13.3.1940 eli miksi Suomi oli "Herran valittu kansa"

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

[size=150:idpz66yi]Miksi STALIN SOLMI TALVISODAN RAUHAN ?[/size:idpz66yi]

Kimmo Rentola:
"Residenttimme ilmoittaa..."

Tiedustelun vaikutus Stalinin päätöksiin talvisodassa

-------------------------------------------------------------

Talvisodan toisen viikon alussa torpedovene Razvedtšik ('Tiedustelija') ajoi Laatokalla karille suomalaisten tykkitulessa.[size=85:idpz66yi][1] [/size:idpz66yi]Niihin aikoihin Stalin alkoi tajuta tiedustelunsa tosiaan ajaneen kiville, sillä rajakahakoiden ja miehityksen sijasta edessä oli täysi sota. Suomi teki tiukkaa vastarintaa eikä Terijoelle perustettu 'kansanhallitus' saanut tukea. Heti ensi päivinä tilannetta ei Moskovassa tajuttu, vaan hämmentynyt marsalkka Vorošilov vain käski 9. armeijaa "nopeuttamaan etenemistä" [forsirovat' prodviženie] kohti Oulua.[size=85:idpz66yi][2][/size:idpz66yi]

Joulukuun 12. päivästä lähtien Stalinin pöydälle kasautui sotavoimia valvoneen salaisen poliisin osan – NKVD:n erityisosastojen (OO) – raportteja, jotka paljastivat ongelmien vakavuuden ja menetysten raskauden.[size=85:idpz66yi][3][/size:idpz66yi] Vaiston varassa Stalin määräsi ensilääkkeenä perustamaan seitsemän uutta NKVD:n rykmenttiä (1500 miestä kussakin) valvomaan puna-armeijan selustaa.[size=85:idpz66yi][4][/size:idpz66yi]

Sodassa tiedustelu punnitaan, ja toisen maailmansodan aikaisia saavutuksia ja törmäilyjä on pohdittu yli puoli vuosisataa. Viime vuosina on kunnon historiantutkimuskin päässyt mukaan, kun käyttöön on tullut alkuperäisiä lähteitä.[size=85:idpz66yi][5][/size:idpz66yi] 1990-luvulla jopa neuvostotiedustelun toiminnasta on tullut esiin lähteitä. Pääkysymys on silloin tietysti ollut Saksan hyökkäys kesällä 1941. Riisuakseen syyllisyyden taakan harteiltaan neuvostotiedustelun organisaatiot ovat julkaisseet dokumenttejaan, joista näkee, että kyllä he tiesivät hyökkäyksestä, mutta varoitukset kilpistyivät Staliniin.[size=85:idpz66yi][6][/size:idpz66yi]

Talvisodan tiedustelu on jäänyt suuren sodan varjoon. Talvisodan syttymisestä saakka on ollut selvää, että kummankin puolen tiedustelu epäonnistui, nimenomaan päätelmien tasolla. Suomalaiset tiesivät puna-armeijan valmisteluista, mutta eivät käsittäneet niiden laajuutta eivätkä uskoneet, että sieltä tosiaan tulisi hyökkäys, ainakaan ilman uhkavaatimusta ja takarajaa.[size=85:idpz66yi][7][/size:idpz66yi] Venäläiset luulivat, että koitos muistuttaisi Puolan itäosien helppoa miehitystä syyskuussa. Rajan yli tultiin jopa soittokunta kärjessä ja varusteena käsky, että Ruotsin rajaa ei saanut ylittää. Tornionjoella piti tehdä kunniaa, mutta ei saanut ryhtyä puheisiin ruotsalaisten kanssa.[size=85:idpz66yi][8][/size:idpz66yi] Mutta Stalinin 60-vuotispäivä tuli ja meni kolmen viikon kuluttua ja ilman lahjaa, Suomea. Sen jälkeen päivänsankari ja Vorošilov neuvoivat rintamakomentajia, "että sota Suomessa on vakavaa sotaa, jyrkästi erilaista kuin syysretkemme [pohod] Puolaan." Rintamilla oli sodittu jo kuukausi, joten seikka oli havaittu ilman tätä viisasta neuvoakin.[size=85:idpz66yi][9][/size:idpz66yi]

Suomessa keksittiin heti sodan syttyessä, että Moskovan pakolaiskommunistit olivat varmaankin uskotelleet Suomen työväenluokan nousevan heti tilaisuuden tullen valkoisia sortajia vastaan. Mutta tämä perinteinen harhatietoteoria ei ole kestänyt. Ensin Osmo Jussila osoitti – kai Afganistanista kimmoketta saaneena – että puna-armeijan hyökätessä kuormastoon kuului aina nukkehallitus, oli paikallinen poliittinen tilanne mikä oli.[size=85:idpz66yi][10][/size:idpz66yi] Sitten saatiin nähdä, että kauhun lyömä O.V. Kuusisen ryhmä oli kaukana Stalinista ja vailla vaikutusta todellisiin ratkaisuihin. Kuusinen kutsuttiin käskynjaolle vasta kun päätökset oli jo tehty.[size=85:idpz66yi][11][/size:idpz66yi]

On silti selvää, että Moskovan tilannearvio meni pieleen. Joten minne virhelaskelmien lähde pitää sijoittaa? Nyt kysymystä voidaan tarkastella niiden raporttien valossa, joita Stalin päivittäin sai NKVD:ltä. Se vastasi pääosasta Neuvostoliiton ulko- ja kotimaista tiedustelua ja vastavakoilua. Sisäministeri Berijan allekirjoittamat raportit lähetettiin myös pää- ja ulkoministeri Molotoville ja puolustusministeri Vorošiloville. Raporttien perustana olivat (1) salasähkeet NKVD:n tiedusteluasemien päälliköiltä eli residenteiltä eri maista, (2) vastavakoilun raportit ulkomaisten lähetystöjen toimista Moskovassa, (3) kotimaisen valvonnan raportit Leningradista, Petroskoista ja muualta, ja (4) NKVD:n erityisosastojen (OO) raportit asevoimien ja sotilashallinnon toimista.[size=85:idpz66yi][12][/size:idpz66yi]

[size=150:idpz66yi]1. Päätös sodasta[/size:idpz66yi]

Stalin alkoi hoitaa etupiirinsä pohjoista sivustaa 28. syyskuuta 1939, kun Puolan jako oli saatu päätökseen ja Saksan kanssa solmittu uusia sopimuksia. Kolme Baltian maata suostui nopeasti antamaan tukikohtia, mutta Suomi osoittautui kovemmaksi pähkinäksi.

Stalinia askarrutti tässä kolme tiedustelukysymystä. Tärkeimmät liittyivät kansainväliseen asetelmaan: hän tarvitsi varmuuden siitä että Suomi jäisi yksin hädän hetkellä. Ensinnäkin: pitäisikö Hitler varmasti sanansa ja jättäisi Suomen kohtalonsa huomaan niin kuin oli sovittu? Venäläiset olivat seuranneet epäluuloisina Saksan ja Suomen sotilassuhteita,[size=85:idpz66yi][13][/size:idpz66yi] joiden perinne Berliinin siis nyt olisi petettävä. Koska Stalinilla oli Ribbentropin nimikirjoitus salaisissa sopimuksissa ja tuoretta näyttöä Saksan jatkuvasta yhteistyöhalusta, toinen kysymys oli vielä tärkeämpi: mitä länsiliittoutuneet ja Ruotsi tekisivät, jos Neuvostoliitto joutuisi yhteenottoon Suomen kanssa? Taustaksi Stalin oli jo saanut Lontoosta – kuuluisalta Cambridgen vakoilijaviisikolta – hälyttävän tiedon, jonka mukaan Britannian tiedustelupiireissä uskottiin, että Englannin ja Neuvostoliiton välinen sota oli "vakava mahdollisuus" lähimmän puolen vuoden sisällä.[size=85:idpz66yi][14][/size:idpz66yi] Kolmas ongelma, Suomen sisäinen tilanne ja valmius, oli merkitykseltään vähäisempi. Mutta oli silti hyödyllistä tietää, antaisivatko suomalaiset periksi ja elleivät, olisiko siellä horjuntaa tai repeämää.

Nopeimmat vastaukset myös kolmanteen kysymykseen Moskova sai Lontoosta. Brittidiplomaattien salasähkeet kolmesta Baltian maasta ja Helsingistä nimittäin olivat Stalinin silmäiltävissä melkein samaan aikaan kuin Foreign Officessa.

Heti kun Neuvostoliitto oli tehnyt ehdotuksensa Virolle, Britannian lähetystö raportoi mielialoista Helsingissä. Jos Neuvostoliitto vaatisi aluemyönnytyksiä, Suomen hallituspiireissä vallitsevan käsityksen mukaan "suomalaiset eivät pysty vastustamaan, koska he eivät ole siinä kunnossa [ne v sostojanii] että pystyisivät käymään sotaa Neuvostoliittoa vastaan." Marsalkka Mannerheim oli erittäin luottamuksellisesti pyytänyt saattamaan hänen majesteettinsa hallituksen tietoon henkilökohtaisen mielipiteensä, jonka mukaan Suomen täytyisi antaa periksi ja luovuttaa tukikohtia ja saaristolentokenttiä.[size=85:idpz66yi][15][/size:idpz66yi] Tämä huippusalainen mielipide saavutti Stalinin saman tien.

Britannian salasähkeet Helsingistä valaisivat myös pääkysymystä, lännen asennetta. Kun Suomen valtuuskunta sai kutsun Moskovaan, sen paremmin amerikkalaisilla kuin briteillä itsellään ei Helsingissä ollut tarjota neuvoa hätääntyneille suomalaisille. Ruotsista oli tiedossa vain moraalista tukea. Mitä Saksaan tuli, britit tiesivät Suomen sotilastiedustelun päällikön olleen "hyvin pettynyt" viesteihin siltä suunnalta.[size=85:idpz66yi][16][/size:idpz66yi] Vähän myöhemmin neuvostotiedustelu sai Helsingissä tietää etsivän keskuspoliisin entisen päällikön Esko Riekin ja parin muun vanhan Saksan ystävän käynnistä Berliinissä. Himmler oli sanonut: "Pysykää lujina jos tahdotte, mutta me emme auta teitä."[size=85:idpz66yi][17][/size:idpz66yi] Moskovassa salakuuntelu kirjasi Saksan asennetta ihmetelleen Japanin sotilasasiamiehen puheita. Eversti Doi ei voinut käsittää, miksi Moskovalle oli annettu vapaat kädet Suomessa.[size=85:idpz66yi][18][/size:idpz66yi]

Tietoa Suomen ja Ruotsin sotilaspiirien asenteista saatiin salakuuntelulla Moskovassa. Olosuhteisiin nähden sotilasattaseat olivat hämmästyvän suulaita. Näin oli etenkin Ruotsin attasean majuri Birger Vrangin laita.[size=85:idpz66yi][19][/size:idpz66yi] Hän oli kuuluisuus diplomaattipiireissä, sillä Moskovan teattereissa pyörineen uuden vakoiluelokuvan pääkonna, ulkomainen sotilasasiamies, oli maskeerattu aivan hänen näköisekseen. Elokuvassa valpas pikkupoika teki tyhjäksi hänen kavalat aikeensa.[size=85:idpz66yi][20][/size:idpz66yi]

Keskustellessaan Vrangin kanssa Suomen attasea majuri Kaarlo Somerto oli luottavaisella mielellä: hän ja Suomen päämaja eivät lainkaan uskoneet brittitietoon, että Suomen rajalla oli 33 divisioonaa, joista seitsemän Neuvosto-Karjalassa ja Murmanskin alueella ja päävoima Kannaksella. Eihän siellä korvessa voinut mitenkään olla sellaista voimaa. Somerto uskoi että loppujen lopuksi venäläiset eivät hyökkää, koska se veisi pohjan rauhanpropagandalta. Kuultuaan venäläisten vaativan muutamia Suomenlahden saaria ja pienehköä aluetta Kannakselta majuri Vrang sanoi päättävästi, että jos tuosta on kyse, Ruotsi ei varmasti puutu asiaan.

Lukiessaan raporttia jopa marsalkka Vorošilov älysi merkitä tämän kohdan. Ei majurilla tietenkään ollut valtuuksia puhua hallituksensa puolesta, mutta toisaalta hän oli sotilasasiamies, ja sellaisista lähteistä takakautta saatua tietoa Stalin uskoi paljon paremmin kuin hallitusten ilmoituksia. Tämä oli kultajyvä.[size=85:idpz66yi][21][/size:idpz66yi] Venäläiset tallensivat myös Somerton synkeän kommentin kollegan mielipiteistä: kyllä ruotsalaiset sitä toistelevat, ettei Neuvostoliitto mitenkään voi hyökätä Suomeen, koska se kuuluu Skandinaviaan, "mutta avusta ne eivät sano mitään"[size=85:idpz66yi][22][/size:idpz66yi]

Vielä tärkeämmän keskustelun Vrang kävi eversti Aladár Paasosen kanssa 13. lokakuuta. Paasonen oli kokenut tiedustelu-upseeri, entinen sotilasasiamies Moskovassa ja Mannerheimin korvana Suomen neuvotteluvaltuuskunnassa. Hän luetteli ruotsalaismajurille täsmällisesti venäläisten aluevaatimukset Kannaksella ja Suomenlahdella ja arveli myös Hangon tulevan listalle. Sen sijaan Ahvenanmaata ei ollut mainittu.

Selitettyään mitä oli pelissä Paasonen kysyi suoraan, tukisiko Ruotsi Suomea sodan sattuessa. Jos kyse on noista alueista, Ruotsi ei ryhdy sotaan, Vrang vakuutti. Silloin Paasonen katsoi Suomen lyödyksi, ilmatorjuntaa vailla ei mitenkään pystyttäisi puolustautumaan. Toteamuksen jälkeen upseerit siirtyivät koulutusta vastaavaan lempipuuhaan, spekuloimaan tulevan sodan kulkua. Jos hyökkäämässä olisi 22 divisioonaa, Vrang laski Suomen kestävän kuusi kuukautta. Jos jouduttaisiin vetäytymään, Paasonen sanoi, että mentäisiin niin kuin kenraali af Klercker vuoden 1808 sodassa, siis hitaasti kohti pohjoista ja Ruotsin rajaa.[size=85:idpz66yi][23][/size:idpz66yi]

Viimeinen heitto kai rohkaisi lisäämään uuden aineksen puna-armeijan suunnitelmiin: Suomen katkaisemisen Oulun korkeudelta.[size=85:idpz66yi][24][/size:idpz66yi] Se oli hyökkäyksen alkuvaiheessa sellainen silmäterä, että keksijäksi epäilee Stalinia. Paasosen puheille pantua painoa kuvastaa sekin, että opettavaisessa direktiivissään ensimmäisestä sotakuukaudesta Vorošilov ja Stalin kehottivat komentajia ottamaan oppia vuoden 1808–09 sodan kokemuksista. Silloinkin jouduttiin mottiin, he tiesivät.[size=85:idpz66yi][25][/size:idpz66yi]

Suomen sisäinen tilanne ei ollut yhtä tärkeä selvittää eikä neuvostotiedustelun verkostokaan ollut Stalinin terrorin jäljiltä kunnossa. Zoja Rybkina (Jartseva) oli sentään hengissä ja ilmaantui jälleen Helsinkiin vararesidentiksi solmimaan agenttisuhteita kuntoon.[size=85:idpz66yi][26][/size:idpz66yi]

NKVD:n poliittisen tiedustelun intomielisin lähde Helsingissä oli kansanedustaja Cay Sundström, muodollisesti sosiaalidemokraatti, agenttinimeltään ilmeisesti 'Graf' eli Kreivi.[size=85:idpz66yi][27][/size:idpz66yi] Poliittisten mielipiteidensä ja tunnettujen kontaktiensa ansiosta Sundström oli vailla erityisen salaisia tietoja ja kunnon suhteita päättäjiin. Kun eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa puhuttiin Neuvostoliiton vaatimuksista, valiokunnan jäsen Antti Hackzell kehotti Sundströmin kaltaista henkilöä pitämään suunsa kiinni, niin kuin hän sitten turhautuneena joutui raportoimaan venäläisille hoitajilleen. Sundströmin kertoman mukaan ulkoministeri Eljas Erkko sanoi ettei Suomen tarvinnut tehdä mitään myönnytyksiä, koska tukena olivat Englanti, Amerikka ja Ruotsi. Tämäntapaisten palojen lisäksi NKVD:n upseerit raportoivat Helsingistä omin silmin näkemäänsä. Kuvailu vastasi esimiesten toiveita: paniikkia rautatieasemilla, tyytymättömyyttä sotilaiden parissa jne.[size=85:idpz66yi][28][/size:idpz66yi]

Hyödyllisempi agenttilähde oli kirjailija Hella Wuolijoki, jolla oli tarkkoja tietoja 'sotakabinetin' keskusteluista 16. lokakuuta ja siltä pohjalta selkeä käsitys Suomen mahdollisten myönnytysten takarajasta: joitakin Suomenlahden saaria voitaisiin antaa ja Ahvenanmaasta keskustella, mutta sotilasliittoa ei solmittaisi eikä puna-armeijan joukkoja laskettaisi Manner-Suomeen.[size=85:idpz66yi][29][/size:idpz66yi] Raportti kuulostaa tarjoukselta. Olisiko Tanner, tietoisena Hellan kontakteista, voinut tarkoituksella panna liikkeelle tällaisen viestin? Oli miten oli, Stalin ei voinut tarttua Ahvenanmaahan, koska se olisi tuonut mukaan Ruotsin ja mikä pahinta Saksan, jonka elintärkeät malmilaivat purjehtivat saarten sivuitse.

Wuolijoen kertoman mukaan Helsingin herrat eivät saaneet mielestään yhtä Stalinin vitsiä Moskovan neuvotteluissa. Kuultuaan että rajan muuttaminen täytyi hyväksyä eduskunnassa kahden kolmanneksen enemmistöllä,[size=85:idpz66yi][30][/size:idpz66yi] Stalin sanoi: "Saatte enemmän kuin kaksi kolmannesta, ja lisäksi täytyy vielä laskea meidän äänemme." Aikoiko hän sekaantua sisäisiin asioihimme, ihmettelivät naiivit suomalaiset, jotka eivät vielä siihen aikaan olleet kuulleet Viipurin vaalipiirin oteäänistä.

Wuolijoki eritteli sotakabinetin jäsenten asenteita: puolustusministeri Niukkanen suhtautui vihamielisesti Neuvostoliiton aikeisiin, ulkoministeri Erkko passiivinen, pääministeri Cajander horjuva. Ainoa poikkeus oli valtiovarainministeri Väinö Tanner, joka oli kehottanut tekemään kaiken mahdollisen, jotta rauhanomainen ratkaisu löytyisi. Myös Tannerin kommentit Stalinin roolista neuvottelujen ensi kierroksella olivat olleet myönteisiä.[size=85:idpz66yi][31][/size:idpz66yi]

Vaikka Hella Wuolijoki olisi hieman kaunistellut perheystävänsä kuvaa, raportin perusteella on selvää, ettei Tannerin nimi vielä silloin ollut erityisen ruma sana Moskovassa.[size=85:idpz66yi][32][/size:idpz66yi] Paasonen taisi olla oikeassa muistellessaan, että Stalin suhtautui neuvotteluissa suopeasti nimenomaan Tanneriin. Jatkossakin Stalin sai asiallisia raportteja Tannerin mielipiteistä, joskin ne vähitellen synkkenivät. Eduskuntaryhmässä hän piti vastuuttomina niitä, jotka puhuivat demobilisaatiosta, päinvastoin, "meidän täytyy olla valmiit enempäänkin."[size=85:idpz66yi][33][/size:idpz66yi]

Jokaisessa tiedusteluraportissa Helsingistä korostettiin työväenluokan rauhantahtoa ja epätyydyttävää asemaa. Tietysti se oli ideologista vakioverhoilua, mutta sovinnollinen raportointi SDP:stä viittaa toisaalta siihen, että venäläiset tosiaan elättelivät joitakin toiveita vasemmiston suunnalla. Raportit nimittäin laadittiin aina muistaen vastaanottajien toiveet ja odotukset.

Tiedustelun parantamiseksi sekä sotilaiden GRU että NKVD nimittivät uudet residentit Helsinkiin. Mutta eversti Ivan Smirnov samoin kuin Jelisei T. Sinitsyn saapuivat vain kolme viikkoa ennen hyökkäystä. Eivät he ehtineet saada verkostojaan kuntoon ja syvempää käsitystä tilanteesta. Sinitsynin tausta – tuore rekryytti oli juuri ansainnut ensimmäiset ulkomaankannuksensa Itä-Puolassa – viittaa siihen, että tehtäväksi ajateltiin lähinnä miehityksen valmistelua. Muistelmissaan Sinitsyn kuvaa eloisasti miten hän varoitti Stalinia suomalaisten taistelutahdosta ja varustuksista, mutta hänen julkitullut raporttinsa todistaa muuta. Siinä sävy oli päinvastainen: Sinitsyn korosti Suomen armeijan heikkoa tilaa, rivimiesten tyytymättömyyttä, Suomen riittämätöntä taloudellista pohjaa sodankäyntiin ja suomalaisten yleistä sodan pelkoa.[size=85:idpz66yi][34][/size:idpz66yi]

Stalin ei varmasti tehnyt päätöksiään pelkkien tiedusteluraporttien pohjalta. Mutta hän luki ne tarkkaan pohtiessaan hyökkäyksensä mahdollisia seurauksia.

Tässä selostettujen tiedusteluraporttien ja samansuuntaisen diplomaattitiedon nojalla Stalin sai laskea Saksan kaikella todennäköisyydellä pysyvän erillään Suomen ja Neuvostoliiton konfliktista. Lännessä ja etenkin Ranskassa saattoi olla halua auttaa Suomea,[size=85:idpz66yi][35][/size:idpz66yi] mutta käytännössä länsi ei voinut paljoakaan jos Ruotsi pysyisi sivussa niin kuin Stalinilla oli aihetta uskoa. Eikä lännellä sitä paitsi ollut juuri aikaa, sillä Suomi romahtaisi nopeasti.

Suomalaiset eivät itsekään uskoneet mahdollisuuksiinsa yksin, ei edes ylipäällikkö Mannerheim. He eivät olleet kunnolla varustautuneet, hallitus horjui ja siltä puuttui päättäväinen johto, työväenluokan ja vasemmiston halukkuutta täysmittaiseen maanpuolustukseen voitiin epäillä.

Tämä kuva oli pinnallinen, mutta ei sitä voi kokonaan vääränä pitää. Kremlistä katsoen oli kohtuullista uskoa tällaiseen tilannekuvaan. Mutta asiat eivät aina mene niin kuin on laskettu.

[size=150:idpz66yi]2. Päätös rauhasta[/size:idpz66yi]

Hyökkäyksen tapa oli omiaan karaisemaan suomalaiset vastarintaan. Iso pienen kimpussa, saman tyylin rajaprovokaatio kuin natseilla Puolassa, siviilikohteiden ja työläiskortteleidenkin pommituksia, O.V. Kuusisen hallitus. Kyse ei ollutkaan muutamista saarista ja pienestä rajansiirrosta, vaan elämästä ja kuolemasta.

Niinpä pessimisti Mannerheim tarttui marsalkan sauvaan, pasifisti Tanner nousi esiin päättäväisimpänä hallitusmiehenä, ja ulkotöihin tottuneet työmiehet ja maanviljelijät tekivät rintamalla mitä tehtävissä oli, rivikommunistit siinä joukossa. "Meidän maassamme kansa tukee hallitusta eikä käy niin kuin Puolassa, jossa eri puolueet kiskoivat eri suuntiin", neuvostotiedustelu rekisteröi sotilasattasea Somerton sanoneen kolme viikkoa ennen hyökkäystä.[36]

Suomen vastarinta ja torjuntavoitot riistivät Stalinilta sen edun jota hän eniten kaipasi: nopean menestyksen. Nyt täytyi käydä vaikeaa sotaa huonoissa olosuhteissa, kansainvälisenä hylkiönä, koko maailman demokraattisten (ja useimpien epädemokraattisten) voimien sylkykuppina, ja mikä pahinta, kyvyttömän sotaherran maineessa. Taas oli tiedustelu avainasemassa. Kun maailmalle ei ollutkaan esittää fait accompli, täytyi pelätä mitä Saksa ja länsi keksivät nyt kun niillä olikin aikaa miettiä ja valmistella siirtojaan.

Eikä kotirintamaakaan voinut sivuuttaa. Vaikka olikin diktaattori, Stalin ei suinkaan ollut immuuni yleiselle mielipiteelle. Yhdensuuntaistettu virallinen tiedotus oli altis ja haavoittuva huhuille ja kuulopuheille, joiden tieto herkästi uskottiin paremmaksi. Ja sana kiersi jo. Heti sodan alussa rautatieläisten sanomalehden Gudokin ('Pilli') innokas nuori toimittaja sai keploteltua itsensä Terijoelle, katseli ympärilleen ja kiiruhti Leningradiin soittamaan päätoimitukseen Moskovaan. "Terijoella ei ole mitään Suomen hallitusta eikä ainuttakaan Kuusisen hallituksen ministeriä löydy Terijoelta eikä heitä ole siellä ollutkaan, Kuusisen hallitus on olemassa vain paperilla ja meidän joukkomme kärsivät valtavia tappioita." Moskovan toimituksen kehäraakit toki tiesivät mitä tehdä: ilmiantajat ilmiantoivat elimille ja ainoa maailmanluokan uutinen sen lehden historiassa jätettiin julkaisematta. Ei ole tiedossa, miten nuoren toimittajan kävi.[37]

Yllättävän moni neuvostokansalainen ilmaisi eriävän mielipiteensä, joita turvallisuuspoliisi rekisteröi. Meikäläiset ovat niin surkeita poliitikkoja, urheilumestari Aleksandr Starostin valitti: jokainen toki näki, etteivät suomalaiset voineet mitenkään uhata Leningradia. Helmut Liebknecht, Saksan kommunistipuolueen marttyyrinä surmatun perustajan poika, joka eli pakolaisena Moskovassa, sanoi että hyökkäys vie Neuvostoliiton eristyksiin. Hän hyväksyi kyllä sodan aloittamisen maailmanvallankumouksen hyväksi, "mutta nämä ovat Hitlerin konsteja."[38] Polttavin kysymys oli tietysti Neuvosto-Karjalassa, josta osa piti liittää Kuusisen Suomeen. Siellä jaeltiin tehokkaasti palvelukseenastumismääräyksiä. Törmätessään tuttavansa Petroskoin kadulla filharmonian muusikko Jalmari Honkanen kysäisi: "Kuinkas sinua ei ole vielä viety siihen perkeleen [tšertovskuju] puna-armeijaan?"[39]

Totta kai oli paljon myös neuvostohallitusta tukevia mielipiteitä, ja toisinajattelijat voitiin hoitaa klassillisilla menetelmillä. Stalinin päähuolena pysyivät ulkovaltojen aikeet.

Tiedot Saksasta olivat lohdullisia. Muiden lähteiden ohella tätä tietoa saatiin myös Auswärtiges Amtin Helsingin-kirjeenvaihdosta, mitä viiveellä oli Moskovan luettavissa.[40]

Amerikkalaisilla oli hyviä aikomuksia, mutta ei suurta painoa maailman tällä laidalla. NKVD kuuli Moskovan-lähetystön Charles Bohlenin hahmottelevan kompromissia: Kuusinen eroaisi ja Paasikivi astuisi kansanhallituksen johtoon. Niin venäläisten kasvot säilyisivät, koska jatkettaisiin kansanhallituksen pohjalta ja sen kanssa tehdyt raja- ja muut sopimukset jäisivät voimaan. Toisaalta myös suomalaiset saisivat sen mitä eniten kaipasivat, rauhan.[41] Mutta vielä siihen aikaan amerikkalaisilla ei ollut resursseja toteuttaa oivalluksiaan siitä, millainen hallitus millekin kansalle sopisi.

Ne jotka jotain merkitsivät olivat Britannia, Ranska ja Ruotsi. Ja siinä suunnassa tapahtui.

Suomen auttaminen nousi vahvasti esille niin Britanniassa ja Ranskassa kuin Ruotsissakin heti talvisodan syttyessä. Tämä teema on tiuhaan tutkittu, ja jo kauan sitten on osoitettu, että etenkin briteillä oli mielessään muutakin kuin Suomi, ensi sijassa Pohjois-Ruotsin rautamalmi.[42]

Uutta valaistusta on saatavissa äskettäin esiin tulleista Britannian sotilastiedustelun asiakirjoista, joihin sisältyvät prikaatinkenraali C. G. Lingin raportit kahdesta matkasta Mikkeliin pääesikunnan päällikön Sir Edmund Ironsiden käskystä. Pitkässä ensikeskustelussa 8. tammikuuta 1940 Mannerheim uskoi, että suomalaiset voisivat kestää toukokuuhun, vaikka puna-armeijan uusi suurhyökkäys olikin ilman muuta tulossa. Se voitaisiin lyödä, jos saataisiin hävittäjiä, ampumatarpeita, tykistöä ja varsinkin 76.2 millin it-tykkejä. Niiden saaminen olisi "famous", marsalkka sanoi hiukan ruostuneella mutta täysin ymmärrettävällä englannillaan. Sitten "ehkä tapahtuu se ihme että me olisimme voittoisia – meidän täytyy olla" [maybe the wonder will happen that we should be victorious – we must be]. Mitä miesvoimaan tuli, Mannerheim kaavaili 30.000 miehen muukalaislegioonaa, viitaten hymyillen Italian ja Saksan "puuttumattomuuteen" Espanjan sisällissodassa. Sen sijaan marsalkka oli haluton näkemään säännöllisiä brittiläisiä tai ranskalaisia joukkoja Suomen maaperällä.

Vastahakoisuuden syynä oli huoli Saksan vastatoimista, joko suoraan Suomea tai todennäköisemmin Ruotsia vastaan, jolloin Suomen huoltolinjat katkeaisivat. Mannerheim pyrki selvästi karttamaan tilannetta jossa Suomi ja Ruotsi olisivat lännen liittolaisia sekä Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan. Sen sijaan hän yllytti liittoutuneita hyökkäämään Neuvostoliiton kimppuun muita teitä. "Arveletteko että lähdette liikkeelle [make a move] Kaukasuksella? Kenraali Weygandin armeijalla sen pitäisi olla helppoa." Marsalkka huomautti, että "Bakun valtaus olisi kuolettava isku Saksalle, niin kuin myös Venäjälle." Mitä pohjoiseen tuli, Petsamon sijasta Mannerheim suositteli Murmanskia tai vielä kauempaa Arkangelia. "Englantilaiset ovat aina olleet hyviä sellaisissa retkikunnissa."[43]

Mannerheimin vastahakoisuudella oli vaikutuksensa Lontoossa, missä muutenkin tähyttiin lähinnä malmikentille.[44] Ranskassa suunnitelmat olivat paljon laveampia ja miesluvun ja aseiden suunnitellut lukumäärät jopa mielikuvituksellisia.

Kävi niin, että neuvostotiedustelu toi lännen apuhankkeiden yksityiskohdat Stalinin tietoon, mutta vain Pariisista, ei enää Lontoosta.

NKVD:n Lontoon rezidentura – josta pyöritettiin neuvostovakoilun kaikkien aikojen maineikkainta operaatiota, Cambridgen viisikkoa – joutui näihin aikoihin Stalinin epäluulojen alaiseksi. Materiaali oli niin hyvää, että Stalin alkoi epäillä sitä syötettävän hänelle. Koettivako britit provosoida hänet virheliikkeisiin ja välirikkoon Hitlerin kanssa? Sitä paitsi nuorten brittivakoilijoiden omakin usko Neuvostoliittoon oli näihin aikoihin koetuksella ja yhteydenpito katkeili.[45]

Oli yksi suunta, jossa Stalinilla oli aihettakin epäillä saaneensa disinformaatiota. Pitkin syksyä Lontoon rezidentura oli raportoinut Mannerheimin ja hänen luottomiestensä pessimismistä, pelosta ja tappiomielialasta. Nyt saman marsalkan sotilaat tekivät pahaa jälkeä ja harvensivat puna-armeijan rivejä. Olivatko kavalat britit houkutelleet Stalinin ansaan? Tuskin hän miestappioista hirveästi piittasi – hänhän kerran kivahti ettei pohjoiskorealaisilla liittolaisilla ollut syytä valittaa, kun eivät menettäneet mitään, paitsi miehiä – mutta sotilaallisen maineen menetys, yhä paheneva eristys ja poliittisten liittoutumismahdollisuuksien tuhoutuminen taatusti askarruttivat.

Niin kuin askarrutti myös sodan sisäinen vaikutus Neuvostoliitossa. Yritys katkaista Suomi Oulun tasalta johti vuodenvaihteessa puna-armeijan pahimpaan yksittäiseen katastrofiin. Stalin kuuli 44. jalkaväkidivisioonan kohtalosta Raatteen tiellä Suomen rintamatiedonannoista, jotka käännettiin hänelle. Paikalliset komentajat eivät uskaltaneet raportoida; Stalin kysyi vihaisella salasähkeellä, ovatko suomalaisten tiedot tosia.[46] Kaiken kukkuraksi Berija joutui ilmoittamaan Stalinille siinä kaaoksessa sattuneesta tapauksesta: kun NKVD:n 3. selustarykmentin komentaja majuri Lvov oli yrittänyt pysäyttää pakoa, saman rykmentin poliittinen komissaari Tšerevko ampui hänet.[47] Jos politrukki ampui komentavan upseerin päästäkseen pakoon rintamalta, vielä sotapoliisin rykmentissä, mitä seuraavaksi?

Ei ole tietoa, oliko vuodenvaihteen rintamatapahtumilla yhteyttä Stalinin epäluuloihin Lontoon-vakoilijoitaan kohtaan. Oli syy mikä oli, tammikuun alkupäivien jälkeen Lontoon-raporttien virta Stalinin pöydälle ehtyi.[48] Helmikuussa Berija määräsi NKVD:n Lontoon toimiston suljettavaksi disinformaation levittämisen vuoksi ja kutsui kotiin sen päällikön A.V. Gorskin.[49]

Lontoon rikkaan tiedonlähteen ehtymisellä oli vahva vaikutus Suomen suunnalla. Pariisista katsoen lännen suhtautuminen Neuvostoliittoon tuntui jyrkemmän kielteiseltä[50] ja pelkkien Pariisin lähteiden varassa liittoutuneiden apusuunnitelma vaikutti päättäväisemmältä, johdonmukaisemmalta ja vaarallisemmalta kuin se oikeastaan oli.[51]

Pariisin tietojen pohjalta Berija raportoi 13. tammikuuta 1940 Stalinille liittoutuneiden yhteisen Conseil Suprèmen kokouksesta, jossa käsiteltiin Suomen auttamista. Britannian puolustusministeri Leslie Hore-Belishan eron syyksi tiedettiin se, että hän vastusti sotaa Neuvostoliiton kanssa. Sotapuolue oli niskan päällä, kiivaimpina Weygand, Gamelin, Gort and Ironside. Liittoutuneet aikoivat toimia sekä Kaukasuksella että pohjoisessa. Toimiin ryhdyttäisiin sekä Murmanskia että Arkangeliä vastaan. "Päätehtävä on Leningradin valloitus", raportissa väitettiin aivan liioitellen, "minkä liittoutuneiden mukaan pitäisi antaa kova isku Neuvostoliitolle." Jo 400 lentokonetta ja 200 panssarivaunua oli lähetetty Bordeaux'n satamasta Suomeen samoin kuin 6.000 miestä, liioittelu jatkui. Heti toiminnan alkaessa perustettaisiin Venäjän kansallinen hallitus ja kaikki valkoemigrantit mobilisoitaisiin. Liittoutuneiden tulosta itse Suomeen oli selvillä sen verran, että Petsamoon lähetettäisiin kanadalainen divisioona.[52] Stalin siis kuuli Petsamosta heti tuoreeltaan, mutta Mannerheimiltä britit koettivat salata sen osan suunnitelmaansa.[53]

Myöhemmin samana päivänä Moskovaan saatiin lisää tietoa Ranskan ase- ja ampumatarviketoimituksista samoin kuin insinööriupseerien ja linnoittamisen asiantuntijoiden lähettämisestä Suomeen. Hälyttävin oli tieto kenraali Weygandin matkasta Syyriaan ja suunnitelmista tehdä ilmahyökkäyksiä Bakua, Batumia ja Tuapsea vastaan. Edelleen raportoitiin, että myöhemmin Turkki liittyisi hyökkäykseen Kaukasukselle.[54] Varman tiedon pikaisesta ilmahyökkäyksestä Bakuun Stalin sai myös sotilastiedustelu GRU:n kautta Lontoosta, ilma-attasea Tšornyiltä.[55]

Nyt oli piru merrassa. Kyllä venäläiset tiesivät, miten vaikeaa liittoutuneiden oli auttaa suoraan Suomea, oli hankala edes päästä paikan päälle, puhumattakaan taistelukokemuksesta talvioloissa, eikä Murmanskilla tai Arkangelillä ollut vielä sitä merkitystä minkä ne saivat 1941. Mutta Kaukasus oli eri asia, sieltä saatiin yli 90 prosenttia Neuvostoliiton raakaöljystä ja vielä isompi osa bensiinistä. Jos Baku joutuisi pois pelistä ilmapommitusten seurauksena, miehityksestä puhumattakaan, se olisi kohtalokas isku Neuvostoliiton sotaponnistuksille vähänkin pitemmällä aikavälillä samoin kuin sen kaupallisille ja strategisille suhteille Saksan kanssa.

Heikentääkseen edelleen Moskovan länsisuhteita myös saksalaiset panivat eri kanavia myöten liikkeelle tietoa, että ranskalaiset aikovat hyökätä Syyriasta Bakua vastaan.[56] Niinpä Turkista äkkiä tuli diplomaattien talvisodan tärkeä polttopiste. Molotov tiukkasi Turkin lähettiläältä, mitä oli tekeillä kenraali Weygandin Turkin-vierailun kulissien takana ja mitä Turkin pääministeri tarkoitti sanoessaan että elämme aikaa jolloin jokainen kätkee aikeensa.[57] Moskovaa ei taatusti rauhoittanut, että turkkilaiset kutsuivat lähettiläänsä kotiin.

Päiväkirjassaan Kommunistisen internationaalin pääsihteeri Georgi Dimitrov luultavasti tavoitti juuri sen iltayön jolloin Stalin muutti mielensä Suomen sodasta. Bolšoi-teatterissa 21. tammikuuta 1940 vietetyn illan jälkeen Stalin selitti lähimiehilleen Suomen suunnan ongelmia.

Aluksi hän oli uhkaavalla mielellä. Oli käynyt ilmi, hän selitti, ettei kyseessä ollut pelkkä Suomi, vaan suomalaisilla oli yllyttäjiä ja he olivat varustautuneet suureen sotaan, lentokentilläkin oli tilaa useammille koneille kuin heillä oli itsellään. Siitä huolimatta heidät pian murskattaisiin ja suojeluskuntalaiset tapettaisiin viimeiseen mieheen, hän lupasi kohottaen maljan.

Silloin ilmapiiri muuttui. Varapuolustusministeri kenraali Georgi Kulik toi rintamalta erittäin huonoja tuoreita uutisia. Stalin syytti häntä vaipumisesta pakokauhuun ja lupasi lähettää psykologian oppikirjan, jossa tuota tilaa kuvaillaan. Entisenä teologian opiskelijana hän ylisti kreikkalaismunkkien viisautta: kun tuli huonoja uutisia, he menivät saunaan miettimään ja pesemään pois "kaiken sen paskan", niin kuin Stalin sanoi, mitä oli saatu vääristä vaikutelmista. Vasta sitten he tekivät päätöksensä, ei vaikutelmien ja kauhukuvien vaan perustavien faktojen pohjalta.[58]

Juuri sitä Stalin oli nyt tekemässä.

Yhteys Helsinkiin auttoi saamaan paremman käsityksen siitä, mitkä olivat faktat. Hella Wuolijoki ilmaantui Tukholmaan Suomen hallituksen sanansaattajana (ulkoministeri Tannerin valtuutuksella) tunnustelemaan rauhan mahdollisuuksia, mutta NKVD:n miehet kohtelivat häntä agenttinaan, joka oli tullut selittämään miksi kaikki oli mennyt pieleen ja miten sotku voitaisiin selvittää.[59] Paradoksaalista kyllä, juuri Tanner näyttää aina Tarton rauhanneuvotteluista alkaen olleen sen idänsuhteiden takaoven diplomatian perustaja, jonka mestarina Kekkonen esiintyi myöhemmin, toki toisissa oloissa. Siinä voi nähdä sitä kuuluisaa historian ironiaa.

Pääjohtopäätös Wuolijoen raporteista oli sellainen jota ei sanottu suoraan: Kuusisen hallituksella ei ollut vähimpiäkään mahdollisuuksia saada tukea, edes salaa, Helsingin hallitus oli vakaa, nautti kansan tukea eikä murtuisi, mutta oli nyt valmis myönnytyksiin saadakseen rauhan.

Jos Stalinilla olisi ollut enemmän aikaa, tuskin hän olisi niellyt ylpeyttään ja ryhtynyt asioimaan sellaisen hallituksen kanssa, jonka oli julistanut olemattomaksi, mutta joka olikin kieltäytynyt häipymästä ja tärvellyt puna-armeijan mainetta. Mutta nyt oli kiire. Moskova ilmoitti 29. tammikuuta 1940 Ruotsin hallitukselle, ettei periaatteessa ollut estettä tehdä rauhaa Helsingin hallituksen kanssa.[60] Samana päivänä Stalin sanoi omilleen, että brittien oli turha pitää "venäläisiä tyhminä ... karhuina, joiden pää toimii huonosti."[61]

Neuvostoliitto yritti rauhoitella paitsi Ruotsia myös brittejä ja jopa saada heitä välittäjiksi. Molotov torjui "naurettavana" väitteen, että Neuvostoliitto olisi liittoutumassa Saksan kanssa länttä vastaan.[62] Samaan aikaan valmisteltiin uusi suurhyökkäys, jotta Suomi voitaisiin pakottaa riittävän ankariin ehtoihin ja pelastaa puna-armeijan sotamaineesta se mikä pelastettavissa oli. Kun se alkoi 11. helmikuuta, kävi ilmi, että Mannerheim oli ollut aivan liian optimistinen. Suomalaisten oli pakko vetäytyä ja uuden tutkimuksen mukaan romahdus oli lähellä.[63]

Mutta Stalinilta puuttui aikaa. NKVD:n Pariisin rezidentura pommitti häntä hälyttävillä (ja liioitelluilla) tiedoilla. Mainittiin valtavia määriä Suomeen jo lähetettyjä lentokoneita (Ranskasta 176, Britanniasta 164, Yhdysvalloista 44, Italiasta 35),[64] tiedettiin valmiista suunnitelmista lähettää itse Suomeen kolme divisioonaa, jotka Ruotsi päästäisi läpi huolimatta näennäisestä puolueettomuudestaan,[65] kerrottiin pakolaispuolalaisten tulevan mukaan ja Ranskan armeijan intendentuuran jo jakaneen 20.000 lumipukua ja saman verran vuoristoreppuja,[66] ja sitä rataa.

Vasta 14. maaliskuuta NKVD sai Pariisista ensi kertaa tarkkaa tietoa lännen apuhankkeen vakavista vaikeuksista. Britannian ulkoministeri lordi Halifax oli sanonut että oli mahdotonta lähettää suomalaisten pyytämää sataa pommikonetta, samoin kuin 50.000 miestä maaliskuussa. Vain 12.000 voitaisiin lähettää ja aikaisintaan huhtikuussa. Eikä Ruotsi ollut läheskään niin suopea kuin oli luultu.[67] Nämä tiedot heijastivat erittäin tarkasti keskustelua, jonka britit olivat käyneet Mannerheimin kanssa kymmenen päivää aikaisemmin.[68]

Mutta kun tämä tieto ehti kiertoteitään pitkin Moskovaan saakka, rauha oli jo päivän vanha. Molotov allekirjoitti sen ankarassa krapulassa, aamukuuteen jatkuneiden 50-vuotisjuhliensa jälkeisenä päivänä.

Päättäessaan rauhasta Stalin ei luottanut pelkkään tiedusteluun, mutta sen merkitys oli suuri. Enemmän kuin kenties kukaan muu johtaja hän käytti tiedustelua vahvistamaan jo omaksumiaan luuloja ja kantoja ja hylkäsi niiden kanssa ristiriidassa olevat tiedot. Selvimmin näin kävi keväällä 1941. Neuvostotiedustelu hankki hämmästyttävän ensiluokkaista tietoa, mutta pääkäyttäjän epäluuloinen mieli ja lukkoonlyöty asenne esti saamasta siitä täyttä hyötyä. Asennoitumisen osalta suurimmat vaikeudet talvisodassa aiheutti se, ettei pieniä maita osattu Kremlissä pitää juuri minkäänlaisina tekijöinä suuressa politiikassa. Silmiin pistää myös se, että Stalin näyttää vaatineen nimenomaan tiedustelun raakamateriaalia eikä kaivannut muiden analyysiä kuin omansa. Sellainen systeemi onnistuu, mikäli pääkäyttäjä on erehtymätön.

Talvisodan jälkeen Stalin tajusi itsekin että hänen olisi pitänyt pysyä paremmin selvillä länsivaltojen välisistä eroista. Tietenkään hän ei ottanut laiminlyöntiä omaksi syykseen. Nelipäiväisessä politbyroon ja rintamakomentajien tilityskokouksessa kuukausi sodan jälkeen hän syytti tiedustelu-upseereitaan siitä, että heiltä puuttui oikea vakoilijan sielu, he olivat naiiveja. "Tiedustelijan sielun pitää olla myrkyn ja sapen kyllästämä, ei saa uskoa kehenkään. Jos olisitte tiedustelijoita, tietäisitte, miten lännen herrat arvostelevat toinen toisiaan: sinulla eivät ole aseet kunnossa, sinulla on se-ja-se huonosti, tietäisitte, kuinka he paljastavat toisiaan, levittävät toinen toisensa salaisuuksia. Teidän pitäisi ottaa tästä kiinni, valita parhaat palat ja saattaa ne päällystön tietoon, mutta sellaiseen olette aivan liian puhdassydämisiä." Stalin moitti etenkin sitä, että ilmahyökkäys Bakuun oli esitetty hänelle varmana tietona.[69]

Länsikortti tuli siis vahvasti pelatuksi. Stalin pilasi asiansa paitsi aloittaessaan sodan myös lopettaessaan sen, kun kieltäytyi katsomasta kaikkia niitä lännen kortteja, jotka olisi saanut nähdä. Hän joutui suostumaan sopimusrauhaan, hänen kannaltaan laihanlaiseen kompromissiin, kun ei tohtinut jatkaa enää sitä kuukautta paria, joka olisi vielä tarvittu Suomen nujertamiseen.

Vaikka koettelemus oli kova, suomalaisilla oli myös onnea. Vaikka ratkaisut tehtiin varsinkin syksyllä mutta jossain määrin myös sodan aikana väärän luulon varassa, paljon huonomminkin olisi voinut käydä. Jos onni on nainen, niin kuin Machiavelli vakuutti, täytyy uskoa, että oikeiden naisten tapaan onnikin saattaa toisinaan rakastaa tyhmiä mutta urhoollisia.

Viitteet:

[size=85:idpz66yi] 1. C. Van Dyke, The Soviet Invasion of Finland 1939–40 (London: Frank Cass 1997), 66.
2. Pääesikunnan (Vorošilov, Šapošnikov) käsky Leningradin sotilaspiirille (LVO), no. 256, 2.12. 1939, lähetetty salasähkeitse no. 21754–58, kopio, D. A. Volkogonovin paperit, Box 1, Library of Congress.
3. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no 5474/B, 12.12. 1939 (perustana sähke Leningradin UNKVD:n päälliköltä Goglidzelta), no 5476/B, 12.12. 1939; no 5516/B, 14.12. 1939 ja 5546/B, 15.12. 1939 (perustana OO LVO:n raportit); Berija kolmelle mainitulle ja amiraali Kuznetsoville, no 5517/B ja 5518/B, 14.12. 1939 (Itämeren laivastosta ja Laatokan laivueesta). NKVD:n sihteeristön arkisto, Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelun arkisto (TsA FSB RF).
4. NKVD:n käsky no. 1478, 15.12. 1939 'O sformirovanii semi polkov voisk NKVD SSSR', liitteenä Berijan raportissa Stalinille, no. 5547/B, 16.12. 1939.
5. Esim. Wesley Wark, The Ultimate Enemy: British Military Intelligence and Nazi Germany, 1933–1939, (Ithaca 1985). Peter Jackson, France and the Nazi Menace. Intelligence and Policy Making 1933–1939 (Oxford 2000). Pearl Harbourin hyökkäyksestä ja neuvostotiedustelun ns. Venona-sähkeistä on jo valtava kirjallisuus.
6. Ks. dokumenttikokoelmia Sekrety Gitlera na stole u Stalina, toim. V.K. Vinogradov ym. (Mosgorarhiv: Moskva 1995). 1941 god v dvuh knigah, toim. L.P. Rešin ym. (Moskva: Mežd. fond Demokratija 1998). Jopa sotilastiedustelun (GRU GŠ) raportteja on saatu käyttöön, Gabriel Gorodetsky, Grand Delusion: Stalin and the German Invasion of Russia (New Haven: Yale University Press 1999).
7. Ks. esim. päämajan tilastotoimiston muistiota puna-armeijan taistelukyvystä, 28. 10. 1939, Päämaja 1587/23, Sota-arkisto. Pääteos tällä alalla on edelleen Raimo Heiskanen, Saadun tiedon mukaan… Päämajan johtama tiedustelu 1939–1945 (Keuruu: Otava 1989). Mittavirheistä Juri Kilin esittää esimerkin, että hyökkäyksen aattona suomalaiset laskivat Neuvosto-Karjalan alueella 3 tai 4 divisioonaa, kun siellä oli yhdeksän. J. Kilin, Suurvallan rajamaa: Neuvosto-Karjala Neuvostovaltion politiikassa 1920–1941 (Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen seura 2001), 152.
8. Salasähke no. 39419/39418/š pääesikunnalle, 29.11. 1939, sisältää LVO:n sotaneuvoston (Meretskov, Melnikov, Gorohov) käskyn samalta päivältä, Volkogonovin paperit, Box 1. Koska käsky annettiin rintamajoukoille, se tuli suomalaisten tietoon jo sodan aikana.
9. Pääesikunnan yhteenvetokäsky 7., 8., 9., 23. ja 14. armeijan komentajille, allekirjoittajina Vorošilov, Stalin (sotaneuvoston jäsen) ja Šapošnikov, 29.12. 1939, kopio, Volkogonovin paperit, Box 1. Van Dyke 1997, 103.
10. Osmo Jussila, Terijoen hallitus (Juva: WSOY 1985).
11. Kimmo Rentola, Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945 (Juva: WSOY 1994).
12. Tekijä on nähnyt dokumenttisarjan valokopioina Moskovassa Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelun arkistossa (TsA FSB RF), mistä sydämelliset kiitokset asianomaisille. Prof. Timo Vihavaisen järjestämässä suomalais-venäläisessä historioitsijasymposiumissa toukokuussa 2001 näitä asiakirjoja esiteltiin kahdessa paperissa (prof. V.K. Vinogradov ja tutkija N.M. Peremyšlennikova), joissa dokumenttien arkistoyhteydeksi ilmeni NKVD:n sihteeristön arkisto, TsA FSB RF, fond 3, opis 6 ja opis 7. Koska tekijä on nähnyt kopiosarjan, mappien numeroihin ei viitata. Ellei muuta mainita, Berijan raportit ovat tästä kokoelmasta. Vorošilovin saamia kappaleita on kenraali D. A. Volkogonovin kopiokokoelmassa, Library of Congress, Washington D.C. Niiden originaalien sijaintipaikka on Venäjän sota-arkisto (RGVA), fond 33987, opis 3.
13. Niiden seuraamista auttoi kyky lukea Japanin sotilasattasean sähkeitä Helsingistä, ks. esim. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no 2995/B, ei päiväystä, heinäkuun puoliväli 1939.
14. Berija Vorošiloville, no. 4243/B, 14.9. 1939, Volkogonov, Box 16. Viikkoa myöhemmin Stalin sai tiedon Foreign Officen kiertosalasähkeestä, jossa kaikkia lähetystöjä kehotettiin rajoittamaan neuvostovastaisuutta ja edistämään hyviä suhteita. Berija Vorošiloville, no. 4343/B, 23.9. 1939, sama. On helppo ymmärtää, miten Stalinin mieli yhdisti nämä kaksi viestiä. Britannian ja Neuvostoliiton välisestä diplomatiasta ks. M.J. Carley, 1939: The Alliance that never was and the coming of World War II (Chicago: Ivan R. Dee 1999).
15. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no 4490/B, __ 9. 1939. Sähkeessä selostettujen Foreign Officen sähkeiden sanotaan olevan 29. syyskuulta. Vorošilovin saama kappale (sama sarjanumero ja sisältö) on päivätty käsin vasta 5. 10. 1939. Volkogonov, Box 16. Dmitri Volkogonov, Stalin: Triumf i tragedija, Polititšeskii portret (Moscow: Novosti 1989), 488–9.
16. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no 4600/B, __ 10. 1939. Vorošilovin saama kappale on päivätty 13.10. 1939, Volkogonov, Box 1.
17. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 4647/B, __ [17.] 10. 1939. Himmler otti Riekin ja pankinjohtaja P.H. Norrmenin vastaan jo 3. lokakuuta. Saksalaisen muistion mukaan hän kiisti Berliinin antaneen Moskovalle vapaita käsiä Suomen suhteen, mutta vältti lupaamasta mitään. Risto Peltovuori, Saksa ja Suomen talvisota (Keuruu: Otava 1975), 116. Neuvostotiedustelun raportissa ei ollut tietoa siitä, että aloitteen matkaan oli tehnyt Mannerheim.
18. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 4705/B, 21.10. 1939.
19. Vrangin raportoinnista ks. Erik Norberg, 'Det militära hotet. Försvarsattachéernas syn på krigsutbrottet 1939', Bo Hugemark (toim.), Stormvarning. Sverige inför andra världskriget (Norstedt: Probus 1989).
20. U.A. Käkönen, Sotilasasiamiehenä Moskovassa 1939 (Keuruu: Otava 1966), 62.
21. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no 4589/B, 12.10. 1939. Vorošilovin saama kappale Volkogonov, Box 1. Koska agenttitieto oli Moskovassa arvostetuinta, tietolähteenä oli "agenttimme". Sanatarkat lainaukset tästä samoin kuin Vrangin keskusteluista Saksan laivasto- ja Ranskan ilma-attasean kanssa viittaavat pikemminkin kuunteluun. Jotta voitaisiin vastata Stalinin mahdollisiin kysymyksiin lähteestä, raportin laitaan oli käsin merkitty "Keit" 3 gugb. Keskustelussa läsnäolleeksi raportissa on merkitty 'Kekkonen' eli apulaissotilasasiamies U.A. Käkönen.
22. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no 4591/B, 12.10. 1939.
23. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 4605/B, 14.10. 1939. af Klerckerin nimi oli vereksenä everstin mielessä, sillä samanniminen kenraali oli hoitanut huolimattomasti presidentti Kalliota ja hänen adjutanttiaan Paasosta kuningas Kustaa V:n syntymäpäivillä. Aladár Paasonen, Marsalkan tiedustelupäällikkönä ja hallituksen asiamiehenä (Helsinki: Weilin+Göös 1974), 35–6.
24. M. I. Semirjaga, 'Neuvostoliittolais-suomalainen sota v. 1939–40 kansainvälisen oikeuden näkökulmasta', Talvisota, Suomi ja Venäjä, toim. T. Vihavainen (Helsinki 1991), 187. Ohto Manninen, 'Neuvostoliiton operatiiviset suunnitelmat 1939–1941 Suomen suunnalla', Sotahistoriallinen Aikakauskirja, vol. 11, 1992 (Jyväskylä 1993), 92–93, 98.
25. Viitteessä 9 mainittu käsky, 29.12. 1939. – Kenties myös laajoissa ilmapommituksissa sodan ensimmäisinä päivinä oli nähtävissä Paasosen puheiden heijastusta.
26. Zoja Voskresenskaja, Pod psevdonimom Irina (Moskva: Sovremennik 1997), 90–1, 104–5.
27. Jelisei Sinitsyn, Vaiettu totuus (Keuruu: Otava 1995).
28. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 4590/B, 12.10. 1939. Marginaalissa lähde: saapuva sähke no. 6844, no. 952 Morjak. Kopiossa on kaksi ensimmäistä riviä peitetty, mutta Vorošilovin saamassa kappaleessa ne näkyvät ja niissä on tietolähteenä Sundström suoraan omalla nimellään. Volkogonov, Box 1.
29. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville,, no. 4647/B, __ (luultavasti 17.)10. 1939. Lähteeksi merkitty salasähke no. 959 Helsingistä Irinalta (=Zoja Rybkina). Kuvaus Wuolijoen asemasta Helsingin kulttuuri- ja seuraelämässä Voskresenskajan muistelmissa s. 112–18. Hella Wuolijoki on 'Anna' Sinitsynin muistelmissa ja 'Poet' (Runoilija) kevään 1941 dokumenteissa Sekrety Gitlera –kokoelmassa. Sotakabinetista 16.10. Väinö Tanner, Olin ulkoministerinä talvisodan aikana (Helsinki: Tammi 1950), 51–55; J.K. Paasikivi, Toimintani Suomessa ja Moskovassa 1939–1941 (Porvoo: WSOY 1958), 53–60.
30. Näin raportissa lukee. Asian kiireelliseksi julistaminen olisi kuitenkin vaatinut 5/6.
31. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 4687/B, 19.10. 1939.
32. Artikkelissaan 'Sota-Tannerin synty' (1998) Mikko Majander on osoittanut, että Moskovan varsinainen Tanner-viha todella alkoi vasta talvisodan syttymisestä.
33. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 4815/B, 27.10. 1939. Raportti koski Tannerin esiintymistä eduskuntaryhmässä 26. lokakuuta.
34. Sinitsyn V.G. Dekanozoville, 12.11. 1939, lainattuna Viktor Vladimirovin kirjassa Kohti talvisotaa (Keuruu: Otava 1995), 163–4. Van Dyke (1997, 21) on nähnyt saman paperin.
35. Käytetyssä aineistossa ei ole NKVD:n Pariisin-sähkeitä syksyltä 1939. Kahdessa Wuolijoki-sähkeessä lokakuun puolivälistä (no. 4647 ja 4687) kerrotaan Ranskan Helsingin sotilasasiamiehen Oliven kannanotoista. Enimmäisessä Olive on innokas tukemaan Suomea, mutta toisessa ottaa takaisin ja sanoo kaiken riippuvan Ruotsista. Jos Ruotsi sallii, Englanti ja Ranska auttavat, muuten Suomen on hyväksyttävä Moskovan ehdot.
36. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 4984/B, 9.11. 1939. (Perustana 3 osaston raportti no. 3/28414, 9.11. 1939.)
37. Otteita GUGB:n 2. hallinnon majuri Fedotovin raportista, 7.12. 1939.
38. GUGB:n 2. hallinnon raportti, allekirjoittaja Kubatkin (Moskova), 2.12. 1939. [paluu tekstiin]
39. Kapt M Baskakov (Neuvosto-Karjalan sisäasiain kansankomissaari), raportti no. 21113, 10.12. 1939.
40. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 208/B, 13.1. 1940; liitteenä Saksan Helsingin-lähettilään Blücherin poliittinen raportti 11.12. 1939. – Neuvostotiedustelulla oli Berliinissä ensiluokkaisia lähteitä, jotka myöhemmin toimittivat tiedon mm. Barbarossa-hyökkäyssuunnitelmasta. Mutta talvisodan aikana tiedonhankinnassa oli pahoja ongelmia, koska Berija lähetti syyskuussa 1939 Berliiniin uudeksi residentiksi luottomiehensä A.Z. Kobulovin, jolla ei ollut lainkaan kokemusta alalla. Ks. virallista tiedusteluhistoriaa Otšerki istorii rossiiskoi vnešnei razvedki, Tom 3, 1933–1941 gody, toim. E.M. Primakov ym (Moskva: Meždunarodnye otnošenija 1997), erit. s. 419.
41. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 5823/B, 29.12. 1939. Suurlähettiläs Steinhardtin aikaisempia ideoita Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, 10.10. 1939. – Suomen hallituskysymys askarrutti suuresti Yhdysvaltain Moskovan-lähetystöä alkaen Molotovin ja Steinhardtin keskustelusta 1.12. 1939, ks. Steinhardt Statelle 1.12. 1939 ja muut dokumentit, Foreign Relations of the United States, 1939: I (Washington: GPO 1956), 1014–5.
42. Jukka Nevakivi, Apu jota ei pyydetty. Liittoutuneet ja Suomen talvisota 1939–1940 (Helsinki: Tammi 1972). Krister Wahlbäck, Finlandsfrågan i svensk politik, 1937–1940 (Stockholm: Norstedt 1964). Thomas Munch-Petersen, The Strategy of Phoney War: Britain, Sweden and the Iron Ore Question 1939–1940 (Stockholm: Militärhistoriska förlaget 1981). Martti Turtola, Tornionjoelta Rajajoelle (Porvoo: WSOY 1984). Krister Wahlbäck esittää pari tärkeää lisäystä artikkelissaan 'Günthers tystnad och Ironsides list', in Människan i historien och samtiden. Festskrift till Alf W Johansson (Stockholm: Hjalmarson & Högberg 2000).
43. Notes on Interview with Field Marshal Baron Mannerheim at Finnish G.H.Q on 8–1–40 [by Brig Ling, not signed], War Office (WO) 208/3966, Public Record Office (PRO). Ks. myös Lingin muistikirja matkalta, hänen raporttinsa yleisestä tilanteesta ja Mannerheimin sanelema kirje Ironsidelle 9.1. 1940.
44. Ironsiden muistio 'Operations in Scandinavia', 12.1. 1940, sama. Polttopisteenä oli Jällivaara ja Suomen uskottiin kestävän toukokuuhun, niin kuin Mannerheim oli sanonut.
45. Nigel West & Oleg Tsarev, Crown Jewels (New Haven: Yale University Press 1999) ja Nigel Westin sähköposti tekijälle. Westillä ja Tsarevilla oli käytössään neuvostotiedustelun arkistoaineistoa Cambridgen viisikosta.
46. Stalinin salasähke Mehlisille, lähtöno. 1184/š, 9.1. 1940, Volkogonovin paperit, Box 17.
47. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 203/B, 12.1. 1940. Tšerevko oli jo teloitettu 11. tammikuuta 9. armeijan sotaneuvoston päätöksellä.
48. Viimeinen tässä valikoimassa oleva Lontoon-raportti oli pohjana BerijaStalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 55/B, 5.1. 1940.
49. Loppuvuodesta 1940 Gorski palasi Lontooseen hoitamaan jälleen Cambridgen viisikkoa.
50. Jo joulukuussa 1939 NKVD:n Pariisin residentuura kertoi hallituspiireissä arvioitavan, että "Stalin menee täysin Hitlerin puolelle." Lainaus raportista, Otšerki, mt. 1997, 65.
51. Ks. J-B. Duroselle, Politique étrangère de la France. L'Abîme, 1939–1944 (Paris 1986). Yksi neuvostotiedustelun Pariisin lähteistä oli britti, Cambridgen viisikkoon kuulunut Donald Maclean, joka palveli Britannian suurlähetystössä.
52. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 225/B, 13.1. 1940. – Pariisin-residentuuralla oli erittäin hyvät lähteet venäläisten emigranttien ja erityisesti heidän NTS-järjestönsä piirissä. Ks. Otšerki, mt., s. 69–70. Sekin saattoi vaikuttaa raporttien liioittelevaan sävyyn.
53. Sähke no. 71 Britannian sotilasasiamiehelle ja edelleen Lingille, 18.2. 1940, WO 208/3966. "Inform Mannerheim of project at once but make no mention of Petsamo part of plan. Date of appeal fifth repeat March 5th."
54. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 227/B, 13.1. 1940.
55. Puna-armeija Stalinin tentissä,toim. Ohto Manninen ja Oleg A. Ržeševski (Helsinki: Edita 1997), 352–3. Stalin ja GRU:n päällikkö Proskurov keskustelivat tästä raportista, jonka päivämäärä ei käy ilmi. Attasea kutsuttiin kiireesti kotiin selostamaan tarkemmin, mutta hän ei tiennytkään enempää.
56. Gabriel Gorodetsky, Grand Delusion, Stalin and the German Invasion of Russia, (New Haven: Yale University Press 1999), p. 17, lainaus lähettiläs Schulenburgin ja Molotovin keskustelusta 7.1. 1940 ja muuta materiaalia.
57. Gorodetsky 1999, p. 17.
58. Dimitrovin päiväkirja 21.1. 1940, Georgi Dimitrov, Dnevnik (9 mart 1933 – 6 fevruari 1949) (Sofia: Sv. Kliment Ohridski 1997). Kulikista Van Dyke 1997, 84, 196, 202.
59. Hella Wuolijoen raportti Andrei G. Graurille (NKVD), 21.1. 1940, kopiona liitteenä V. Merkulovin (MGB) kirjeessä S.A. Lozovski (MID), no. 4945/M, 2.8. 1945, Venäjän ulkoministeriön arkisto (AVP RF), fond 0135 (Referentura po Finljandii), opis 29, papka 158, delo 9, ll. 9–15. Merkulov mainitsee toisiakin Wuolijoen raportteja, joita ei löytynyt.
60. Moskovan mielenmuutoksen yllättämä lähettiläs Aleksandra Kollontai sanoi ääneen neuvokselleen: "Tahtooko Moskova tosiaan tehdä rauhan valkosuomalaisten kanssa? Mitä tämä tunnustelu on vai tahtooko Moskova tosiaan rauhaa?" Totta kai ihmettely raportoitiin Stalinille. NKVD lisäsi agenttitietoja siitä mitä Tukholmassa puhuttiin: "Ellei Ruotsissa olisi Kollontain kaltaista lähettilästä, Venäjä olisi kauan sitten joutunut sotaan ruotsalaisten kanssa." Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, ei päiväystä, luultavasti 23.2. 1940.
61. Gorodetsky 1999, 12.
62. Molotov Lontoon-lähettiläs Maiskille, 21.2. 1940, Dokumenty vnešnei politiki SSSR, XXIII (1940): 1 (Moskva: Meždunarodnye otnošenia 1997), 101–2.
63. Lasse Laaksonen, Todellisuus ja harhat (Helsinki: SKS 1998).
64. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 550/B, 10.2. 1940.
65. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 688/B, 26.2. 1940.
66. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 851/B, 5.3. 1940.
67. Berija Stalinille, Molotoville ja Vorošiloville, no. 969/B, 14.3. 1940.
68. Muistio Mannerheimin ja kenrl King-Salterin keskustelusta 4.3. 1940, tehnyt maj J. Magill, WO 208/3966. Britit selvittivät Mannerheimiltä, millä perusteella hän oli odottanut 50.000 miestä maaliskuussa. Lähteeksi ilmeni Pariisi ja Ranskan pääministeri Daladier. Marsalkka oli pettynyt siihen, että miehiä oli tulossa paljon vähemmän ja vasta huhtikuun lopussa. Ruotsista marsalkka kertoi kuulleensa Saksan ilmoittaneen, että jos Ruotsi sallisi liittoutuneiden kauttakulun, Germany would be bound to "join in the game". Kiireisin tarve marsalkalla oli saada pommikoneita. [paluu tekstiin]
69. Puna-armeija Stalinin tentissä (1997), 344–5, 352–3.
[/size:idpz66yi]

Sivut

Kommentit (43)

Vierailija

Mitä ihmettä Stalin olisi suomella tehnyt?
Luulen hänen tavoitteensa täytetyn koska hän ei halunnut "verta vuotavaa haavaa venäjän kylkeen" ja vaaditut turva-alueet sekä tukikohdat oli saavutettu. Karjalan ottaminen perustui tietysti Viipurin telakkaan, sekä siihen että, "venäläisten sotilaiden veri vaatii enemmän"(kuin alkuperäiset vaatimukset)

Hän arvosti suomalaisten sisukkuutta, sekä Paasikiven neuvottelijan taitoja, lahjoittaen viljaa seuraavaksi talveksi nälänhädän ehkäisemiseksi ja kunnioituksen osoituksena Paasikivelle, sekä tietysti pehmittääkseen mielialoja.

On tyhmää olettaa ettei kantti kestänyt tms.
Tavoitteet oli saavutettu, jatkamisesta ei olisi ollut suurta hyötyä, haittaa kylläkin. Suomen asia voitiin myös ajatella ratkaistavan myöhemmin jos tarvetta ilmenisi.
Alun puna-armeijan ja sotilasjohdon luulo antautumisesta ja helposta voitosta on varmaankin perusteltu, tosin raudan tuominen rajalle siinä mittakaavassa kuin tapahtui, antaa olettaa myös toisenlaiseen vaihtoehtoon varautudutun. Suomen liittyminen SNTL:n jäseneksi olisi tietenkin ollut mukavinta ja helpointa, siihen pakottaminen vaikeampaa, kun siitä ei vielä ollut kokemusta..Eikä menettelyyn kyllä ryhdytty laajemmin 2. maailmansodan jälkeenkään. Tietenkin voitetut omaksuivat systeemin mutta pitivät kuitenkin maansa itsellään.
Suomelle annettiin autonomia kait vanhasta muistista

Vierailija
Taksari
Mitä ihmettä Stalin olisi suomella tehnyt?



Liittänyt sen imperiumiinsa kuten Baltian maat. Oletteko aivan älyllännekään?

Tvomas
Seuraa 
Viestejä2371
Liittynyt24.3.2009

Neuvostoliitto ei halunnut miehittää Suomea eikä sotaa Suomen kanssa. Ruotsi oli luonnut Suomesta puskurin. Manilan laukaukset ammuttiin Suomen puolelta.

ralf64
Taksari
Mitä ihmettä Stalin olisi suomella tehnyt?

Liittänyt sen imperiumiinsa kuten Baltian maat. Oletteko aivan älyllännekään?

Suurin osa Baltian maiden kansalaisista halusi liittyä Neuvostoliittoon, kun ne eivät halunneet olla enää päivääkään Natsi-Saksa myönteisten riistäjien orjia jotka eivät noudattaneet NL:n kanssa tehtyjä sopimuksia. On historian väärentämistä väittää että NL tai Stalin liitti yksipuolisesti Viron, Latvian ja Liettuan antifasistiseen liittovaltioon. Ko. maissa oli ihan omat vallankumoukset joista Venäjä vastainen propaganda ei halua kertoa. Ensiksi ko. valtiosta tehtiin sosialistisia ja sitten anottiin liittymistä Neuvostoliittoon kansan tahdon mukaisesti.

Pakkoruotsi on yleissyövyttävä aine.

Vierailija
ralf64
Taksari
Mitä ihmettä Stalin olisi suomella tehnyt?



Liittänyt sen imperiumiinsa kuten Baltian maat. Oletteko aivan älyllännekään?

No, älystä en tiedä mutta tottakai hän sen olis liittänyt jos olisi sen liittänyt. Kysymys oli miksi/mitä tarkoitusta se olisi palvellut?
Jos oletetaan että se olisi ollut alkuperäinenkin päätavote, ei sen toteuttamiselle olisi ollut mitään estettä. Kun näin ei tapahtunut on tyydyttävä siihen ettei asiaa pidetty riittävän tärkeänä. Kuten sanoin "veretön" liittyminen olisi varmasti ollut tervetullut. Pakottaminen ja sotiminen, todennäköinen terrorismi/separitismi tulevina vuosina nähtiin liian kovana hintana. Tämä oli se mikä ratkaisi suhtautumisen suomeen samoin kuin jatkosodan jälkeinen asekätkentä mikä todisti että parempi kun suomalaiset eivät pääse sisältäpäin terrorisoimaan.

Ansiokas kirjoitus aloitusviestissä. Mielenkiintoista lukea kuinka amatöörimäistä tiedusteluraporttien tulkinta oli. Tosin tiedossahan oli Stalinin vainoharhainen suhtautuminen kaikkeen ja kaikkiin. Kuvaava lainaus häneltä se että pohti että pitäisikö hänen ammuttaa itsenssäkin kun ei aina ole varma ajatustensa lojaalisuudesta neuvostoliitolle..

Itse olen karjalainen sukujuuriltani enkä kykyne sympatiaan venäjän väkivaltaa kohtaan, karjalan ottivat, senkin turmelivat.

Veli Hopea
Seuraa 
Viestejä1249
Liittynyt29.11.2006
Taksari

Mitä ihmettä Stalin olisi suomella tehnyt?

Laivastotukikohtia ja lentotukikohtia ainakin. Suomen sijainti on strategisesti mielenkiintoinen, vaikka kaikki eivät asiaa siten miellä.

Onhan Suomessa ihan kelpo luonnonvarojakin, hyvät vesivarannot kaiken muun lisäksi.

Miksi jotkut valtakunnat ovat halukkaita laajentumaan joka suuntaan?

Suomalaisia voisi kiinnostaa, mitä Stalin olisi tehnyt Suomen kansalle.

New ideas are always criticized - not because an idea lacks merit, but because it might turn out to be workable, which would threaten the reputations of many people whose opinions conflict with it.

ISLAM: Mitä lännen tulee tietää (http://www.youtube.com/watch?v=sbLfpqBx2TU&feature=&p=3C7052B7ADA587B6&i...) (video)

ovolo
Seuraa 
Viestejä5370
Liittynyt7.7.2007
Tvomas
Neuvostoliitto ei halunnut miehittää Suomea eikä sotaa Suomen kanssa. Ruotsi oli luonnut Suomesta puskurin. Manilan laukaukset ammuttiin Suomen puolelta.

ralf64
Taksari
Mitä ihmettä Stalin olisi suomella tehnyt?

Liittänyt sen imperiumiinsa kuten Baltian maat. Oletteko aivan älyllännekään?

Suurin osa Baltian maiden kansalaisista halusi liittyä Neuvostoliittoon, kun ne eivät halunneet olla enää päivääkään Natsi-Saksa myönteisten riistäjien orjia jotka eivät noudattaneet NL:n kanssa tehtyjä sopimuksia. On historian väärentämistä väittää että NL tai Stalin liitti yksipuolisesti Viron, Latvian ja Liettuan antifasistiseen liittovaltioon. Ko. maissa oli ihan omat vallankumoukset joista Venäjä vastainen propaganda ei halua kertoa. Ensiksi ko. valtiosta tehtiin sosialistisia ja sitten anottiin liittymistä Neuvostoliittoon kansan tahdon mukaisesti.



Heh..heh.. Taas meidän kotiryssä puhuu omia päähänpinttymiään totuutena!

Muistaakseni Venäjä itse ( ja heidän historioitsijansa) on tunnustanut aloittaneensa sodan Mainilan laukauksineen, puhumattakaan nyt muista Tvomaksen toiveunijutuistaan...

Vierailija

Suurvalta ajattelee suurvallan tavoin. Suomi on nähty ainakin puskurina saksalaisia tai muita vastaan. Venäjä linnoitti Suomessa ennen I maailmansotaa. Mm. Joensuussa on venäläisten linnotteita torjumaan Saksan maihinnousua Pohjanlahdelta .

Kiitokset ralf64:lle taas erinomaisesta kirjoituksesta (kuten aina) .

Pseudohippi
Seuraa 
Viestejä13828
Liittynyt27.11.2006

Muistelen joskus takavuosina lukeneeni Suomen Kuvalehdestä pitkän artikkelin joka käsitteli osin samaa aihetta kun ralfin postaus. Siinä keskityttiin Stalinin tiedusteluun Suomessa 1930-luvun lopulla. Artikkelin mukaan ongelmana oli, että puhdistuksien jäljiltä jopa vakoilijat pelkäsivät Stalinia niin paljon, etteivät oikein tohtineet raportoida suomalaisten mielialoista totuudenmukaisesti talvisodan alla. Sen sijaan vakoilijat omaa etuaan varjellakseen lähettivät sellaisia raportteja kun kuvittelivat Isä Aurinkoisen haluavan lukea. Niinpä Stalin ei kenties välittänyt, mutta virheellisen kuvan luoneiden tiedusteluraporttien myötä edes kokenut tarpeelliseksikaan välittää suomalaisten puolustustahdosta.

Tarkemmin en artikkelia muista mutta sen esittämä ajatus oli sen verran järkeenkäypä että on jäänyt mieleen.

Ihmiset tekevät tulevaisuuden.

Vierailija
ralf64
...
Pisin kirjoitus, jonka olen täällä lukenut, paitsi viitteitä.

Kirjoituksesta ei kuitenkaan käynyt selväksi, mitä herraa tarkoitetaan. Siitä miinus

Tvomas
Seuraa 
Viestejä2371
Liittynyt24.3.2009
ovolo
Muistaakseni Venäjä itse ( ja heidän historioitsijansa) on tunnustanut aloittaneensa sodan Mainilan laukauksineen, puhumattakaan nyt muista Tvomaksen toiveunijutuistaan...

Medvedev on sanonut ettei Venäjä tai Neuvostoliitto ole hyökännyt mihinkään. Kyllä se on ihan tiedossa että NL ei niitä laukauksia lavastanut, ja että ne ammuttiin, ja että ne ammuttiin Suomen puolelta. Että näin.

http://2.bp.blogspot.com/_JjiMxh11VIU/S ... %C3%A4.JPG

Pakkoruotsi on yleissyövyttävä aine.

Vierailija
sapetix
Suurvalta ajattelee suurvallan tavoin.



Onko suurvallalla aivot?

Voiko joku muu ajatella kuin ihmisyksilö?

Vaikuttaako kotimaa yksilön ajattelutapaan tai johtopäätöksiin?

Stalinin olisi pitänyt ajatella ennen kaikkea realistisesti. Hänellä oli takapajuinen koneistamaton maatalousvaltio. Mutta kuten tänäkin päivänä, maailma näyttää kovin erilaiselta jos on Moskovan hienostokorttelissa luxus-kärryn takapenkillä kuten joku Vanhanen ja Halonen.

ovolo
Seuraa 
Viestejä5370
Liittynyt7.7.2007
Tvomas
ovolo
Muistaakseni Venäjä itse ( ja heidän historioitsijansa) on tunnustanut aloittaneensa sodan Mainilan laukauksineen, puhumattakaan nyt muista Tvomaksen toiveunijutuistaan...

Medvedev on sanonut ettei Venäjä tai Neuvostoliitto ole hyökännyt mihinkään. Kyllä se on ihan tiedossa että NL ei niitä laukauksia lavastanut, ja että ne ammuttiin, ja että ne ammuttiin Suomen puolelta. Että näin.

http://2.bp.blogspot.com/_JjiMxh11VIU/S ... %C3%A4.JPG




No joku aikaisempi Venäjän politikko, oliko se Jeltsin tai Gorbatshov, kertoi kyllä toisin.
Venäjä ei ole myöskään hyökännyt Tzetzeniaan!? Entinen KGB-mies Putin taisi räjäytyttää kerrostaloja Moskovassa, että sai tekosyyn taas uudestaan kumuttamaan tsetsenejä. Eikös Neuvostoliitto tullut häntä koipien välissä Afganistanistakin. Kuka lienee sotinut sitten siellä?

Tvomas
Seuraa 
Viestejä2371
Liittynyt24.3.2009
ovolo
Venäjä ei ole myöskään hyökännyt Tzetzeniaan!? Entinen KGB-mies Putin taisi räjäytyttää kerrostaloja Moskovassa, että sai tekosyyn taas uudestaan kumuttamaan tsetsenejä. Eikös Neuvostoliitto tullut häntä koipien välissä Afganistanistakin. Kuka lienee sotinut sitten siellä?

Miten Venäjä voi hyökätä Tsetseniaan mikä on osa Venäjää? Tsetseeniterroristeja tukee vain russofobit, fundamentalistiset muslimit ja propagandan uhrit. Afganistanin silloinen hallitus oli yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa, joten ei NL hyökännyt edes Afganistaniin. CIA tuki terroristi Osama bin Ladenia Agfanistanin silloista hallitusta ja Neuvostoliittoa vastaan. Ei olisi ehkä kannattanut.

Pakkoruotsi on yleissyövyttävä aine.

ovolo
Seuraa 
Viestejä5370
Liittynyt7.7.2007
Tvomas
ovolo
Venäjä ei ole myöskään hyökännyt Tzetzeniaan!? Entinen KGB-mies Putin taisi räjäytyttää kerrostaloja Moskovassa, että sai tekosyyn taas uudestaan kumuttamaan tsetsenejä. Eikös Neuvostoliitto tullut häntä koipien välissä Afganistanistakin. Kuka lienee sotinut sitten siellä?

Miten Venäjä voi hyökätä Tsetseniaan mikä on osa Venäjää? Tsetseeniterroristeja tukee vain russofobit, fundamentalistiset muslimit ja propagandan uhrit. Afganistanin silloinen hallitus oli yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa, joten ei NL hyökännyt edes Afganistaniin. CIA tuki terroristi Osama bin Ladenia Agfanistanin silloista hallitusta ja Neuvostoliittoa vastaan. Ei olisi ehkä kannattanut.



Eiköhän se Venäjä öljyn takia sotinut Tzetseniassa, eikä päästänyt niitä itsenäistymään, samoinkuin Afganistanissakin taisteltiin öljyvarojen takia.

Se on outoa, että kun suurvallat, kuten esim. Venäjä alistaa ja tappaa kansoja, se on oikeutettua sotaa "terroristeja" vastaan, eikä esim. öljyvarantojen ryöstämistä. Ja oman kansansa puolustajat ja itsenäisyystaistelijat leimataan "terroristeiksi".

Vierailija

Sinä se Tvomas olet kyllä ihan helevetillisen tyhmä ihmisentekele. Oikein hämmästyttää, että kuinka perkeleen typerä aivovammainen sitä voi ihminen olla? Historiakin sinulla on hallussa loistavasti... Muuta venäjälle siitä ryssäilemään ja ammu mainilan laukaukset vaikka ohimoosi...

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat