Miksi en tule naisten kanssa toimeen

Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Käyn taas tätäkin sitten läpi omalta näkökantiltani kun asia kumminkin kaivaa ja rassaa. Kuuluu varmaan sarjaan huonot ideat, mutta onpahan sitten saanut avautua, luki joku tai ei.

Jo pidemmän aikaa olen saanut jatkuvasti kuulla eräältä ihmiseltä kuinka raskasta ja epäoikeudenmukaista hänellä on töissä, itseasiassa tämä ihminen käykin töissä ilmeisesti pelkästään SSRI-lääkityksen turvin. Kuullessani hänen pelkojaan mitä seuraavaksi tulee töissä tapahtumaan yritän antaa neuvoja suuntaan ja toiseen, mutta tässä asiassa on tietenkin kuin sokea taluttaisi sokeaa. Eli omat vanhat huonot muistoni aktivoituvat kokoajan ja kohta menee kyllä siis totaalisesti hermo (jos ei mennyt jo)!

Joitakin vuosia sitten aloitin eräässä työpaikassa, näin jälkikäteen katsoen ilmeisesti jo alunperinkin aika pahasti masentuneena. Päivästä nolla jonkinlaiseksi pomokseni ilmoittautunut nainen viljeli kaikenlaisia ihme tölväisyjä ja tokaisuja, jotka alkoivat messevällä "koska et juo kahvia, älä tule tänne kahvihuoneeseen meitä muita tuijottelemaan". Jossain vaiheessa tavallaan minuun kollegan asemassa eli itsekin alimmalla portaalla oleva toinen nainen alkoi purnata minulle epäoikeudenmukaista lomapolitiikkaa jota kyseisessä paikassa harjoitettiin tuon "pomon" taholta. Millä hyvänsä tekosyyllä pomo napsi ihmisiltä lomapäiviä pois, minullekin hän tuotapikaa ilmoitti että he kaikki muut pitävät nyt koulutuspäivän ja sen vuoksi minulta otetaan yksi lomapäivä pois (koska en voi jäädä sinne yksinäni). Tätä asiaa tuli tietysti keskusteltua kollegan kanssa (tapani puhua ei silloin ollut vielä sellaista katkeraa ja v-tuilevaa kuin nykyisin, kuitenkaan). Toisen kollegan tietoon tulin möläyttäneeksi että asumme poikaystäväni kanssa pitkän matkan päässä toisistamme ja näemme vain viikonloppuisin ja lomilla.

Jonka tämä toinen kollega oli sitten ilmeisesti raportoinut pomolle, koska jonkin ajan päästä minut ja se yksi lomista purnannut kutsuttiin pomon puhutteluun ja saimme kuulla kunniamme siitä että olemme kehdanneet veivata niitä loma-asioita (jotka hän päättää). Rangaistukseksi moisesta hän ilmoitti minulle että teen töitä kahtena viikonloppuna per kuu (käytäntö oli että jokaisella on tällaista työtä kerran kuussa). Tässä siis ilmeisesti taustalla että saan entistä vähemmän nähdä poikaystävääni.

Olihan siinä kaikenlaista muutakin kiemuraa mutta juttu menisi liian pitkäksi. Vasta jälkikäteen olen saanut tietooni ettei tuo pomona huseerannut ollut asemaltaan lähimainkaan mitään johtohenkilökuntaa, itseasiassa hyvä jos keskiporrastakaan. En tiedä miksi hänellä oli valta ja oikeus päättää kaikkien muiden työntekijöiden lomista. Se puhuttelukin tapahtui oikean ylimmän johtajan huoneessa sinä päivänä kun tämä oli pois töistä, eli tämä itse itsensä pomoksi tehnyt istua pönötti siellä johtajan tuolissa ja jakeli niitä sanktioitaan.

Muutenkin masentuneena ja nyt jo pahasti ahdistuneena en tiennyt mitä muutakaan tehdä kuin ottaa jalat alleni ja häivyin koko mestasta. Vähän ajan päästä ystäväni/ex-mieheni teki itsemurhan ja ilmeisesti kaikesta tästä kietoutui jonkinlainen tunnelukko itseeni jossa nämä aivan erilliset asiat ovat jonkinlaisessa transferenssissa keskenään(???)

Kaiken tuon taustalla oli vanhat kokemukset edellisessä vuosikausia kestäneessä työssä jos olin kokenut pahan burn outin, naisvaltaisella alallapa tietenkin. Siellä nyt sentään oli jotenkuten järjissään olevia yksilöitä yhtä uskovaista lukuunottamatta, mutta erityisen hulppeat olot ei sielläkään ollut kireästä työtahdista johtuen. Siellä oma oloni alkoi heiketä pahemmin kai sen jälkeen kun isäni kuoli, joka tuli kaikkien tietoon, ja muuan mukavana pitämäni työtoveri lopetti kanssani juttelemisen. (Ei kai osannut suhtautua mitenkään tilanteeseeni.)

Kuolema on siis kaksi kertaa osunut pahaan paikkaan tai paremminkin sairas työyhteisö on ikävästi yhdistynyt kuolemaan. Se duuni jossa sain burn outin oli täynnä oikeastaan sinänsä ihan ok naisia, mutta jokainen pyrki pusertamaan itsestään viimeisenkin pisaran ja jatkuvaa hätää ja huolta työnsä säilymisestä tuntiessaan sitten tietenkin oli välillä inhottava toisia kohtaan.

Pystyn siis kyllä ymmärtämään ihmisten käytöstä stressaavissa olosuhteissa, olettaisin, mutta en pysty ymmärtämään tietoista valintaa olla epäoikeudenmukainen ja kohtuuton. Jälkikäteen ajatellen minun ei olisi pitänyt antaa aseita kenenkään käteen ja avautua joka saaplarin paikassa aina omasta kotielämästäni niin että on miesten menot ja tulot tiedossa ja on millä kiristää tai kiusata. Mutta sellainen vain olen että kaikki tulee kaikille hölötettyä, nyt tietysti tännekin. Ja syynä se että olen kyllästynyt kuulemaan suoria tai vihjailevia kommentteja "kaikki mitä muilta koet on oma syysi". Kai se sitten on, kun EN MINÄ VAAN OSAA. En osaa pelata tietynlaisia pelejä enkä varsinkaan naisten kanssa. Kotiseudullani ei ensialkuun ollut lainkaan ikäisiäni tyttöjä, ja sitten muutettuani oli vain yksi tyttökaveri ja hänkin teki itse itsensä tykö. En ole koskaan osannut solmia minkäänlaisia lähempiä suhteita naisiin. Suhtaudun itseäni vanhempiin tai älykkäämpiin naisiin lapsekkaasti ja toiveikkaasti ja odotan että he ymmärtävät minua ja ovat oikeudenmukaisia, ja tässä aina petyn kerta toisensa jälkeen. En tiedä mistä tämä johtuu, jos ei tiettyä A-alkuista sanaa saa käyttää... Oma äitini jokatapauksessa oli ja on oikeudenmukainen, mutta ymmärtämyksen kanssa on ollut vähän niin ja näin.

Ymmärtämystä voineekin lähinnä toivoa, mutta ei odottaa, elämänkumppaniltaan. Muutenhan parisuhteessa ei ole mitään järkeä. Mutta se miksi minulla on liian suuret odotukset naisia kohtaan johtuu jostain muusta kuin parisuhdekuvioista, koska en koe naisia seksuaalisesti haluttaviksi. Etsin heidän taholtaan kaiketi jonkinlaista TUNNUSTUSTA vähän kuin poika etsisi isältään, sitä tietoa että olen heidän vertaisensa enkä joku kynnysmatto johon saa pyyhkiä jalkansa. Tätä en koe saaneeni, ja yrityksetkin saada ovat tietenkin jotain mikä tekee minusta naurettavan pellen.

Se että en pärjää naisten kanssa on johtanut mm. siihen että jouduin luopumaan eräästä lapsuuteni haaveammatista. Sen alan parissa tuli juuri niitä haasteellisia tapauksia vastaan. Voihan se olla etten osaa tunnistaa omaa itseäni, että minä olen sellainen samanlainen kohtuuton paska ja epäoikeudenmukainen kusipää? Jos olisin tarpeeksi pitkään muiden naisten kanssa tappelemassa paikasta auringossa ehkä tulisi selkeämmin esille että sama pyrkimys apinoiden kuningattareksi minullakin on? Vai olenko tosiaan niin erilainen kuin millaiseksi itseni koen, kykenemättömäksi ymmärtämään miten naisten keskuudessa tulee olla ettei tule liian paha mieli.

Kiitos jos luit koko stoorin etkä vain silmäillyt ja esitä sen perusteella jotain puolivillaisia oletuksia.

Kommentit (12)

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008

Paha mennä mitään sanomaan mutta kun spekulaatiota pyydät niin... Tuli tuossa mieleeni, että jos tapauksessasi on paska säkä yhdistynyt huonoihin ihmissuhdetaitoihin? Kaikessahan ei voi olla hyvä ja sos. taidot ovat eräs älykkyyden laji. Itsekin olen kokenut ne haastaviksi, mutta kuitenkin olen onnistunut selviämään tähän asti...

Eli jos huonot kokemuksesi työpaikoilla ovat oikeasti johtuneet muiden kusipäisyydestä ja koska itselläsi on alentunut kyky hoidella tällaisia asioita niin tuloksena on katkeruus. Huono itsetunto yhdistettynä lähtökohtaisesti "epänormaaleihin" odotuksiin naisten taholta varmastikaan ei edesauta naiskontaktien solmimisessa.

Työpaikoilla on näitä pikkuhitlereitä, sille ei valitettavasti voi kovin paljoa tehdä. Sinulla kuitenkin on ollut työpaikoillasi positiivisia naiskontakteja vertaistesi joukossa. Miksi pitäisi miellyttää muidenkin mielestä hankalaa pikkuhitleriä? Kaikkia ei voi miellyttää. Eikö vertaisten kanssa toimeen tuleminen kuitenkin anna jotain?

Entä miespuoliset ystävät? Onko sinulla niitä? Kirjoitat yhdestä naisystävästä. Hyvä että jokaisella on ystävä, sukupuolesta viis. Meille kaikille ei vain siunaannu laajaa tuttavapiiriä. Se tuskin on kenenkään muun "vika" kuin itsemme.

Hämmentää.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
Vatkain
...



Juu. Kokisin että ongelma ihan alunperin elämässäni oli että en sitä ystäväpiiriä saanut aikaiseksi johtuen konkreettisesta ihmispuutoksesta ja sitten myöhemmin siitä ettei aivoissani ole (kai) tiettyjä virityksiä joita sellaisen luomiseen ilmeisesti tarvitaan. (Se naisystäväkin oli siis lapsuuden tyttöystävä ja liukeni hitaasti omalle taholleen siinä vaiheessa kun 1. kertaa sairastuin masennukseen eli murrosiän alussa.)

Miespuolisia ystäviä on ollut joidenkin parisuhdeyritysten kautta, nämäkin tietenkin poistuivat elämästäni kun löysivät Elämänsä Naisen. Lukuunottamatta entistä miestäni ja nähdäkseni tähän mennessä parasta ystävääni joka sitten poistui oman käden kautta. Koska minulla oli pohjilla ensin burn out ja sitten tuo "viimeinen pisara" josta pitkään pölötin, niin minulta loppui löpö enkä ole sen koommin enää erikoisemmin ihmisiin kontakteja etsiskellyt kun ex kuoli. Jotain pientä viritelmää on aina silloin tällöin, mutta useimmat vastaantulevat ihmiset omaavat niin paljon puuhaa tai ongelmia elämässään etten tohdi tuputtaa seuraani saati ystävyyttäni.

Eihän tämä tietysti mitään hyödytä täällä netissä inistä näistä, mutta haluan aina tarkentaa miksi minusta tuntuu miltäkin varsinkin jos ulkopuoliset ovat harmistuneet joistakin tuntemuksistani joita tuon liian pontevasti ja usein esille. Voisihan se olla että työelämässä olisi joutunut ahdistumaan miespuolistenkin pomojen kanssa, jos semmoisia olisi ollut. Luulen että kollegoiden eli samalla tasolla olevien kanssa ei ole syntynyt hyvää tiimiä sen vuoksi että olen aina ollut jotenkin poikkeava joukossani, huomattavasti muita nuorempi tai sitten lapseton äiti-ihmisten seassa. Tällaiset seikat saattavat merkitä todella paljon vaikkei niin päällepäin luulisi. Lisäksi olen ollut sellaisissakin systeemeissä että edustan ainoana omaa ammattialaani, joten väkisinkin siinä jää muista erilliseksi.

Jotta ihmisten kanssa oleilu alkaisi enemmän antaa kuin ottaa omalla kohdallani, haluaisin jonkinlaisen ryhmän jossa en (jumalauta!) taas kerran saa kokea itseäni jotenkin poikkeavaksi ja erilaiseksi kuin kaikki muut. Kyllähän vahvuus ja apu itsetuntoon joskus kertakaikkiaan löytyy siitä että saa tuntea olevansa vahvasti osa jotain ryhmää - tätä kokemusta ei minulla ole oikeastaan ikinä ollut. Se että aloin viime vuoden puolella kiukutella täällä Tiede.fi:ssä johtuu pitkälti juuri siitä että olin ikäänkuin kotiutunut tänne ja yksi jos toinenkin alkoi nähdäkseni vihjailla etten täällä edes saisi olla. Se alkoi jurppia.

Tai esim. se että joku suuttuu siitä että sanon etten pidä halailusta. Siinä se onkin juuri se ongelman ydin että en oikein pysty teeskentelemään ja esittämään jotain roolia jotta tekisin itseni enemmän tykö muille. Olen vähän sellainen ottakaa tai jättäkää, ja olen yrittänyt opetella olemaan välittämättä siitä että jätetään, mutta välillä tulee huonoja kausia ja torjutuksi tuleminen alkaa tosissaan rassata.

Täällä Tiede.fi:ssä on oikeastaan mielenkiintoisinta juuri se miten omintakeisia yksilöitä täällä on, niin että periaatteessa täällä ei oikein voi nähdä muita harmaana massana jossa ihmiset eivät erotu omiksi yksilöikseen. Mutta välillä kuitenkin tulee sellainen tunne että jää ulos kaikesta, ei vaan pysty pätemään, ei vaan osaa.

Vierailija

Oliskohan vähän niinkin, että ulkoapäin katsellen muiden ihmisten yhteenkuuluvuus, samankaltaiseksi toisten kanssa itsensä kokeminen ym. vaikuttaa paljon ongelmattomammalta. Loppujen lopuksihan olemme kaikki vallan yksin ilman mitään mahdollisuutta todelliseen kosketukseen toisen kanssa. Ainakin jos alkaa oikein tätä näkökulmaa fiilistelemään. Muut ovat muita ja he tuntuvat toki keskenään yhtenäisemmältä joukolta, kun heitä itsensä itseksi kokemiseen vertaa. Ulkopuolisuuttaan pohtimalla myös vahvistaa tätä asetelmaa.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
Feminine
Oliskohan vähän niinkin, että ulkoapäin katsellen muiden ihmisten yhteenkuuluvuus, samankaltaiseksi toisten kanssa itsensä kokeminen ym. vaikuttaa paljon ongelmattomammalta. Loppujen lopuksihan olemme kaikki vallan yksin ilman mitään mahdollisuutta todelliseen kosketukseen toisen kanssa. Ainakin jos alkaa oikein tätä näkökulmaa fiilistelemään. Muut ovat muita ja he tuntuvat toki keskenään yhtenäisemmältä joukolta, kun heitä itsensä itseksi kokemiseen vertaa. Ulkopuolisuuttaan pohtimalla myös vahvistaa tätä asetelmaa.



Tätä itsekin olen mietiskellyt. Toisinaan tulee vain jotenkin sellainen tunne kuin hakkaisi päätään seinään jonkun tietyn porukan kanssa. Ehkä se on sitten ollut turhan usein itseäni öpaut 20 v vanhempien naisten pienempi tai isompi porukka jonka kanssa en löydä vastakaikua, joten ei tarvitse jonkun kuin vain vähän vihjailla että hänellä on duunissa vaikeaa tällaisten ihmisten kanssa, niin johan minulla hyppää + pomppaa. Saati että jos kuulee kuukaudesta toiseen. Jos on itse ulkona koko touhusta ja on näitä omiakin ulkopuolisuuden tunteita, niin ei kyllä osaa yhtään sanoa mitä toiselle neuvoisi kun hän tuo jatkuvasti esille väärinkäytöksiä ja epäoikeudenmukaisuuksia omassa työyhteisössään. Ehkä teen väärin samaistuessani tämän ihmisen tilanteeseen, se on kuitenkin hänen ainutkertaisessa elämässään oma juttunsa enkä voi tietää kaikkia nyansseja siitä. (Jos meissä jotain samankaltaista on niin liiallinen pingottaminen ja ylitunnollisuus.)

Yleensäkin ihmisten ryhmittäminen esim. "keski-ikäisiksi naisiksi", "alkoholisteiksi" yms. tekee aina hallaa niin luokitelluille kuin luokittelijalle itselleenkin, koska se juuri maalaa pirut seinille ja peikot pihalle pomppimaan. Mutta jonkinlaisia lainalaisuuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä näyttäisi olevan joita en osaa kunnioittaa, vaikka jokainen lopulta onkin vain oman itsensä edustaja. Se mitä en osaa kunnioittaa on se että ihmisten väliset suhteet eivät perustu oikeudenmukaisuudelle ja logiikalle, vaan kaverisuhteille. Se prosessi mikä minulta jäi koulussa sitten keskeneräiseksi eli että ensin tytöt "pariutuvat" keskenään ja pojat keskenään ja sitten edetään laajempiin verkostoihin ja sen sellaiseen näyttäisi jylläävän aikuistenkin keskuudessa, eli joku on aina jonkun kaveri ja jos sinulla on riita A:n kanssa, se on väistämättä myös B:n kanssa jos B on A:n kaveri. Tämän kokisin olevan erityisesti naissukupuolta ja "naismaisia" miehiä koskeva ilmiö joka ärsyttää minua ja aiheuttaa muitakin epämiellyttäviä tunteita. Että ehkei sittenkään ole vastakkain jonkun "suuren joukon" kanssa, vaan ne ovat ne kaverien verkostot joihin joskus kompastelen. Sen huomasin jo myös siinä kokemuksessa jolla ketjun aloitin; sydämistyneenä itse itsensä pomoksi julistaneen tahon toimintaan valitin pitkään ja perusteellisesti siitä eräälle toiselle taholle joka minut varsinaisesti oli palkannut, ja tältä sain sitten vain kuulla kunniani ja raivostuneen "koskaan ei ole ollut kenenkään kanssa tällaisia ongelmia".

Paitsi että jokainen alimpaan portaaseen palkattu nurisi tietenkin aina tämän pomottelijaihmisen selän takana sen minkä ehti. Ei mitään ongelmia...

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008
Rousseau
Jotta ihmisten kanssa oleilu alkaisi enemmän antaa kuin ottaa omalla kohdallani, haluaisin jonkinlaisen ryhmän jossa en (jumalauta!) taas kerran saa kokea itseäni jotenkin poikkeavaksi ja erilaiseksi kuin kaikki muut. Kyllähän vahvuus ja apu itsetuntoon joskus kertakaikkiaan löytyy siitä että saa tuntea olevansa vahvasti osa jotain ryhmää - tätä kokemusta ei minulla ole oikeastaan ikinä ollut. Se että aloin viime vuoden puolella kiukutella täällä Tiede.fi:ssä johtuu pitkälti juuri siitä että olin ikäänkuin kotiutunut tänne ja yksi jos toinenkin alkoi nähdäkseni vihjailla etten täällä edes saisi olla. Se alkoi jurppia.

Saman henkisen seuran ja ystävien etsimisen voi aloittaa vaikkapa miitistä Tai ihan vaan pyytämällä mielenkiintoiselta tuntuvaa nimimerkkiä kaffeelle/teelle/kaljalle/muulle vapaavalintaiselle virvokkeelle. Itse ainakin tein niin kun kaipasin samanhenkistä seuraa että pyysin nimimerkkiä kanssani kaljalle. Ja toinen nimimerkki pyysi minua ja minä suostuin. Kumpikaan ei jäänyt pysyväksi ystäväksi, mutta mukavia ja ennen kaikkea samanhenkisiä ihmisiä tuli tavattua ja pulistua kuten itsestä hyvältä tuntuu. Miitistä taasen sain useankin kontaktin ihmisiin, joita nyt kutsun ystävikseni. Samanhenkisyys ja samansuuntaiset mielenkiinnon kohteet yhdistävät. Ystävän saaminen onkin semmoista hommaa, niin kuin lottoaminen, että pitää tavata 1000 ihmistä ennen kuin osuu se jättipotti ja saa oikean ystävän. Mutta kun ottaa kontaktia mahdollisimman moneen niin kyllä sieltä se ystäväkin löytyy.

Rousseau
Toisinaan tulee vain jotenkin sellainen tunne kuin hakkaisi päätään seinään jonkun tietyn porukan kanssa. Ehkä se on sitten ollut turhan usein itseäni öpaut 20 v vanhempien naisten pienempi tai isompi porukka jonka kanssa en löydä vastakaikua,

Öööööö... Mitä yhteistä kaikupohjaa voisi olla 20 vuotta vanhempien naisten kanssa? Minulla ainakaan ei muu kuin että kiroilen mummojen kanssa bingossa. Ei kyllä haluta itselläkään pakkautua porukkaan jossa tyypit on järkejään noin paljon itseä vanhempia.

Hämmentää.

Vierailija

Sehän nyt lienee kaikkien tiedossa, että naisten kanssa pärjäävät vain erittäin,erittäin jäätävän kylmähermoiset ihmiset.
Jonkinlaista naiskommunikointikoulutusta tulisi saada pikaisesti Suomeenkin.
Kai Rousseau on sukupuolielimiltään mies ?

Käsittääkseni naisten ikäkausijakautunut ongelmallisuus menee näin:
- 0-5 v herttaista
- 6-20 ei niin herttaista
- 21-30 hehe
- 31-40 jos lapsia niinjuu,jos ei ole niin auta armias
- 41-55 tasaista ...
- 56-100 herttaista ?
- 101- todella tasapainoista

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Heh, ei meitsistä löydy miehuutta kuin korvien välistä korkeintaan. Eli ei se välttämättä ole mitään helppoa vaikka olisi kuinka omasta sukupuolesta kyse.

Mutta totta tosiaan, periaatteessahan ihmisen löytämisen probleemi on tietenkin ihan yhtä vaikea ratkaista oli sitten mies naista etsimässä tai ihminen ystävää etsimässä. Ehkä se on vaan luvuista kiinni ja itselläni tietysti se händikäppi että olen jo valmiiksi luovuttanut.

Satunnaisilta tuttavuuksilta ei tietenkään voi olettaa ymmärtämystä tai netistä empatiaa.

Enkä minä sitä että minua pitää aina vaan ymmärtää ja ymmärtää, mutta siihen olen lopen kyllästynyt että jos tuon vähänkin vaikeampia tunteita esille, niin vastine on aina että ittepä oot syyllinen. Mistäs sitä kukaan voi minun puolestani tietää, varsinkin jos oma elämä on mennyt vallan toisin. En minäkään varmaan ymmärtäisi esmes jonkun 12-päisen lapsilauman laittanutta lestadiolaista.

Vierailija

Naisiin suhtautumisen oppimateriaalina toimii hyvin esim. Kyllä Jeeves hoitaa.
Siinä Ei koskaan käydä suoraan konfliktiin naisen kanssa, vaan aina etsitään mahdollisimman syrjäinen kiertotie ongelmanratkaisussa, toisinsanoen näennäinen myötäily kikkaillen.

Vierailija
Rousseau
Mutta totta tosiaan, periaatteessahan ihmisen löytämisen probleemi on tietenkin ihan yhtä vaikea ratkaista oli sitten mies naista etsimässä tai ihminen ystävää etsimässä.
Ihminen hakee ihmisseuraa. Se miksi se muodostuu on korkeemman kädessä. Asian traumat alkavat jo asenteesta ottaa joku kohteeksi tavoitteellisesti tiettyä asiaa ajatellen. Määrittää rajat jo etukäteen. Hänen sopivuutensa selviää aina, vain ajan kuluessa jos sittenkään.

Karkeana esimerkkinä on kapakkalähestyminen tarttuen suoraan kiinni tai tissinvakoon tuijottelu.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
sapetix
...aina etsitään mahdollisimman syrjäinen kiertotie ongelmanratkaisussa, toisinsanoen näennäinen myötäily kikkaillen.



Tuo on aina ollut vaikeaa, sillä vihaan teeskentelyä. Sitä että esitetään yhtä ja ajatellaan toista. Mutta niin se vaan kumminkin taitaa maailmassa mennä että pitää osata pelata ja pelehtiä.

En minä osaa tuota kyllä miestenkään kanssa senpuoleen, mutta miehet eivät välttämättä ryhdy ikuiseen vihanpitoon siltä pohjalta että kehtaan olla heidän kanssaan jossain asiassa eri mieltä. Naisia pelkään aina, ikinä ei tiedä mikä on se juttu jossa jollakulla naisella napsahtaa että jaahas, tuosta en pitänyt mitä "Rousseau" sanoi ja sehän KOSTETAAN.

Mutta kyllä minäkin pitkävihainen olen. En mieti tietoisesti mitään kostamista, sanon vain sitten pahasti kun tarpeeksi alkaa ärsyttää. Voihan se toki olla että niin muutkin tekevät, eivätkä suinkaan etsimällä etsi jotain kohtaa jossa tökätä? En minä tiedä...! Mutta naisilta se tökkiminen käy niin kovin helposti. Ja vielä niin ettei aina edes tiedä että mitä on tehnyt heitä provosoidakseen.

Vierailija
Rousseau

Enkä minä sitä että minua pitää aina vaan ymmärtää ja ymmärtää, mutta siihen olen lopen kyllästynyt että jos tuon vähänkin vaikeampia tunteita esille, niin vastine on aina että ittepä oot syyllinen. Mistäs sitä kukaan voi minun puolestani tietää, varsinkin jos oma elämä on mennyt vallan toisin. En minäkään varmaan ymmärtäisi esmes jonkun 12-päisen lapsilauman laittanutta lestadiolaista.



Tota, tässä meillä on keskenämme pieni suhtautumisero. Olen jo aikaa sitten päätynyt tulokseen, että kaikkein helpointa ja tuloksellisinta on muutokseen pyrkiminen omassa toiminnassaan ja ajattelussaan. Sikäli olisin taipuvainen tietyllä tavalla sanomaankin, että itseensähän se on aina mentävä. Ei siten, että 'syyllinen' olisi itse, vaan että itse pystyy päättämään siitä omasta suhtautumisestaan tilanteeseen - aina.

Itse voit siis päättää, lähdetkö tuntemaan epäonnistumista, kun pomo pomottaa tai kaveri kiusaa. Vai päätätkö, ettei moinen typeryys saa turhaan sinuun vaikuttaa ja elämääsi pilata. Ettet annakaan toisille valtaa vaikuttaa mieleesi tai elämänvalintoihisi. Tämähän ei ole mitenkään helppo nakki, mutta toisaalta tietyllä tavalla vapauttava ajatus. Toisten mielipide minusta ei määrittele, kuka olen tai mihin kelpaan. Päätän sen mieluummin itse - samalla ajatellen noista toisista ihan haluamallani tavalla.

Totta kai kannattaa huomioida toisten reaktioita ja tarkkailla omien tekojen saamaa vastakaikua. Täytyy vain muistaa, että kukaan toinen ei tiedä 'totuutta' sinusta. He mitä luultavimmin tulkitsevat monet asiat täysin väärin. Sitten voi itsekseen pohtia, miksiköhän tällainen väärintulkinta on syntynyt ja tarvittaessa ottaa siitä opikseen. Sillä tavalla se sosiaalinen taito kehittyy.

Mutta jos lähtee oletuksesta, että toiset jotenkin automaattisesti ymmärtäisivät sisintäsi 'oikein' ja olisivat vieläpä siitä kovin kiinnostuneita, on kyllä tulossa kylmää vettä niskaan. Kyllä lähtöoletuksen kannattaa olla, että tulet luultavasti ymmärretyksi väärin ja sosiaalisissa suhteissa joudut onnistuaksesi hieman 'näyttelemään'. Näyttelemään sikäli, että joudut hieman demonstroimaan asennettasi, jotta sen muut hahmottaisivat. Joudut myös ensin luomaan otollisen maaperän kommunikaatiolle osoittamalla ystävällismieliset aikeesi rituaalinomaisilla eleillä. Vasta kun tietty luottamus on syntynyt, voit 'paljastaa' itsestäsi hieman enemmän. Joudut myös tunnustelemaan varovaisesti muiden asenteita, jotta tietäisit, mitä asioita juuri tässä seurassa voidaan nostaa esiin ja mitkä ovat omiaan aiheuttamaan ristiriitoja.

Mikään edellä kuvatusta ei mielestäni liity erityisesti naisiin tai naisvaltaisiin yhteisöihin. Paitsi että ehkä on niin kuin usein sanotaan: Miesvaltaisella porukalla on tapana löytää nopeasti tietty porukkahierarkia, jossa jokaisella on oma paikkansa. Naisporukassa yhteisen 'hyvän hengen' ja ilmapiirin etsiminen on olennaista ja hierarkisuus ei ole ollenkaan niin itsestäänselvä järjestäytymisen tapa.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Aivan.

Itseni olisi paljon helpompi operoida ihmisten keskuudessa jos tunteet eivät kuiskuttaisi toiseen korvaan että jos joku esittää minut huonossa valossa niin se pitää AINA paikkansa. Toisaalta järki raportoi toiseen korvaan kyllä sen jos toisen ihmisen näkemys on aivan mahdoton, mutta jostain syystä en saa sitä järkeä niin vahvaksi että en olisi pahoilla mielin. Itsevarmuushan siinä loistaa poissaolollaan, ja sen vuoksi suhteellisuudentaju on hakusessa.

Uusimmat

Suosituimmat