Miksi Suomi suomettui ja mitä siitä seurasi?

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

[size=150:3uhhfr1u]Miksi Suomi suomettui ja mitä siitä seurasi?[/size:3uhhfr1u]

Juhani Suomen Kekkos- ja Koivisto-kirjat, samoin kuin Alpo Rusin äskettäin ilmestynyt Vasemmalta ohi -teos paljastavat, kuinka hämmästyttävän suuri vaikutusvalta Suomen asioihin Neuvostoliitolla todella oli kylmän sodan aikana. Tämä siitä huolimatta, että Juhani Suomen tavoitteena on selittää parhain päin kaikki, mitä Kekkonen teki. Rusi rohkenee jo hivenen arvostella Kekkosta ja vielä enemmän silloista ns. K-linjaa. Seuraava askel tulisi mielestäni olla kyseenalaistaa koko Suomen sodanjälkeisen ulkopolitiikan mielekkyys ja oikeellisuus. Tässä suhteessa ei tarvitse syyllistyä jälkiviisauteen, sillä esim. Kekkosen pahin vastustaja Väinö Tanner ennusti jo aikanaan, että myöntyväisyyspolitiikan seurauksena Suomi ajautuu vähin erin Venäjän protektoraatin asemaan. Maailmantilanteen kehityksestä johtuen näin pahasti ei käynyt, mutta monin osin tämän suuntaisesti. Suomettumisajan täydellinen pesänselvitys olisi tehtävä nimenomaan sen vuoksi, että koska suomalaiset käsittävät kylmän sodan aikaisen linjan olleen menestystarina, Suomi elää itse asiassa edelleen osana Venäjän etupiiriä eikä halua järjestää turvallisuuspolitiikkaansa muitten eurooppalaisten demokratioiden, saatikka sitten Venäjän välittömien rajanaapureiden tapaan.

Miksei Suomea miehitetty?

On totta, ettei Neuvostoliitto miehittänyt Suomea kylmän sodan kuluessa On kuitenkin muistettava, ettei Suomi ollut Unkarin tai Tshekkoslovakian tapaan mikään miehitetty maa. On myös todella vaikea uskoa, että Neuvostoliitto olisi voinut syyllistyä uuteen talvisotaan ja vieläpä rauhan aikana. Talvisodan syttyessä maailmansota oli jo alkanut. Kylmän sodan politiikkamme onnistuminen olisi mitattu vasta, jos Euroopassa olisi syttynyt sota. Ja silloin Suomen olisi ollut selvittävä yksin ja pelkästään Neuvostoliiton hyvän tahdon varassa. Sanottiin, että Neuvostoliiton intressit Suomen suhteen rajoittuvat vain turvallisiin rajoihin maittemme välillä. Kaunis ajatus, mutta oliko todella luottaminen pahimman luokan imperialistiseen sortovaltioon? Lennart Mereä ei voi syyttää ennakkoluuloisuudesta tai kokemuksen puutteesta, kun hän kysyttäessä, mikä on pahinta venäläisissä, vastasi painokkaasti; "se, ettei heihin voi luottaa".

Yksin selviämisen harha

Jopa Paavo Lipponen ylpeilee kirjassaan Järki voittaa siitä, että Suomi selvisi kylmästä sodasta yksin ilman muiden apua. Itse asiassa yksin selviämisessä ei ole mitään kehumista. Mikään valtio ei selviä kriisitilanteissa loppuun asti yksin. Kaikkein vähiten yksin selviää maa, joka on pinta-alaltaan Euroopan suurimpia, mutta jossa on asukkaita vain suuren kaupungin verran. Tätä todistaa Suomen oma historia. Ilman muiden Suomelle tarjoamaa tukea ei myöskään Suomi olisi selvinnyt. Stalin suostui talvisodan rauhaan, koska muuten hän olisi joutunut sotaan Suomelle tukea luvanneiden Ranskan ja Englannin kanssa. Välirauhan aikana meidän olisi käynyt kuten Baltian maiden vuonna 1940, jos vain Hitler olisi antanut siihen luvan. Neuvostojoukkojen hyökkäyksen pysäyttäminen vuonna 1944 olisi todennäköisesti epäonnistunut ilman Saksan ilma- ja aseapua. Suomi ei ollut myöskään kylmän sodan aikana mikään ainutkertainen poikkeus, jonkinlainen kirottu maa, jonka länsi olisi noin vain halunnut luovuttaa osaksi Neuvostoliiton etupiiriä. Lännen tukeen ei vaikuttanut mitenkään esimerkiksi se, millä puolella valtiot olivat olleet toisessa maailmansodassa. Esimerkkinä vaikkapa sotaan syylliset Saksa, Italia ja Japani. Samoin Romaniaan ja Unkariin vertaaminen ontuu, sillä ne olivat sodan aikana natsi-Saksan vasallivaltiota ja mikä tärkeintä, Neuvostoliitto valtasi ne sodan kuluessa.

Suomi torjui Marshall-avun sotien päätyttyä, ja esim. yöpakkaskriisin yhteydessä Yhdysvallat lupasi lainoin korvata neuvostokaupan aiheuttamat menetykset jne., mutta aina Suomi torjui lännen tuen sanomalla, että hoidamme suhteemme Neuvostoliittoon yksin. Kekkosen vieraillessa Yhdysvalloissa 1961 presidentti Kennedy ihmettelikin Kekkoselle, miten kommunistien kannatus Suomessa oli niin suuri, vaikka Suomi sijaitsi Neuvostoliiton naapurina. Suomen politiikka johti vihdoin siihen, että Yhdysvallat päätti 1960-luvun alussa, ettei Suomella ollut enää ryhtiä torjua Neuvostoliiton painostusta ja ettei Yhdysvallat tulisi Suomen avuksi, mikäli Neuvostoliitto hyökkäisi. Miksi tukea kansaa, joka luottaa Neuvostoliittoon ja kommunisteihin ja jonka valtion päämies tekee läheistä ja pitkälti salaista yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa? Näin Suomi oli joutunut tilanteeseen, jossa se oli käytännössä ainut länsimaa, joka eli Neuvostoliiton luottamuksen ja hyvän tahdon varassa. Olihan jopa Ruotsilla neuvostohyökkäyksen varalta salainen sopimus avunsaannista Yhdysvalloilta ja Natolta. Suomella sen sijaan oli päämies, joka haikaili jopa puolustusvoimien lakkauttamista. Historiallisesti ja kansainvälisesti ainutkertainen ja uskomaton asenne valtion päämieheltä.

Ruotsi tarjoaa hyvän vertailuperustan suhtautumisessa maailmantilanteeseen. Aina kun suurvalta menettelee aggressiivisesti pientä valtiota kohtaan, Ruotsi tuomitsee sen äänekkäästi ja näkyvästi, nyt viimeksi Georgian kriisin yhteydessä. Suomessa väitetään tämän johtuvan Ruotsin turvallisuuspoliittisesti hyvästä maantieteellisestä asemasta. Mutta eiköhän oikeampi syy ole siinä, että myös Ruotsi on pieni maa. Miksi kukaan olisi välittänyt Suomen kohtalosta, kun se ei tuntunut välittävän muidenkaan pienten valtioiden kohtaloista niiden jouduttua suurempiensa painotuksen tai hyökkäysten kohteeksi. Nato-keskustelussa taasen kauhistellaan usein sitä, että Naton jäsenenä saattaisimme joutua osallistumaan muualla käytyihin sotilaallisiin konflikteihin. Tällöin unohdetaan, että päätöksenteko asiassa on lopullisesti Suomella, ja ellei kyse ole omien rajojen puolustamisesta, rintamille lähetetään vain sinne haluavat korvausta vastaan. Olennaisinta asiassa on, että mikäli haluamme, että meitä puolustetaan hyökkäystä vastaan, totta kai myös meidän on oltava valmiita auttamaan muita hädän hetkellä.

Suomessa ulkopolitiikkaa mystifioidaan edelleen taitolajiksi, jota eivät ymmärrä ja osaa kuin kansakunnan eliitti ja johtajat. Kuitenkin ulkopolitiikan perustotuus on varsin yksinkertainen. Se on, että kaikkien valtioiden, eikä vähiten pienten, turvallisuus vaatii oman puolustustahdon ja -kyvyn lisäksi hyviä liittolaisia mahdollisen sodan varalta tai sen estämiseksi.

YYA-sopimus

Siinä mielessä Suomi ei ollut yksin kylmän sodan aikana, että Suomella oli YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa. Se oli kuitenkin sopimus avunsaannista Saksan taholta tulevan hyökkäyksen varalta. Toisen maailmansodan jälkeen mieletön ajatus, joka osoitti, ettei Suomi ollut irtaantunut toisen maailmasodan maailmasta. Ainut taho, mikä Suomea on aina uhannut ja uhkasi myös silloin, oli Venäjä eli silloinen Neuvostoliitto. Uhkarohkeaa ja kaikki yhden kortin varaan jättävää politiikkaa oli luottaa pahimpaan uhkaansa. Tulee mieleen kertomus lampaan liitosta suden kanssa. Historia osoittaa, miten käy, kun luottaa Stalinin tai Hitlerin tapaisiin hirmuhallitsijoihin, ja Neuvostoliitto oli sentään loppuun asti sama imperialistinen maailmanvallankumousta tekevä kommunistivaltio.

Oliko YYA-sopimus alun perin edes välttämättä tehtävä, ja jos oli, sen nostaminen selvästi ulkopolitiikkamme peruspilariksi väitetyn puolueettomuuden ohella hämmästyttää. Miksei YYA-sopimuksen merkitystä päinvastoin vähätelty ja korostettu kaikissa yhteyksissä, ettei sillä ollut käytännön merkitystä, sekä varmistettu vaikkapa Ruotsin tapaisella puolueettomuuspolitiikalla, että avunsaanti lännestä olisi ollut tositilanteessa varmaa ja todennäköistä Eräs mahdollisuus olisi ollut jättää koko sopimus uusimatta jo ennen Neuvostoliiton romahtamista. Porkkalan tukikohdan takaisin Suomelle luovuttamisen 1955 kääntöpuoli on unohdettu. Se oli, että YYA-sopimusta jatkettiin 20 vuodella eteenpäin. Neuvostoliitolle todennäköisesti riitti pelkkä YYA-sopimuksen olemassaolo. Sen imperialistinen suurvalta saattoi kriisin syntyessä tulkita haluamallaan tavalla. Enteellistä oli, ettei Neuvostoliitto enää 1970-luvulta alkaen tunnustanut Suomen puolueettomuutta edes paperilla. Mikäli Euroopassa olisi syttynyt sota, mikään ei olisi estänyt Neuvostoliittoa miehittämästä Suomea.

Kekkosen vastuu

Miten sitten Suomi ajautui tähän tilanteeseen? Paasikiven varovaisuuden jotenkin vielä ymmärtää siinä vaiheessa, kun ei tiedetty, kuinka aggressiivista Neuvostoliiton politiikka välittömästi toisen maailmansodan jälkeen tulisi olemaan, ja Natoa ei ollut vielä perustettu neuvostoimperiumin turvallisuuspoliittiseksi vastapainoksi. On melkoisen erikoista, että repeämä suhteessa kommunisteihin ja Neuvostoliittoon ei tapahtunut sosiaalidemokraateissa, vaan porvaripuolella eli Maalaisliitossa. Ilman Kekkosta aiemmin jopa kokoomustakin idänpolitiikassaan jyrkempi Maalaisliitto tuskin olisi näin menetellyt. Mikäli mainittua repeämää ei olisi tapahtunut, kansakunta olisi pysynyt lujana suhteessa kommunisteihin, ja kommunistit olisi pidetty hallitusten ulkopuolella. Vapaa tiedonvälitys olisi kertonut avoimesti siitä, mihin kommunismi käytännössä oli johtanut ja mikä oli neuvostoimperiumin todellinen luonne. Tässä tilanteessa Neuvostoliiton painostukselta olisi pudonnut pohja pois.

Suomalaiset pitävät Kekkosta suurena suomalaisena. Epäilemättä hän oli isänmaallinen mies. Tosin historiasta ei löytyne valtiomiestä, joka ei mielestään olisi ollut isänmaallinen. Mutta Kekkosen strategia suhteessa Neuvostoliittoon oli väärä tai vähintäänkin erittäin riskialtis. Kekkonen ei todellakaan pelastanut Suomen itsenäisyyttä, vaan altisti sen suureen vaaraan.

On kiintoisaa, että kaikissa lännessä kirjoitetussa lähihistorioissa ja valtiomiehen muistelmissa Kekkonen on huomioitu korkeintaan maininnalla – puhumattakaan, että häntä olisi pidetty suurena rauhan rakentajana. Kysymyksiä herättää myös se, miksi suhteellisen vilpittömiksi arvioiduissa muistelmissaan ”Kekkosen kaveri” Hrustshev vaikeni lähes tyystin Kekkosesta ja hänen toiminnastaan.

Miksi sitten Kekkonen toimi kuten teki? Toiminnallaan Maalaisliitto ja hän pääsivät valtaan ja pysyivät siellä. Saattaa myös olla, että Kekkosella oli huono omatunto sen vuoksi, että hän oli ennen sotia ja pitkään vielä niiden aikana innokas Suur-Suomen kannattaja. Kekkonen oli niitä, joitten suhtautuminen Neuvostoliittoon oli ollut tyhmän uhittelevaa. Kekkonen vastusti jopa talvisodan rauhaa ja kirjoitteli sotien aikana selvän rasistisesti venäläisistä. Sotien jälkeen täyskäännöksen tehnyt Kekkonen uskoi, että toisenlaisella Suomen politiikalla talvi- ja jatkosota olisi voitu välttää. Saattaa olla, että talvisota olisi voitu välttää, mutta meidän olisi käynyt todennäköisesti samoin kuin Baltian maiden vuonna 1940. Suomen ainut turva tässä vaiheessa oli Saksa. Se esti Stalinin aikeet Suomen suhteen.

Aseveljeys Saksan kanssa

Suomi haki jatkosodassa revanssia Neuvostoliitolta liittoumalla sotilaspoliittisesti Saksan kanssa. Saksa vaikutti voittamattomalta, ja vuonna 1940 sitä vastassa oli enää Englanti. Jo 1940 alkanut sotilaallinen liittoutuminen Saksan kanssa kuitenkin salattiin kansalta ja väitettiin Neuvostoliiton hyökänneen syyttä Suomeen.

Valitettavasti Suomi sodan alussa valloitti myös Itä-Karjalan, vaikka suuri osa kansasta sitä vastusti. Esim. Väinö Tanner piti Suomen vanhojen rajojen ylitystä oman turvallisuutensa vuoksi samalla tavalla imperialistisena tekona kuin Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen vuonna 1939. Jälkikäteen voidaan todeta, että rajojen ylittäminen oli virheratkaisu paitsi sotilaallisesti myös poliittisesti. Olisi ollut paljon parempi sekä suomalaisten itsetunnon että muun maailman suhtautumisen kannalta, että maailmalle olisi avoimesti selvitetty sotien jälkeen syyt Suomen sotien aikaiseen menettelyyn ylilyönteineen. Kyllä suomalaiset olisivat totuuden kestäneet siitä huolimatta, että jatkosodan syyksi uskoteltiin Neuvostoliiton hyökkäys. Osatotuus, sillä Suomessa oli kaksisataatuhatta saksalaista, ja Suomen ylin sotilas- ja muu johto oli valmistautunut hyökkäämään Neuvostoliittoon Saksan rinnalla. Myös muu maailma olisi todennäköisesti ymmärtänyt Suomen taistelun Saksan rinnalla.

Analogisesti Suomen menettelyn voi rinnastaa länsivaltoihin, jotka liittoutuivat hädän hetkellä toisen ”pahan valtakunnan” eli Neuvostoliiton kanssa, mikä oli välttämätöntä natsi-Saksan voiton torjumiseksi. Ikävintä oli, että suomettuneessa Suomessa Neuvostoliiton syyllisyydestä Suomen menettelyyn sodissa vaiettiin, ja Suomesta tehtiin pitkälti yksin syyllinen sekä oman kansakunnan että muun maailman silmissä.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti

Oman lukunsa muodostaa sotasyyllisyysoikeudenkäynti. Siinä Suomi Neuvostoliiton ja kommunistien painostuksen seurauksena tuomitsi jälkikäteen säädettyjen lakien perusteella ja puolueellisen oikeudenkäynnin tuloksena sodanaikaisen johtonsa. Kekkonen ajoi oikeusministerinä tarmokkaasti kommunistien kanssa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä ilmeisesti saavuttaakseen Neuvostoliiton luottamuksen. Aikamoinen vyön alle isku vastuussa olleille poliittisille kumppaneille mieheltä, joka itse oli ennen sotia ja pitkälti sotien ajan innokas Suur-Suomen kannattaja. Kekkosen menettely herätti oikeutetusti muissa politiikoissa katkeruutta ja epäluuloja laajemminkin hänen luonteensa ja moraalinsa suhteen. Luulisi, että mikäli sotasyyllisyysoikeudenkäynti todella oli välttämätön, se olisi saatu aikaan myös vaikkapa virkamiesoikeusministerin ajamana.

Aika ajoin on sanottu, että sotasyyllisyystuomiot pitäisi tänä päivänä perua oikeudenvastaisina. Kyseenalaisin tuomio oli Väinö Tannerin osalta, hänhän ei ollut edes hallituksessa jatkosodan syttyessä. Tanner tuli tuomita, koska hän johti patrioottista työväenliikettä. Suomella ei tunnu kuitenkaan olevan vieläkään ryhtiä ja rohkeutta kumota sotasyyllisyystuomioita. Väite siitä, ettei sotasyyllisten kunniaa tarvitse palauttaa, koska se ei ole koskaan mennytkään, on melkoista selittelyä. Sotasyyllisten tuomion kumoaminen tarjoaisi hyvän tilaisuuden kertoa koko maailmalle syistä, miksi Suomi toimi Saksan aseveljenä toisessa maailmansodassa.

Paasikivi

Paasikiveä on pidetty Suomen sodanjälkeisen ulkopolitiikan isänä. Paasikiveä siteerataan usein sanomalla, että viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen, ja Paasikivelle tämä tosiasia oli Venäjän suuruus meihin verrattuna. Itsestään selvä tosiasia, joka on aina Suomessa ymmärretty. Viisaus alkaa vasta siitä, miten tähän tosiasiaan on suhtauduttu ja suhtaudutaan. Paasikiven suhtautumistavasta muistetaan nykyisin vain yksi puoli, myöntyväisyys Neuvostoliittoon päin. Myös Mannerheim piti Paasikiveä aivan liian heikkona ja myöntyväisenä suhteessa Neuvostoliittoon, ja kuten tunnettua, Mannerheim ei missään vaiheessa antanut julkista tunnustusta Paasikiven politiikalle sotien jälkeen. Itse asiassa Paasikivi oli pitkän elämänsä aikana nimenomaan opportunisti, jonka asenne suhteessa Venäjään riippui Venäjän senhetkisestä vahvuudesta. Väinö Tanner ihmettelikin, että mikä linja se Paasikiven linja oikein oli, kun Paasikivi ehti pitkän elämänsä aikana kumartaa vuorollaan Venäjän tsaaria, Saksan keisaria, Hitleriä ja viimeksi Stalinia.

Suomettumisen vähättely

Varsinaisen lähtökohdan suomettumiselle muodosti vuoden 1958 yöpakkaskriisi. Silloin tasavallan presidentti ei tukenut maan enemmistöhallitusta Neuvostoliiton painostusta vastaan. Toinen askel suomettumisessa tapahtui, kun Neuvostoliitto lähetti Suomelle nootin. Tällöin suomalaiset pelästyivät, ja Kekkonen valittiin uudelleen presidentiksi suurella valitsijamiesten määrällä. Hävityt sodat, Neuvostoliiton painostus, kommunistien propaganda ja Kekkosen toiminta olivat tehneet tehtävänsä. Samanlaista henkisen vastarinnan rintamaa kuin ennen talvisotaa ei syntynyt. Kansakunnan valtasi Kekkosen aikana asenne, eräänlainen psykoosi, jonka mukaan meidät miehitetään, ellemme ole myöntyväisiä ja "kilttejä" Neuvostoliiton kanssa. Eräs olennainen ero vuoden 1939 tilanteeseen verrattuna oli, että vuosina 1958 ja 1961 Suomen valtion päämies asettuikin painostajien puolelle eikä heitä vastaan. Tapahtuneen jälkeen ensin sosiaalidemokraatit ja myöhemmin myös kokoomus lähtivät siitä, ettei Kekkosta voitu enää syrjäyttää ja että kauppapoliittiset ja muut Suomen kansainväliset intressit oli hoidettava Kekkosen kautta ja avulla. Suomettumisen aika oli lopullisesti alkanut.

Kirjoissaan Lipponen ja etenkin Juhani Suomi vähättelevät suomettumisajan kielteisiä piirteitä. Sen lisäksi, että Suomen turvallisuus oli tosiasiassa yhden kortin, Neuvostoliiton varassa, suomettumiseen liittyi varsin monia varsin kielteisiä ilmiöitä. Neuvostoliitto oli kuin eräs suuri hallituspuolue, jolla oli etukäteisveto-oikeus kaikissa haluamissaan asioissa, Kekkonen hallitsi kuin diktaattori, Suomessa vallitsi demokratialle täysin vieras itsesensuuri, aktiivisin osa nuorisosta ja kulttuuriväestä ryhtyi ajamaan neuvostovaltaa, Suomen kuva maailmalla ryvettyi tavalla, josta kärsimme vieläkin, kokoomus pidettiin hallitusten ulkopuolella, koska eräät se kansanedustajista, kuten Tuure Junnila, uskalsivat arvostella Kekkosta tai kertoa Neuvostoliitosta muutakin kuin sen propagandan mukaisia asioita jne. Suomettumisajan kielteisiä ilmiöitä riittää.

Yksilöiden kannalta silloisen politiikan valtavirrassa kulkemisen ymmärtää, sillä poikkeavien mielipiteitten esittäminen merkitsi joutumista yhteiskunnallisen elämän marginaaliin. Ja ennen kaikkea, kuten edellä on todettu, olimme ajautuneet Kekkosen johdolla tilanteeseen, jossa muualta apua Neuvostoliittoa vastaan ei olisi enää ehkä saatu. Mutta tätä silloista pakkorakoa ei ole syytä kaunistella ja selitellä sitä oikeaksi politiikaksi. Koska tuon ajan poliitikot eivät näköjään kykene suhtautumaan suomettumisilmiöön ja omaan toimintaansa kriittisesti, on hyvä, että suomettumisajan poliitikot ovat väistymässä lopullisesti kansakunnan johtopaikoilta ja tekevät näin tilaa ilman menneisyyden painolastia oleville näkökohdille ja politiikoille.

Kommunistit

Kekkosen ansioksi on sanottu, että hän taltutti kommunistit isänmaallisiksi. On totta, että kommunistit puolustivat tätä maata muiden tapaan viime sodissa. Mutta ennen sotia ja välittömästi niiden jälkeen he olivat kiistatta viides kolonna Suomessa. Tästä huolimatta jo tuolloin, kuten koko sodanjäisen ajan, Kekkonen ajoi kommunisteja hallitukseen. Kommunistipuolue maltillistui muiden eurooppalaisten kommunistipuolueiden tapaan vasta 1960-luvulla, mutta loppuun asti kommunistit vuotivat Suomen asiat Neuvostoliiton tietoon ja nostivat aina suuren elämän, kun Suomi pyrki kauppapoliittisesti tai muuten lähestymään länttä.

Kommunisteja Suomessa ei olisi tarvittu oikeastaan missään vaiheessa. Kommunisteiksi osoittautuneet kaappasivat vuonna 1917 vallan sosiaalidemokraattisessa puolueessa, johtivat kansan harhaan ja alkoivat kansalaissodan. Nykyinen hyvinvointivaltio olisi todennäköisesti rakennettu ilman kommunistejakin, kuten tapahtui muissa Pohjoismaissa ja esim. Saksassa ja Englannissa.

Ihmisiä on aina harhautettu kauniilla aatteilla ja puheilla, vaikka todellisuudessa on tehty jotain aivan päinvastaista. Perustavaa laatua oleva syy kommunistien suureen suosioon Suomessa oli kuitenkin kansalaissodan karmea jälkinäytös. Sodan jälkeisillä vankileireillä kuoli nälkään, tauteihin ja teloituksiin nykytiedon mukaan noin 13.500 ihmistä ilman, että syyllisiä ja vastuullisia tapahtuneeseen olisi haluttu osoittaa vieläkään. Selvää on, että kapinan johtoporukka tuli tuomita, mutta miksi niin meneteltiin myös tavallisten rivimiesten suhteen. Mikäli länsivallat olisivat toimineet toisen maailmansodan jälkeen valkoisen Suomen tapaan, kuinkahan monta sataatuhatta tai miljoonaa saksalaista olisi pitänyt tapattaa.

Etyk ja muut saavutukset

Kylmän sodan aikaisia Suomen saavutuksina pidetään asioita, jotka olivat itsestään selviä oikeuksia muille Länsi-Euroopan valtioille, kuten vapautta tehdä kauppaa haluamiensa valtioiden kanssa tai ettei puolueettomalla maalla ollut sotaharjoituksia toisen kylmän sodan osapuolen kanssa. Suomen teollisuus ja rakentaminen hyötyivät neuvostokaupasta, mutta samalla se merkitsi selvää riippuvuutta Neuvostoliitosta. Suomi myi turvallisuuttaan leipää vastaan. Neuvostokauppa merkitsi myös useilla aloilla tuotantoa, joka ei osoittautunut kilpailukykykyiseksi länsimarkkinoilla neuvostokaupan romahdettua.

Kekkosen ansiona on pidetty myös Etykiä. Kekkosen toiminta ja persoona eivät kuitenkaan herättäneet länsimaissa luottamusta. Suomalaiset diplomaatit sen sijaan kunnostautuivat kiitettävällä tavalla. Länsivalloissa pidettiin Etykiä yleisesti taas Suomen eräänä palveluna Neuvostoliitolle. Olihan Neuvostoliitto jo 1950-luvusta alkaen halunnut sementoida Etykin tapaisella sopimuksella toisen maailmansodan valloituksensa. Ei Suomi, vaan länsivallat vaativat Etyk-sopimukseen myöhemmin niin tärkeiksi osoittautuneet sananvapauden ja ihmisoikeuksien korit. Virallinen Suomi päinvastoin vaiensi tehokkaasti jopa kansalaisjärjestöjen Etyk-sopimuksen mukaiset tuenilmaisut itäblokin kansojen, ml. sukulaiskansamme, vapautumispyrkimyksille.

Tämän päivän suhtautuminen

Tänä päivänä kansakunta paheksuu jo suomettumisen rähmällään oloa, ja esim. sotaveteraaniemme kunnia on palautettu. Pitemmälle suomalaisten on ilmeisesti vaikea kylmän sodan aikaisen politiikkamme tuomitsemisessa mennä, koska se ei johtanut katastrofiin, ja käytännössä koko kansakunta oli sen takana. Kansakunnilla on taipumus selittää menneisyyttään tavalla, joka nostaa niitten itsetuntoa. Kekkosen osalta toiminnan selittely on saanut jopa tragikoomisia piirteitä, kun väitetään, että vaikka Suomen johto vannoi ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa, kansan piti tietää, että ystävyys oli vain puhetta. Kekkosen toiminnan parhain päin selittelyä on Juhani Suomen ja osittain Alpo Rusin todistelu siitä, että sosiaalidemokraatit menivät jopa Kekkosen ohi Neuvostoliiton myötäilyssä. Kekkonen ei nimittäin aikanaan kritisoinut näitä politiikkoja ja radikaaleja, vaan päinvastoin nosti heistä monet lähipiiriinsä ja toimi heidän kanssaan yhteistyössä.

Mitä voi tapahtua jatkossa?

Pahinta suomettumisajan selittämisessä tänä päivänä parhain päin on se, että ilmeisesti tästä syystä suomalaiset haluavat edelleen elää ilman reaalista turvaa pahimman päivän varalta ja olla se länsimainen demokratia, joka ei varmista turvallisuuttaan liittymällä Natoon. On likinäköistä sanoa, että Suomen maantieteellinen asema suuren valtion naapurina on poikkeuksellisen vaikea. Itäisen Keski-Euroopan valtioiden asema Venäjän ja Saksan puristuksessa on ollut historiassa paljon Suomea tukalampi.

Kylmän sodan aikaisen politiikan epäkohdista ja riskeistä vaikeneminen saattaa vielä kostautua tulevaisuudessa varsin ikävällä tavalla. Emme tunne tulevaisuutta, mutta sen ennusmerkit ovat aina olemassa.

Valtiollisella tasolla huolestuttavaa on, että venäläiset hädin tuskin tuomitsevat Stalinin vainot, mutta eivät lainkaan sitä muiden kansakuntien hirvittävää sortamista, mikä tapahtui entisessä itäblokissa. Venäläiset valitsivat hiljan historiansa kolmanneksi suurimmaksi henkilöksi Stalinin. Voi arvata, mikä reaktio siitä syntyisi, jos saksalaiset tekisivät vastaavalla tavalla Hitlerin suhteen.

Putin on sanonut Neuvostoliiton hajoamisen olleen viime vuosisadan pahin yhteiskunnallinen katastrofi. Venäläiset ovat turhautuneita supervalta-asemansa menettämisestä. Siihen saatetaan pyrkiä tulevaisuudessa keinoista piittaamatta. Kun suuri kansakunta tuntee kokeneensa vääryyttä, on epäluuloinen muita kansakuntia kohtaan eikä tunnusta omaa syyllisyyttään, mm. Saksan historia osoittaa, mitä saattaa tapahtua yhteiskunnallisen tai taloudellisen tilanteen romahdettua. Tällä hetkellä valta Venäjällä on jo yhden tai kahden miehen käsissä, ja luojan kiitos Putinia ja Medvedeviä voidaan pitää ainakin vielä hyväntahtoisina itsevaltiaina. Mutta kukaan ei tiedä, millaiset johtajat heitä seuraavat ja millaisessa maailmassa.

Kari Niilola
KTM
Helsinki

http://www.uusisuomi.fi/mielipide/47838 ... ta-seurasi

Sivut

Kommentit (153)

Vierailija

Itsekin hukkasin kohtuuttoman paljon kallista aikaani (hah) tämän soopan lukemiseen, mutta mikähän ralf pointtisi oli? Että kauheeta ja hirveetä?

Vierailija
Carcara
Itsekin hukkasin kohtuuttoman paljon kallista aikaani (hah) tämän soopan lukemiseen, mutta mikähän ralf pointtisi oli? Että kauheeta ja hirveetä?



Kommenttisi osoittaa, että kyseinen "KTM" oli oikeassa - suomettuminen "menestystarinana" on sisäistetty suomalaisessa yhteiskunnassa. Erityisen hyvin sisäistäminen näyttää tapahtuneen suomalaisen "älymystön" ja kulttuuriväen piirissä.

Vierailija
googeli
ralf64

KTM



Mitä tähän pitäisi vastata? Jollain kauppiksen käynneellä on vääriä mielipiteitä.



Lähestymistapasi on inhoittava ja perin suomalainen - katsot ihmisen "halpaa muotoa". Onhan suomalaisessa "älymystössä" tapana nähdä KTM tai muut ihmiset rahvaana, sen sijaan älymystö palvoo herkemmin professoreita, joilla kyllä on "teoriansa kuten koirilla kirppunsa". (H.L. Mencken)

Mielestäni KTM kirjoitti pääpiirteittäin täyttä asiaa. Hän olisi vain voinut olla analyysissään vielä rankempi. Allaolevia Paasikivi-uskovaisia olisi syytäkin rusikoida säälittä.

[size=85:ofwf7c5k]Tämä mies palvoi Paasikiven linjaa. Mutta kysyn: mitä niistä? Tsaarin, keisarin, Hitlerin vai Stalinin nuolemista?[/size:ofwf7c5k]

Vierailija

Voisitko itse omin sanoin tiivistää mikä oli esille tuomasi argumentti? Että pitäisi rakentaa aikakone ja muuttaa historiaa? Liittyä heti NATOon koska ne selkeästi tehokkaimmin saa paikat paskaksi? Hyökätä Venäjälle? Liittyä Ruotsiin? Kaivaa Kekkonen haudasta ja häpäistä ruumis? Muuttaa Suomen nimi Hölmöläksi?

Vierailija
Carcara
Voisitko itse omin sanoin tiivistää mikä oli esille tuomasi argumentti? Että pitäisi rakentaa aikakone ja muuttaa historiaa? Liittyä heti NATOon koska ne selkeästi tehokkaimmin saa paikat paskaksi? Hyökätä Venäjälle? Liittyä Ruotsiin? Kaivaa Kekkonen haudasta ja häpäistä ruumis? Muuttaa Suomen nimi Hölmöläksi?

Niin... Aihe on mielenkiintoinen, mutta aloituspostaus vei mehut.

Vierailija
Carcara
Voisitko itse omin sanoin tiivistää mikä oli esille tuomasi argumentti?



"KTM" asettaa suomalaisille kysymyksen jota on tähän asti vältetty: oliko koko paska eli "lampaan liitto suden kanssa" missään mielessä

a) perusteltavaa?
b) viisasta?
c) lampaasta vai sudesta lähtenyttä?

Kävikö tässä niin kuten Vihavainen ja Rautkallio ovat viitanneet että syyt oli sittenkin "kotikutoisia"? Heikko Kekkonen ponnisti pinnalle SNTL:n avulla? Ja Paasikivi peitti sota-ajan virheajatteluaan?

Vierailija
Taivaantallaaja
Carcara
Voisitko itse omin sanoin tiivistää mikä oli esille tuomasi argumentti? Että pitäisi rakentaa aikakone ja muuttaa historiaa? Liittyä heti NATOon koska ne selkeästi tehokkaimmin saa paikat paskaksi? Hyökätä Venäjälle? Liittyä Ruotsiin? Kaivaa Kekkonen haudasta ja häpäistä ruumis? Muuttaa Suomen nimi Hölmöläksi?

Niin... Aihe on mielenkiintoinen, mutta aloituspostaus vei mehut.



Lue ja kommentoi KTM:n näkemyksiä. Se riittää? Vai onko sittenkin tapahtunut niin että olet sisäistänyt "sodanjälkeisen menestyskertomuksen"?

Entä millä tavalla arvelisit suomettumisen edelleenkin näkyvän Suomen yhteiskunnassa?

Vierailija

Kysymyksen voi asettaa silläkin tavoin, että olisiko esim. vuoden 1948 jälkeen NL miehittänyt Suomen vaikka Suomen poliittinen johto olisi valinnut aidon puolueettomuuden? Eurooppahan eli silloin rauhan kautta.

Vierailija
ralf64
Kysymyksen voi asettaa silläkin tavoin, että olisiko esim. vuoden 1948 jälkeen NL miehittänyt Suomen vaikka Suomen poliittinen johto olisi valinnut aidon puolueettomuuden? Eurooppahan eli silloin rauhan kautta.



Edes hitunen yleissivistystä kiitos.

24. helmikuuta – Kommunistipuolue otti vallan Tšekkoslovakiassa.
10. maaliskuuta – Tšekkoslovakian ulkoministeri Jan Masaryk kuoli pudottuaan toimistonsa ikkunasta. Tapaus leimattiin itsemurhaksi.
1. toukokuuta – 213 kommunistia teloitettiin Kreikassa.
24. kesäkuuta – Berliinin saarto alkoi Neuvostoliiton katkaistua tiet ja rautatiet Länsi-Berliiniin.
28. kesäkuuta – Yhdysvallat, Britannia ja Ranska aloittivat kaikkiaan 324 päivää kestäneet ilmakuljetukset Länsi-Berliinin huoltamiseksi.
19. elokuuta – Neuvostojoukot ampuivat saksalaisia Berliinin saartoa vastustaneita mielenosoittajia.
21.–23. lokakuuta – Kommunistit järjestivät lakkomellakoita Arabian tehtailla Helsingissä.

Ihan kivaa ja rauhallista oli näköjään Euroopassa. Neuvostoliittolaisen tuontiviljan varassa elävän Suomenkin olisi vain kannattanut valita toinen linja ulkopolitiikassa...

Vierailija

Mutta mihin maihin Neuvostoliitto itseasiassa hyökkäsi Euroopassa kun taistelut lakkasivat? Minä en ole ainakaan löytänyt mitään merkkejä hyökkäyksistä läntiseen Saksaan, Itävaltaan, Kreikkaan tai vaikkapa Turkkiin.

Eli millä perustelisit sitä että NL olisi hyökännyt Suomeen jos mitään YYA-sopimusta ei olisi solmittukaan? YYA-sopimuksen välttämättömyys on hyvin kyseenalainen.

Vierailija
ralf64

YYA-sopimuksen välttämättömyys on hyvin kyseenalainen.



Tuon johtopäätöksen saavuttaminen ei vuoden 1948 tilanteessa ollut ihan yhtä helppoa kuin tämän päivän perspektiivistä.

Piha6
Seuraa 
Viestejä907
Liittynyt26.8.2008

Olen huomannut että mitä useammin historian käänteitä "kirjoitetaan uusiksi", sitä enemmän tulkinnat yleensä menee pieleen.

Hyväntahtoisesti tätä niilolan tekstiä voisi pitää naiivina lähihistorian "huumorin pläjäyksenä".

Vakavammin ottaen, kirjoittajan näkemykset eivät ko. historian henkilöiden näkemyksiä kohtaa, eikä kyseisen ajan mentaliteettia muutenkaan.

Taitaa vaan Nato-kortti heilua.

Ertsu
Seuraa 
Viestejä6541
Liittynyt8.11.2007
ralf64
Mutta mihin maihin Neuvostoliitto itseasiassa hyökkäsi Euroopassa kun taistelut lakkasivat? Minä en ole ainakaan löytänyt mitään merkkejä hyökkäyksistä läntiseen Saksaan, Itävaltaan, Kreikkaan tai vaikkapa Turkkiin.

Eli millä perustelisit sitä että NL olisi hyökännyt Suomeen jos mitään YYA-sopimusta ei olisi solmittukaan? YYA-sopimuksen välttämättömyys on hyvin kyseenalainen.


Mitä nyt Unkariin ja Tsekkoslovakiaan tuli vähän hyökkäiltyä. Miksei siis Suomeen?

kairamo
Seuraa 
Viestejä1517
Liittynyt13.12.2006

Suosittelen lukemaan Lauri Hyvämäen kirjan Vaaran vuodet 1944–48 Otava 1954.

UKK:n 1954 kirjoittama arviointi kirjasta (nimimerkillä Veljenpoika):

Isänmaan opissa.

Pöydällemme on ilmestynyt sinikantinen sidos, josta vielä lehahtaa painomusteen kirpeä tuoksu. Ja kirpeyttä lehahtaa myös itse tekstistä. Nimilehdelle on näet ladottu sanat Vaaran vuodet 1944-1948.

Kirjan kirjoittaja maisteri Lauri Hyvämäki on vielä nuori mies. Hän ei ole ollut ministerinä, ei suur- eikä pienlähettiläänä, ei sensuurin päällikkönä. Sitenpä hän ei esiinny uutis-muistelmakirjailijana kuten Väinö Tanner, Onni Talas tai Kustaa Vilkuna. Hänen tekstinsä liikkuu niin sanoaksemme jokamiehen kokemusten ja elämysten piirissä; paitsi että hän on tarkoin tutkinut ja seulonut asiaansa liittyvän valtaisan leike- ja informaatioaineiston. Koska hän kuitenkin kertoo juuri niistä ajoista, jotka suomalaisen jokamiehenkin kannalta olivat täynnä dramaattisuutta ja jännitystä, hänen teostaan lukee vähintään yhtä kiinnostuneesti kuin Mikael Karvajalkaa tai valtiontilintarkastajien kertomusta.

Ja Hyvämäellä on yleisestikin ollut tämänkaltaiseen työhön oivalliset edellytykset: sanomalehtimiehen silmä ja kynä, historioitsijan henki. Otamme esimerkin. Sivulla 176 hän kertoo tuosta muistettavasta maaliskuun iduksesta tasavallan vuonna 1948, jolloin Helsingin poliisikomentaja Gabrielsson määräsi poliisin huostassa olevat ylimääräiset aseet - konepistoolit ja kiväärit - siirrettäväksi vartioasemilta yhteiseen päävarikkoon Suurkirkon pommisuojaan. Koska määräys käsitti myös kommunistien johtoon joutuneen liikkuvan poliisin, syntyi ystävämme poliisikomentajan ja toverimme sisäministerin eli Yrjö Leinon välille skisma. Leino yritti peruuttaa määräyksen mm. siihen vedoten, että suurkirkon pommisuoja oli liian kostea. Sen johdosta pari muuta hallituksen ministeriä puki päälleen ulsterin ja kalossit ja käväisi pommisuojassa. Se havaittiin kuivaksi; aseet pysyivät siellä. Entä mitä tämä enteili? kysyy Hyvämäki, ja jatkaa historiallista vertausta käyttäen, ettei Valtioneuvoston talosta ollut Suurkirkon kellariin itse asiassa niinkään pitkä matka kuin Kapitoliumilta Tarpeijan kalliolle. Tarpeijan kallio kuten muistettaneen oli paikka, mistä ent. roomalaiset syöksivät valtionkavaltajat monttuun. Ja aivan oikein: vajaat kahden kuukauden kuluttua Leino sai Eduskunnalta epäluottamuslauseen ja syöstiin monttuun - mistä hän sivumennen sanoen ei ole vieläkään selviytynyt ylös.

Tämä on vain yksi esimerkki monien joukosta. Alkaen syyskuun 4. päivän 1944 aselevosta ja päätyen heinäkuun 1-2. päivien ratkaiseviin vaaleihin, Hyvämäki tarkastelee sekä henkilökohtaisen läheltä että kriitillisen kaukaa noiden vaiheikkaiden vuosien tapahtumia. Sotaansyylliset, asekätkijät, purkamattomat sokerilaivat, Arabian metelit, virkapaikkojen puhdistus, virolaisten emigranttien luovutus, Helo ja Hella, Tyyne ja Matti - kaikki tämä on vielä jokamiehen muistissa. Mutta jokamies tuskin tapahtumien pyörteessä havaitsi kokonaiskehitystä, syiden ja seurausten historiallista mieltä. `Vaaran vuodet 1944-48` kiinnittää huomion juuri olennaiseen, seuraa tiukasti ja määrätietoisesti vaikutusten ja vastavaikutusten Ariadnenlankaa. Teoksena se on siis kuin esteetikon toiveuni: johdonmukainen, sisäisesti ehyt.

Mitään kulissien takaisia `paljastuksia`, poliittisia sensaatioita lukija tuskin löytää, eikä hän niitä nimenomaisesti kaipaakaan. Sitä paitsi Leinon ja kumppaneiden tiimoilta herätettiin päivänkohtaista hälyä joskus liikaakin. Hyvämäen käsittelytapa on niin sanoaksemme asiallisen arvokas, vaikka hän kirjoittaakin kevyesti. Eri yhteyksissä voi esimerkiksi todeta kirjoittajan kerrassaan mykistävän, yli-inhimillisen objektiivisuuden. Sivulla 101 saamme lukea sotaansyyllisiä vastaan nostetun oikeudenkäynnin päätöksen: Ryti tuomitaan kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen, Rangell, Linkomies, Kivimäki, Kukkonen, Reinikka ja Ramsay kuka kuudeksi, kuka kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Päätöksen kommentointiin Hyvämäki käyttää viisi sanaa:

"Kolmastoista (rauhansopimuksen) artikla oli pantu täytäntöön."

Mutta tietysti teoksella on jokin tutkimuksellinen ydin, historiatieteellinen tarkoitus. Sen ilmaisee seuraava kuivakiskoinen toteamus:

"Kolmen edellisen vuoden sisäpoliittinen tilinpäätös oli selvä. Kansanvalta oli pantu vaakalaudalle kansandemokratiaa vastaan ja kansanvalta oli voittanut."

Eri asia on, että Hyvämäkeä tullaan ainakin Työkansan Sanomissa ja Vapaassa Sanassa syyttämään historiankirjoituksen fasistiksi, politiikantutkimuksen tuholaiseksi. Ja myönnämme, että Hyvämäki on eräässä mielessä subjektiivinen. Hyvämäki tunnustaa tämän ohimennen itsekin teoksensa alkulauseessa, heittäessään esiin erään kyynillisen tuttavansa mielipiteen. Mielipiteen mukaan objektiivista historiankirjoitusta tuotetaan vain voitokkaiden sotien tai onnekkaiden vallankumousten jälkeen. Suomihan ei, sattuneista syistä, voittanut talvi- eikä jatkosotaa. Sen sijaan se lienee, lujasti taisteltuaan, voittanut rauhan. Ja totta puhuen: Hyvämäki asettuu teoksessaan vaivihkaa rauhan voittajien puolelle; siinä hänen subjektiivisuutensa. Mutta tämäkin asenne on ilmaistu yhdessä ainoassa kohdassa alkulauseen lopussa:

"Jo sotien aikana, mutta erikoisesti sen jälkeen olemme oppineet kirjoittamaan suurista asioista pienin kirjaimin. Tässäkään kirjassa lukija tuskin löytää isänmaa-sanaa muualta kuin toisten henkilöiden lausumista lainatuissa kappaleissa. Aiheeseen syventyessäni mieleeni on kuitenkin yhä uudelleen ja uudelleen noussut tämän `kiusatun ja kauniin` maan kuva."

Teoksessa sinänsä Hyvämäki antaa vain asioiden puhua.

Mutta ne puhuvatkin riittävästi.

An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur.
(Axel Oxenstierna)

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat