Mittakaavat ja suhteellinen aikakäsitys

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Kokeilkaapa joskus temmata Google Earthissa maapallo vinhaan pyörimiseen, ja kuvitelkaa itsenne galaktisen kokoluokan tarkkailijaksi.

Kuten bakteerien, vaikkapa sukupolvien vaihtotaajuutena, meille ilmenevä suunnaton "nopeus", olisi tämän koon olennon aikakäsitys varmasti suhteutettuna meihin "hitaanlainen".

Maapallo siis pyörisi vinhasti ympäri, ja tämä jättiläinen sitä ei havaitsisi kuin "mikroskoopilla".

Yhdistäkää tämä ajatus fraktaaleihin, eli siihen että eräänlainen kompleksisuuden määrä on vakio, eli asioita voi tapahtua ja toteutua missä tahansa ja minkä kokoisessa tahansa pisteessä aivan yhtä monimutkaisesti kuin se tapahtuisi ja toteutuisi suuremmassa mittakaavassa.

Veikkaan että lähin mihin tuo olento vertaisi meidän aurinkokuntaamme olisi atomi, jossa maapallo olisi vaikkapa se elektroni joka kiertäisi mudien "hiukkasten" kanssa ydintä.

Kuvitellaan vielä että tämän kokoluokan mikroskooppi ei kykenisi havaitsemaan vaikkapa kokonsa takia vaikkapa ihmisen kokoluokassa tapahtuvia ilmiöitä.

Päätyisikö olento kutsumaan planeettoja ja kuita pienempien ilmiöiden havaintsemisen mahdottomuutta "epätarkkuusperiaatteeksi"? Asiat tapahtuisivat liian vinhaan, eli olento voisi laskea ainoastaan "atomeille" "orbitaaleja" eli planeettojen ja kuiden kiertoratoja.

Entä taas jos fraktaalisuuteen luottaen painuttaisiin alaspäin, yksittäisen kvarkin pinnalle. Siellä olisi spin-hiukkasen pinnalla jotain äärimmäisen nopeaa elämää. Kuinka sellainen elämä havaitsisi ympäröivän todellisuuden kun siellä sekunti olisi vaikkapa Planckin sekunti, eli lyhyin aikaväli mikä on olemassa? Etäisyydet kvarkkien välillä toisistaan elektronin sisällä olisivat huikeita suhteessa hiukkasten omaan läpimittaan, ehkä astronomisia.

Olisiko kaikki (eli ympäröivä ~metrin "havaittavissa oleva" kiekko) kuin iso galaksijoukko äärettömyydessä? Tällaisen sivilisaation kesto, vaikkapa tuhat paikallista vuotta (jos sekuntin kestoyksikkönä on planckin sekunti eli n. 1 potenssiin -31 sekuntia) eli 31536000000 sekuntia, on edelleen nolla meidän sekuntiamme tuolla taajuudella.

Jos taas tuon maailmankaikkeuden ikä olisi 100 miljardia vuotta eli viisinkertainen meidän universumiimme, olisi kesto meidän sekunneissa 0,00000000000031536 sekuntia.

Se alkaisi olla jo havaittavissa jos saataisin esim. niin kauan kestävä hiukkaskiihdyttimen synnyttämä hiukkanen aikaiseksi. Olisi ja katoaisi, ja miniputtelien kosminen seikkailu saisi päätöksensä, olentojen tuskin koskaan tajutessa että heidän universuminsa jumalat olivatkin yksinäisiä valkotakkisia poikamiehiä, joilla ei ollut aavistustakaan teoistaan.

Millä varmistutaan siitä että Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen "takana" ei olekaan ihan samaa loputtomiin "etenevää" ikuista fraktaalista jatkumoa? Ylöspäin mittakaavoissa mentäessä sama juttu? Miten oikeasti voidaan olla niin vakuuttuneita siitä että se mitä näemme on kaikki, eikä ainoastaan se mitä me näemme?

Eikö tämän kaiken kokeminen osoittaisi päinvastaista arvausta? Tieteen on mahdoton tunkeutua empiirisen havaintoikkunan ulkopuolelle, joten onko sen siis pakko poissulkea kaiken havaitsemattoman olemassaolo?

Tulee mieleen eiliset tietokone-ennusteet tulevasta myrskystä. Eivät ihan pitäneet kutinsa kuin vasta 21:30. 21:00 ennuste oli että virosta tulee kesy sadealue joka pysähtyy merelle.

Se oli vastoin kaikkea aikaisempaa dataa mitä oli havaittavissa edellisen tunnin perusteella.

Ja veikkaan että samasta syystä viranomaiset yllättyivät myrskystä, josta taas itse jo ihan fiiliksen perusteella ja säätutkan tietojen perusteella pystyin sen ennakkoon päättelemään eivätkä pyykit kastuneet, vaan oli aikaa rauhassa alkaa sitä katselemaan, vähän jopa kuvaamaan.

Viranomaiset luottivat tietokoneen tieteelliseen säämalliin, joka käsittää ainoastaan osatotuuden havainnoista. Se menee vikaan, ja sitten korjataan kun huomataan että pielessä ollaan. Mutta sitä ennen kaikki spekulaatio tulevasta on pelkkää harhaa.

Pitää olla tieteellisesti todistettavissa että on olemassa tieteellisesti ajattelevalle. Se on vaarallista ja voi vaivuttaa apatiaan, jos tiede ei löydä mitään mielenkiintoista siitä havaintoikkunasta jota se voi tutkia.

Nykyinen tiede varmaan näkisi planckin sekunnin siksi aikayksiköksi, joka on tihein aallonpituus aineelle. Pienin hiukkanen sykkii olevan ja olevaisen välillä tällä taajuudella.

Mutta miten tämä eroaisi alati syntyvästä ja kuolevasta kvanttiuniversumista? Miksi voidaan väittää niin vakuudella, että alaspäin ja ylöspäin mentäessä on olemassa rajat, kun tieteellinen havaintoikkuna ei riitä vahvistamaan tätä olettamusta? Eikö Occamin partaveitsen pitäisi leikata pois tuo olettamus rajasta, kun sellaista ei voida havaita?

Haamuthan leikataan pois, koska niitä ei voida tieteellisin keinoin havaita, samoin telepatia.

Eli niissä oletetaan jokin, mutta kumotaan olettamus koska ei voida havaita sitä. Maailmankaikkeuden mittasuhteissa oletetaan pienin ja suurin, vaikkei niitä voidakaan havaita.

On se tiede ihmeellistä.

Kommentit (0)

Uusimmat

Suosituimmat