihminen ota ja lähde em. aktiviteetteja harrastavan sairaan lähimmäisensä läheltä pois. Olen myös kuullut seksuaalisen identiteetin jatkuvasta kriisistä jota ihminen ei suostu ratkaisemaan millään tavoin.

Suostu? Vai: ei voi?

Ehkä sitä tekee väärin kun kuvittelee että ihmiset kykenevät tuosta noin vaan hokkuspokkus muuttumaan muuksi. Tajuamaan millaisessa helvetissä elävät - ja sen ettei ole pakko.

Itselleni on aina silloin tällöin joku lähtenyt (lähinnä netissä) selvittämään luonnevikojani ja odottaa kaiketi sitten että saan välittömän oivalluskohtauksen ja alan elää "ihmisiksi" - tai mitä nyt milloinkin. Usein suutun, usein myös pyrin miellyttämään tällaista ihmistä ja alan hänen kanssaan kimpassa vatkata ja vaivata omaa persoonaani suuntaan jos toiseenkin. Tarkoituksenanihan on esitellä että olen kyllä himpskatti soikoon sen verran älykäs ihminen että tajuan että en ole täydellinen. Mutta helposti tuo menee sellaiseksi että alan kokea että minua ei hyväksytä jos en A, B, C (mitä milloinkin) tai että minua ei tulla koskaan hyväksymään koska sitten lopulta kumminkaan en halua tehdä muuttumisleikin kohtaa A. Useimmiten kiikastaa siitä että en halua olla ihmisten kanssa runsain määrin tekemisissä.

Olenkin sitten itsepäisenä pässinä alkanut pikkuhiljaa hyväksyä sen että olen sellainen kuin olen. Ei minun tarvitse ostaa muiden hyväksymistä sillä että viirotan kuin tuuliviiri milloin mihinkin suuntaan.

Entä jos itsekään ei suhtautuisi niin kärsimättömästi siihen että joku jossakin on hankala ihminen tai hankalassa tilanteessa eikä suostu muuttumaan tai edes puhumaan muuttumisesta? Entä jos meillä kenelläkään ei ole mitään oikeutta mennä ronkkimaan muita oman ah niin paremman tietämyksemme ja tajuamuksemme kanssa? Jos joku on ihan raivostuttava öhvelö, niin sittenhän on. Jotain hänessä voi kuitenkin olla sellaista ettei se yksi jästipäinen piirre, heikkous, haluttomuus, kykenemättömyys tai mikä sitten onkaan, välttämättä leimaa hänen koko persoonallisuuttaan vastenmieliseksi (jos ei itse jää sitä yhtä seikkaa tuijottamaan).

Itselleni on ehkä vaikea nähdä ihmistä kokonaisuutena, ymmärtää että hänestä on moneksi. Kyllästyttyäni viimeaikoina siihen että itseäni lokeroidaan voisin tästä ottaa opiksi ja pontevammin hahmottaa sitä että ihmiset eivät ole mustavalkoisesti joko-tai, vaan yhteen ihmiseen mahtuu aina kokonainen repertuaari kaikenlaista.

Mitä sitten jos joku ei osaa häipyä v-tumaisen kumppaninsa luota? Se kuuluu hänen elämäänsä jollain tapaa olla siinä suhteessa ja minä en voi tietää miksi niin "pitää" olla. Ei kukaan voi tietää miksi itsekukin on siinä omassa olossaan, oli se mikä hyvänsä ja vaikka kuinka kummalliselta näyttäisi ulospäin.

Voi myös olla että kohtaamme jonkun ihmisen lopulta hyvin rajallisen ajan ja paikan puitteissa, emmekä osaa muodostaa kokonaiskuvaa siitä että hän on saattanut elämässään kehittyä jo ehkä hyvinkin pitkään ja paljon, mutta kun lähtökohta oli aivan kertakaikkiseen onneton, niin kaikki se kehitys ei tunnu miltään sellaisen silmissä joka ei nähnyt häntä lähtöpisteessä nolla.

Toisinaan on ehkä parempi keskittyä itseensä, eikä haksahtaa sellaiseen "sosiaalisuuteen" että mietitään pitkään ja hartaasti että miten ne naapurin Maijan olosuhteet saadaan kuntoon. Tai ehkä ensin kannattaa ottaa hienovaraisesti selville mitä Maija itse asiasta ajattelee, eikä ainakaan alkaa isossa joukossa päin naamaa huutaa mitä Maijan elämästä ajattelee?

Tiedän kyllä että hienovaraisuus on taitolaji jota harva taitaa. En minä ainakaan.

Mutta jos tähän joku kysymys pitäisi panna lopuksi, jotta olen sosiaalisempi(?) niin: miksi me vaadimme toisiltamme jatkuvaa kiihkeää muutosta, mikä pirun kiire tässä oikein on ja minne?

Kommentit (0)

Uusimmat

Suosituimmat