Kun ihminen vaatii itseltään liikaa

Seuraa 
Viestejä2644
Liittynyt4.10.2005

Ihminen on elävä olento joka yleensä vaatii itseltään liikaa. Tyytymättömyys tämänhetkiseen joka usein meitä kiusaa on rasittava ja se saa meidät kierteeseen. Minun mielestäni tulevaisuuteen luottaminen on hyvä asia mutta tämä hetki pitäis elää fiksummin. Luulen myös että jos ihmisellä on ollut psyykkisiä ongelmia, hyvin usein jää levy päälle ja ihminen ei enää osaa olla tasapainoinen. Ihminen pelkää etukäteen joutumasta ongelmiin.

Jatkuva ennakointi ja murehtiminen ei auta. Ihminen vaatii itseltään mahtavia suorituksia ja vertaa itseään mielikuvitus-ihmisiin joilla aina menee helvetin hyvin. Kysymys että miksi ihmiset vertaa itseään vääristyneeseen harhaan on mysteeri. Minkäläinen hahmotus sinulla on muista ihmisistä on mielestäni suurin vaikuttava voima sinun pääsi sisällä. Jos luulet että muut ihmiset ovat super-älyykkäitä ja aina pärjääviä niin olet väärässä. Voi olla myös että luulet muitten olevan pahoja vaikka suurin osa ihmisistä on ihan jees tei jopa tosi kivojakin . . . .
Ehkä ois syytä vähän korvailla luuloja faktoilla.

Progressiivinen jatkuva funtsaaminen jonkun asian ympärillä ja mahtavan luokan vaatimus minkä ihminen itselleen asettaa on turhaa. Jos olet kokenut mahtavaa fiilistä ja haluat sitä joka hetki, et ole kyllä oikealla tiellä. Toivossa on hyvä elää myös minunkin mielestäni mutta vaatia itseltään koko ajan jotain ei enää tervettä.

Onks muilla jotain ajatuksia asiasta tai siihen liittyvästä?

Halki, poikki, pinoon - pois mielestä.

Kommentit (8)

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Aloituksesi taitaa pikkaisen olla sinnepäin mitä olen muutenkin tässä ajatellut muutaman päivän ajan kun olen ihmetellyt miksi en tule juttuun tietyntyyppisten ihmisten kanssa, jopa riitaannun niin pahasti että jokainen kommunikointiyritys johtaa vain entistä pahempaan solmuun. Erityisesti on ärsyttänyt jos tuntuu että joku ymmärtää tahallaan väärin, ja myös on pelottanut että jotkut ihmiset pyrkivät hämärien tarkoitusperien vuoksi manipuloimaan mieleiseensä suuntaan. Tämä siksi että herkässä iässä törmäsin ihmisiin joihin ei olisi pitänyt luottaa lainkaan.

Pelkään tilanteita joissa live-elämässä tulee joku skisma jonkun kanssa. En pysty reagoimaan niihin oikein mitenkään, joten yleensä olen sitten pyrkinyt pakenemaan. Netissä viettämäni vuodet ovat kuitenkin tuoneet ikävällä tavalla pintaan pyrkimyksen pärjätä edes joskus jossakin jonkun kanssa, ja olen alentunut mitä typerimpiin sotiin joidenkin erittäin vaikeiden ihmisten kanssa. Silmiinpistävää näissä ihmisissä on aina ollut se ettei oikein kukaan muukaan pärjää heidän kanssaan - ja minä tollo kuitenkin aina yritän sitkeästi löytää jotain yhteisymmärrystä. Eihän sellaista löydy jos toinen osapuoli ei sellaista edes halua (suoda), tai sitten aivoitukset ovat vain niin totaalisen erilaiset eri aivoissa ettei mene jakeluun mitä toinen tarkoittaa. Varmaankin itse vaikeutan asiaa vielä sillä että mitä enemmän haluan selvittää jotain asiaa, sitä enemmän tuotan materiaalia (kirjallista tai puhuttua). Eihän sieltä löydä enää pirukaan seasta sitä olennaista. Kun minulle KAIKKI on yhtäkkiä olennaista.

Keskeinen ongelmani näemmä koko elämäni ajan on ollut se että oletan että kaikkien kanssa pitää olla mukava, kaikkien kanssa pitää olla mukavaa, ja jos ei ole niin se on minun syyni. Koska salainen sisäinen järki kuitenkin sanoo ettei se VOI aina olla minun syyni, saatan alkaa kehittämään raivoa tuollaisia ihmisiä ja tilanteita kohtaan joissa joku ynseilee minua kohtaan. Yksinkertaisinta olisi todellakin antaa olla tai häipyä - ehkei se pakeneminenkaan ihan huono homma sitten ole jos ei vaan kertakaikkiaan pysty operoimaan mitenkään jonkun kanssa. Sietämään toista, puolin ja toisin.

Ne ihmiset jotka tekevät sitten jotain tai sanovat jotain mikä osoittaa ettei sitä keskinäistä mukavuutta synny, saavat minut masentumaan koska koen EPÄONNISTUNEENI. Olen epäonnistunut siinä ainoassa tehtävässä mikä koko elämäni vaikuttaa olevan, eli toisten miellyttäminen ja viihdyttäminen.

En ole koskaan edes tosissani uskonut tai toivonut että joku jossakin oikeasti pitäisi minusta, mutta olen aina halunnut onnistua tuossa viihdyttämisroolissani.

Miksi vaadin tätä itseltäni? Onko se joku elinehto, siis että minua ei saisi olla olemassakaan jos joku ei voi, osaa tai halua antaa positiivista palautetta siitä mitä olen tehnyt tai sanonut? Miksi minun pitäisi hyppiä, pomppia, kieriä ja leikkiä kuollutta aina sen mukaan miten se itsekullekin sopii?

Jos olen kaikki temput tehnyt ja ajatellut että nyt jäi toiselle hyvä tunnelma (omastanihan viis, koska minulla ei ole mitään merkitystä) ja tuleekin takkiin eli miellytysoperaatio meni vituiksi, niin tunnen itseni turhaksi ihmiseksi. Ja se raivostuttaa.

Yhtähyvin voisin tosiaan kai perustaa haarakonttorin eli ryhtyä siksi huoraksi mitä olen ollut koko elämäni muutenkin.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
deep'n'dark

Progressiivinen jatkuva funtsaaminen jonkun asian ympärillä ja mahtavan luokan vaatimus minkä ihminen itselleen asettaa on turhaa. Jos olet kokenut mahtavaa fiilistä ja haluat sitä joka hetki, et ole kyllä oikealla tiellä. Toivossa on hyvä elää myös minunkin mielestäni mutta vaatia itseltään koko ajan jotain ei enää tervettä.



Eli juurikin noin. Kun ajattelen niitä tapauksia joiden kanssa olen netissä rähjännyt (koska livenähän en juurikaan pysty, se on liian pelottavaa) niin voisi ihmetellä että minkä ihmeen takia kerjään että toinen osapuoli ymmärtäisi minua jos toinen osapuoli on

- uskovainen eli totaalisesti päänsä sekoittanut huru-ukko
- pahasti autistinen ja persoonallisuushäiriöstä kärsivä vittuilija joka ELÄÄ sille että saa jahdata ihmisiä ja pahottaa heidän mielensä
- omituiseen filosofiaan hurahtunut tyyppi jonka mielestä kaikkien pitää kestää vaikka minkälaista persoonan tonkimista loputtomiin, puhelee "peilaamisesta" ja sitten kumminkin itse saa psykoosin traumaattisen tilanteen jälkeen (ja kenties vihdoin tajuaa että ihmismieli ei kestä mitä tahansa!!!)

Olen tätä oman näkökantani eli oman elämäni ja persoonani ymmärtämistä ja hyväksymistä kerjännyt vallan vääriltä tahoilta ja nyt jos koskaan tekisi mieli todeta että voisikohan tällainen loppua? Voisinkos millään elää sellaisena kuin olen, kaikkine puutteineni ja vikoineni, ilman että pitää vuodesta toiseen olla jonkun netissä hilluvan hullun kiusattavana ja rääkättävänä.

Filosofityyppi oli tavallaan ihan okei, mutta koska koin että hän on okei, annoin hänenkin tehdä ja sanoa mitä vain ja sitten yritin vähän piipittää jotain puolustuksekseni. Ihmisellä pitää olla rajat, hänen pitää tajuta mitä hänelle saa tehdä ja mitä ei.

Toisen ihmisen persoonaan ja elämään läpi tunkeminen ei ole sitä mihin kaikilla on oikeus, ei minkään "mukavana" olemisen merkeissä.

Minä en halua enää vaatia itseltäni sitä sietokykyä mitä olen yrittänyt netissä oppia näitä tällaisia ihmisiä kohtaan.

Vierailija

Liika toki on liikaa mutta tyytyä en halua. Itselle ainakin meneminen johonkin perus kahdeksasta neljään työhön, hommaamaan vaimo, 2 lasta ja kultainen noutaja ja 300k asuntolaina... Olemalla samassa työpaikassa 40v.... Ei iske, liian.. helppoa? en tiedä oikein sanaa.

Enkä sinänsä ole kärsiny tästä tiestä, toki on tosi työläitä kausia mutta se palkitsee sitten rennolla kaudella jne. En ainakaan koe vaativani iteltäni sen enempää kuin mitä on rahkeita, ihminen pystyy paljoon, jos vain haluaa : )

jepajee
Seuraa 
Viestejä22001
Liittynyt29.12.2009
Rousseau
- omituiseen filosofiaan hurahtunut tyyppi jonka mielestä kaikkien pitää kestää vaikka minkälaista persoonan tonkimista loputtomiin, puhelee "peilaamisesta" ja sitten kumminkin itse saa psykoosin traumaattisen tilanteen jälkeen (ja kenties vihdoin tajuaa että ihmismieli ei kestä mitä tahansa!!!)



Ihmisen heikkous ei saa olla este idealismille, vaan ihmistä pitää tukea silloin kun hän ei itse kykene elämään edes omien standardiensa mukaan. Tietenkin tulee huomioda onko standardit lähtökohtaisesti asetettu itselleen vai muille. Ero on siinä miten oikeuttaa omaa käytöstään.
Muille asetetut standardit määrittelevät siihen pisteeseen kun muut käyttäytyvät standardien vaatimalla tavalla ja itselleen asetetut määrittelevät käytöstä siinä tilanteessa missä muut eivät käyttäydy standardien asettamien rajojen mukaan. Näiden väliltä tulee löytää balanssi ja heittelyt molempiin suuntaan indikoi heikkoa itsetuntoa joka ilmenee joko alistautumisena tai dominointina. Seuraava askel onkin mielenterveyden järkkyminen ja mahdollisesti jopa minä-kuvan pirstaloituminen, joka tulkintani mukaan on se missä sinä nyt olet peilatessasi itseäsi ihmissuhteittesi kautta. Itsetietoisuus on vaikeaa, muttei mahdotonta.

Suosittelen terapiaa, jossa voit puhua näistä asioista ihmisen kanssa jonka tehtävänä ei ole miellyttää, eikä satuttaa sinua.

Itse en viitsi näistä asioista keskustella kovinkaan paljoa, koska otan ne loppujen lopuksi aika itsestäänselvinä asioina.

Sulla on kyllä asseille tyypillinen kuva ihmissuhteista ja lojaalisuudesta. Nentit eivät vain ajattele samoin ja he voivat hakata toisensa kännissä vaikka joka viikonloppu tehdäkseen sen seuraavana viikonloppuna uudestaan.

Ehkä sun kannattaisi keskittyä enemmän (ja aidosti) itseesi ympärilläsi olevien ja olleiden ihmisten sijaan.

Ja jätä noi jakorasia-jutut kokonaan. Ei niitä halua lukea Erkkikään koska niihin ei ole kuin yksi oikea vastaus ja tuntuu siltä kuin vaatisit kuulla sen.
Anna sen tulla spontaanisti, niin sillä on sinullekkin aitoa merkitystä.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Tietty olen törmännyt näihin persoonaani rääpiviin tyyppeihin koska olen lapsellinen lörppä ja kokoajan toitotan itsestäni (tuosta toitottamisestahan olen haukkuja saanutkin). Juuri tämä on merkittävimpiä syitä miksi sitä assiutta itsekin epäilen. En vaan kertakaikkiaan pysty lopettamaan, en saa lärviä tukkoon, ihoa umpeen, naamaa kiinni. Siitä saakka kun lähdin kotoa alta parikymppisenä olen lörpötellyt kaikki asiani kaikille mahdollisille tahoille, enkä keksi siihen järin muita syitä kuin että olen idiootti tai että minulla on joku vimma luoda "hyvä ilmapiiri" välittömästi jonkun kohdatessani, enkä osaa tehdä sitä muuten kuin olemalla avoin eli jakamalla asioita.

Koska juttu menee kerta kerran jälkeen pieleen ja aiheuttaa minulle syvää ahdistusta kun huomaan avautuneeni väärille tahoille, päädyn sitten syyttämään itseäni ja vaatimaan itseltäni "kunnostautumista" eli muuttumista, mitä ei ikinä tapahdu. Yleensä siinä vaiheessa kun itsesyytökset ovat pahimmillaan kuvioissa on joku ihminen joka syyttää, haukkuu ja kritisoi minua sen minkä ehtii, olettaen että kunhan vain pikkaisen pusertaisin niin olisin juuri kuten hän tai kuten muut. Tyypillinen koulukiusaamiskuvio oikeastaan; "miksi olet niin läski! lopeta heti olemasta läski, tai me kiusataan sua koko kouluvuosi että OPIT!!!"

Mutta kun tuo on ollut tuota yhtä ja samaa koko aikuisen elämäni, niin ilmeisesti olen ollut hajoamistilassa aina siitä lähtien kun ensimmäiset epäoikeudenmukaiset ja ilkeät sanat kuulin sellaiselta taholta jolla ei ollut mitään syytä moiseen (ja kyse ei ollut enää lasten välisestä pelehtimisestä). Eiväthän nämä sanailijat muuta syytä tarvitse kuin osoittaakseen omaa dominointikykyään.

Kai se on se idealismin katoaminen joka johti siihen että luovuuskin nääkähti ajat sitten. Minusta piti tulla kirjailija, mutta ehkäpä en halua kirjoittaa vain pelkästään ihmisten vittumaisuudesta. Saati varsinkaan en ole koskaan ollut kiinnostunut narisemaan kirjan verran omasta tökkivästä indivituaatioprosessistani.

Herra ja Rouva Normaalien informoiminen siitä millaista on elää ei-normi-ihmisenä olisi tietysti yksi mahdollinen tehtävä, mutta tuskinpa se kannettu vesi siellä kaivossa pysyisi. Aivan yhtä vaikeaa kuin ateistin ja uskovaisen on mahtua samaan leikkikehään on normaaliksi itsensä määrittelevän ja ei-niin-normaalin yrittää ymmärtää toisiaan.

Siinä vaiheessa ei kai voine kuin lopettaa vaatimisen ja todeta olkiaan kohauttaen että ei väkisin. Jos kukaan muu ei ymmärrä, pitää tosiaan ymmärtää itse itseään, sekin riittää. (Mutta ilman loputtomia syyttäviä itseanalyysejä joiden pyrkimyksenä on oppia miellyttämään muita.)

Vierailija
Rousseau

Herra ja Rouva Normaalien informoiminen siitä millaista on elää ei-normi-ihmisenä olisi tietysti yksi mahdollinen tehtävä, mutta tuskinpa se kannettu vesi siellä kaivossa pysyisi. Aivan yhtä vaikeaa kuin ateistin ja uskovaisen on mahtua samaan leikkikehään on normaaliksi itsensä määrittelevän ja ei-niin-normaalin yrittää ymmärtää toisiaan.

Siinä vaiheessa ei kai voine kuin lopettaa vaatimisen ja todeta olkiaan kohauttaen että ei väkisin. Jos kukaan muu ei ymmärrä, pitää tosiaan ymmärtää itse itseään, sekin riittää. (Mutta ilman loputtomia syyttäviä itseanalyysejä joiden pyrkimyksenä on oppia miellyttämään muita.)




Itselläni on ollut paljonkin samankaltaisia ongelmia.
Kaiken kaikkiaan sain sen kuvan että periaatteessa tiedät ratkaisutapoja ongelmiin.
Tässä loppuosassa tekstiä mulle tuli vaan sellainen kuva, että sulla saattaa olla enemmänkin jokin arvomailmakriisi. Ikäänkuin etsisit jotakin missiota elämääsi.
Jos näin on, niin pelkän psykolgian keinot on kovin rajalliset.
Elämänkatsomukselliset asiat pitää sisällään lähes kaiken.
Onneksi sulla on jo elämänkokemusta. Sitä kannattaa hyödyntää arvovallinnoissa,
eikä mennä jonkun toisen kirjoittaman manuaalin mukaan.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Njaa, no voi olla. Yksi tietty asia (missio) on koko elämäni ajan jäänyt toteutumatta ja sen haluaisin toteuttaa, mutta se ei ole minusta kiinni onnistuuko (kyseessä ei ole kirjojen kirjoittaminen). Että siinä en onneksi voi vaatia mahdottomia, tai voin tietysti mutta teen vain hallaa itselleni ja muillekin jos turhautumiseni ahdistaa muitakin.

Ei siitä sen enempää.

Vierailija

Eikös se jotenkin niin mene, että jokainen haluaa olla omalla tavallaan erikoinen ja ainutlaatuinen?

Tässä on onnistuttu silloin, jos mahdollisimman pieni joukko ihmisistä on samaa mieltä asioista kanssasi.

Tiedän joitain ihmisiä, jotka eivät voi olla mistään asiasta samaa mieltä, tai edes päätyä jonkinlaiseen kompromissiin tilanteen suhteen. Itse olen tulkinnut asian niin, että heille tällainen toiminta tarkoittaisi tappiota, alistumista jne. Tällaisten ihmisten kanssa on kiva väitellä, ja tulla ihan kunnolla voitetuksi siinä väittelyssä, jonka jälkeen oma mielipide muuttuu, ja onkin heidän kanssaan samaa mieltä. Näille riitaisille ihmisille se on ehkä käsittämättömin tilanne, koska eivät he voi tajuta sitä; "Miksi tuo nyt on yhtäkkiä samaa mieltä? Haluaako se mielistellä, onko sillä jokin taka-ajatus tässä? Haluaako se vahingoittaa minua jollain tavalla, jota en vielä voi ymmärtää! Suurta salaliittoa kaikki! Vai onko se jokin takinkääntäjä? LUUSERI!? Ääh... Jos kaikki tuntisivat minut yhtä hyvin, kuin minä tunnen itseni, rakastaisivat kaikki minua yhtä paljon, kuin minä rakastan itseäni!!! Mitäs satuitte tielleni! Buahahaha..."

Uusimmat

Suosituimmat