Kultaako aika muistot?

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Kuinka moni forumille kirjoittajista uskoo, että aika kultaa muistot? Itse tunnustan olevani nostalgikko omassa elämässäni ja että koetut hetket tuottavat enemmän iloa jälkikäteen muisteltuna kuin silloin, kun elin kyseisen hetken.

Toisaalta taiteessa en asennoidu samalla tavalla, vaan eläydyn itseasiassa paljon intensiivisemmin mukaan esitettyihin tapahtumiin. Taiteessa olen ennen kaikkea iloinen siitä, että ei tarvitse pelätä, että satuttaa ketään reaktioillaan, vaan on vapaa eläytymään mukana täysillä. Tosielämässä olen usein tarkkaileva, vaikka huomion keskipisteenä oleminen ei tuota vaivautunutta oloa.

Myös esiintyminen on joskus sosiaalisessa mielessä helpompaa kuin pelkkä joukossa oleminen - ainakin assertiivisuuteen taipuvaiselle henkilölle - sillä oma performativiisuus tuo vapauden ilmaista itseään taiteellisessa mielessä, eli antaa muiden elää itsensä kautta ja se antaa tietyllä tavalla sosiaalisissa tilanteissa ahtaalla oleville ihmisille hengähdys aikaa ja yhteisiä keskustelun aiheita.

Jälkikäteen analysoituna tilanteet hahmottuvat älyllisessä mielessä paljon laajemmin kuin silloin, kun on keskittynyt tekemään havaintoja sosiaalisessa vuorovaikuttamisessa.

Onko kenelläkään ideoita, miten kyseessä olevan sanonnan voisi perustella tieteellisesti?

Meillä jokaisella on olemassa defenssimekanismeja, joiden on tarkoitus suojella meitä peloilta, kuten mm. ahdistukselta. Näin myös todennäköisesti sosiaalisissa tilanteissa. Siinä missä osa porukasta on täysin muiden vietävissä, joillakin se muuri itsensä ja muiden välillä on niin paksu, että muihin kosketuksen saaminen ei välttämättä onnistu yhdenillan aikana. Juhlissa ollessamme, toiset tykkäävät tutustua kaikkiin ihmisiin ja toiset mieluiten hengailevat tuttujen seurassa tai ovat mielummin yksin, ja ottavat osaa tilanteisiin ainoastaan silloin, kun niitä syntyy olosuhteiden pakosta.

Tarkkailijan asemassa tosin voi tehdä päätelmiä mm. omiin kokemukseen perustuen, ketkä ovat tutustumisen arvoisia ja ketkä eivät, sillä sosiaaliset suhteet ja niiden ylläpito on henkisessä mielessä kuluttavaa. Toisin kuin yleensä esitetään, että on olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat aikaa olla yksin ja toiset, jotka roikkuvat kokoajan kiinni jossakin. Asiat voi tehdä joistavammin ja valikoida ihmiset, joiden seurassa on viihtyisintä ja antoisinta olla. Kaikilla tulisi olla oikeus päättää, kenen kanssa hengailee ilman, että joutuisi jatkuvasti selittelemään uusien tuulien puhaltamisesta.

Neuropsykologiassa wikipedian mukaan hippokampuksella näyttäisi olevan keskeinen asema tällaisten asioiden muistamisessa.

Hippokampuksella on keskeinen rooli omaelämäkerrallisessa ja tosiasioiden muistamisessa. Se toimii ikään kuin porttina, jonka läpi muistojen ja opitun asian täytyy kulkea, ennen kuin ne tallentuvat aivoihin pysyvästi. Hippokampus tallentaa myös spatiaalista eli tilallista informaatiota ja prosessoi sitä.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hippokampus

Sosiaalista elämää ja velvotteita ei mielestäni pitäis asettaa millään tavalla etusijalle, vaan olisi hienoa, jos kaikki voisivat toimia rajojensa mukaan ja antaa parasta silloin, kun on mukana muiden kanssa. Oman mielenterveyden tulisi tulla etusijalla, mutta voiko se onnistua, jos muistaa jälkikäteen lähinnä arkisia asioita, turhanpäiväisiä velvotteita, latteuksia ja kaavamaisia juopotteluiltoja? Joskus on jotenkin vaikea ymmärtää, mikä ajaa joitakin ihmisiä, kun he pystyvät viikonloppu toisensa jälkeen toistamaan nämä samat kuviot. Toisaalta, alkoholi viihdekäytössä, varsinkin kun juo joka viikonloppu, todennäköisesti tuhoaa nämä 'kultaiset muistot', jolloin jäljelle jää mielestäni vain oletus ja haavekuva siitä, että hauskaa oli. Optimismi on asennoitumista, mutta tuskin sellainenkaan asenne on kestävä, jos ei ole olemassa muistoja, jonka varaan se asenne rakennetaan.

Kommentit (5)

Vierailija

Jonkunverran aika voi kullata muistoja mutta sen minkä oon huomannut täällä viidenkympin ylittyneenä.. Pahus! Miks sitä oli niin epävarma ittestään nuorena, jopa ulkonäöstä vaikka oli niin nätti ja söötti ettei mitään rajaa, oli viaton ja puhdas ja niin paljon olis ollut mahdollisuuksia vaikka mihin jos..

Kun itteensä voi tarkastella eri ikäisinä päivityksinä, kun joskus osuu käsiin jotain lapsuusajan valokuvia, päiväkirja tai parasta, kirjeenvaihtoa muiden kanssa ja kun oman lapsenkin on jo nähnyt varttuvan aikuiseksi, siinä moni asia ja ilmiö asettuu ihan eri suhteessa siihen olevaan mikä on nyt eikä menneessä.

On helppoa nauraa kommelluksille, jotka on tapahtuneet kauan sitten. Niihinkin tulee sitä suhteellisuutta, joka poistaa noulutta ja häpeää, jota liittyi akuutisti niin että nuorena aika usein toivoi että maa aukeis ja nielis.
Minulla voi olla runsaammin sellaista sählinkiä takanani kuin monilla muilla kun oon autisminkirjoinen mutta toisaalta vastaavasti jonkunlainen estottomuus, uteliaisuus ja älyttömyys on mahdollistanut paljon sellaisia kokemuksia, jotka ei ookkan ihan joka iikan ulottuvilla. Ajan saatossa niissä riittää muistelemista ja niinkinhän sanotaan että virheistään oppii ja kertaus on opintojen äiti, siispä sählärikin voi viisastua ja ilakoida vanhemmiten vaikka se ei nuorena helppoa ollut elämässä, joka oli ikäänkuin ajolähtö.

Vaihdevuodet myös muuttaa horminaalista olemusta ja ihminen alkaa keskittyä ihan erisorttisiin asioihin kuin nuorena. Se vapauttaa näkemään asioita eri perspektiivistä.
Se kait luo myös sen sukupolvien välisen kuilunkin kun nuoret on vielä siellä alussaan ja niiiiin innoissaan ja sitten pettyvät kun kolhivat itteensä ja täällä iällä sitä .. no, ei se mitään hyödytä vaikka sanois että Varo!
Kullakinhan pitää olla oikeus elää oma uniikki elämänsä, tehdä virheensä ja kullittaa sitten muistojaan..

Vierailija

Eikö se ole ihan mielen defenssimekanismi, että ikävät muistot painuvat sinne taka-alalle ja menneet muistetaan sitten parempina kuin ne todellisuudessa olivatkaan.

edit. jaa, samaahan sitä jo sanottiin.

Vierailija

Meillähän on myös taipumus nähdä menneisyytemme tapahtumat eräänlaisen mielekkään tarinan muodossa. Selitämme toimintamme osana tällaista loogista ja selkeään lopputulokseen johtavaa tapahtumakulkua. Jopa aikanaan huolta ja negtiivisia mielialoja aiheuttaneet onnettomuudet ja vaikeudet näyttäytyvät myöhemmin 'tärkeinä kehittymisen hetkinä' ja niistä selviytyminen on osa tarinamme päähenkilön sankaruutta. Suuri tuska on tuskallista, kun sen kokee, mutta sillä voi jopa ylpeillä jälkeenpäin. "Minä selvisin voittajana, koska olen tässä."

syytinki
Seuraa 
Viestejä8917
Liittynyt18.8.2008

Tuosta kultaamisesta en tiedä, Muistan liiaan monta surkeutta.

Aika kyllä muuttaa muistoja ja reippaasti. Olen joskus käväissyt entisissä paikoissa ja esim. maiseman yksityiskohdat huomaa muistavansa ihan väärin, vaikka noita on joskus vuosia katsellut. Väärin muistamiselle ei ole mitään syytä.

Niinpä suhtaudun varauksella vanhoihin muisteluihin, olivat sitten huonoja eli hyviä. Niitä ei ole edes välttämättä tapahtunut.

Ronron
Seuraa 
Viestejä9265
Liittynyt10.12.2006

Kyllä minullakin pitkälti aika kultaa muistoja. Näin jälkeenpäin mietittynä jopa armeijassakin oli hyvät hetkensä, vaikka silloin kaikkein eniten odotin vain pois pääsyä. Aika jännä. Ja lapsuus tietty, silloin kaikki oli niin hyvin.. huoletonta.. kuinka kaipaankaan sitä aikaa.. nyt on paha sanoa olinko silloin ihan oikeasti onnellinen/onnellisempi kuin nykyään, mutta siltä tuntuu. Kuinka hieno retki sekin oli kun käytiin saaressa ryyppäämässä suomenruotsalaisten kaverin kavereitten kanssa. Tarkkaan kun miettii niin ei se niin ihmeellistä ollut, mutta muisteltuna kyllä.. samoin kaikki muukin. Juu. Vastaan juu.

くそっ!

Uusimmat

Suosituimmat