Ero ja tunteet - mikä on normaalia?

Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Pitänee kai tätä eroa (jätetyksi tulemista) miettiä vielä tälläkin osastolla - onhan noita eroja ihmisillä elämässään, joten jokainen voi sitten pohdiskella tätä psykologia-, aivo- ja aistipuolta teeman puitteissa omalta kohdaltaan jos kiinnostaa. Omat juttuni varmaankin lienevät (aina vaan) hyvin subjektiivisia, mutta yritän vertailla tuntemuksiani yleisinhimilliseen tasoon ja mieltää missä määrin minulla on täsmälleen samat kuviot kuin kellä tahansa, tai missä asiassa mahdollisesti minulla menee överiksi.

Juttu on niin että muutama vuosi sitten aloin epäillä itsessäni Asperger-piirteisyyttä ja sain ajan neuropsykiatrille asian selvittämistä varten. Olin tuskin tuoliin istunut kun lääkäri julisti että papereideni perusteella minulla ei sellaista voi olla. Kun ihmettelin että entäs tämä kasvosokeus (josta kärsin), neuropsykiatri oli sitä mieltä että "sehän on ihan normaalia". Siinä sitten haavi auki istuin ja kuuntelin hänen paapotustaan; suostui hän sentään jossain vaiheessa huomauttamaan että ehkäpä olisikin Asperger, mutta sitä ei voi tutkia koska masennus pitäisi hoitaa ensin pois. (Siihen ei ole kukaan koskaan kyennyt, kaikkein vähiten minä itse. Mutta olen oppinut elämään masennukseni kanssa. Ahdistuksen, josta minulla on myös diagnoosi, kanssa eläminen onkin sitten vähän niin ja näin.)

Tapaaminen oli jotakuinkin siinä, mutta myöhemmin jonkinlainen sosiaalityöntekijä tai mikä lie kyseli pari tuntia vastauksia rasti ruutuun -menetelmällä täytettävään persoonallisuustestiin. Jostain syystä suurin osan valmiiksi präntättyjä kysymyksiä tuntui käsittelevän ihmisen tapaa syödä. Anoreksiaa tai bulimiaako ajatellen paperit oli alunperin laadittu, en tiedä, mutta kyseinen häiriö ei kuulu omaan repertuaariini.

En uskonut vastanneeni kovin kummallisia noihin kysymyksiin, mutta jollain ilveellä neuropsykiatri oli sen yhden tapaamisen ja tämän persoonallisuustestin perusteella päätynyt laatimaan minulle diagnoosin psykoottispiirteinen persoonallisuus.

Enpäs ole todellakaan oikein osannut päättää että mitä ihmettä tuollaisesta pitäisi ajatella. Tämä ei ihan eka kerta ole kun tästä asiasta netissä avoimesti puhun, mutta totta vieköön haluaisin tietää että miten yksi ainoa tapaaminen jossa lääkäri ei edes kunnolla suostu kuuntelemaan minua ja tekee heti selväksi että tutkimuksiin ei lähdetä, plus joku valmiiksi painettu lomakeläjä voi olla pätevä keino selvittää tällainen asia ihmisestä? Jos Aspergeria ei (muka) voi selvittää masennuksen alta, miten sitten voi määritellä psykoottispiirteideksi persoonallisuudeksi, kun kaiketikin voisi olettaa että masennus (ja ahdistus) saattaa värittää ihmisen minuutta niin paljon ettei se varsinainen persoonallisuuskaan sieltä esiin tule - vai onko tosiaan neuropsykiatri pätevä pelkkien papereiden kanssa päättelemään ihmisten persoonallisuuksia, pysyväisluonteisia(?) installaatioita kun ovat?

Noh, oli miten oli, mutta nyt sitten tuohon otsikkoon. Jos minä olen kerta umpihullu lääkärinkin mielestä (kansanomaista nimikettä käyttääkseni), niin mistä ihmeestä minä voin tietää jätetyksi tultuani mikä on normaalia tunnetta ja mikä menee jo yli? Toisaalta tuntuu huvittavalta ajatella että amerikkalaisissa tv-sarjoissahan on tyylinä antaa ymmärtää että liiallinen tunteminen on aina sairasta. Jos joltakulta kuolee joku ja hän sarjassa vielä parin päivän päästä vääntää itkua tai ottaa viinaa, niin tulee joku potkimaan perseelle että vieläkö sinä suret?!

Itselläni on tässä sellainen kuukausi mennyt eroa (erotetuksi tulemista) ihmetellessä, meneekö se jo överiksi? Toisaalta jotkut puhuvat lähes pakollisesta 2 v suruajasta mikä kyllä tympäisee jo ajatuksenakin. Ja taas toisaalta ihan asiaa täälläkin puhutaan:

http://www.haat.fi/artikkeli.shtml/5782 ... avioliitto

Erityisesti yllättäen jätetylle ero voi olla kova paikka. Jättäjä on varmistanut oman selviytymisensä, mutta evännyt toiselta mahdollisuuden totuttautua ajatukseen.

Siltä minusta tuntuu. Kaikki sujui toisen osapuolen kannalta niin näppärästi että kyllä siellä taustalla jo aikamoiset suunnitelmat oli, vaikka väittää ettei asiaa laskelmoinut.

Varsinkin läheisten ystävien parisuhdeongelmat vakuuttavat eroa pohtivan helposti siitä, että vaikeudet ovat normaali osa suhdetta.

Suhteen hyvät puolet houkuttavat pitämään siitä kiinni.

Ja nuo ovat niitä syitä minkä vuoksi eron mahdollisuus ei koskaan juolahtanut omaan mieleeni ennen kuin mies päätti puolestani.

- Olen edelleenkin yrittänyt löytää aktiivisia(!) vertaistukifoorumia tässä eroaiheessa, mutta ei vaan löydy muita kuin lapsiperheille tarkoitettuja. Monta kommenttia olen netissä nähnyt missä on vakuuteltu että tällaisia vertaistukihommeleita on, mutta kovin tuntuvat olevan classified information kun ei mistään löydy. Sen vuoksi ripottelen asiaa ympäri nettiä ja mietin erinäisiä seikkoja missä sattuu, mikä ei ehkä ole järkevää. Mutta jotenkin tätä asiaa on käsiteltävä ja tyylinihän on aina ollut puhua pitkään ja perusteellisesti. Kuunteli kukaan tai ei!

Mutta eiköhän täältä nuorten salskeiden miesten Tiede-foorumilta löydy kumminkin eronneitakin. Ja niitä jotka miettivät kuten minä että missä pisteessä normaali tunne loppuu ja sairas ajatus alkaa. Minuahan aivoni kiusaavat mm. näyttämällä unia joissa käsittelen eroa mieheen lähes täsmälleen samoin teemoin kuin todellisuudessakin. Tietyt ajatukset, kysymykset ja raivo tietyistä sanotuista asioista.

Ja joo, ymmärrän että moni varmaan haluaa nyt sanoa että mieti jotain muuta, tee muuta, hakeudu sinne ja tänne - se nyt ei ihan tuosta noin vaan onnistu erinäisistä syistä. Mutta minne hyvänsä ihmisten sekaan hakeutuisinkin, kuitenkin jauhaisin tätä yhtä ja samaa asiaa - ehkä parempi jauhaa tänne nettiin missä kenenkään ei ole pakko tällä itseään kiusata jos ei halua.

Sivut

Kommentit (25)

Vierailija

Eikai sinulla vain ole nyt tarvetta diagnoosishoppailuun? Missä määrin tämä diagnosointi nyt on relevanttia noiden "viimeaikaisten elämässäsi tapahtuneiden muutosten" kannalta?

a) Yrität saada diagnoosin kautta sitä hoitoa ja huolenpitoa, josta nyt olet jäänyt paitsi?
b) Tarvitset todistuksen siitä, että olet erityinen ja mieluiten uskottavalta taholta?
c) Tarvitset hoitoa (...mutta jos tunnistat ongelmasi, niin mihin enää tarvitset diagnoosia)?

Vierailija

Jees kirjoitti:

Sakarias on hyvä ja on hiljaa.
Hyvä, tai siihen liittyvä jaottelu, on liian vulgaari konteksti allekirjoittaneen toiminnan määrittelyyn.Sitäpaitsi Rousseau on ihan selvästi emansipaation tarpeessa.

EDIT1: Poistettu lauseenjämä...

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Tsah. Kaiketi aloitukseni olisi voinut kiteyttää lyhyesti:

Vaikka olisinkin monin tavoin hullu, niin eron herättämät tunteeni taitavat olla aivan normaaleita, koska vastaavia löytyy muiltakin eronneilta.

Ei kai tällaisia edes tarvitsisi miettiä jos olisi enemmän ihmisten kanssa tekemisissä ja tajuaisi ettei sitä niin merkillinen olekaan.

Vierailija
Itselläni on tässä sellainen kuukausi mennyt eroa (erotetuksi tulemista) ihmetellessä, meneekö se jo överiksi? Toisaalta jotkut puhuvat lähes pakollisesta 2 v suruajasta mikä kyllä tympäisee jo ajatuksenakin.

Vaikka olisinkin monin tavoin hullu, niin eron herättämät tunteeni taitavat olla aivan normaaleita, koska vastaavia löytyy muiltakin eronneilta.


Mun mielestä näin. Mun hyvällä ystävällä eka kaks kuukautta oli heräämistä painajaisesta painajaiseen, yöt oli helvettiä, päivät ei sen parempia. Hän otti pari viikkoa sairaslomaa akuutin masennuksen vuoksi. Ero tuli ns. puun takaa parin vuoden onnelliselta vaikuttaneen avioliiton jälkeen. ½ vuoden jälkeen elämä alkoi vaikuttaa jo elämisen arvoiselta, nyt 3 vuotta eron jälkeen hän on aloittamassa jo uutta suhdetta, luottamus elämään ja ihmisiin on palautunut.

Suurena apuna hän koki Bruce Fisherin eroa käsittelevät kirjat. Vaikka tuleen ei kannata jäädä makaamaan, tietynlainen eron läpikäynti kyllä kannattaa ihan oman kasvun kannalta. Sympatiat sulle.

Mun mielestä ns. kasvosokeus ei välttis ole minkään "oireyhtymän" suora osoittaja. Itselleni ainakin (tutkijalle hyödyllinen, ehkä hieman autistisia piirteitä tuottava ) asiaan keskittyminen aiheuttaa puolituttujen kesken juuri kyseistä ilmiötä. Vuorovaikutuksen fokus ei silloin ole kasvonpiirteiden muistiinpainamisessa, vaan keskustelun asiasisällössä. Käsittääkseni ihan normaaliin elämään kuuluva, jopa tieteellisesti todistettu vuorovaikutustyyli.

asdf
Seuraa 
Viestejä11068
Liittynyt16.3.2005

Ei kuukauden kestävät ikävät fiilikset ja pohdinnat ja yleinen hukassa olo ole mitenkään epänormaalia eron jälkeen. Tai no, minua ei ole koskaan jätetty, olen aina itse ollut se, joka suhteen on lopettanut, mutta kyllä siitä pirun ikävä olo on tullut.

Sitä jotenkin (ainakin minä) alkaa muistella niitä suhteen hyviä puolia ja niiden katoamista elämästä, vaikka onkin tykönään tullut siihen tulokseen, että nyt suhde aiheuttaa enemmän harmia kuin iloa. Ihan helvettiähän se ero rakkaasta ihmisestä on, vaikka yhteiselo olisikin muuttunut ikäväksi.

Joka toinen radiosta kuultu biisi tuo exän mieleen, kuten myös melkein mikä tahansa tuoksu tai ihan tavallinen arkinen tilanne. Ei ole herkkua, mutta kyllä se ajan kanssa laimenee. Varsinkin, kun löytää jonkun muun, mutta henkilökohtaisesti uskon, että ne suhteet ovat tuhoon tuomittuja, joissa etsitään väkisin joku, koska ei haluta olla yksin. Kyse ei ole silloin oikeasta ihastumisesta vaan jonkun kenentahansa hankkimisesta karkoittamaan yksinäisyyttä.

Tietysti kertapanot ovat asia erikseen, jos ei ota niistä turhaa henkistä painolastia.

Vierailija
Rousseau
ja tämän persoonallisuustestin perusteella päätynyt laatimaan minulle diagnoosin psykoottispiirteinen persoonallisuus.

Enpäs ole todellakaan oikein osannut päättää että mitä ihmettä tuollaisesta pitäisi ajatella. Tämä ei ihan eka kerta ole kun tästä asiasta netissä avoimesti puhun, mutta totta vieköön haluaisin tietää että miten yksi ainoa tapaaminen jossa lääkäri ei edes kunnolla suostu kuuntelemaan minua ja tekee heti selväksi että tutkimuksiin ei lähdetä, plus joku valmiiksi painettu lomakeläjä voi olla pätevä keino selvittää tällainen asia ihmisestä?




Heti ensimmäiseksi epäilen väitteitäsi. Jos sinä olisit halunnut oikeasti hoitoa, olisit todennäköisesti tälläkin hetkellä hoidossa ja olisit yhden takapakin jälkeen pyrkinyt hakeutumaan sinne uudestaan, kunnes saisit hoitoa. Olisit vaikka kokeillut toista psykiatria esimerkiksi.

Jos Aspergeria ei (muka) voi selvittää masennuksen alta, miten sitten voi määritellä psykoottispiirteideksi persoonallisuudeksi



Esimerkiksi siksi, että nuo sinun useat sairausepäilyt voivat olla psykoottista hourailua, millaiseksi tämä terapeutti on ne todennäköisesti tulkinnutkin. Sinä kenties olet ylimielisyydessäsi ottanut kritiikistä siipeesi ja et ole pyrkinyt aktiivisesti hoitoon, koska et ole kestänyt kritiikkiä.

En siis usko, että kyse on ollut siitä, että psykiatri ei ole sinua kuunnellut. Sinähän tässä surkeammassa jamassa olet kuin se psykiatri ihan omienkin käsitystesi mukaan, joten miksi ihmeessä se psykiatri puhdasta sadistisuuttaan sinua halveksuisi? Jos sinulla on noin kurja kuva ihmisistä yleensä, niin sitä voisi sanoa jo harhaisuudeksi. Ihmiset eivät ole sadisteja, eivätkä he vainoa sinua tarkoituksella.

Siihen en tosin aio ottaa kantaa, mitä sinun kohdallasi pitäisi tehdä. Sellaista pitäisi kysyä psykiatrilta ja se on sinun päätöksesi.

Vierailija
Rousseau
Omat juttuni varmaankin lienevät (aina vaan) hyvin subjektiivisia, mutta yritän vertailla tuntemuksiani yleisinhimilliseen tasoon ja mieltää missä määrin minulla on täsmälleen samat kuviot kuin kellä tahansa, tai missä asiassa mahdollisesti minulla menee överiksi.

Haluat peilata tunteitasi. Ok. Voin miehenä, vähän sinua vanhempana vahvistaa tunteneeni - tietysti omalla tavallani - kaikkea mainitsemaasi erotilanteissa. Useampia niitä on ollut, kuin yksi. Yhdestä erosta oli vaikea toipua, siihen meni tosiaan tuo pari vuotta. Ehkä jopa enemmänkin.

Itsekunkin kokema skaala on sitten eri asia, siinä lienee paljonkin vaihtelua. Minulla ei ainakaan ole hullunpapereita, jos ei kyllä terveenkään. Mutta normaalina suunnilleen pidetään. Eivät ole tarpeeksi tutkineet, kai.

Ei suru ole epänormaalia, eikä sen mukanaan tuoma vihakaan. Ei itsesyytökset, eikä itsesäälissä rypeminen. Ei itsensä tunteminen hyödyttömäksi, epävarmaksi, epäonnistuneeksi, jota kukaan ei rakasta. Niin paskamaista, kuin onkin, tuollainen kuuluu elämään, useimmilla ainakin joskus.

Mikä sitten on liikaa, on vaikea määritellä. Kuukausi nyt ainakin on ihan liian vähän sanoa mitään. Jos koko loppuelämä menee pilalle, se on liikaa. En nyt sinuna murehtisi tuosta noin paljon.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
Shriek
Rousseau
ja tämän persoonallisuustestin perusteella päätynyt laatimaan minulle diagnoosin psykoottispiirteinen persoonallisuus.

Enpäs ole todellakaan oikein osannut päättää että mitä ihmettä tuollaisesta pitäisi ajatella. Tämä ei ihan eka kerta ole kun tästä asiasta netissä avoimesti puhun, mutta totta vieköön haluaisin tietää että miten yksi ainoa tapaaminen jossa lääkäri ei edes kunnolla suostu kuuntelemaan minua ja tekee heti selväksi että tutkimuksiin ei lähdetä, plus joku valmiiksi painettu lomakeläjä voi olla pätevä keino selvittää tällainen asia ihmisestä?




Heti ensimmäiseksi epäilen väitteitäsi. Jos sinä olisit halunnut oikeasti hoitoa, olisit todennäköisesti tälläkin hetkellä hoidossa ja olisit yhden takapakin jälkeen pyrkinyt hakeutumaan sinne uudestaan, kunnes saisit hoitoa. Olisit vaikka kokeillut toista psykiatria esimerkiksi.

Jos Aspergeria ei (muka) voi selvittää masennuksen alta, miten sitten voi määritellä psykoottispiirteideksi persoonallisuudeksi



Esimerkiksi siksi, että nuo sinun useat sairausepäilyt voivat olla psykoottista hourailua, millaiseksi tämä terapeutti on ne todennäköisesti tulkinnutkin. Sinä kenties olet ylimielisyydessäsi ottanut kritiikistä siipeesi ja et ole pyrkinyt aktiivisesti hoitoon, koska et ole kestänyt kritiikkiä.

En siis usko, että kyse on ollut siitä, että psykiatri ei ole sinua kuunnellut. Sinähän tässä surkeammassa jamassa olet kuin se psykiatri ihan omienkin käsitystesi mukaan, joten miksi ihmeessä se psykiatri puhdasta sadistisuuttaan sinua halveksuisi? Jos sinulla on noin kurja kuva ihmisistä yleensä, niin sitä voisi sanoa jo harhaisuudeksi. Ihmiset eivät ole sadisteja, eivätkä he vainoa sinua tarkoituksella.

Siihen en tosin aio ottaa kantaa, mitä sinun kohdallasi pitäisi tehdä. Sellaista pitäisi kysyä psykiatrilta ja se on sinun päätöksesi.




Sinulla on ihmeellinen taipumus kääntää kaikki aina ympäri ja päinvastoin. Eli jos koen että joku ihminen ei kuuntele minua, niin minä olen ylimielinen? Höh. Sinänsä sama tässä vaiheessa kuunteliko kyseinen neuropsykiatri vai ei, koska Asperger-diagnoosilla ei periaatteessa tee yhtään mitään, mutta kyllähän se toisinaan pamahtaa jurppimaan kun on assien kanssa tekemisissä ja huomaa selkeitä yhteneviä piirteitä heissä ja itsessään, ja sitten ei ole sitä diagnoosia ja täten joutuu siitäkin porukasta ulkopuolelle. Kun en ole tyypillinen masentunutkaan (ahdistuksen takia, kuulema), niin minulta puuttuu ikuisesti viiteryhmä jonka avulla voisin hahmottaa omaa persoonaani ja - kenties! - löytää vertaisia tuttaviksi, jopa! Joku voi nyt kysyä että minkä vuoksi pitäisi hinkuen vinkuen löytää pipipäistä kavereita, mutta minusta vähän tuntuu kaikenlaisten kokemusteni vuoksi että ns. normaaleiden ihmisten kanssa minulla ei taida olla mitään yhteistä tahi puhuttavaa. Jos toisen ihmisen vastine omiin juttuihini olisi jotain "ei mulla vaan tommosta ole ollut", WTF sellaisen ihmisen kanssa voi puhua ja sanoa?

Tämän vuoksi olisin mielelläni löytänyt jonkun eronneidenkin keskustelufoorumin, mutta kas pirua kun ei niitä ole tyrkyllä kuin lapsiperheille ja miehille. Ilmeisesti täysin yksin jäänyt nainen on niin ufo juttu ettei sellaista voi olla olemassakaan.

Mutta oikeasti, olen kuullut assien taholta vastaavantapaisista kokemuksista että tällä seudulla missä asun ei oikein jakseta heikäläisiä tutkia. Jotkut ovat sitten hakeneet yksityiseltä puolelta diagnoosin. Itselläni ei ole moiseen varaa, ja olisihan se varmaan turhaakin sikäli jos taustalla puoleltani on vain jonkinlaisen "oman ryhmän" hakeminen.

Se ryhmähän voi olla jokin muukin. Esim. hörhöt. Niissä piireissä tuli rampattua 90-luvun alussa kun ei ollut kumppanista tietoakaan. Eli ilmeisesti kuitenkin onnistun olemaan sosiaalisempi kun ei ole kumppania tekosyynä mökkihöperyyteen... Tai olin ainakin silloin.

Sitäpaitsi on tässä kaikenlaiset hoidot aktiivisesti tullut läpikäytyä, mutta en ala niistä höpäjämään koska ovat jo sortimenttia yksityisasia. En minäkään ihan kaikkea ala julkisesti selvittelemään. Se on sitten eri asia hoitoontuuko hoidoissa. Omalla kohdallani esim. masennus ei ole muuttunut vuosien varrella miksikään. Ja jumalauta jos siitä pitää jonkun mielestä alkaa tuntea syyllisyyttä ettei tervehdy niin sitten sanon kyllä jo ruman sanan. Eihän kaikilta parane esim. akne vaikka mitä tekisi. Kuka heitä haukkuu, että olettepas rumia pizzanaamoja ja kaikinpuolin kusipäitä kun ette parane...? Sehän olisi naurettavaa.

Mutta sitä voi tietty miettiä että mitenkähän tämä ero nyt sitten vaikuttaa meikäläisen päänuppiin. Ei välttämättä ehkä sittenkään huonosti, kunhan aikaa kuluu ja saa elämäänsä kenties jotain muutakin askarreltavaa. Eihän sitä tiedä vaikka itseasiassa olisikin ollut hyvä asia, vaikken pitänytkään siitä että toinen ihminen päätti minun puolestani ollaanko yhdessä vai ei.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Se on tietysti että mitä pidempään on ehtinyt olla yhdessä, sitä enemmän on kertynyt asioita jotka tuntuvat liittyvän nimenomaan kumppaniin. (Tai voihan niitä tietysti kertyä roppakaupalla lyhyemmässäkin suhteessa jos pari viettää hyvin aktiivista elämää, kooten runsaasti elämyksiä ja kokemuksia esim. matkustelemalla yhdessä.)

Siitä olen tyytyväinen ettei ole mitään erityistä bändiä tai artistia joka olisi suuri suosikkini ja johon olisin tutustunut eksän kautta. Innostuimme kyllä molemmat Rammsteinista kun Sonne oli hitti, mutta kuitenkin löysin yhtyeen aivan omatoimisesti ja täten ei jää tunnetta että se liittyisi meihin tai häneen.

Saunassa yksinään istuminen on yksi harmittavimpia kokemuksia kun oli niin tottunut että siinä on ainakin sellainen hetki jolloin voi oikeasti keskustella (toisin kuin esim. tv:n äärellä). Mutta kaikkein pahinta on tietysti hyytävä hiljaisuus kokoajan, illasta toiseen ja viikonlopusta toiseen. Kun eivät nuo kissatkaan sentään vielä puhumaan ole oppineet.

Kuitenkin olen tehnyt sellaisen havainnon että en välttämättä tarvitse juuri sitä miestä kanssani keskustelemaan, voisihan sitä pälpättää kenen tahansa muunkin kanssa jos vain yhteisiä keskustelunaiheita löytyy. Tämä varmaan osoittaa miten vähän sellaista rakastuneisuutta suhteessa oli. Kun ei ole sellainen pakonomainen tarve saada juuri tämä ihminen takaisin, vaan on tarve saada stimuloivaa seuraa.

Vierailija

Rousseau kirjoitti:

Mutta kaikkein pahinta on tietysti hyytävä hiljaisuus kokoajan, illasta toiseen ja viikonlopusta toiseen.
...jos sekoaisit lopunkin ja alkaisit kuulla ääniä, niin ainakin tuo hiljaisuus rikkoutuisi. Itse käyn pääni sisällä keskustelua yön hiljaisina tunteina, tällä on meditatiivinen vaikutus.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
Sakarias
Rousseau kirjoitti:
Mutta kaikkein pahinta on tietysti hyytävä hiljaisuus kokoajan, illasta toiseen ja viikonlopusta toiseen.
...jos sekoaisit lopunkin ja alkaisit kuulla ääniä, niin ainakin tuo hiljaisuus rikkoutuisi. Itse käyn pääni sisällä keskustelua yön hiljaisina tunteina, tällä on meditatiivinen vaikutus.



No perhana, sinäpä sen sanoit. Juttelen kyllä kissoilleni, mutta kun eivät ne mokomat vastaa - joten täytyypä ajautua oikein totaaliseen mielenhäiriöön niin sitten varmaankin saan oikein kunnon kinkerit aikaiseksi.

[size=50:w4esxerh]Edit: linkki pois kun ei kerta toimi.[/size:w4esxerh]

Japetus
Seuraa 
Viestejä9007
Liittynyt20.6.2009

Milloinkohan omien ajatustensa ja reaktioidensa normaaliuden pohtiminen menee patologian puolelle? Jos liian terveellisesti syömiselläkin on jo oma tautiluokituksensa, ei varmaan kestä kauaa, kun liiallinen pyrkimys psyykkiseen hyvinvointiin tuottaa hullun paperit.

jussipussi: "Ennusteeni: Japetus esittää kunnolliset perustelut ja vastapuoli esittää 'mutta kun minusta tuntuu siltä että'."
o_turunen: "Kun kerran suoraan väität, niin turhaa on tuosta minun on ruveta väittelemään."
Think: "Helvetin urpo. Osoitin vain jälleen yhden ristiriidan omista sekoiluistani."
sääpeikolla leikkaa: "No ihmisen vaikutus ei ole alle 50% ja ei ole alle 50%.. eiköhän se olisi silloin 50-50 suurimman osan mukaan papereista... näin nopeasti pääteltynä"

Vierailija
Rousseau
Sinulla on ihmeellinen taipumus kääntää kaikki aina ympäri ja päinvastoin.



Ei se ole taipumus, vaan järjen ääni. Sinähän tässä olet omien sanojesi mukaan apua tarvitsemassa, joten älä siis inise, jos ei ole ongelmia.

Eli jos koen että joku ihminen ei kuuntele minua, niin minä olen ylimielinen?



Jos olet hakemassa apua, eikä sinulle apu kelpaa, niin mitä muutakaan tuo asenne voisi olla? Jos taas kuvittelet olevasi riittävän älykäs ratkaisemaan itse ongelmasi, niin sinun ei varmaan tarvitsisi olla täällä puimassa niitä ongelmia, vai mitä?

Tämä ei ollut sitten mikään kehoitus painua vittuun täältä, vaan tälläkin forumilla on kenties kirjoittajia, jotka ovat sinusta huolissaan. Teet heitä kohtaan väärin, jos jatkat tuossa passiivisuudessa, etkä tee asioille mitään.

Sinänsä sama tässä vaiheessa kuunteliko kyseinen neuropsykiatri vai ei, koska Asperger-diagnoosilla ei periaatteessa tee yhtään mitään, mutta kyllähän se toisinaan pamahtaa jurppimaan kun on assien kanssa tekemisissä ja huomaa selkeitä yhteneviä piirteitä heissä ja itsessään, ja sitten ei ole sitä diagnoosia ja täten joutuu siitäkin porukasta ulkopuolelle.



Asia vain näyttää olevan niin, että se ei ole ihan sama, kun sinä tässä olet asiaa tuskailemassa. Jos uskot siihen, että se on ihan sama, niin miksi valitat?

Itselläni ei ole moiseen varaa, ja olisihan se varmaan turhaakin sikäli jos taustalla puoleltani on vain jonkinlaisen "oman ryhmän" hakeminen.



Niin, apua kyllä löytyy ja on aivan oma valintasi, päätätkö ottaa sitä vastaan vai et. Et sinä saa aikaiseksi ikinä sinne hoitoon menemistä, ellet opi ottamaan aidosti nöyrempää ja vastuullisempaa asennetta.

Ja jumalauta jos siitä pitää jonkun mielestä alkaa tuntea syyllisyyttä ettei tervehdy niin sitten sanon kyllä jo ruman sanan.



Kyllä tämä on jo ihan selvä osoitus olla tekemättä asioille mitään. Luuletko todellakin, että muut eivät kärsisi noista mahdollisista sinun psyykkisistä vaivoista? Jos asuisit jossain komerossa, ja et ota mitään kontaktia ihmisiin ikinä, niin siinä tapauksessa et ehkä olisi haitaksi. Tosin minä vähän epäilen, että et sinä niin pahasti invalidisoitunut ole.

Kuka heitä haukkuu, että olettepas rumia pizzanaamoja ja kaikinpuolin kusipäitä kun ette parane...?



Syyllisyyttä voi tuntea ilman, että toinen edes varsinaisesti haukkuu.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat