Monimuotoisuus ja tulokkaat

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Hei
Olen joskus kommentoinut MTV3-ympäristössä blogia.
Nyt oli toimittajalla (Päivi Mäki-Petäjä) tällainen kirjoitus:
http://blogit.mtv3.fi/ymparistossa/2010/05/26/kaupunkilaisten-vihrea-tur...
Ja kommettini siinä kolmantena.

Kysynkin nyt keskustelijoiden käsityksiä lähiluonnon, tulokaslajien ja monimuotoisuuden merkityksestä ja siitä miten hyvin ne ymmärretään nykyisissä keskusteluissa.

Omat teesini:
1. Lähiluonto:
Ihminen myllätessään maata luo jatkuvasti mitä moninaisimpia uusia elinolosuhteita kasveille ja eläimille. Tavallaan mm. suosii kaikkea, jotka vaativat ‘tuoretta’ muokkausta menestyäkseen. Siten asutusten ympäristöt onkin monimuotoisuuden keitaita. Ihan toisin kuin meille jatkuvasti toitotaan.

2. Tulokaslajit:
Kaikki Suomen lajit on jossain vaiheessa olleet tulokaslajeja. Ja ihan kaikki maailman lajit on syntyessään olleet tulokaslajeja. Lajit toimivat vaihtelavasti uusilla alueilla, mutta edellisen puheenvuoron kaniini-linkki on kuvaava. Kaniini voi ola yksi maata ja olosuhteita muokkava avainlaji, joka sitten aiheuttaakin perässään monimuotoisuuden ja muiden tulokaslajien ryöpsähdyksen. Tulokaslajeissa ei ole mitään pahaa harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.

3. Jos joku tulokaslaji tai uusi muoto vanhasta, syrjäyttää aikaisemman, se ei ole mittään muuta kuin evoluutiota. Sitä meidän ei kannata kieltää. Ihan inhimillisestä uteliaisuudesta voimme ja meidän kannattaakin säilöä erikoisempia poikkeuksellisia luontokohteita. Mutta on kuitenkin väärin, ylistäen yrittää kaikkia erikoislajeja suojella, sillä ehkä suojelee näennäistä lajikukumäärää mutta häviää elivoimaisuudessa ja kestävyydessä. Hups! Nytpä loukkasin vakavia uskomuksia.

4. Monimuotoisuuden vähenemisen merkitystä muutenkin liioitellaan ja yksioikoistetaan suuresti. Tosiasiassa esim Suomen lajiston monimuotoisuus on jokaisena ajanjaksona jääkauden jälkeen vain kasvanut ja erityisesti ihmistoiminnan ansiosta. Laajasti maailmassa tilanne on tietenkin erilainen, erilainen alue alueelta, ja monin paikoin hyvinkin vakava. (Esim Virungan Gorilla-alue)

Niin, ja luonnon lajien lukumäärääkään ei ole selvitetty liekö se 2 miljoonaa vai 50 miljoonaa. Silti monet osaa muka laskea sukupuuttomääriä. Lajejahan löydetään jatkuvasti uusia mitä tarkemmiksi tunnistustavat käy. Entisillä keinoillahan esim kymmenien tuhansian pikkuisten koppakuoriaisen eroja ei edes pysty havainnoimaan. Liiallinen tunneperäinen monimuotoisuuden suojelu pikemminkin vahingoittaa tehokasta luonnonsuojelua ja lajien yleistä menestystä.

Kommentit (14)

Vierailija
vesku

Ihminen myllätessään maata luo jatkuvasti mitä moninaisimpia uusia elinolosuhteita kasveille ja eläimille. Tavallaan mm. suosii kaikkea, jotka vaativat ‘tuoretta’ muokkausta menestyäkseen..

Ja puolestaan syrjii voimakkaasti luonnontilaista ympäristöä vaativia lajeja, joita suuri osa luonnon monimuotoisuudesta Suomessakin on.

vesku
Siten asutusten ympäristöt onkin monimuotoisuuden keitaita. Ihan toisin kuin meille jatkuvasti toitotaan.

Taajama-alueilla lajimäärät ovat ympäristöä pienempiä, tulokaslajien osuus suurempi ja yksilötiheydet suurempia. Kaupunkiekologian perusteet eivät nyt ihan olleet hallussa.
Asutusalueiden laitamilla, eli kaupunki-luontogradientin keskivaiheilla monimuotoisuus voi tosin paikoin olla kumpaakin ääripäätä suurempi, mikä tosiaan on mielenkiintoinen ilmiö ja hyvä juttu.

Kuitenkin kaupungin monimuotoisuus on pienempi kuin metsän, talousmetsän pienempi kuin aarniometsän, perinnelaitumen suurempi kuin tehomaatalousmaan.

vesku
Kaikki Suomen lajit on jossain vaiheessa olleet tulokaslajeja. Ja ihan kaikki maailman lajit on syntyessään olleet tulokaslajeja.

Tulokaslajilla tarkoitetaan yleensä nimenomaan ihmisen uudelle alueelle levittämää lajia. Lajeja on syntynyt ja levinnyt ennenkin uusille alueille, mutta tahti on ollut monisata- tai tuhatkertaisesti hitaampi. Äkillisissä faunojen kohtaamisissa on ennenkin tapahtunut sukupuuttoja, ja nyt niiden riski (ja myös todellinen tahti) on moninkertaistunut.

vesku
Kaniini voi ola yksi maata ja olosuhteita muokkava avainlaji, joka sitten aiheuttaakin perässään monimuotoisuuden ja muiden tulokaslajien ryöpsähdyksen. Tulokaslajeissa ei ole mitään pahaa harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.

Paitsi alkuperäisen faunan/flooran sukupuutot, laajat kasvillisuuden muutokset jotka monin paikoin johtavat eroosioon ja jopa ilmaston muuttumiseen. Ihmisen kannalta ongelma on myös monien tulokaslajien massiivinen lisääntyminen, joka hankaloittaa maanviljelystä (kaniinit, vuohet), maastossa liikkumista (opuntiat Australiassa) tai on muuten vain ällöttävää (jättikonnat) tai vaarallista (ruskea puukäärme).

Australiassa lajiston monimuotoisuus ei ole taatusti ainakaan lisääntynyt kaniinin istutuksen jälkeen. Eikä Tyynenmeren saarilla kissojen ja rottien myötä. Kotikissan arvioidaan yksin olevan vastuussa yli kolmenkymmenen eläinlajin sukupuutosta. Kuulostaako se monimuotoisuuden kasvulta?

vesku
Jos joku tulokaslaji tai uusi muoto vanhasta, syrjäyttää aikaisemman, se ei ole mittään muuta kuin evoluutiota. Sitä meidän ei kannata kieltää.

Evoluutio määritellään populaation geenipoolin muuttumiseksi ajan funktiona. Geenipoolin katoaminen ei ole evoluutiota, vaan sukupuutto. Sukupuuttoja tapahtuu luonnollisestikin, mutta se ei tarkoita, että saisimme mielin määrin niitä lisätä.

vesku
Ihan inhimillisestä uteliaisuudesta voimme ja meidän kannattaakin säilöä erikoisempia poikkeuksellisia luontokohteita.

Kuka määrittelee "erikoisemmat poikkeukselliset luontokohteet"?
Kaiken muunko saa vapaasti jyrätä pelloiksi ja kaupungeiksi?

vesku
Mutta on kuitenkin väärin, ylistäen yrittää kaikkia erikoislajeja suojella, sillä ehkä suojelee näennäistä lajikukumäärää mutta häviää elivoimaisuudessa ja kestävyydessä.

Itse olen enemmän ekosysteemien, avainlajien ja muokkaajalajien suojelun kannalla jokaikisen yksittäisen lajin suojelun sijaan, mutten pidä mitään ekosysteemiä vähemmän arvokkaana tai vähemmän kiinnostavana. Mitään järkiperustetta "erikoisekosysteemien" tai "erikoislajien" määrittelyyn ja niiden suojeluarvon erittelyyn ei ole. Eikä maapallon lajiston monimuotoisuutta ja upeutta, ja jokaisen erillisen lajin kiehtovuutta voi ylistää liikaa. Sitä ne ovat, jos yhtään viitsii omaa tietokoneen näyttöä pidemmälle katsoa.

Vanhan lajiston korvaaminen uudella ei välttämättä, eikä edes yleensä, paranna ekosysteemin kestävyyttä tai elinvoimaisuutta.

vesku

4. Monimuotoisuuden vähenemisen merkitystä muutenkin liioitellaan ja yksioikoistetaan suuresti. Tosiasiassa esim Suomen lajiston monimuotoisuus on jokaisena ajanjaksona jääkauden jälkeen vain kasvanut ja erityisesti ihmistoiminnan ansiosta.

Lähde tälle. Muuten se on vain ontto väite.
Itse väitän, että monimuotoisuus on pysynyt suunnilleen ennallaan ihmistoiminnasta huolimatta, ja jääkauden paluumuuttajien ansiosta tietenkin jonkin verran kasvanut. Muutamia lajeja ovat ihmiset itse tänne kuljettaneet, useimmat ovat levinneet itse refuugioistaan. Näin siis aivan viime aikoihin saakka. Viime vuosisatoina ihmistoiminnan voimistuminen on ajanut monia lajeja ahdinkoon. Soiden ja rantatasankojen lajit pakenivat ensin perinnebiotooppeihin, mutta nyt nekin ovat katoamassa.

Kehitys näkyy esimerkiksi siitä, että kansallispuistojen monimuotoisuus kasvaa itärajaa kohden mentäessä: Suomen pirstoutuneet vanhan metsän vyöhykkeet eivät enää pysty ylläpitämään niitä vaativien lajien populaatioita, mutta idässä ne pärjäävät Venäjän puolelta tulevien tukijoukkojen voimin.

Suomen absoluuttinen lajimäärä lienee kasvussa tulokaslajien vuoksi, mutta todellinen monimuotoisuus pienenee, kun harvinaiset (huonommin ihmisvaikutukseen sopeutuvat) lajit harvinaistuvat entisestään, ja vastaavasti "rikkaruoholajien" populaatiot paisuvat. Suomessa ongelma on onneksi pieni verrattuna moneen muuhun maahan jo pienen väestötiheyden ja verraten hyvän luonnonsuojelujärjestelmän ansiosta. Silti viidennes maan lajistosta (siis niistä, jotka tunnetaan tarpeeksi hyvin uhanalaisuusarviointien tekoa varten) on uhanalaisia.

vesku
Laajasti maailmassa tilanne on tietenkin erilainen, erilainen alue alueelta, ja monin paikoin hyvinkin vakava. (Esim Virungan Gorilla-alue)

Tottakai alueittainen vaihtelu on suurta. Karkeana yleistyksenä voisi sanoa, että herkimpiä niin tulokaslajeille kuin ihmisvaikutukselle ovat a) saaret rajatun kokonsa vuoksi ja b) hyvin monimuotoiset, pitkään hioutuneet ekosysteemit, joissa ihmisvaikutus on ollut tähän saakka vähäistä. Käytännössä tämä tarkoittaa suurinta osaa tropiikista ja useimpia maailman saaria.

vesku

Niin, ja luonnon lajien lukumäärääkään ei ole selvitetty liekö se 2 miljoonaa vai 50 miljoonaa. Silti monet osaa muka laskea sukupuuttomääriä.

Sukupuuttonopeudet lasketaan niiden lajien perusteella, jotka tunnetaan tarpeeksi hyvin uhanalaisuusarvioiden tekoa varten. Todelliset määrät ovat aina suurempia, koska huonosti tunnetuissa ja tuntemattomissa lajeissa painotus on tietenkin harvinaisempiin - ja siten todennäköisemmin uhanalaisiin - päin.

Sellaisissa luvuissa kuin "sukupuuttoja päivässä" on tietenkin valtavat virherajat, eikä niitä pitäisi tieteellisessä keskustelussa käyttääkään. Ne on yleensä laskettu varsin konservatiivisten lukuarvojen kanssa ja niitä käytetään lähinnä suuruusluokkien havainnollistamiseen suurelle yleisölle.

vesku
Lajejahan löydetään jatkuvasti uusia mitä tarkemmiksi tunnistustavat käy. Entisillä keinoillahan esim kymmenien tuhansian pikkuisten koppakuoriaisen eroja ei edes pysty havainnoimaan.

Totta. Tosin mikroskooppi on jo aika vanha keksintö. Mitä sitten?

vesku
Liiallinen tunneperäinen monimuotoisuuden suojelu pikemminkin vahingoittaa tehokasta luonnonsuojelua ja lajien yleistä menestystä.

Lajien yleistä menestystä käsittääkseni edistää varsin hyvin niiden kyseisten lajien suojelu. Jos tarkoitat jotakin mystistä "luonnon yleistä menestystä", se voidaan toki halutessasi määritellä vaikka niin subjektiivisesti, että koko planeetan muuttaminen suurkaupungiksi edistää sitä. Yleistyväthän siinä varmasti kaikkein sopeutuvimmat.

Mutta totta kai pelkkä tunteiden varassa hihkuminen on huono lähtökohta. Tarvitaan tieteellistä dataa - ja onneksi sitä on.

Vierailija
Mei long
vesku

Ihminen myllätessään maata luo jatkuvasti mitä moninaisimpia uusia elinolosuhteita kasveille ja eläimille. Tavallaan mm. suosii kaikkea, jotka vaativat ‘tuoretta’ muokkausta menestyäkseen..

Ja puolestaan syrjii voimakkaasti luonnontilaista ympäristöä vaativia lajeja, joita suuri osa luonnon monimuotoisuudesta Suomessakin on.

Aivan. Tässäpä näemme että jätämme tekemättä tai teemme mitä hyvänsä luonnon kanssa niin yksi kärsii ja toinen hyötyy. Kun hirvi on syönnillä niiin toiset oksat sille kelpaa paremmin kuin toiset ja kun hirvi kakkaisee, niin sillä kohdalla oleva ravinteita tarvitseva kasvi ilahtuu ja syrjäyttää kasvullaan vähäravinteisemmassa selviävän. Luonnon alkeistoimintaa jota olisi luonnonsuojelijoidenkin hyvä tiedostaa. Mutta jos monimuotoisuutta ylisuuresti tavoitellaan, niin lannoitepaukut köyhällä alueella lisää monimuotoisuutta. Samoin ihmisen mylläys lisää yleistä monimuotoisuutta vaikka osa alasta peräti asfaltoitaisiin.

Mei long
vesku
Siten asutusten ympäristöt onkin monimuotoisuuden keitaita. Ihan toisin kuin meille jatkuvasti toitotaan.

Taajama-alueilla lajimäärät ovat ympäristöä pienempiä, tulokaslajien osuus suurempi ja yksilötiheydet suurempia. Kaupunkiekologian perusteet eivät nyt ihan olleet hallussa.
Asutusalueiden laitamilla, eli kaupunki-luontogradientin keskivaiheilla monimuotoisuus voi tosin paikoin olla kumpaakin ääripäätä suurempi, mikä tosiaan on mielenkiintoinen ilmiö ja hyvä juttu.

Halusitko monimuotoisuutta vai mitä? Vaikka ihminen peräti asfaltoisi osa alueista, niin monimuotoisuus yleisesti lisääntyy. Se että juuri sillä asfaltoidulla kohdalla ei kukat runsaina heti kasva pitkäään aikaan, on toinen asia. Tulevaisuudessa, jos alue hylätään, asfaltille kertyy aineksia, se ehkä halkeilee ja voi´laa, meillä on taas uudenlainen monimuotoisuutta lisäävä alue. Tämä on kaupunkiekologiaa..[/quote]

Mei long
Kuitenkin kaupungin monimuotoisuus on pienempi kuin metsän, talousmetsän pienempi kuin aarniometsän, perinnelaitumen suurempi kuin tehomaatalousmaan.

Kaupunki + kesämökkialue + tehometsä + tehomaatalous + aarniometsä + rannikko + kosteikko + jne jne. on yhdessä suurempi kuin mikikään näistä yksin. Usko pois.

Vierailija
Mei long

vesku
Jos joku tulokaslaji tai uusi muoto vanhasta, syrjäyttää aikaisemman, se ei ole mittään muuta kuin evoluutiota.

Evoluutio määritellään populaation geenipoolin muuttumiseksi ajan funktiona. Geenipoolin katoaminen ei ole evoluutiota, vaan sukupuutto. Sukupuuttoja tapahtuu luonnollisestikin, mutta se ei tarkoita, että saisimme mielin määrin niitä lisätä.

Miksi ihmeessä jonkin linjan loppuminen eli olisi ”geenipoolin muuttumista”. Sehän muuttuu, jos jokunen10 000:sta pikkukoppiaisesta ajautuu sukupuuttoon, muut jatkavat jakautuen geenipoolissaan keksien taas aina uusia sopeutumiskikkoja. Joku rupeaa kaivautumaan syvemmälle, joku rupeaa lentämään pidemmälle, joku säästää energiaa huomaamattomalla hiljaiselolla

Mei long
vesku
Ihan inhimillisestä uteliaisuudesta voimme ja meidän kannattaakin säilöä erikoisempia poikkeuksellisia luontokohteita.

Kuka määrittelee "erikoisemmat poikkeukselliset luontokohteet"?
Kaiken muunko saa vapaasti jyrätä pelloiksi ja kaupungeiksi?

Hei. En kai mitenkään niin sanonut. Että jyrätä, se on sinun ajatuksesi vaihtoehdoista. Minulla on useampi vaihto ehto kuin vain totaalisuojelua kaikelle tai totaalijyräys kaikelle.

Ja kai se on ihminen, joka haluaa Virungan gorillaa suojella, minä kannatan. Ja sen ekosysteemiä toki, toivottavasti laajasti. Ihminen on valinnut sen, mutta ei isorokkoa.

vesku
Mutta on kuitenkin väärin, ylistäen yrittää kaikkia erikoislajeja suojella, sillä ehkä suojelee näennäistä lajikukumäärää mutta häviää elivoimaisuudessa ja kestävyydessä.

On pakkokin valita koska emme voi kaikkia erikoiskohteita suojella, emmehän edes tunnista niistä kuin häviävän pienen osan. Mutta Virungan gorilla-vuorten (osa) suojelulla varmasti suojellaan tuhatta muutakin alueen elävää lajia. Se on ihmisen valinta ja tehtävä järjellisissä rajoissa. Onneksi esim halpa energia, tehostuva tuotanto ja globalisaatio antaa meille eväitä suojelun tehostamiseen.

Vierailija
vesku

Mei long
Kuitenkin kaupungin monimuotoisuus on pienempi kuin metsän, talousmetsän pienempi kuin aarniometsän, perinnelaitumen suurempi kuin tehomaatalousmaan.

Kaupunki + kesämökkialue + tehometsä + tehomaatalous + aarniometsä + rannikko + kosteikko + jne jne. on yhdessä suurempi kuin mikikään näistä yksin. Usko pois.

Aivan totta. Se vain edellyttää, että näitä kaikkia on riittävän suurina pinta-aloina, riittävän hyvin verkostoituneina laikkuina ylläpitämään kunkin erikoislajiston populaatioita. Ja tämähän luonnonsuojelun tavoite onkin, ei ihmisvaikutuksen poistaminen kokonaan.
Ja tässä meillä on suuria vaikeuksia, toisin kuin näytät arvelevan.

vesku

Aivan. Tässäpä näemme että jätämme tekemättä tai teemme mitä hyvänsä luonnon kanssa niin yksi kärsii ja toinen hyötyy.

Niin tietenkin. Pointtina onkin, ettei jotakin yksittäistä osatekijää (kaupunkiluonto, tehomaataloudessa pärjäävät rikkakasvit tai tehometsätaloudessa selviävät lajit) pidä suosia niin voimakkaasti, että muut, kenties alkuperäisemmät ja todennäköisesti monimuotoisemmat, katoavat kokonaan.

vesku
Mutta jos monimuotoisuutta ylisuuresti tavoitellaan, niin lannoitepaukut köyhällä alueella lisää monimuotoisuutta.

Itse asiassa eivät. Luonnostaan vähäravinteisilla alueilla lannoitus pyyhkäisee monimuotoisen alkuperäislajiston nopeasti tieltään, ja tilalle tulee muutama opportunistinen rehevän ympäristön laji. Näin käy mm. kedoilla, kallioilla ja muilla karuilla paahdeympäristöillä, perinnebiotooppilaitumilla, merten ulapoilla...

vesku
Onneksi esim halpa energia, tehostuva tuotanto ja globalisaatio antaa meille eväitä suojelun tehostamiseen.

Näinpä. Toivottavasti tarpeeksi kompensoimaan väestön ja kulutuksen kasvun vaikutukset. Vielä ei hyvältä näytä, mutta kehitys on viime aikoina ollut oikeampaan suuntaan.

Ja sitten vain kaikki toivotaan oikein kovasti, että ilmastonmuutos on huijausta.

Vierailija

[quote="Mei long"]
Aivan totta. Se vain edellyttää, että näitä kaikkia on riittävän suurina pinta-aloina, riittävän hyvin verkostoituneina laikkuina ylläpitämään kunkin erikoislajiston populaatioita. Ja tämähän luonnonsuojelun tavoite onkin, ei ihmisvaikutuksen poistaminen kokonaan.
Ja tässä meillä on suuria vaikeuksia, toisin kuin näytät arvelevan.[quote]
En mitenkään pidä sitä helppona tai nopena prosessina. Eihän nykyään postiivisen ydinvoimlankan teko sellaista missäänn muoto ole, tai ydinvoiman käyttö kaupunki-lämmitykseen, ei edes Espoon metro ole sitä.

Mutta tämä :"riittävän suurina pinta-aloina,..."
Diplomaattinen ilmaus.
Aivan. Olen ihan samaa mieltä. Esimerkkinä voitaneen pitää Saimaan norppaa, jota kaikki hakuamme ylitse kaiken suojella.
Siiis kaikki Saimaan alueen vedet on potentiaalista norpan elinaluetta. Kaikki suojelkoon siis ankarasti että norpat/kuutit pääsee sinne leviämään.
Kaikki Suomen suurjärvet on itse asiassa soveliaita norpalle. Isutamme siis sinne suojelupopolaatioita jokiaselle isolle järvelle.
Jne.
Jahka olemme tämän toteuttaneet Euraasian tasolla, olemme ehlä täyttäneet tuon :"riittävän suurina pinta-aloina,..."
Vai olemmeko vieläkään?

Vierailija

Edellisessä viestissä oli lainaus-oma-teksti-suhteet menneet sekaisin. Korjaan niitä tässä, eli tältä olisi pitänyt näyttää:

Mei long

Aivan totta. Se vain edellyttää, että näitä kaikkia on riittävän suurina pinta-aloina, riittävän hyvin verkostoituneina laikkuina ylläpitämään kunkin erikoislajiston populaatioita. Ja tämähän luonnonsuojelun tavoite onkin, ei ihmisvaikutuksen poistaminen kokonaan.
Ja tässä meillä on suuria vaikeuksia, toisin kuin näytät arvelevan.

En mitenkään pidä sitä helppona tai nopena prosessina. Eihän nykyään postiivisen ydinvoimalankaan teko sellaista missään muotoa ole, tai ydinvoiman käyttö kaupunki-lämmitykseen, ei edes Espoon metro ole sitä.

Mutta tämä :"riittävän suurina pinta-aloina,..."
Diplomaattinen ilmaus.
Aivan. Olen ihan samaa mieltä. Esimerkkinä voitaneen pitää Saimaan norppaa, jota kaikki haluamme ylitse kaiken suojella.
Siiis kaikki Saimaan alueen vedet on potentiaalista norpan elinaluetta. Kaikki suojelkoon siis ankarasti että norpat/kuutit pääsee sinne leviämään.
Kaikki Suomen suurjärvet on itse asiassa soveliaita norpalle. Isutamme siis sinne suojelupopolaatioita jokiaselle isolle järvelle.
Jne.
Jahka olemme tämän toteuttaneet Euraasian tasolla, olemme ehkä täyttäneet tuon :"riittävän suurina pinta-aloina,..."
Vai olemmeko vieläkään?

Vierailija
Mei long
Mainittakoon vielä, että ekosysteemit eivät todellakaan vahvistu tai tehostu pirstaloimalla niitä, antamalla "ylimääräisten" lajien kadota tai lisäämällä tulokaslajeja.
Mikä sitten lisää ekosysteemien kestävyyttä:
http://www.tiede.fi/uutiset/3925/popula ... a_suojella



Tässäpä itse asiassa laitoit sopivan uutisen vahvistamaan käsityksiäni, aiempia teesejäni.
Ote uutisesta:
Yhden lajin populaatioiden monimuotoisuus saattaa olla yhtä tärkeää
kuin koko lajiston monimuotoisuus, kun ekosysteemin kestokyky joutuu koetukselle ympäristön muuttuessa.

ENSINNÄKIN:.Maailma on rajallinen. Maailmassa ei ole rajatonta määrää soveltuvaa pinta-alaa, ravinteita ja vettä. Ja varsinkaan niitä ei ole joka paikassa saatavissa. Siten lajien, ja lajinsisäisten osapopulaatioiden kesken on kaiken aikaa käynnissä armoton kilpailua. Toisen tuho on toisen vesitippa, aurinkopaikka, ravinneannos tai hyvä juurtumispaikka. Tai hyvä paikka lisääntymisen kannalta.

TOISEKSI: Rajallisessa maailmassa ei mahdu olemaan rajatonta määrää lajeja ja niiden rikkaita monimuotoisia osapopulaatioita. Ja tutkijat juuri kaipaavat että lajilla olisi monimuotoisesti rikkaita osapopulaatioita jotta ne säilyisivät ja kauan menestyisivät maan päällä. Ja ilmeisesti myös lajiutuisivat uudelleen eri suuntiin.

KOLMANNEKSI: Siten luontaisestikin iso osa lajeista on väistämärttä koko ajan ajautumassa sukupuuttoon. Joku matemaatikko voisi sitä laskeskella. Mutta luulisin ihan arvaamalla, että suurin osa lajeista on normaaleissa "tasapainotilanteissakin" varsin vähäisinä määrinä esiintyviä, verrattuna siis niihin runsaimpina esiintyviin lajeihin. Ja kaikenlaiset vaihtelevat kriisit ja myrskyt jyllää. Tykkylumikin kaataa paikoin enemmän puita kuin ihminen, eli valikoi lisääntyvää geenistöä.

NELJÄNNEKSI: Jos mannerliikunnat tai muut syyt tuovat erilleen joutuneet lajit uudelleen yhteen seuraa uusi pesänjako. Mutta se itsessään automaattisesti ole hyvä eikä paha. Muutenkin milloin hyvänsä jollekin saarelle voi lentää vaikka mikä lie uusi otus, joka pistää tuulemaan arvoja tai armoa kyselemättä. Jos joitain esim saaria tehosuojelemmekin valintamme mukaan, emme voi niin tehdä kuin vähäiselle osalle.

VIIDENNEKSI: Suojelubiologiaa ja -politiikkaa pitää kirjoittaa uusiksi, ja paljon.

PS: Ihmisen toiminnalla on varmastikin osansa tässä. Ja juuri suuren lajin häviämien esim aktiivimetsästyksen takia (dodo, moat) on tietenkin hyvin surullista. Mutta noiden lintujen aikaan ihminen toimi vielä puhtaasti luonnon omien tapojen mukaan: tuossa ruoka, syö se, tuossa vaara, tapa se. Nyt alamme osata varoa. Kunpa vain vaurastuminen eli köyhyyden poisto ja kansanvalta sekä globalisaatio etenisi Afrikassakin niin että sielläkin monet uhanalaiset lajit/alueet tulisi suojeluun eikä niitä tarvitsisi syödä pois..

Vierailija

Biodiversiteetillä on erilaisia mittakaavoja. Jos ajatellaan jotain luonnontilaisen vanhan metsän suojelualuetta, voidaan sanoa, että jos osa metsästä hakataan, alueen monimuotoisuus lisääntyy ainakin hetkellisesti. Suojelualueen merkitys voi kuitenkin olla Suomessa harvinaiseksi käyneen aaniometsän lajiston suojelu, ei kyseisen alueen mahdollisimman suuri monimuotoisuus. Vaikka toisaalta pirstaleisuus (erilaisten ekologisten lokeroiden määrä) lisää lajiston monimuotoisuutta, tarvitsevat lajit myös riittäviä suuria pinta-aloja ja yhteyksiä muihin sopiviin elinympäristöihin. Kannattaa perehtyä metapopulaatioekologiaan, jos haluaa tätä paremmin ymmärtää. Maailmanlaajuista lajien monimuotoisuutta lajien kulkeutuminen alueilta toisille vähentää, vaikka paikallisesti se voi sitä lisätä.

Mei long kirjoitti:

Kuitenkin kaupungin monimuotoisuus on pienempi kuin metsän, talousmetsän pienempi kuin aarniometsän, perinnelaitumen suurempi kuin tehomaatalousmaan.



Tähän sen verran, että yleensä kyllä kaupungin monimuotoisuus on vastaavan kokoista (talous)metsäaluetta suurempi. Esimerkiksi Helsinkiläisessä puistossa taitaa olla Suomen suurin kääpälajien diversiteetti/m2. Keskimääräinen Suomalainen talousmetsä on aika lajiköyhää, kaupungeissa pientareineen, puistoineen ja pihoineen vallitsee yleensä monimuotoisempi - jos kohta vähemmän alkuperäinen - lajisto. Silti, mistäpä kaupungista ei taajama-alueelta löytyisi lähes kaikki keskimääräisen talousmetsän lajit? Aarniometsien (usein järeään lahopuustoon sopeutunut) hyvin rikas lajisto on sitten asia erikseen.

Vierailija
Rajallisessa maailmassa ei mahdu olemaan rajatonta määrää lajeja ja niiden rikkaita monimuotoisia osapopulaatioita. Ja tutkijat juuri kaipaavat että lajilla olisi monimuotoisesti rikkaita osapopulaatioita jotta ne säilyisivät ja kauan menestyisivät maan päällä. Ja ilmeisesti myös lajiutuisivat uudelleen eri suuntiin.



Näin on. Maailma vain on koko ajan rajallisempi, ihmisen rajoittamampi, joten yhä rajallisemmalle määrälle lajeja on tilaa elää maapallolla.

Vierailija

Vesku:

luontaisestikin iso osa lajeista on väistämärttä koko ajan ajautumassa sukupuuttoon.



KAIKKI lajit ovat "väistämättä ajautumassa sukupuuttoon". Nihilismikö tästä seuraa? Jos emme usko kuoleman jälkeiseen elämään, niin ei kai kaikkien ihmisten väistämättömästi joskus kohtaama kuolema sitä tarkoita, että tappaminen olisi ihan hyväksyttävää? Aikaanhan kaikki on sidottu ja nähdäkseni luonnon monimuotoisuuden suojelunkin ajatus on toisaalta "antaa evoluutiolle materiaalia" ja toisaalta lisäaikaa lajeille.

Suojelubiologiaa ja -politiikkaa pitää kirjoittaa uusiksi, ja paljon.



Tätä lausetta haluaisin avattavan.

syytinki
Seuraa 
Viestejä8913
Liittynyt18.8.2008
Teetu
Biodiversiteetillä on erilaisia mittakaavoja. Jos ajatellaan jotain luonnontilaisen vanhan metsän suojelualuetta, voidaan sanoa, että jos osa metsästä hakataan, alueen monimuotoisuus lisääntyy ainakin hetkellisesti. Suojelualueen merkitys voi kuitenkin olla Suomessa harvinaiseksi käyneen aaniometsän lajiston suojelu, ei kyseisen alueen mahdollisimman suuri monimuotoisuus. Vaikka toisaalta pirstaleisuus (erilaisten ekologisten lokeroiden määrä) lisää lajiston monimuotoisuutta, tarvitsevat lajit myös riittäviä suuria pinta-aloja ja yhteyksiä muihin sopiviin elinympäristöihin. Kannattaa perehtyä metapopulaatioekologiaan, jos haluaa tätä paremmin ymmärtää. Maailmanlaajuista lajien monimuotoisuutta lajien kulkeutuminen alueilta toisille vähentää, vaikka paikallisesti se voi sitä lisätä.

Mei long kirjoitti:

Kuitenkin kaupungin monimuotoisuus on pienempi kuin metsän, talousmetsän pienempi kuin aarniometsän, perinnelaitumen suurempi kuin tehomaatalousmaan.



Tähän sen verran, että yleensä kyllä kaupungin monimuotoisuus on vastaavan kokoista (talous)metsäaluetta suurempi. Esimerkiksi Helsinkiläisessä puistossa taitaa olla Suomen suurin kääpälajien diversiteetti/m2. Keskimääräinen Suomalainen talousmetsä on aika lajiköyhää, kaupungeissa pientareineen, puistoineen ja pihoineen vallitsee yleensä monimuotoisempi - jos kohta vähemmän alkuperäinen - lajisto. Silti, mistäpä kaupungista ei taajama-alueelta löytyisi lähes kaikki keskimääräisen talousmetsän lajit? Aarniometsien (usein järeään lahopuustoon sopeutunut) hyvin rikas lajisto on sitten asia erikseen.

Olet mielestäni oikeassa. Esim. vanha aarnimetsä ei useinkaan ole mikään monomuotoisuuden malli, vaan usein tasapainon saavuttanut ja muuttumaton, muutaman harvan lajin reviiri.

Toteat, että "Biodiversiteetillä on erilaisia mittakaavoja". Tämäkin pitää paikkansa ja valitettavan usein mittakaava riippuu asenteista. Esim. talousmetsä haukutaan poikkeuksetta biodiversiteetiltään heikoksi. Jos on eri mieltä tekee synnin. Kun verrataan ns. aarnimetsään, on totuus kuitenkin hieman toinen. Ns. aarnimetsä pysyy samana (satojakin vuosia) - ellei myrsky tai metsäpalo tee selvää - kun taas ns. talousmetsä vetää koko kierron (vaihtuvine kasvustoineen) avoalueesta 60 - 160 -vuotiaaksi.

Asutuskeskuksenkin biodiversiteetti elää koko ajan. Kun muutimme nykyiseen lähiöömme kukkasta ja muuta kasvustoa oli reippaasti, mutta ei kauan. Mm kakrujen pienet kätöset poimi kukkaset heti kun hiukan pilkistivät. Lopuksi ympäristössä ei ollut kuin voikukkaa, leskenlehteä ja juolavehnää. Asujien ikärakenne on nyt muuttunut ja taas löytyy valkovuokkoa, scillaa, lupiinia ja muita rehuja.

Vierailija
vesku
Hei
Olen joskus kommentoinut MTV3-ympäristössä blogia.
Nyt oli toimittajalla (Päivi Mäki-Petäjä) tällainen kirjoitus:
http://blogit.mtv3.fi/ymparistossa/2010/05/26/kaupunkilaisten-vihrea-tur...
Ja kommettini siinä kolmantena.

Kysynkin nyt keskustelijoiden käsityksiä lähiluonnon, tulokaslajien ja monimuotoisuuden merkityksestä ja siitä miten hyvin ne ymmärretään nykyisissä keskusteluissa.

Omat teesini:
1. Lähiluonto:
Ihminen myllätessään maata luo jatkuvasti mitä moninaisimpia uusia elinolosuhteita kasveille ja eläimille. Tavallaan mm. suosii kaikkea, jotka vaativat ‘tuoretta’ muokkausta menestyäkseen. Siten asutusten ympäristöt onkin monimuotoisuuden keitaita. Ihan toisin kuin meille jatkuvasti toitotaan.




Kyllähän ihmisen suorittama maanmuokkaus monesti ajaa saman asian kuin luonnon myrsky, metsäpalo tai jokin muu maata paljastava tapahtuma.
Toisaalta ihmistoiminta myös pyrkii yhdenmukaistamaan alueita, mikä vähentää monimuotoisuutta varsinkin isossa mittakaavassa.
Tietynlaiset kasvit tosin menestyvät kaupungeissakin, ja varsinkin haja-asutusalueilla. Tosin iso osa näistä lajeista on ihmisen mukana muualta kulkeutuneita, osaa niistä kuitenkin jo pidetään Suomen luontoon kuuluvina.
Kaupungit voisivat ainakin olla huomattavasti monipuolisempiakin elinympäristöjä jos monimuotoisuus olisi merkittävimpiä kaupunkisuunnittelun lähtökohtia. Toisaalta, jos kaupunkiin luetaan riittävästi lähialueen metsiä ja rannikkoa niin onhan se sitten kuitenkin melko monimuotoista aluetta...

2. Tulokaslajit:
Kaikki Suomen lajit on jossain vaiheessa olleet tulokaslajeja. Ja ihan kaikki maailman lajit on syntyessään olleet tulokaslajeja. Lajit toimivat vaihtelavasti uusilla alueilla, mutta edellisen puheenvuoron kaniini-linkki on kuvaava. Kaniini voi ola yksi maata ja olosuhteita muokkava avainlaji, joka sitten aiheuttaakin perässään monimuotoisuuden ja muiden tulokaslajien ryöpsähdyksen. Tulokaslajeissa ei ole mitään pahaa harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.



Siitä taitaa vielä olla epäselvyyttä, säilyikö jääkaudella joitain eläinpopulaatioita Skandinaviassa (tunturisopuli ym.), mutta pääosin Suomen nykyinen eläimistö on palannut alueelle lähialueilta joilla ei kilometrien jääkerrosta ollut. Toisaalta, ennen jääkautta monet samat lajit asuivat jo täällä, joten tuo "tulokaslajin" status on aika epäselvä.
Samoin Suomen sijainti maapallolla on muuttunut miljardien vuosien kuluessa aika lailla, joten tähän kysymykseen ei taida mitään järkevää vastausta ollakkaan?
Mielestäni ei ainakaan voi sanoa "että kaikki maailman lajit olisivat syntyessään olleet tulokaslajeja". Kun kuitenkin lajin vanhemmat ovat pääsääntöisesti eläneet samalla alueella, ja monesti lajien eriytyminen on melko hidasta, ei voida monesti edes erottaa tiettyä hetkeä jolloin uusi laji on syntynyt. Kun laji eksyy uudelle alueelle, vaikkapa kelluu jollekin saarelle, se toki on tulokaslaji jo itsessään, riippumatta siitä eriytyykö se evoluution myötä saarella eri lajiksi kuin ensimmäinen saarelle tullut yksilö.
Tulokaslajien haitallisuus riippuu ensinnäkin lajin vaikutuksista alkuperäisluontoon, ja toisekseen makuasioista. Petoeläimet ovat monesti haitallisempia, varsinkin jos ne selvästi poikkeavat alkuperäisistä pedoista (esim. käärmeet saarilla joilla ei aiemmin ollut käärmeitä, tai petonisäkäs saarella jolla ei aiemmin ollut petonisäkkäitä. Myös minkki tuntuu olevan hieman erilainen saalistaja kuin Suomessa aiemmin elänyt vesikko, ainakin saariston lintukolonioissa havaittujen tuhojen perusteella).
Kasvissyöjätkin voivat toki olla haitallisia jos luonnosta ei löydy petoja jotka pitäisivät kantaa riittävästi kurissa. Toisaalta esim. suomessa ollaan ihan tyytyväisiä amerikkalaisiin valkohäntäkauriisiin, kanadanhanheen ja piisamiin, jotka ovat vieraslajeja eli ihmisen tuomia. Mitään merkittävää haittaa ei olla havaittu, varsinkin kun piisamikanta tuntemattomasta syystä pysyy hallinnassa. Periaatteessa nämä lajit olisivat voineet levitä Suomeen myös luonnollisesti jos taas yhteys aasian ja amerikan välille olisi syntynyt. Aikaa siirtymiseen olisi toki kulunut pitkään.


3. Jos joku tulokaslaji tai uusi muoto vanhasta, syrjäyttää aikaisemman, se ei ole mittään muuta kuin evoluutiota. Sitä meidän ei kannata kieltää. Ihan inhimillisestä uteliaisuudesta voimme ja meidän kannattaakin säilöä erikoisempia poikkeuksellisia luontokohteita. Mutta on kuitenkin väärin, ylistäen yrittää kaikkia erikoislajeja suojella, sillä ehkä suojelee näennäistä lajikukumäärää mutta häviää elivoimaisuudessa ja kestävyydessä. Hups! Nytpä loukkasin vakavia uskomuksia.



Evoluutiota toki, mutta jos kyseessä on ihmisen aiheuttama tapahtuma, meillä olisi myös ollut mahdollisuus (ja monien mielestä velvollisuus) estää se. Lajien häviämistähän ei pyritä estämään sen takia että "se olisi jotenkin luonnonlakien vastaista" tai "että se toisi huonoa onnea", vaan ihan siksi että:
1. Monet ihmiset harrastavat luontoa ja saavat mielihyvää erilaisten eliöiden ja luonnonilmiöiden etsimisestä, katselusta, dokumentoinnista, kuvaamisesta jne.
2. Monimuotoisesta luonnosta löytyy todennäköisemmin uusia kemiallisia yhdisteitä ja fyysisiä muotoja joita voidaan hyödyntää ihmisten muussakin elämässä
3. Ja koska tuleville polville tahdotaan säästää mahdollisuus näiden ja muiden mahdollisuuksien käyttämiseen.

Suurin osa maapallon monimuotoisuudesta voidaan ainakin lyhyellä aikavälillä turvata, jos siihen vain löytyy poliittista tahtoa. Kuitenkin se, miten suojelu toteutetaan, vaikuttaa paljon siihen miten kauan muutoksesta eniten kärsivät lajit selviytyvät. Jos kompromissina säilytetään paljon pieniä populaatioita, niiden tuhoutumisriski luonnonkatastrofien, tautiepidemioiden tai poliittisesti epävakaiden aikojen vuoksi on suuri. Siksi termi "museointi" ei minusta kuulosta hyvältä, koska se viittaa siihen että säilytetään vain jokin pieni osa mennyttä näytillä. Riski että museo palaa tai että sademetsänviipale hakataan laittomasti on olemassa ja vahinko kenties peruuttamaton. Toisekseen, jos jätetään vain muutamia elinympäristölaikkuja harvakseltaan, ei myöskään luonnosta kiinnostuneilla ihmisillä ole enää mahdollisuutta tutustua lähialueillaan alkuperäisluontoon, vaan sitä pitää lähteä katsomaan jonnekin kauas, turistirysään.
Jos tarkoitit että olisi järkevää suojella niitä elinympäristöjä, lajeja ja populaatioita joiden suojelu on helpointa ja säilyminen varminta, saatat osittain olla oikeassakin. Vaikka melkein kaiken suojelukin olisi mahdollista, tuntuu siltä ettei poliitikoilta (ei kai kansaltakaan) löydy uskallusta siihen. Näin ollen olisi luultavasti tehokkaampaa priorisoida käytössä olevia resursseja mahdollisimman tehokkaaseen toimintaan. Sademetsiä saisi vielä ostaa suhteellisen halvalla hinnalla, kuten muutakin maata kehitysmaista. Jos kehittyvien maiden suojelubudjeteista otetaan pois sellaiset rahat jotka käytetään sellaisten eläinlajien suojeluun jotka muissa maissa ovat turvatut, tai joiden säilyminen vaikuttaa kuitenkin epätodennäköiseltä, ja nämä rahat käytetään biodiversiteetiltään arvokkaimpien koskemattomien alueiden ostoon, tulos voi hyvinkin olla parempi kuin nykyinen käytäntö. Tässäkin ajattelussa on kuitenkin sudenkuoppia, ja samalla kävisi niin että suojelua vähennettäisiin eniten sieltä, missä olisi eniten luontoon haluavia ihmisiä, eli tiheästi asutuista länsimaista.

4. Monimuotoisuuden vähenemisen merkitystä muutenkin liioitellaan ja yksioikoistetaan suuresti. Tosiasiassa esim Suomen lajiston monimuotoisuus on jokaisena ajanjaksona jääkauden jälkeen vain kasvanut ja erityisesti ihmistoiminnan ansiosta. Laajasti maailmassa tilanne on tietenkin erilainen, erilainen alue alueelta, ja monin paikoin hyvinkin vakava. (Esim Virungan Gorilla-alue)



On vähän vaikea sanoa liioitellaanko monimuotoisuuden vähenemistä vai vähätelläänkö sitä, ja ennenkaikkea, riippuu siitä kenen lausuntoja tarkastellaan.
Laajassa mittakaavassa tilannetta voitaneen kuitenkin pitää erittäin huonona. Valtavasti lajeja on menetetty ja tultaneen menettämään vain sen takia ettei tavallisessa ihmistoiminnassa oteta huomioon monimuotoisuutta, tai montaa muutakaan tärkeää asiaa. Mitä sitten menetetään, siitä voidaan esittää monia näkemyksiä, vaikeahan sitä on tutkia mitä hyötyjä siitä hävinneestä eliöstä olisi muutaman sadan vuoden päästä kenties ollut. Parannus johonkin tappavaan epidemiaan? Uusi koiran veroinen lemmikkieläin? Valtava turistimagneetti köyhälle maalle? Se jää näkemättä jokaisen kuolleen lajin kohdalla.
Suomen lajiston kai koetaan runsastuneen jääkauden jälkeen paitsi siksi että lisää maata paljastui, myös siksi että uusia lajeja hiljakseen palasi tälle vapautuneelle alueelle. Myös ihmisen osuus oli pitkään positiivinen, koska peltoalueet lisäsivät avointen biotooppien määrää ja olivat erilainen elinympäristö kuin suot. Ihmisen mukana myös tuli muualta varsinkin kasvilajeja. Vasta viimeiset sadat vuodet ihmisen toiminta on täällä ollut niin voimakasta että elinympäristöjä ja lajeja on suuressa määrin alkanut hävitä ja uhanalaistua. Myös maatalouden tehostuminen on paljolti kumonnut aikanaan saavutetun "monimuotoisuushyödyn". Ja paljon halua olisi muuttaa metsät, pellot ja suot mahdollisimman tehokkaasti tiettyä materiaalia tuottaviksi alueiksi, mikä entisestään vähentäisi monimuotoisuutta. Luonnonsuojelutyön ja ihmisten valintojen vaikutukset ovat nyt merkittävästi vaikuttamassa Suomen luonnon muutokseen.
Toki muualla maailmassa on paljon runsaslajisempia ja muutokselle arempia alueita, joilta endeemiset lajit voidaan hyvinkin helposti hävittää hakkaamalla metsät poltettaviksi tai raivaamalla pelloiksi, tai kuivattamalla kosteikot tms.

Niin, ja luonnon lajien lukumäärääkään ei ole selvitetty liekö se 2 miljoonaa vai 50 miljoonaa. Silti monet osaa muka laskea sukupuuttomääriä. Lajejahan löydetään jatkuvasti uusia mitä tarkemmiksi tunnistustavat käy. Entisillä keinoillahan esim kymmenien tuhansian pikkuisten koppakuoriaisen eroja ei edes pysty havainnoimaan. Liiallinen tunneperäinen monimuotoisuuden suojelu pikemminkin vahingoittaa tehokasta luonnonsuojelua ja lajien yleistä menestystä.



Lajimäärä on tosiaan hyvinkin epävarma, samaten se paljonko lajeja häviää missäkin ajassa. Luultavasti luvut mitä tuodaan esille ovat aliarvioita. Ja lajikäsitekin on tietysti hieman häilyvä. Siksi onkin harmillista kuinka paljon elinympäristöjä tälläkin hetkellä tuhotaan, uskomaton määrä lajeja jää lainkaan "löytämättä", ennenkuin ne saadaan edes kuvattua. No, onhan se totta että tolkuttomasti enemmän lajeja on kuollut maailmanhistoriassa muihin katastrofeihin tai muuten "kilpailussa" häviölle jäätyään.
En ihan täysin ymmärrä mitä tarkoitat tuolla tunneperäisellä suojelulla, kenties sitä että tietyt tahot koittavat ohjata suojelua niille alueille joita itse pitävät rakkaimpina, vaikka niillä ei niin suurta merkitystä olisikaan, ja samalla jossain kaukaisessa maassa jotain ryteikköjä tuhotaan öljypalmuviljelyksien tieltä samalla tuhansien lajien elinympäristöt hävittäen.
Toisaalta, liian tunneperäinen monimuotoisuuden suojelun vastustaminen lienee suurin este luonnonsuojelun onnistumiselle.

Vierailija

Ja vielä tiivistäen,

Kaupungeilla, peltoalueilla, haja-asutus-alueilla ja talousmetsillä on oma sijansa niin ihmisten elämässä kuin luonnossakin. Ei niitä mihinkään olla poistamassa.
Mutta tavoitteena olisi säilyttää ja ennallistaa riittävä määrä myös alkuperäisiä, uhan alla olevia elinympäristöjä (metsiä, soita, vesistöjä jne.) jotta niille aikanaan kehittynyt lajisto säilyisi, paitsi maailmassa, myös Suomessa. Ja jotta ihmiset voisivat niistä nauttia tai hyötyä, nyt ja 10 000 vuoden päästä.

Ei siis pidä esittää että talousmetsä ja aarniometsä olisivat toisensa poissulkeavia, kyllä talousmetsää jää valtavasti käyttöön vaikka metsiensuojelua vielä lisättäisiin selvästi etelässäkin. Ja talousmetsissäkin voidaan pienellä kikkailulla lisätä selkeästi lajimääriä ja yksilötiheyksiä.

Uusimmat

Suosituimmat