Pohdintoja itsestä

Seuraa 
Viestejä9265
Liittynyt10.12.2006

En tiedä innostuuko kukaan tästä aiheesta, mutta ajattelin ainakin itse vähän vuodattaa tähän mietelmiäni. Tuntuu että jonnekin on näitä "ääneen" sanottava, joku voi vaikka lukea ja sanoa jotain rakentavaa, en tiedä.. eli siis muutkin pohdiskelemaan itseään jos on tarvetta.

Minussa lienee jotain vikaa. En oikein saa elämästä otetta. Välillä epäilen että olisin masentunut, toisaalta oireet ei ihan siihenkään täysin täsmää. Ulkopuoliset eivät välttämättä edes huomaa mitään oireita, en itsekään aina. Vähän sellainen passiivinen olo vain jatkuvasti. En saa mitään aikaan. Kaikki hommat jää tekemättä ja pilaan kaiken. Töihin en ole päässyt ja hakeminenkin on äärimmäisen epämiellyttävää ja ajatuskin siitä saa aikaan pahan mielen, vaikka töihin haluaisinkin. Ristiriitoja joita en käsitä. En tiedä mitä haluaisin opiskella, en tiedä minne haen.. mikään ei kiinnosta. En voi opiskella jotain mikä ei kiinnosta, mutta minun on pakko opiskella jotain. Lukiopohjalta ei ole paljon järkeviä vaihtoehtoja. Miksi edes menin lukioon.

Taas tyrin jonkun työkkärin kirjeen, menetän varmaan oikeuteni työttymyysturvaan jota en edes saa koska en hakenut syksyllä opiskelemaan. En jaksa soittaa sinne kun ne kuitenkin vaan nalkuttaa ja saa minulle pahan mielen taas. Syyllinen olo ja huono omatunto, ja johtuu täysin minusta. Enkä silti yritä edes muuttaa asioita. Sitäkään en käsitä. Pienillä muutoksilla ja asennekorjauksilla saisin elämästäni kivaakin, mutta en siihen ryhdy. Ajatus kivasta elämästä ei tunnu houkuttelevalta, vaikka kärsinkin nytkin. Olen tuuminut erilaisia mahdollisuuksia joista tämä voisi johtua. Yksi selitys olisi että en halua pelätä kuolemaa. Nyt en juuri pelkää. Onnellisena pelkäisin. Tavallaan järkeenkäypää mutta todella typerää. Pitäisikö mennä dr.Philille? Yksi selitys voisi olla että olen katkeroitunut tietyistä jutuista ja siksi kapinoin elämää vastaan kuin pikkulapsi. Vain vaivoin jaksan suorittaa jotenkuten olennaisimmat velvollisuuteni, vastahakoisesti nekin. Ja monet asiat menee persiilleen. En minä siitä itse mitään hyödy, päinvastoin teen hallaa itselleni. Mutta jos se kapinointi tulee minusta niin syvältä että se voittaa. En halua tehdä niin kuin pitää, se ärsyttää. Lapsellista ja retardia, toivottavasti se ei ole oikea selitys.

Jostain syystä tuo kuoleman ja onnellisuuden pelko tuntuu minusta jopa hyvin mahdolliselta. Luotuani muutamia vuosia sitten itselleni erään henkisen ongelman, en ole enää pystynyt nauttimaan asioista samalla tavalla. Tuntuu kuin olisin eksynyt ja tuomittu. Vaikka kaikki olisi yhtäkkiä satumaisen täydellisesti kaikin puolin, olisi sisälläni silti aina pimeää. Voin nauraa ja iloita hetkellisesti, pitää hauskaa.. mutta pelko pysyy, ja sisälläni pimeys. Ne muistuttavat minua olemassaolostaan sen ilonkin keskellä.

Oletteko kuulleet tarinan miehestä joka myi sielunsa pirulle jos saisi elämästään täydellistä? Hän teki sopimuksen pirun kanssa ja sai sen jälkeen naisia ja omaisuutta mielin määrin. Aluksi hän nautti kaikesta hirveästi ja oli hauskaa. Kun tuomiopäivän aika kuitenkin lähestyi, hän aina enemmän ja enemmän mietti kyseistä päivää jolloin piru hänet saa. Hän piti hauskaa edelleen ja yritti unohtaa koko asian, mutta sisimmässän hän pelkäsi ilonkin keskellä, se kalvasi häntä. Kirja josta tuon luin, siinä oli mainio kuva miehestä juopottelemassa naisseurassa. Se ilme, juuri siltä minustakin tuntuu. Sellainen teennäinen pelokas tekonauruhymy.

Olen miettinyt sitäkin että jos olen vain laiska ja saamaton ja siitä johtuu kaikki tämä kurjuuteni ja kurjuudestani johtuu tämä mielentilani. Mutta en oikein usko laiskuuteen ainakaan omalla kohdallani, siis kaiken perimmäisen aiheuttajana. Olenhan minä laiska monen asian suhteen, mutta laiskuus johtuu jostakin. Muuten olisin kaikessa laiska. Käyn kuitenkin kesällä lenkillä ja treenaan silloin tällöin ja monesti saan aikaankin jotain. Mutta monen asian suhteen olen laiska ja saamaton. Mistä se johtuu. Yksi tärkein on juuri se työnhaku. En vain halua hakea, vaikka töihin mielelläni menisinkin. Mistä johtuu, mikä tässä on takana? Joku mielenhäiriö vai mikä..

Pystyisin parantamaan elämäntilannettani helposti mutten tee niin.. en tietääkseni ole masokistikaan.. jotain itsetuhoista tässä silti on takana. En ole enää teinikään virallisesti. Johtuisikin vain siitä, niin huh. Pelkään että tämä tulee olemaan koko loppuelämäni suunta.

Kunpa pääsisi jollain konstilla alitajunnan syövereihin ja löytäisi sieltä sen syyn, oli se mikä tahansa. Saa analysoida minua ja haukkua ja tuomita, en pahastu.

くそっ!

Sivut

Kommentit (48)

Vierailija

Tuomioni: olet normaali.

Kun yksi asia, oli se esim. joku arkinen toimi tai sosiaalinen tilanne, ei oikein suju, saattaa joku ihminen alkaa etsimään ehkä jotain toista tekemistä, ns. korvaavaa toimea, jossa onnistuisi ja saisi ajatukset pois epäonnisumisesta tai epäonnistumisista tai siis siitä, että nyt kaikki ei ole kuten pitää tai niin kuin ne ennen olivat.

Jos se tuo tyydytystä, niin palataan samaan "tyytyväisyystasoon" kuin aiemmin.

(Toisaalta nykyään ihmiset etsivät koko ajan jotain tekemistä, ei osata/uskalleta hiljentyä ja kuuntelemaan itseään...se saattaa tuntua pelottavalle, kun oma minä ei tiedäkään mitä tehdä!)

Mutta jos tämä joku arkinen toimi onkin tärkeä osa elämää ja se alkaa pikkuhiljaa muuttua normaalista poikkeavaksi...esim. sinä olet saattanu olla vuosia tuntematta yhteenkuuluvuutta johonkin, että sinulla on joku tarkoitus, kuten ehkä lukiossa, jossa kuljit jotain tiettyä määrättyä polkua.

Kun tällainen tietty suunta tai päämäärä puuttuu, voi moni tuntea olevansa ulalla, ilman tavoitteita ja selkeää motiivia.
Toisille tämä voi tuntua vapaudeltakin, mutta yleensä tällaiset ihmiset ovat henkisesti hyvin vahvoja ja luottavat itseensä vaikka sitä pientä pelkoa onkin.

Ja kuten itse sanoit, pienillä muutoksilla jotain saattaisi tapahtuakin, ehkä oletkin kokeillut jotain, mutta passiivisuuden syitä on monia enkä usko, että siihen on VAIN yksi ratkaisu, sillä yksi asia johtaa toiseen jne.

Mutta samalla lailla, kuinka tilaasi olet päätynytkin, niin se ongelma myös ratkeaa: pikkuhiljaa, yhden asian selvittämällä kerralla.

Ota yksi selkeä, pienikin, päämäärä.
Totuttele ajatukseen ja uuteen toimintamalliin, jos koet sen hyväksi, live with it. Seuraavaksi uusi muutos, kuinka pieni tahansa, vaikka aamuinen kuperkeikka. Saa kehoon virtaa.

Jos kerta nykyinen elämäntilasi saa aikaan passiivisuutta henkisessä tilassasi, niin tiedät, että muutosta on tapahduttava, eikö?

Kuulosta simppeliltä, tiedän, mutta vaikea toteuttaa, mutta tsemppiä. Kohtahan se jo päiväkin on pidempi...

Enkä siis tosiaan usko, että olet tällaisten ajatuksiesi kanssa yksin lainkaan! Sen sijaan on hyvä pohtia omia tuntojaan syvällisemmin, sillä sieltähän ne ratkaisut lopulta löytyvät.
Helpommin ne löytyvät kun tukena ja ns. avustajana, ajatusten herättäjänä, on keskustelukumppani, oli se sitten perhe, terapeutti tai kaveri tai joku muu.

Mutta ei mulla oikeasti mitään fiksua sanottavaa ole, muuta kuin, että voodookeinoja ei taida olla alitajuntasi tulkintaan. Uskon, että taidat tietää konstit muuttaaksesi tilannetta, mutta et osaa niitä tulkita tai sitten et uskalla tehdä sitä mitä pitäisi.

Ronron
Seuraa 
Viestejä9265
Liittynyt10.12.2006

Kiitos asiallisesta ja hyvästä vastauksesta. Tosiaan tuntuu siltä etten kuulu mihinkään, edes koko yhteiskuntaan. Tuntuu melkein rikolliselta. Armeijassa olin viimeksi ja siellä aina käskettiin mitä pitää tehdä jne, ehkä olen sen takia niin veltto ja saamaton. Nyt kun kukaan ei käske tai pakota, en tee mitään. Tämä saattaa mennä ohi kunhan pääsisi johonkin kiinni, työelämään tai opiskeluun.

Mutta kaikkea sekään ei selitä.. (välikommentti, huomasin juuri että varsin usein tässä istuessani ja miettiessäni katson vasemmalle ulos ikkunasta, tuon kerrostalon katon rajaan ja taivaaseen. Mikähän siellä minun katsetta kiehtoo, teen tuon tiedostamattani. Se on kuin vetäisi henkeä.) Uskoisin että pelkäisin silti onnellisuutta, vaikka pääsisinkin töihin ja opiskelemaan. Enhän minä sitä voi varmaksi sanoa, mutta vahvasti tuntuu siltä. En yksinkertaisesti osaa kuvitella itseäni onnelliseksi, en osaa kuvitella elämää josta nauttisin koko sisukseltani. Tuntuu että olen ikuisesti kahlittu johonkin pelkoon.. menettämisen pelkoon tai tuskan pelkoon.. pelko saisi sitä suuremman osan elämässäni mitä onnellisempi olisin.. nyt kun kaikki on kurjaa, on muuta murehdittavaa kuin vain se pelko.. eikös ne viiltelijätkin viiltele peittääkseen henkisen kivun fyysisellä tai jotain.. noh, psykiatrille voisi joskus mennä jos vaan uskaltaisi. Pelkään että alkaisin itkeä siellä. Itkeminenkin on kuin oksentaminen, sitä pelkää ja yrittää viimeiseen asti vältellä, mutta kun se tulee niin helpottaa.

くそっ!

Vierailija

Siinä pelossa, tai kurjuudessa oleminen, on helppoa.
Ei tarvitse yrittää. Voi vain olla...mutta se ei tuo tyydytystä samoin kuin elämä, jossa on haasteita onnistumisineen JA epäonnistumisineen.

Sinulta varmaan uupuu se tietty into ja aitous tekemisiäsi kohtaan. Et koe saavasi mistään tyydytystä.

Ja se, että et usko voivasi nauttia onnellisempana, niin eihän kukaan sinua pakotakaan olemaan onnellinen. Voi nautinnollinen elämä olla jotain muutakin. En usko, että kovin monen tavan kaduntallaajan onnellisuuden määritelmiin kuuluu vuorikiipeilyleirit ja benjihypyt päivittäin, mutta tällaisia extreme-urheilijoitakin on. Kyse on sinun henk. kohtaiseta määritelmästä hyvästä, nautinnollisesta elämästä. Jotkut nauttivat kurjuudesta ja kivusta.

Mutta jos koet, että nykyinen tilanteesi ei anna sitä mitä elämältäsi haluat, niin make a change.

Ja se, että et halausi olla onnellinen, voi johtua siitä sisäisestä pelosta, että kun sen on saavuttanut, niin mitä sen jälkeen ja/tai entä jos sen onnellisuuden taas menettää, mutta siitähän elämässä onkin kyse: eteenpäin menemisessä. Siinä, että tahkoaa läpi "taistelemalla" sen oman onnellisuuden eteen.

Kuulostaa kovin romantisoidulta ja dramaattiselta ehkä, mutta niinkus tiedät, tarvitaan paskojakin päiviä, jotta olisi paskattomia päiviä. Kukaan koskaan kuitenkaan saa sitä mitä haluaa. Kannattaa nauttia aina hetkestä ja siitä kun sitä on tarjolla, mutta ei kannata huolehtia tai stressata siitä, kun se hetki loppuu. Niitä kyllä tulee lisää.

Vaikka rutiinit ovatkin osittain perseestä, useille ihmisille ne myös tuovat turvallisuuden tunteen, jotain mihin nojata ja turvata päivittäisen elämän, mutta mikäli rutiinit muuttuvat neuroottisiksi, niin sitten ollaankin jo uuden ongelman edessä! Eli kyllä tämä elämä on sitten helppoa.

Vierailija

Jep. Itse voisin kertoa jollain tasolla "parantuneeni" tuosta tilasta, joka käytännössä alkoi juuri armeijan jälkeen, kun piti alkaa ottamaan "vastuuta" omista valinnoista. Tätä ennenhän polkuni oli aina jollain tasolla ennalta määrätty, jota piti vain kulkea. Oikeiden päätösten ja valintojen jahtaaminen käytännössä söi elämästä kaiken: mikään ei tuntunut merkitykselliseltä, koska "kaikki" sisälsi sellaisia itsestä riippumattomia riskitekijöitä, jotka voisivat johtaa epäonnistumiseen, tuhoon ja kadotukseen. Ikäänkuin elämäni olisi jokin laboratorio, jossa voisin todistaa oman teoriani oikeaksi. Tai lauseke, joka minun pitäisi vain sieventää ja sen jälkeen sitä voisi soveltaa kaikkeen. Yritin ennalta määrittää oman elämäni tarkoitusta. Jossain vaiheessa aloin kaiketi alitajuisesti luottaa siihen, että jostain pömpsähtää jotain, joka ratkaisee koko arvoituksen ja tekee kaiken oikeaksi.

Tätä hirveyttä vielä ruokkii se, että on pakko tehdä jotain, koko ajan. Ja se on oltava jotain tarkoituksellista, joka johtaa ainoastaan parempaan, isompaan onnellisuuteen jne. Useimmiten tämä tekeminen on jonkun asian pohdiskelua ja analysointia, mutta sitä käytännössä mahdotonta toteuttaa, koska se sisältää kaikesta huolimatta niin paljon mahdollisuuksia "mennä vikaan."

Pikkuhiljaa olen alkanut omaksua ajatusta, että minun on käytävä asioita kantapään kautta, tehtävä virheitä ja vääriä valintoja ennen kuin voin alkaa edes jotenkin määrittämään sitä, mikä minulle on oikein. Olennaista on ollut kuitenkin se, että tekee mielummin sen väärän valinnan ja saa kunnolla sormilleen, kuin jättää sen tekemättä. Hirveätä tuskaa ja kärsimystähän se muutamalla ensimmäisellä kerralla on, mutta ne ovat sellaisia puhdistavia kokemuksia, jotka pyyhkivät mielestä kaiken, mitä voi jälkeenpäin sanoa täysin turhaksi ja epäolennaiseksi. Nykyään sitä osaa jopa tehdä joitain päätöksiä, ja pitäytyä niissä. Ja aidosti jälkeenpäin nauraa itselleen.

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008
Ronron
Taas tyrin jonkun työkkärin kirjeen, menetän varmaan oikeuteni työttymyysturvaan jota en edes saa koska en hakenut syksyllä opiskelemaan.

Vielä kerkeät hakea. Syksyn yhteishaku alkaa maaliskuun 1. Jos opiskelut eivät kiinnosta etkä tiedä edes mille alalle haluat ja aiot vaan lorvia, niin kannattaa hakea jonnekin minne ei ole pelkoa päästä. Joku sikavaikea ala minne on mahottomat pääsykokeet. Pääsykokeissa pitää käydä mutta ei siellä ole pakko pärjätä ja näin työkkäriongelma ratkeaa.

Hämmentää.

Vierailija
Ronron

Olen miettinyt sitäkin että jos olen vain laiska ja saamaton ja siitä johtuu kaikki tämä kurjuuteni ja kurjuudestani johtuu tämä mielentilani. Mutta en oikein usko laiskuuteen ainakaan omalla kohdallani, siis kaiken perimmäisen aiheuttajana. Olenhan minä laiska monen asian suhteen, mutta laiskuus johtuu jostakin. Muuten olisin kaikessa laiska. Käyn kuitenkin kesällä lenkillä ja treenaan silloin tällöin ja monesti saan aikaankin jotain. Mutta monen asian suhteen olen laiska ja saamaton. Mistä se johtuu. Yksi tärkein on juuri se työnhaku. En vain halua hakea, vaikka töihin mielelläni menisinkin.
¨

Minusta tilanteesi kuulostaa perin normaalilta kohtuullisen aikaansaavan ihmisen kirjoitukselta - jumitilanteessa. Sellaisen ihmisen, joka oikeassa paikassa oikeaan aikaan saisi vaikka mitä aikaiseksi. Sinulta on jostain syystä jäänyt se tarpeellinen kipinä saamatta, ja olet lannistunut. Koska lannistuit jo jostain, uudelleen lannistuminen asiasta kuin asiasta on melkein luontaista tässä olotilassa sinulle. Koska voit leimata itsesi laiskaksi, onkin helpompi jättää jokin asia tekemättä. Olethan jo valmiiksi laiska.

Kun joskus lähdet käyntiin, kun se kipinä tulee, mahdollisesti parin vuoden kuluttua, toimit juuri päinvastoin. Kun vipusi on valmiiksi menoasennossa ja olet reipas, et halua jättää asioita tekemättä sen vuoksi että olet reipas. Reipas ihminenhän ei jätä asioita tekemättä. "raha tulee rahan luokse".

Silloin sinulla tosin ei ole aikaa miettiä tällaisia asioita.

Vierailija

Tilanteesi kuulostaa vähintäänkin lievältä masennukselta. Mutta sehän ei tietenkään vielä kerro, miten sitten mennä eteenpäin. Voisi kuitenkin olla hyväksi pohtia, mistä masentuneisuus saattaisi johtua. Jos saisit jostakin itsellesi keskusteluapua, saattaisi pohdinta edetä helpommin. Usein masennuksen juuret ovat joissakin elämänkokemuksiin liittyvissä tunteissa, joita ei heti edes osaa ajatellakaan olevan homman pohjalla. Niistä saattaa olla jo jonkin aikaakin, mutta sitten ne 'aktivoituvat' jostain syystä juuri tämänhetkisessä elämäntilanteessasi.

Pienet askeleet eteenpäin ovat varmasti hyvä neuvo, sillä harva pystyy totaaliseen yhtäkkiseen muutokseen. Sellaisilla kyllä usein uhotaan, mutta eipä moni kykene sellaista pysyvästi toteuttamaan. Ehkä sinun kannattaisi myös unohtaa sellaiset elämänmittaiset pohdinnat ja asettaa paljon pienempiä lyhyen tähtäimen välitavoitteita.

Niiden välitavoitteiden saavuttamisesta pitäisi sitten myös osata aidosti onnitella itseään, eikä mitätöidä niitä ajattelemalla, ettei niihin kykeneminen vielä ollut mitään. Päivä kerrallaan - jopa tunti kerrallaan - eteenpäin. Elämä on vähän uimista muistuttavaa sikäli, että se - niinkuin vesikin - kannattelee vasta, kun siihen uskaltaa luottaa.

On suuri harha luulla, että 'kaikki muut' heti nuorena näkevät selkeästi oman elämänsä kulun, oikean kiinnostavan työuran, jota kohti etenevät järkevin askelin. Tai että vain tällä tavalla sellaisen voisi saavuttaa. Kummasti sitä voi vaikka kouluttautua uudestaan tai ajautua puolivahingossa sellaisiin hommiin, joita ei edes mainittu mahdollisina valitsemasi opiskelualan mahdollisuuksina. Eivät ne nuorena tehdyt valinnat välttämättä lopullisesti ratkaise koko loppuelämää. Suuntaa on mahdollista muuttaa vielä moneen kertaan. Yleensä jossain vaiheessa huomaa käyttävänsä sellaistakin oppia tai kokemusta, jonka luuli aiemmin olevan täysin hyödytöntä ajanhukkaa. Tsemppiä ja uskallusta ottaa yksi askel tänään.

Vierailija

Minulla on samanlaisia ongelmia (1. viesti). Ne alkoivat, kun jouduin pois töistä. Töissä tunsin, että minua arvostetaan ja tunsin itseni tärkeäksi. Nyt olen masentunut ja saamaton. En viitsisi edes kukkia kastella.
Olet ihan terve. Älä ainakaan pillerejä pyydä. Keskustele kavereiden kanssa. Jos ei ole kavereita, käy vaikka kahvilla samassa paikassa joka päivä.
Etsi itseäsi. Mieti kiinnostaako jokin ja, jos vaikka olisi sitä sivuava työ tai opiskelu. Raha tai kunnia ei tuo onnea. Onnen tuo ihmissuhteet.
Kirjoitan omasta kokemuksesta.

Kylläkai
Seuraa 
Viestejä323
Liittynyt25.2.2010

Lähes kaikki edellä sanottu kuulostaa tutulta. Olen pohtinut seuraavanlaista hypoteesia:

Kyse on eräänlaisesta ylivirittyneestä itsetarkkailusta. Olemme luonnostamme minäkeskeisiä, mikä tietenkin johtuu ihmisen (lähes) ainutlaatuisesta ominaisuudesta, minätietoisuudesta. Siitä riittäisi paljonkin pohdittavaa, mutta nyt täytyy oikaista.

Olen ollut havaitsevinani, että jotkut ihmiset ovat minätietoisuudeltaan 'kehittyneempiä' kuin toiset. He tarkkailevat itseään enemmän, miettivät ainutkertaisuuttaan enemmän, pohtivat tulevaisuuttaan ja menneisyyttään enemmän. Heitä voisi kutsua poikkeuksellisen itsekeskeisiksi, mutta ei negatiivisessa mielessä vaan niin, että he suuren osan valveillaoloajastaan havaitsevat itsensä maailman keskipisteenä. Näin ihmisen suurin voimavara eli minätietoisuus muuttuu rasitteeksi.

'Lääke' tähän olisi se, että miettisi itselleen valmiiksi sellaisen maailmankuvan, jossa ymmärtää sen, ettei omakuva vastaa todellisuutta. Toisin sanoen, ymmärtäisi aidosti sen, että minätietoisuus on keskushermoston tuote, joka lakkaa olemasta silloin, kun keskushermosto lakkaa olemasta.

Sellainen maailmankuva ei sisällä yksilön kuolemattomuutta. Siihen liittyy aito nöyryyden tunne, joka sallii myös antaa itselleen anteeksi. Oma itse muuttuu vähemmän tärkeäksi ja samalla ymmärrettävämmäksi. Se auttaa etääntymään itsestä. Se auttaa näkemään, että maailma on johdonmukainen ja ymmärrettävä -- siinä määrin kuin ihmisen aivoilla voidaan maailmaa ymmärtää.

Joissakin traditioissa tätä saatetaan kutsua 'valaistumiseksi', mutta lähinnä sitä pitäisi kutsua realismiksi, joka auttaa arvioimaan omat mahdollisuudet ja asettamaan saavutettavia tavoitteita.

Tätä kannattaisi mielestäni pohtia.

Vierailija
Ronron
En tiedä innostuuko kukaan tästä aiheesta, mutta ajattelin ainakin itse vähän vuodattaa tähän mietelmiäni. Tuntuu että jonnekin on näitä "ääneen" sanottava, joku voi vaikka lukea ja sanoa jotain rakentavaa, en tiedä.. eli siis muutkin pohdiskelemaan itseään jos on tarvetta.

Minussa lienee jotain vikaa. En oikein saa elämästä otetta. Välillä epäilen että olisin masentunut, toisaalta oireet ei ihan siihenkään täysin täsmää. Ulkopuoliset eivät välttämättä edes huomaa mitään oireita, en itsekään aina. Vähän sellainen passiivinen olo vain jatkuvasti. En saa mitään aikaan. Kaikki hommat jää tekemättä ja pilaan kaiken. Töihin en ole päässyt ja hakeminenkin on äärimmäisen epämiellyttävää ja ajatuskin siitä saa aikaan pahan mielen, vaikka töihin haluaisinkin. Ristiriitoja joita en käsitä. En tiedä mitä haluaisin opiskella, en tiedä minne haen.. mikään ei kiinnosta. En voi opiskella jotain mikä ei kiinnosta, mutta minun on pakko opiskella jotain. Lukiopohjalta ei ole paljon järkeviä vaihtoehtoja. Miksi edes menin lukioon.

Taas tyrin jonkun työkkärin kirjeen, menetän varmaan oikeuteni työttymyysturvaan jota en edes saa koska en hakenut syksyllä opiskelemaan. En jaksa soittaa sinne kun ne kuitenkin vaan nalkuttaa ja saa minulle pahan mielen taas. Syyllinen olo ja huono omatunto, ja johtuu täysin minusta. Enkä silti yritä edes muuttaa asioita. Sitäkään en käsitä. Pienillä muutoksilla ja asennekorjauksilla saisin elämästäni kivaakin, mutta en siihen ryhdy. Ajatus kivasta elämästä ei tunnu houkuttelevalta, vaikka kärsinkin nytkin. Olen tuuminut erilaisia mahdollisuuksia joista tämä voisi johtua. Yksi selitys olisi että en halua pelätä kuolemaa. Nyt en juuri pelkää. Onnellisena pelkäisin. Tavallaan järkeenkäypää mutta todella typerää. Pitäisikö mennä dr.Philille? Yksi selitys voisi olla että olen katkeroitunut tietyistä jutuista ja siksi kapinoin elämää vastaan kuin pikkulapsi. Vain vaivoin jaksan suorittaa jotenkuten olennaisimmat velvollisuuteni, vastahakoisesti nekin. Ja monet asiat menee persiilleen. En minä siitä itse mitään hyödy, päinvastoin teen hallaa itselleni. Mutta jos se kapinointi tulee minusta niin syvältä että se voittaa. En halua tehdä niin kuin pitää, se ärsyttää. Lapsellista ja retardia, toivottavasti se ei ole oikea selitys.

Jostain syystä tuo kuoleman ja onnellisuuden pelko tuntuu minusta jopa hyvin mahdolliselta. Luotuani muutamia vuosia sitten itselleni erään henkisen ongelman, en ole enää pystynyt nauttimaan asioista samalla tavalla. Tuntuu kuin olisin eksynyt ja tuomittu. Vaikka kaikki olisi yhtäkkiä satumaisen täydellisesti kaikin puolin, olisi sisälläni silti aina pimeää. Voin nauraa ja iloita hetkellisesti, pitää hauskaa.. mutta pelko pysyy, ja sisälläni pimeys. Ne muistuttavat minua olemassaolostaan sen ilonkin keskellä.

Oletteko kuulleet tarinan miehestä joka myi sielunsa pirulle jos saisi elämästään täydellistä? Hän teki sopimuksen pirun kanssa ja sai sen jälkeen naisia ja omaisuutta mielin määrin. Aluksi hän nautti kaikesta hirveästi ja oli hauskaa. Kun tuomiopäivän aika kuitenkin lähestyi, hän aina enemmän ja enemmän mietti kyseistä päivää jolloin piru hänet saa. Hän piti hauskaa edelleen ja yritti unohtaa koko asian, mutta sisimmässän hän pelkäsi ilonkin keskellä, se kalvasi häntä. Kirja josta tuon luin, siinä oli mainio kuva miehestä juopottelemassa naisseurassa. Se ilme, juuri siltä minustakin tuntuu. Sellainen teennäinen pelokas tekonauruhymy.

Olen miettinyt sitäkin että jos olen vain laiska ja saamaton ja siitä johtuu kaikki tämä kurjuuteni ja kurjuudestani johtuu tämä mielentilani. Mutta en oikein usko laiskuuteen ainakaan omalla kohdallani, siis kaiken perimmäisen aiheuttajana. Olenhan minä laiska monen asian suhteen, mutta laiskuus johtuu jostakin. Muuten olisin kaikessa laiska. Käyn kuitenkin kesällä lenkillä ja treenaan silloin tällöin ja monesti saan aikaankin jotain. Mutta monen asian suhteen olen laiska ja saamaton. Mistä se johtuu. Yksi tärkein on juuri se työnhaku. En vain halua hakea, vaikka töihin mielelläni menisinkin. Mistä johtuu, mikä tässä on takana? Joku mielenhäiriö vai mikä..

Pystyisin parantamaan elämäntilannettani helposti mutten tee niin.. en tietääkseni ole masokistikaan.. jotain itsetuhoista tässä silti on takana. En ole enää teinikään virallisesti. Johtuisikin vain siitä, niin huh. Pelkään että tämä tulee olemaan koko loppuelämäni suunta.

Kunpa pääsisi jollain konstilla alitajunnan syövereihin ja löytäisi sieltä sen syyn, oli se mikä tahansa. Saa analysoida minua ja haukkua ja tuomita, en pahastu.




Olen ilmeisesti kanssasi jonkinlainen "kohtalotoveri" koska itselläni on jo ainakin vuoden ajan ollut sellainen tunne että mikään ei oikein tunnu miltään. Musiikki ei enään nappaa niinkuin ennen, ruoka ei maistu samalta...kännääminenkin on yhtä tyhjän kanssa. Itse olen aina ollut näitten työkkäreitten ja kelojen kanssa vähän ongelmissa. Nytkin istun työvoimapoliittisessa koulutuksessa johon minut pakotettiin. Ja pakottaminen on oikea sana koska muuten tuet olisi lopetettu. En ole työtävieroksuva tai muutenkaan laiska...etsin ikään kuin itseäni, mutta samalla tuntuu että olen hieman hukassa. Sinäänsä tilanne on ok että pystyn vuokran ja muut laskut maksamaan, mutta sekin on oikeastaan aika yhdentekevää. Ei ikäänkuin saa kiksejä enään mistään. Yksi asia mikä v*****a on se että ihmiset eivät kunnioita nykyään toisiaan. Tässäkin koulutuksessa missä nyt olen niin aikuiset ihmiset puhuvat päällekkäin, valittavat ja ovat niin oman napansa ympärillä että huh! Välillä tulee niitä hyviäkin päiviä jolloin olo on "normaali". En tiedä sitten onko oikein käyttää sanaa apatia?..Masentunut en ole...tosin sekin joskus puskee päälle post-traumaattisen stressin takia, joka aiheutui eräästä tapahtumasta jossa kirjaimellisesti oli hengenlähtö lähellä...se siellä vähän kummittelee taustalla silloin tällöin.
Joskus vedän kunnon perseet ja se kierolla tavalla tuo parhaat puoleni esiin mutta sekin taitaa olla illuusiota. On tää sinäänsä aika perseestä...en muista milloin olisin viimeksi oikeasti nauranut. Nykään pääsee vaan sellaisia pieniä hymähdyksia. Kaverinikin ovat sanoneet että näytän hieman erilaiselta..kun kysyin syytä he eivät osanneet tarkalleen selittää. Kokoajan tekisi mieli heittää sarkastisia kommentteja joka tilanteesta. Sentään Suomi voitti Tsekin ja Slovakia Ruotsin ja se piristi. Kuitenkin on sellainen olo että kohta jotain tapahtuu on sellainen outo apaatiaflegmaattinenpsyykkinen kutina että jotain isoa tapahtuu kohta elämässäni. No tulipa avauduttua...tsemppiä vaan kaikille ihmisiä me kaikki ollaan

Vierailija

Ajatusleikkiä vain, ei tätä kannata Suurena Totuutena ottaa

Ihminen - etenkin ihmisen mieli, 'itse' - on vähän kuin tarhatun sian toistuva uni. Se pyörii aikansa omassa ja etenkin muiden paskassa, kuten aina hereilläkin, kun on kerran siihen jo niin tottunut.

Unensa loppuvaiheessa sika on juuri kohtaamassa oman itsensä maallisen taivalluksen lopun päätyäkseen toisen - melko samanlaisen - lajin ruokalautaselle.

Juuri sillä hetkellä, kun nalli napsahtaa, sika herääkin auringonpaisteeseen ja hämmästyy, kuinka tässä nyt näin iloisesti kävikään.

Sika vain on ja voi taas hengittää, jos ei nyt tyystin vapaana, niin ainakin elossa, toisin kuin naapurikarsinan vanhat tutut.

jepajee
Seuraa 
Viestejä22001
Liittynyt29.12.2009

Tunnen samoin.

Mikään ei tunnu miltään. Laskut jää maksamatta, enkä voisi edes kuvitella seurustelevani.

En saa oikeen mistään iloa ja ylläpidän väkisin sosiaalisia suhteitani puhtaasta realismista. En haluaisi toisaalta ajatella toisinkaan, koska pidän itsetietoisuudestani, vaikka se itsetuhoisaa onkin.

Ainoa asia josta saan nautintoa on omatoiminen opiskelu vähän joka asiasta. Se vain on kaksiteräinen miekka ja jo maapallon katsominen YLE:n visailuchatissa saa olon mitättömäksi. Mielen valtaa nostalgia joka on luonteeltaan ahdistavaa.

Tiedän mitä haluaisin, mutta näen koulunkäynnin aloittamisen lukiosta turhauttavana, eikä minulla laskujen maksamattomuuden takia ole varaa avoimeen yliopistoonkaan. Tietenkin voisin mennä töihin ja kustantaa opiskeluni siten, mutten näe sitä taistelun arvoisena, vaan vain ylimääräisenä byrokratiana.
Yhtä hyvin voin lukea ja katsoa luentoja kotonani vaikka se tuskastuttavaa usein onkin.
Olen vähän kuin prinsessa joka odottaa pelastajaansa ymmärtäen sen olevan turhaa ja siksi tyydyn vain kuihtumaan pois.
Masennukseksi sitä sanotaan, mutten ole valmis menemään laitosvuosien jälkeen lääkäriinkään. Tiedän kuinka vähän siitä on apua ilman omaa aloitettaan ja aloitteen tekeminen on jo osa parantumista.

Välillä tuntuu etten pääse äitisuhteestani ja hänen itsemurhastaan koskaan yli, vaikkei tapahtumien ajattelu enää saakkaan minua tuntemaan järjetöntä vihaa.
Olen menettänyt elämässäni kaiken jonka ihmiseltä voi ottaa. Perheen, kaiken omaisuuteni ja vapauteni jonka seurauksena myös ihmissuhteet kotikunnassani. Minut on dumpattu täyteen lääkkeitä kapinoidessani mielestäni epäreilua kohteluani kohtaan ja sidottu lepositeisiin.
Minusta tuntuu etten sen vuoksi haluakkaan onnistua. Se tuntuisi kuin fanfaarilta yhteiskunnan hyvyyden puolesta ja sitä yhteiskunta ei ole. Lepositeet ja hullujenhuone nuorten rangaistuslaitoksena on yhä arkipäivää täällä koto-Suomessakin.
Passiivinen itsetuhoisuuteni on vain kasvanut niiden pakkotoimenpiteiden vuoksi.

Olen katkera, enkä näe tietä ulos.

Kylläkai
Seuraa 
Viestejä323
Liittynyt25.2.2010

Olisi hienoa, jos voisimme tehdä jotakin hyväksesi. Ainoa mikä nyt tulee mieleen on seuraava:

Koeta nähdä itsesi etäämmältä. Olet yksi monista, jotka painivat samantapaisten asioiden kanssa. Kukaan meistä ei ole pyytänyt päästä tänne. Kaikkien meidän on toteutettava sitä, mitä tulimme suorittamaan, nimittäin elämään. Ensimmäinen ja tärkein tehtävämme on pitää huolta itsestämme. Kun pystymme siihen, on meillä myös edellytyksiä toteuttaa sellaista, mikä tekee meidät voittajalajiksi; pystymme auttamaan ja tukemaan muita jotka ovat meitä lähellä, jotta kaikki voisimme elää hyvän elämän. Elämä toteutuu koko ajan. Ole mukana siinä.

Vierailija
Retku R. Räkäpää
Ajatusleikkiä vain, ei tätä kannata Suurena Totuutena ottaa

Ihminen - etenkin ihmisen mieli, 'itse' - on vähän kuin tarhatun sian toistuva uni. Se pyörii aikansa omassa ja etenkin muiden paskassa, kuten aina hereilläkin, kun on kerran siihen jo niin tottunut.


Eikä se mitä siasta kerrot, olekaan totta. Siat jakavat karsinansa "vessaksi", ruokailipaikaksi ja makuupaikaksi.
Sika on siisti, ellei ihminen estä sitä olemasta siisti.
Ymmärsin sinun kyllä tarkoittaneen vertauksella "oman napansa ympärillä pyörivää" ihmistä, oikein tai väärin

Vierailija

Sori ei ehkä asiaan kuulu, mutta mua kiinnostaa hirveesti että miten ihmeessä ihmiset arvostaa itseään. Eikö ne tiedä miten perseestä ne on vai eikö ne välitä? Vai eikö ne tajua mihin pitää verrata?

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat