Stigmat

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Stigmatisoivilla eli leimaavilla sairauksilla tarkoitetaan tauteja, joihin yhdistetään huonommuutta, moraalista heikkoutta tai syyllisyyttä

Kun lepra 1600-luvulla alkoi kadota Euroopasta, tarvittiin uusi stigmatisoitu ryhmä täyttämään yhteisön tarve erottaa hyvä pahasta, moraalinen moraalittomasta. Foucault'n (1982) mukaan mielisairaat täyttivät näin lepraisten jättämän tyhjiön. Mielisairaus on altis stigmatisoitumiselle siksi, että se ilmenee käyttäytymisen, kokemuksen ja tunne-elämän alueilla, joita on lähes mahdotonta erottaa henkilöstä itsestään tai hänen persoonallisuudestaan (Williams 1987). Somaattisessa sairaudessa voidaan melko helposti erottaa henkilön persoona taudista, joka runtelee hänen ruumistaan; mielenterveyden häiriöissä eron tekeminen on paljon vaikeampaa.

Juopuneen, huumeisen, kehitysvammaisen, psykoottisen tai persoonallisuudeltaan epävakaan ihmisen käytöstä on usein vaikea ymmärtää. Tällaisen henkilön käytös koetaan arvaamattomuutensa vuoksi myös pelottavaksi. Parantumattomuus ja rujous voivat ahdistaa. Vuorovaikutustilanteen ongelmat saavat aikaan häpeän tunteen. Kun kokemukseen tulevat mukaan ahdistus ja pelko, leimaamisen halun voi ymmärtää helpommin. Outoa käytöstä ymmärtämätön ihminen leimaa toisen eristääkseen hänet pelottavana yhteisön ulkopuolelle. Pelko sairauden, rujouden ja kuoleman tarttumisesta herättää halun suojata muita, eristää–ja leimata.

Kommentit (4)

Vierailija

Stigma yksilön kokemuksena: häpeä
Häpeän psykodynaamisia syntylähteitä kuvaa tilanne, jossa vauva tarpeessaan lähestyy äitiä ja odottaa vastavuoroista reaktioita. Äiti ei vastaa vauvan lähestymiseen. Vauva häpeää ja romahtaa (Ikonen ja Rechardt 1994). Häpeä on fenomenologisesti eräänlainen sisäänpäin tapahtuva räjähdys tai romahdus, joka lamauttaa ja pysäyttää (Lewis 1987a,b). Aikuisellakin hylätyksi tai torjutuksi tuleminen johtaa siihen, että minän vitaliteetti häviää, innokkuus sammuu ja voimattomuus valtaa olemuksen. Toiminta pysähtyy ja kääntyy vetäytymiseksi ja piiloutumiseksi (Ikonen ja Rechardt 1994). Pysyäksemme koossa tarvitsemme vastavuoroista hymyä ja kosketusta (Ogden 1989).

Syyllisyys ja häpeä rinnastetaan, mutta ne ovat eri asioita. Häpeä on primaarimpi ja kokonaisvaltaisempi kokemus kuin syyllisyys. Syyllisyys koskee jotakin itsen tekoa (psyykkistä tai konkreettista), mutta häpeä koskee koko itseä. Syyllisyyttä voidaan yrittää korjata teoin tai sovituksin, mutta häpeä vaatisi koko itsen muuttamista (Rechardt ja Ikonen 1994).

Charles Darwinin mukaan tunnetilat ovat kaikille eläimille yhteinen keino välittää elimistöön ja lajitovereille tietoa ympäristöstä. Kyky kokea häpeää lienee tarpeellinen vain ryhmissä ja laumoissa eläville nisäkkäille. Laumaeläinlajien säilyminen edellyttää lajiyksilöiltä perimässä määräytynyttä kykyä kokea tietty käytösmuoto emon tai lajitovereiden eleiden perusteella sopimattomaksi (Huttunen 1997). Häpeä on kasvatuksen väline ja vaikuttaa ratkaisevasti syntyviin mielen rakenteisiin (Lutwak ja Ferrari 1997). Häpeään liittyy torjutuksi tuleminen tai välinpitämätön suhtautuminen. Ihminen ja kehityneemmät eläimet kokevat häpeää, mutta alemmilla lajeilla häpeää ei esiinny–on vain mielihyvä ja kipu (Rechardt ja Ikonen 1994). Koska häpeä liittyy sosialisaatioihin, se liittyy myös kulttuureihin. Kulttuuri määrittää, mitä pidetään häpeällisenä.

Kun häpeä toimii tietoisena ja ymmärrettynä vastavuoroisuutta varjelevana ja ohjaavana toimintona, se on lyhytaikainen. Kun häpeä on pysäyttänyt yhden toiminnan muodon, se vapauttaa vastavuoroisuuspyrkimyksen uusiin paremmin toimiviin muotoihin ja häviää tarpeettomana. Sen ansiosta kehittyvät mm. kohtuullisuus, sosiaalisuus ja harkitsevuus. Ymmärtämättä jääneenä ja tiedostamattomana se muuttuu häpeäkierteeksi ja enemmän tai vähemmän pysyväksi. Häpeä saattaa olla monenlaisen psyykkisen rauhattomuuden takana. Retardoitunutta masennusta (jähmeyttä, saamattomuutta), konversio-oireilua, foobisuutta, paniikkitiloja ja pakko-oireilua on kaikkia selitetty häpeällä (Rechardt ja Ikonen 1994).

Häpeä on tunteena vaikea. Siitä ei kerrota, sillä häpeää hävetään. Jos epäonnistuneen lähestymisyrityksen seurauksena menetetään kokonaan toive vastavuoroisuudesta, seurauksena on hiljainen, depressiivinen vetäytyminen ja vitaalisuuden heikkeneminen. Jos vastavuoroisuuden toive säilyy häpeäreaktion suuntautuessa itseen, seurauksena on agitoitunut, tuskainen depressio (Rechardt ja Ikonen 1994).

Häpeä voi käynnistää myös monenlaisia korjaamis- ja välttämispyrkimyksiä. Niitä ovat muun muassa itseen ja toiseen kohdistunut raivo, ylimitoitetut itsetunnon kohentamispyrkimykset ja toisen mitätöinti (Rechardt ja Ikonen 1994). Epäsosiaalisuuteen on totunnaisesti liitetty häpeämättömyys: kyvyttömyys tuntea häpeää, katumusta, syyllisyyttä tai empatiaa (Huttunen 1994). Hyvä kyky kestää häpeää on samalla tavalla tärkeä kuin kyky sietää masennusta ja syyllisyyttä (Rechardt ja Ikonen 1994).

Sairas sisäistää helposti negatiiviset mielikuvat ja stereotypiat, joita hän kohtaa sosiaalisissa tilanteissa: kollektiivisista merkityksistä tulee osa yksilön itsearviointia (Brieger ym. 1998, Crocker 1999). Sukupuolitaudit ja myös muut infektiosairaudet, joihin sairastuneen on voitu ajatella viettäneen huonoa elämää, koetaan helposti häpeällisiksi. Sairaudet, jotka vaikuttavat ulkonäköön tai muuten itsetunnolle tärkeisiin alueisiin (genitaalit, aivot), ovat vaikeita sairastaa. Sairastamiseen liittyy narsistinen loukkaus ja pelko muiden (aikuisten) alapuolelle joutumisesta älyllisesti, sosiaalisesti tai seksuaalisesti. Häpeänsekaiset pelot voivat siis koskea juuri niitä stereotypioita, joita yhteisö liittää stigmatisoivaan sairauteen. Häpeän tunteiden aktivoituminen ei kuitenkaan edellytä, että muut todellisuudessa reagoivat sairauteen stigmana tai edes tietävät siitä.

Mielisairaudet koetaan minuuden loukkaukseksi ja siten kokonaisvaltaiseksi häpeäksi. Häpeän kokemus voi liittyä paitsi varsinaiseen psyykkiseen sairastamiseen myös muiden yritykseen auttaa potilasta psyykkisessä oireilussa. Paljastavassa dynaamisessa psykoterapiassa hoito toteutuu potilaan aloitteesta ilman terapeutin antamia selviä vihjeitä tai palautetta. Vaikka tilanteessa yleensä on vahvaakin vuorovaikutusta, voi potilas silti kokea jäävänsä vaille ymmärrystä suoran palautteen puuttuessa, ja tilanne saattaa johtaa häpeän tunteeseen. Psykoterapeutti saattaa myös saada potilaan tuntemaan häpeää olemalla huomaamaton, kiinnostumaton tai loukkaava tietämättömyyttään tai vastatransferenssin vuoksi. Potilas saattaa reagoida tilanteen tuottamaan häpeään ryhtymällä vastahyökkäykseen ja terapeutin häpäisemiseen tai pyrkimällä yhä suurempaan kuuliaisuuteen tai tekemällä molempia samanaikaisesti (Rechardt ja Ikonen 1994).

Selviytymisstrategioita
Stigmatisoituneeseen tautiin sairastunut joutuu paitsi käsittelemään asiaa psykologisella tasolla myös kohtaamaan asian sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Goffmanin (1968) klassikoksi muodostunut analyysi stigmatisoituneen identiteetin hallinnasta keskittyy pitkälti vuorovaikutuksen tasoon. Mikäli stigma on näkyvä ja läpitunkeva niin, että jokainen havaitsee sen helposti vuorovaikutustilanteessa, sairas joutuu kohtaamaan jännittyneitä, mitätöiviä, stereotyyppisten odotusten mukaiseksi pakottavia vuorovaikutustilanteita. On huomattava, että myös positiiviset stereotyyppiset odotukset voivat olla kuormittavia siinä missä negatiivisetkin rooliodotukset. Esimerkki positiivisista stereotyyppisistä odotuksista on olettamus, että sairas tai vammautunut on kärsivällinen, elämää syvällisesti ymmärtävä tms. Näiden odotusten kuormittavuus johtuu siitä, että ne voivat estää henkilöä tulemasta kohdatuksi omana itsenään. Omana itsenään kohdatuksi tuleminen on stigmatisoituneelle usein työtä vaativa prosessi. Toisinaan potilaat ovatkin kuvanneet, että on helpompaa mukautua stereotyyppisiin odotuksiin ja näytellä annettua roolia kuin alkaa yksin purkaa noita odotuksia (Scambler 1986).

Jos stigma ei ole välittömästi näkyvä ja läpitunkeva, stigmatisoitunut voi pyrkiä pitämään sen salassa, "esiintymään normaalina". Hän saattaa myös antaa ymmärtää, että oire, jota ei pysty kokonaan kätkemään, johtuu jostakin muusta, vähemmän leimaavasta ominaisuudesta. Esimerkiksi huonokuuloinen voi antaa muiden pitää häntä päiväuneksijana, joka ei huomaa puhuttelua uneksumisensa takia (Goffman 1968).

Sairauden kätkeminen voi helpottaa sairaan osaa. Toisaalta kätkemiseen liittyy myös kuluttavia jännitteitä, kuten mahdollisuus yllättävän paljastumisen aiheuttamaan edellistä vaikeampaan sosiaaliseen kiusaantumiseen ja huolella rakennetun identiteetin romahtamiseen. Henkilö voi joutua tilanteeseen, jossa ns. normaalit henkilöt paljastavat suoraan todelliset mielipiteensä stigmansa kätkeneen viiteryhmästä eikä stigmatisoitunut saa muilta tukea sairauden kestämiseen (Goffman 1968). Kuten 30 vuotta sitten, sairauden kätkeminen on nykyäänkin monen stigmatisoitunutta tautia sairastavan ja hänen omaisensa valinta (Phelan ym. 1998, Kelly 1999, Poindexer ja Linsk 1999, Wahl 1999, Greene 2000). Toive välttää julkinen stigmatisoituminen voi myös johtaa oireiden salaamiseen, lääketieteellisen avun hakemisen viivästymiseen ja kuntoutuksen epäonnistumiseen

Vierailija

Lightlux kirjoitti hyviä juttuja stigmoista. Stigmatisoivilla eli leimaavilla sairauksilla tarkoitetaan tauteja, joihin yhdistetään huonommuutta, moraalista heikkoutta tai syyllisyyttä

Varsin hyvää jatkoa tähän teemaan on kirjassa Jyrki Korkeila & Kaisla Joutsenniemi & Eila Sailas & Jorma Oksanen (tom.) Irti häpeäleimasta. Duodecim 2011.

Vaikka kirja käsitteleekin mielenterveyspulmien, erityisesti skitsofrenian, tuomaa stigmaa, se toki antaa monta näkökulmaa myös rampojen, homojen, etnisten vähemmistöjen kantamaan häpeäleimaan.

Kirjaa lukiessa tuli kyllä mieleen, että kumman pitäisi loppuviimeksi hävetä: stigman kantajan vai sen, joka käskee toisen hävetä mikä aiheena sitten sattuu olemaan.

Vierailija
Lightlux
Stigma yksilön kokemuksena: häpeä
Häpeän psykodynaamisia syntylähteitä kuvaa tilanne, jossa vauva tarpeessaan lähestyy äitiä ja odottaa vastavuoroista reaktioita. Äiti ei vastaa vauvan lähestymiseen. Vauva häpeää ja romahtaa (Ikonen ja Rechardt 1994). Häpeä on fenomenologisesti eräänlainen sisäänpäin tapahtuva räjähdys tai romahdus, joka lamauttaa ja pysäyttää (Lewis 1987a,b). Aikuisellakin hylätyksi tai torjutuksi tuleminen johtaa siihen, että minän vitaliteetti häviää, innokkuus sammuu ja voimattomuus valtaa olemuksen. Toiminta pysähtyy ja kääntyy vetäytymiseksi ja piiloutumiseksi (Ikonen ja Rechardt 1994). Pysyäksemme koossa tarvitsemme vastavuoroista hymyä ja kosketusta (Ogden 1989).



Lightluxin ja muiden valaisevista ja tärkeistä esityksistä otan kokemuksen puuttuessa mietittäväksi vain tämän pintapuolisimman, vastavuoroisuuden puuttumisen. Vastavuoroisuuden puuttuminen voi tuntua monenlaisina ruumiillisina tuntemuksina (esim. kuuluisana kylmänä rinkinä..). Miksi reagoimme näin emmekä vain mukaudu välittömästi?

Syyn "täytyy" olla tietoisuuden olemuksessa. Tilojani tarkkailemalla olen tullut siihen tulokseen, että tietoisuus on kvantittunut. Tätä olen jo pohtinut seuraavassa:

psykologia-aivot-ja-aistit-f12/miten-aivot-voivat-synnyttaa-tietoisuuden-t13269-2595.html (sivun loppu ja seuraava sivu)

Mikä yhteys voisi olla tietoisuuden kvantittuneisuudella ja häpeällä (tai vastaavilla tuntemuksilla)? Koska häpeää aiheuttava tilanne vaatisi uutta kvanttitilaa, jossa jotkin ydinasiat nähtäisiin toisin ja voitaisiin mukautua, täytyy tietoisuuden "infonipisaran" alkaa etsiytyä tähän tilaan. Siirtyminen ei kuitenkaan ole mahdollista välittömästi, vaan useinkin monen "pysymättömän" muodon kautta.

Nämä pysymättömät kvanttitilojen välimuodot, joiden läpi mukautujan täytyy kulkea, voisivat olla juuri häpeän kokemuksia. Kun pisara ja sen "käyttövoima" olisivat informaatiota, takaisinsyöttö kehoon kaikkine kehollisine ilmentymineen olisi mahdollista.

Kuvaannollisesti välimuodot olisivat epämääräisiä kuvioita pisarassa, mutta olemukseltaan ne olisivat juuri elämyksellisiä häpeän tuntemuksia.

Kun reitti uuteen, häpeän poistavaan kvanttitilaan olisi löytynyt, voisivat alkutila ja uusi tila vaihtua toisikseen hyvin nopeasti ilmentäen käytännössä tuttua reunaehdoista riippuvaa bistabiilisuutta kahden tietoisuudentilan välillä.

[size=85:fo2gltw5]Tämä on kirjoitettu ajatellen, että aivojen materia toimintoineen on tärkeä välittäjä tietoisuuden ja kehollisuuden sekä ulkomaailman välillä, mutta ei itse elämyksellinen tietoisuus.[/size:fo2gltw5]

Käyttäjä1838
Seuraa 
Viestejä2
Liittynyt29.8.2016

admin kirjoitti:
Stigmatisoivilla eli leimaavilla sairauksilla tarkoitetaan tauteja, joihin yhdistetään huonommuutta, moraalista heikkoutta tai syyllisyyttä

Kun lepra 1600-luvulla alkoi kadota Euroopasta, tarvittiin uusi stigmatisoitu ryhmä täyttämään yhteisön tarve erottaa hyvä pahasta, moraalinen moraalittomasta. Foucault'n (1982) mukaan mielisairaat täyttivät näin lepraisten jättämän tyhjiön. Mielisairaus on altis stigmatisoitumiselle siksi, että se ilmenee käyttäytymisen, kokemuksen ja tunne-elämän alueilla, joita on lähes mahdotonta erottaa henkilöstä itsestään tai hänen persoonallisuudestaan (Williams 1987). Somaattisessa sairaudessa voidaan melko helposti erottaa henkilön persoona taudista, joka runtelee hänen ruumistaan; mielenterveyden häiriöissä eron tekeminen on paljon vaikeampaa.

Juopuneen, huumeisen, kehitysvammaisen, psykoottisen tai persoonallisuudeltaan epävakaan ihmisen käytöstä on usein vaikea ymmärtää. Tällaisen henkilön käytös koetaan arvaamattomuutensa vuoksi myös pelottavaksi. Parantumattomuus ja rujous voivat ahdistaa. Vuorovaikutustilanteen ongelmat saavat aikaan häpeän tunteen. Kun kokemukseen tulevat mukaan ahdistus ja pelko, leimaamisen halun voi ymmärtää helpommin. Outoa käytöstä ymmärtämätön ihminen leimaa toisen eristääkseen hänet pelottavana yhteisön ulkopuolelle. Pelko sairauden, rujouden ja kuoleman tarttumisesta herättää halun suojata muita, eristää–ja leimata.

Uusimmat

Suosituimmat