Hyväksynnän haku ja miellyttäminen

Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Minulle on jäänyt epäselväksi kuinka paljon muut ihmiset hyväksyvät sitä että joku on ns. oma itsensä. Joskus tuntuu että muut eivät hyväksy pätkääkään mitään omaa itseyttä, vaan edellyttävät että kokoajan pitäisi osata sopeutua milloin mihinkin vaatimukseen ja toivomukseen. Koska ihmiset ovat kaikki erilaisia, ei oikein mistään saa selvää mallia ja käyttäytymisohjetta että mitenkähän olisi syytä olla keskimäärin, koska yksi tykkää yhdestä ja toisen toisesta. Ja sitten pitäisi olla tuntosarvet ojossa arvailemassa missä mennään itsekunkin kanssa.

Eräs ihminen sanoi minulle että kysy ihmeessä muilta mitä he miettivät mistäkin, ettei tarvitse arvailla. Sanoin että mitäs jos tyyppi suuttuu kun siltä oikein tivaa että mitä hän toivoisi. Toinen sanoi että mitä sitten jos suuttuu. Tämä on minulle vaikea juttu, jostain syystä pelkään sitä suuttumista yli kaiken. Aina ja kaikkialla toivon ettei vaan kukaan suuttuisi minuun, ja sitten joku aina jossakin kumminkin niin tekee koska en osaa pitää joitakin ajatuksiani omana tietonani vaan hölötän niitä ääneen. Koska en tahdo mitään pahaa kellekään, minusta on kammottava ajatus että joku vihaa minua, ja tämä tietysti saa aikaan ärtymystä itsessäni ja haluan selvittää että mistä on kyse. Jos toista osapuolta ei saa syystä tai toisesta puhumaan asioita halki, tilanne on mahdoton ja kestämätön koska EN OLE ONNISTUNUT MIELLYTTÄMÄÄN TOISTA IHMISTÄ.

On erittäin ristiritainen tunne että haluaa olla oma itsensä, haluaa saada ilmaista itseään ja mielipiteitään, ja samaan aikaan ei halua että siitä saa kärsiä (toisen ihmisen suuttumus on kuin rangaistus).

Mikäköhän siinä toisten vihaisuudessa tosiaankaan sitten niin kauheaa on, jos ei ole niin äärimmäinen yksilö toisena osapuolena että voi saada turpaansa tai päästä nirristään?

Onko taustalla jonkinlainen henkinen allergia voimakkaille tunteille? Ei halua muiden taholta mitään kielteisiä tuntemuksia ettei vain alkaisi kokea niitä itse, koska on niin tärkeä säilyttää ajatus omasta itsestä miellyttävänä, hyväksyttynä ja ennenkaikkea kilttinä ihmisenä?

Kukaan ei kuitenkaan pysty olemaan "kiltti" 24/7, joten alitajuntakin varmaan oikein hakemalla hakee tilaisuuksia saada ihminen olemaan itsensä perkele jotta jonkinlainen tasapaino säilyy. Itse ainakin uskon että psyyke hakee AINA tasapainoa jossa mikään tietty piirre tai ominaisuus ei pääsisi liian hallitsevaksi.

Tästä tulee vähän väkisinkin mieleen taiteilijat jotka saattavat tunnetasolla ja läheisiään kohtaan olla todella veemäisiä ihmisiä. Ehkä nämä ihmiset kokevat luomisvireessään olevansa niin korkealla taajuudella että sen vastineeksi on sitten saatava olla välillä jotenkin raadollinen. Toisaalta mitäänhän ei pysty luomaan jos aina hakee hyväksyntää ja mahdollisuutta miellyttää.

Rahanahneet ovat tietysti asia erikseen.

Mutta jos siis ihmisellä on pahana ongelmana se että hän kaikessa kaikkialla kaiken aikaa miettii että mitäköhän se ympäristö nyt ajattelee ja pitäisikö justeerata omaa itseään johonkin tiettyyn suuntaan ettei vaan kukaan tykkää kyttyrää, niin miten tuollaisesta helvetillisestä ja sairaasta miellyttämisen halusta pääsee eroon?

Tämä on tottavieköön yksi niistä ikuisuusaiheista jotka rassaavat itseni puolihulluksi. Ei mikään ihme että ihailen väkisinkin aina niitä ihmisiä joilla ei ole mitään häpyä. Tuntuisi niin ihanalta kun ei kuulisi jatkuvaa yliminän jäkätystä.

Kommentit (15)

Vierailija

Riippuu ihan millaisessa seurassa on.

Minulla oli tässä taannoin ihan huippukivaa kun vuosien jopa vuosikymmentenkin tauon jälkeen treffasin serkkujani. Metkaa miten sitä ikääntyessään alkaa kiinnostua uudelleen lapsuudessa voimakkaasti vaikuttaneista sukulaisistaan, siis niistä joitten kanssa ei tartte esittää jotein keinotekoista rioolia, ei erityisesti miettiä että mimmonen sitä pitäis olla jne.. Kunhan on jotenkuten ihmisiks niin se riittää.. tai sitten on hauskaa vaikka miten pelleiltäis..

En oikein tiedä.. Jotenkin minusta alkaa tuntua siltä että ihmisten käyttäytyminen on alkanut jotenkin radikaalisti muuttua entiseen verrattuna? Mutta en tiä.. Oma elämäkin on muuttunut valtavasti monen erilaisen vaiheen jälkeen. Silloin kun olin pikkulapsen äiti ja yhdessä hiukan pidemmässä parisuhteessakin olleena, myös aktiivisti työelämässä ja vaikka missä järjestötoiminnassa..

Eihän sitä edes tullut aatelleeks silloin että hyväksyykö joku minut tms. Minä menin tuhatta ja sataa aikoinani..

Nyt kun oon yksin ja ne kaikki muut on vaikka missä, no, osan oon tavoittanut, tai he minut Facebookin kautta, siellä niitä on vanhoja tuttuja. Osa on kans jo vanhuuttaan lie höppänöitä, jotkut on muuttuneet tai minä olen muuttunut.. Välillä mulla on ihan semmonen olo että kai mun pitäis välillä ees yrittää miellyttää muita? Nuorenahan en kehdannut välillä ees puoliani ja olin jotenkin ihan ylikittikin, koitin olla ihan liikaa miellyttävä.

Ei sitä tässä iässä kuitenkaan ainakaan minulla ole enää semmosta hyväksynnän hakujuttua enää, jos ei tämmösenä kelpaa niin painukoot muut hiiteen. Tietenkin tuolla kodin ulkopuolella kun kulkee asioilla ja on muuten sosiaalisesti olemassa, tietenkin pitää käyttäytyä säällisesti, mutta ei kai tässä puhutakkaan siitä ettei saa kaupassa kiilata muita ostoskärryillä tai ajaa keltaisen viivan yli tms. itsensä hyväksymisestä ja sen kautta muiden miellyttäminen.. Pyh.

Liiak yksinolo kyllä tekee välillä ihan mökkihöperöksi. Sitä miettii itteensä ihan liikaa ja usein ihan turhaa.

Vierailija

Yks tapaus tuli mieleeni lähiajalta.. Erehdyin arvostelemaan yhden puolitutun nykyistä elämäntyyliä.. aikoinaan oltiin mukana politiikassa, jossa edustettiin ihan toisentyyppistä elämäntyyliä. Se oli virhe.. tavallaan. Mutta kävipähän ilmi että olen luullut sitäkin ihmistä ihan toisensorttiseksi. En tiennyt surkeasta itsetunnosta, joka ei kestä muuta kuin sitä loputonta seurapiirimyötäilyä, kehumista, jooninjoutavan paskan jauhamista shoppailusta, tavaroista.. Se siitä, olipahan vain muuan puolituttu joka sai ihan hirveet raivarit ja suolsi semmoset ulinat että jessus. Mitälie mönkijää menin arvostelemaan ja siihenhän säntäs tietenkin apulaiset auttamaan sitä raukkaa jota oli iletty arvostella..

Ei semmosten kanssa tarvitse olla kaveria.
Niitä joutuu tietenkin sietämään työpaikoissa tjms. mutta ei helvetissä kavereina tai ystävinä.

Ihmisiä on niin monensorttisia.. jokaiselle takuulla löytyy jonkinverran jotakin kavereita..
Minulla on tietenkin riesanani aspergeroireilu. Se on koko ikäni aiheuttanut ulkopuolisuudentunteita ja niitä kait riittää hamaan hautaani mutta nykyään mä kykenen niittenkin kanssa painimaan jo ihan eri sarjassa kuin nuorempana jolloin ihan oikeasti luulin ettei minusta mitenkään kukaan voi välittääkkään, ettei minua kukaan hyväksy omana itsenäni.. Ehkä sitä siks koittikin ihan hulluna välillä miellyttää niitä, joista tykkäs..

Mutta.. on sitä ihan tervettäkin miellyttämistä.
Äitinä on ollut kiva paapoa lastaan. Välillä lelliäkkin. Eiköhän sellainen tee ihan hyvää lähimmäisille kun passaa ja on mukava. Tietenkin niin ettei opeta kakaroista koppavia, ei asetu piiaksi. Oon mä semmosenkin tarinan jostakin kuullut tai lukenut kun äiti valitti miten sen kakarat kyykyttää sitä. Jessus. Kai ne kokeilee jossakinvaiheessa noi nykypennut kun niitä on niin helppoa lelliä mutta se on vaan sitten selvitettävä se asia. Ei äiten tartte olla mikään miellytysautomaatti, eikä puolison, ei kenenkään.

Vierailija

Tiedä kuinka vanha viisaus tämäkin sanonta on, mutta aina kun kumartaa toisaalle niin toisaalle pyllistää. Kaikkiahan ei voi koskaan miellyttää ja ensisijaisesti se, jota ainakin itse haluan miellyttää on oma itseni. Täten koen kaikista helpoimmaksi olla itseni, roolin vetäminen ja juuri tuo toisten toiveiden arvailu on uskomattoman rasittavaa.

Mummini minulle joskus todennut myös juuri tuota entäs sitten vaikka joku olisikin vihainen, anna ihan rauhassa olla vihainen. Eipä tästä maailmasta ihmiset kesken lopu vaikka muutaman kymmenen tai vaikka tuhat onnistuisi suututtamaan pysyvästi.

Itse sanoisin, että tässäkin tavallaan siedätyshoito on se keino, jolla opitaan olemaan välittämättä liikaa muiden sinuun kohdistuvista mielipiteistä ja ehkä jopa jossain määrin paranoidisesta ajattelusta, mitä muut minusta ajattelevat nyt tai entäs sitten jos teen niin tai näin.

Tietenkin erilaisissa tilanteissa käyttäytyy eritavoin ihan alitajuisesti(kin), enkä näe tässä mitään pahaa, ihan luonnollista toimintaa ihmiselle. Olkoonkin miten naturalistinen virhepäätelmä.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Minusta vähän tuntuisi että tämä koko maa tai aika on menossa aina vain neuroottisempaan suuntaan. Kaikkeen mahdolliseen puututaan ja kaikkea tongitaan kuin viimeistä päivää. Ohjeita ja määräyksiä sanelee. Entistä enemmän tulee sellaista ristiiritaista vaatimusta taholta jos toiseltakin että ole niin ja ole näin. Varsinkin terveysasioissa se on räikeintä; ravintosuositukset muuttuvat päivittäin ja liikuntaakin pitäisi ilmeisesti harrastaa verenmaku suussa ja henkihieveriin asti. Kuluneena kesänä liikuin itse varsin runsaasti ja oletin olevani elämäni kunnossa, mutta erinäisiltä tahoilta olen saanut kuulla että liikun kumminkin liian vähän ja itseasiassa en olekaan kunnossa kun en ole tehnyt jotain mitä lie harjoitteluita jotka kasvattaisivat lihasmassaa. (Haluanko sellaista massaa, sitähän ei tietenkään minulta kysytä...)

Ei maar jos vielä enemmän olisin liikkunut kuin mitä tein, niin eihän elämässä olisi enää muuta ehtinytkään kuin riivattuna riehumaan jatkuvassa hiessä ja tuskassa.

Pointti on siinä että mikään ei riitä, kun vastaan kävelee joku hurskas yhden asian ihminen. Ihan kuin elämä ei saisi enää lainkaan olla mukavaa eikä nautinnollista, kaikki on pelkkää suorittamista ja loputonta itsensä kehittämistä.

Ajattelinkin että jos kehittäisin itseäni ihan piruuttanikin valtavirtaa vastaan. Pois siitä helposti syyllistyvästä tahdottomasta laumasta joka hyppää pomppaa loikkaa sen mukaisesti kuin kulloinkin joku auktoriteettitaho jossakin keksii vaatia. Mitä hyödyttää edes yrittää elää "puhtaat paperit" saaden, kun kuitenkin aina jossakin on jotakin vikaa kun vain löytyy joku taho löytämään juurikin sen virheen ja nipottamaan siitä?

Ehkä ihmisillä tai ehkä suomalaisilla on tarve kokea jonkinlaista uskonnollisuutta asioissa jotka näennäisesti eivät läheltäkään liippaa mitään katsomusta. Terveys on yksi näistä nykyajan hurmoksellisen vouhotuksen keskiöistä. Kaikki zumbaamaan ja autuus ja ekstaasi koittaa. Ja sitten on tietysti se iänikuinen tiedostavuus, että pitää noin niin kuin osata tajuta kaikki psyykensä häiriötekijät ja hämmentävät puolet. Tähän lankaan olen itse kompastellut kaikkein eniten. Pyrkinyt olemaan niin perkeleen tiedostava että. Joka tiedostaminen aina lopulta johtaa siihen että kaikki paska mitä missään tapahtuu on minun syyni. Höh.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
Ielmoere
Tiedä kuinka vanha viisaus tämäkin sanonta on, mutta aina kun kumartaa toisaalle niin toisaalle pyllistää. Kaikkiahan ei voi koskaan miellyttää ja ensisijaisesti se, jota ainakin itse haluan miellyttää on oma itseni. Täten koen kaikista helpoimmaksi olla itseni, roolin vetäminen ja juuri tuo toisten toiveiden arvailu on uskomattoman rasittavaa.

Mummini minulle joskus todennut myös juuri tuota entäs sitten vaikka joku olisikin vihainen, anna ihan rauhassa olla vihainen. Eipä tästä maailmasta ihmiset kesken lopu vaikka muutaman kymmenen tai vaikka tuhat onnistuisi suututtamaan pysyvästi.

Itse sanoisin, että tässäkin tavallaan siedätyshoito on se keino, jolla opitaan olemaan välittämättä liikaa muiden sinuun kohdistuvista mielipiteistä ja ehkä jopa jossain määrin paranoidisesta ajattelusta, mitä muut minusta ajattelevat nyt tai entäs sitten jos teen niin tai näin.

Tietenkin erilaisissa tilanteissa käyttäytyy eritavoin ihan alitajuisesti(kin), enkä näe tässä mitään pahaa, ihan luonnollista toimintaa ihmiselle. Olkoonkin miten naturalistinen virhepäätelmä.




Niinpä. Jostain syystä itselleni on aina pieni maailmanloppu jos havaitsen etten pysty saamaan minkäänlaista yhteyttä johonkuhun ihmiseen, saamaan jotain solmua avatuksi. Ja suhteita edes neutraaleiksi, jos ei peräti myönteisiksi. Ehkä tämä johtuu pitkälti siitä että ei miellä sitä että on muitakin ihmisiä joiden seuraan siirtyä jos jonkun kanssa ei pysty keskustelemaan ja olemaan, koska oma elämä on mennyt niin pienissä kuvioissa ettei ole kunnolla mieltänyt että ihmisiähän ON pilvin pimein. Tai sitten on joku täydellisyyspyrkimys, perfektionismi jonka vuoksi en voi sietää ryppyjä elämässä ja masennun niiden takia niin tavattomasti. Samaan aikaan halveksun ja toisaalta melkein ihailen ihmisiä jotka elävät niin paskamaisesti kuin suinkin kykenevät, vähät välittämättä muista.

En tiedä olisiko liian hurja shokkihoito sellainen että ihminen joka ei osaa oikein olla rauhassa oma itsensä menee ehdointahdoin niin vaikeiden ihmisten joukkoon että hän ei enää kestä vaihtelevien ja järjettömien vaatimusten ristiriitaisuuksia ja psyykessä yliminän hirmuvalta romahtaa omaan mahdottomuuteensa kun toisia ei kertakaikkiaan PYSTY tyydyttämään. Tuollaisessa tilanteessa jossa tahallaan pirulliset ihmiset vievät "miellyttäjän" niin äärimmäisen ahtaalle että tämän oma sisäinen aggressio väkisinkin herää ja yhtäkkiä miellyttäjä tajuaa omien neuroottisten pyrkimystensä mahdottomuuden olisi mahtava tilaisuus suoranaiselle vapautuvan energian räjähdykselle... mutta todennäköisesti siinä uhkaa psykoosi. Tai sitten iskee niin tautinen masennus että psykoosiin asti ei jouduta (itse ainakin uumoilen että masennus on itseasiassa turvamekanismi jolla mieli väsyttää itsensä niin uuvuksiin että energiaa hajoamiseen ei ole).

Vierailija

Sehän siinä juuri on, muita mielestäni kannattaa kuunnella ainakin jonkin verran, mutta heidän sanomisiinsa ja etenkin ohjeisiinsa suhtautua erittäin karsivalla kädellä. Vittuako se muille kuuluu, miten elät niin kauan kunhan et heidän elämiään pahasti sotke olettaen, että he eivät ole kyseistä kohtelua sinulta ansainneet.

Jos kaikkien ihmisten toiveita ja ohjeita alat noudattamaan olet sellaisella solmulla alta aikayksikön, että huh huh.

Vierailija

Lopultahan voi käydä niin ettei osaa edes olla oma ittensä jos kokojajan miettii mitä muut sanoo.

Esmes se mun jehovantodistajaäitini on ihan teflonia. Ikänsä on miettinyt kuumeisesti ja lapsuudessani hokenut sitä kuin kramofonista.. "Mitä ne muutkin ajattelee", "mitä siitä ihmisetkin ajattelee"..

Miten surku! Mitä itsensä tuhlaamista, elämänsä antamista jonkun selittämättömän muiden varaan..

Ihmisillä on aika monilla, varmaan enemmistöllä on tapana arvostella ja pilkatakkin takanapäin niitä jotka on jotenkin poikkeavia, ihan tavallisistakin ihmisistä puhutaan vaikka mitä mutta.. sillä ei ole ei niin mitään väliä yleensä. Ei sellaisesta tartte välittää. Eikä sellasestakaan aina että joku tulee mölisemään vaikka silmille hyppien.

Asialliset asiakeskustelut ne on ihan ok.
Jos on jotakin ihmeteltävää niin voihan sitä kysyä tai pitää mölyt mahassaan.
No.. en sitä ittekään oo mikään pulmunen. Paljonkin oon puhunut muista.. mutta liekö sitten sieltä lapsuudesta peruja kun yks hoki kuin papukaija että mitä ne ihmisetkin sanoo? Olispa aika omituista jos se ei olis mitenkään vaikuttanut?!

Yhden vaiheen muistan äitini elämässä kun oli aika inhimillinen.. se oli joskus teiniaikoinani. Oltiin muutettu lapsuusmaisemistani pois j mutsilla oli ne uskonjutut jääneet, eli sitä "maallista" vaihettaan. Meillä oli jopa välillä hauskaa.
Sitten se taas ajautui takaisin niihin jehovantodistajakuvioihin ja alkoi tönöttää kuin tikku paskassa. ihan omituinen, vieras, kummallinen teflonklooni..
Ei mitään inhimillistä tartuntapintaa, ei mitään persoonallista..
Hui!

Persoonattomat teflonihmiset on kuin nukkeja.
Ei semmosten kanssa voi olla mitenkäänpäin.
Olo on vaivautunut. Pitää pinnistellä puhumalla säästä tai jostain muusta mahdollisimman neutraalisti ettei vaan mitenkään .. UH! Ja huh ja pois semmoisten lähesiyydestä mahdollismman kauas. Kamalia ihmiskuvatuksia senmmoset.

Vierailija

Kuulostaa ainakin turhan tujulta kokeilulta, ei sitä allergiaan siedätyshoitoakaan tehdä menemällä kammioon hengittelemään siitepölyä tai tungeta kourallista pähkinöitä kurkusta alas.

Keitä nämä ihmiset sitten ovat joihin havaitset ettet saa yhteyttä tai se on negatiivinen? Jo ennestään tuttuja vai täysin uusia tuttavuuksia?

Itsekin tässä nopeasti laskeskelin, että vaikka vain joka tuhannes ihminen olisi sellainen, jonka seurassa voi olla oma itsensä ja viihtyä niin jo pelkästään Suomesta löytyy päälle 5 000 henkeä.

Kuten Pönnikin mainitsi niin tietyissä piireissä ihmisiä on jonkin verran pakko pystyä suvaitsemaan ja tulemaan toimeen, erityisesti töissä/opiskellessa ellei sitten satu olemaan ylihyypiö, jolla on valta valita työntekijät. Toisaalta etenkään länsimaisessa kulttuurissa ei työpaikan vaihtoa pidetä erityisen kummallisena tai paheksuttava tekona, ennemmin päinvastoin.

Itsensä tuntemisesta en osaa kyllä juuri sanoa puolesta vastaan, toisaalta elämänkokemukseni on suhteellisen rajattua ja vähäisempää kuin sinulla. Itse joskus huomaan jonkun tunteen, jonka alkuperää en tiedä, erityisesti näin käy jännittäessa tai stressatessa. Tilanteen saan yleensä ainakin jossain määrin "laukeamaan" pyrkimällä loogisesti järkeilemään tunteen alkuperän ja reaktion älykkyyden kyseiseen ärsykkeeseen.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Joskus jonkun aivan uppo-oudon ihmisen kanssa menee sukset ristiin jo kättelyssä, joskus jonkun sellaisen kanssa jonka kanssa on jo ollut pidempään pintapuolisesti tekemisissä. Minun kannaltani katsottuna se mikä minua alkaa aina kaivaa ja vaivaakin sitten todella pitkään ja muuttuu helposti puoleltani pitkävihaisuudeksi, on yleensä se että ihan naivina ja hölmönä vain höpöttelen omia juttujani eli olen suunapäänä elämästäni, ja yhtäkkiä joku sitten tulee ns. silmille tai kieroilee jotenkin selkäni takana käyttäen sitä aineistoa jonka olen hyväuskoisena hölmönä auliisti toimittanut toisen käyttöön ihan itse. Eli se on vähän sillä tavalla että jos en ole itse alunperin tieten tahtoen sanonut jollekin ilkeästi päin naamaa, minusta tuntuu tosi oudolta että joku alkaa heti tavattuamme tai pitkän ajan päästä yhtäkkiä jotenkin tökkiä minua pisteliäin huomautuksin tai tonkia persoonaani, rääpöstellä sitä avoimesti kaikkien kuullen. Tottakai teen sitä itsekin itseni suhteen eli mietin pitkään ja perusteellisesti mikä mahtaisi psyykessäni johtua mistäkin, mutta mikä oikeus muilla siihen on? En ole mielestäni koskaan sanonut kenellekään että kerropas nyt kaikki vikani ääneen kiitos.

Jos joku käyttäytyy tuollalailla minun mielestäni oudosti, käy helposti niin että syyllistyn ja koen että täytyyhän minussa olla jotain pahasti vialla kun joku minua tuntematon uppo-outo ihminen alkaa huomautella ja pitää jotain koirakoulua heti alussa, tai sitten pidempään juttujani kuunneltuaan toteaa että olen niin paska luonne että tehdäänpä oikein "oivaltava ja terävä" analyysi.

Pikkuhiljaa on alkanut tuntua sitä että potut pottuina ja alan minäkin analysoimaan muita ihmisiä jos vielä moneenkin kertaan olen itse kohteena. Jatkuva syyllistyminen ja kohteena oleminen on alkanut vuosien varrella niin vituttaa että pitkävihaisuuksissani olen tullut siihen tulokseen että ei näin voi jatkua. Koko elämä pitäisi ikäänkuin elää jotenkin häntä koipien välissä tai korvet luimussa kun milloin kukakin keksii asettua minulle auktoriteetiksi sanelemaan että miten ne asiat ovat, miten minä olen ja millainen minä olen. Ja itsehän en sitä muka vahingossakaan voi sitten itsestäni tietää vai? Että kaikki muut aina tietävät paremmin asiani ja persoonani piirteet?

Ei se takaisin antaminen samalla mitalla kuitenkaan mikään hyvä ratkaisu ole, koska se johtaa vain entistä pahempiin solmuihin ja saa ihmiset ja varsinkin oman itseni näyttäytymään omissa silmissäni pahansuopana ja ällöttävänä.

Ei tämä mikään kaikkia ihmisiä koskeva ilmiö ole; en todellakaan koe ettenkö pärjäisi kenenkään kanssa. Minulla kun on vaan joku yliherkkyys niitä harvoja ihmisiä kohtaan joiden kanssa ei suju niin mikään (ei välttämättä monella muullakaan, eli en aina ole yksin kärsimässä jonkun ilkimyksen sanomisista), niin ne ikävät ihmiset ylikorostuvat elämässäni. Menen ikäänkuin heidän kelkkaansa mukaan ja paisuttelen heidän merkitystään liian suureksi. Ja sitä suuremmaksi muuttuu oma syntitaakkani, kun järjettömästi mietin että mitä pitäisi tehdä ja sanoa tai olla tekemättä ja sanomatta ettei kukaan tulisi tökkimään ja huomauttelemaan. Täydellinenkö sitten pitäisi olla vai?

Eli tiedostan kyllä että se on minun ihan ikioma ongelmani että koen että kaikki on aina minun ongelmani ja minun vain pitäisi kyetä ratkaisemaan ihan kaikki niin sitten ihmiset olisivat kiltisti ja kivasti toisiaan kohtaan.

Kotoahan se tietysti tulee alunperin että pitäisi kokoajan jännittää ja varoa kaikkea olemistaan ettei vaan joudu silmätikuksi. Mutta se oppi kai kaatui ojaan kun eksäni sanoi minua juuri taannoin sosiaalisesti tyhmäksi. Juuri tämänhän takia arvelen että minussa on jotain pysyvästi ja korjaantumattomasti vialla kun huolimatta kaikista ikävuosista en vaan saa oikein langanpäästä kiinni kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Osassa, mutta en kaikessa. Noh, ehkei sitä kukaan tervepäinenkään aina tiedä miten pitäisi reagoida jos tahtomattaan ajautuu jonkun ihmisen sylkykupiksi. Pitäisikö siinä sitten panna kova kovaa vastaan vai antaa olla. Överiksihän on tietysti helppo laittaa koska tarpeeksi kyllästyneenä ylireagoi.

Mikään yltiöpäinen siedätyshoito tuskin kuitenkaan olisi hyvä ratkaisu. Aina kun joudun tekemisiin tietynlaisen ihmisen kanssa eli kohtuuttomia vaativan, epäoikeudenmukaisen, manipuloivan, kieroilevan, valehtelevan jne. tulee vain yököttävä olo eikä mitään lopullista "katharsista" vaikka välillä oivalluksia tuleekin että ei tuollakaan taida olla ihan kaikki kotona latvakonttorissa vaikka yrittääkin parhaansa mukaan syytellä ja syyllistää minua kaikesta mahdollisesta. Eli tavallaan siis asettuu kimppaan sairaan yliminäni kanssa.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Nämä ne eivät ainakaan hae hyväksyntää:

http://poorlydressed.com/

Noin muuten en tiedä onko minulla aiheesta pahemmin enää sanottavaa. Kunhan taas tuli sellainen kohtaus että WTF pitää olla tällainen nössö kuin olen. Kunpa ne kohtaukset joskus johtaisivat johonkin rakentavaan.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Tuli tuossa vihdoin viimein sitten sekin mieleeni että kun olen muutaman vuoden ajan pähkäillyt olenko Asperger-piirteinen ja kuinka näppärästi se selittäisikään fyysisen kömpelyyteni ja erinäiset persoonallisuuden rajoitukset jne. - niin haluanko tätä selitystä sittenkin vain mielistelläkseni muita???

Tähänkö on tultu että tarvitaan joku diagnoosi että on "lupa" olla pikkaisen poikkeava jonkinlaiseen ääneenlausumattomaan normiin verrattuna? En ajatellut että diagnoosi oikeuttaisi minut örveltämään miten hyvänsä, vaan ajattelin että jos minulla on antaa selitys silloin kun en osaa, kykene tai vaikutan ärsyttävältä niin voisin estää sen että joku loukkaantuu ja/tai halveksuu minua. Ja tietty se miten sain lapsena hävetä sitä miten huono olin liikunnassa ja muutenkin välillä aika tyhmä (koska en osannut olla henkisesti läsnä ja skarppina sillä tavalla kuin muut) olisi kiva "hyvittää" jonkinlaisella selityksellä. Muulla kuin että olen vaan kömpelö ja tyhmä. Miksi ihminen on kömpelö ja/tai tyhmä? Nuo nimitykset sinällään kun eivät selitä mitään.

Mutta kun tarkemmin ajattelen niin esim. masennus- ja ahdistus-diagnoosit jotka olen saanut eivät ole aiheuttaneet ihmisissä mitään ymmärryskohtauksia tyyliin "ai jaa siksi unohtelet tai et pysty keskittymään, siksi provosoidut tai siksi valitat niin pitkään aina kaikesta kun olet masentunut/ahdistunut". Paremminkin jotkut ihmiset ovat vain suuttuneet että niitä diagnooseja on enkä "tee niille mitään". Eli kykenemättömyyteni kaikkivoivasti parantumaan aiheuttaa ärtymystä. Jotkut jotka ovat minulle antaneet satikutia siitä että olen vaan jäänyt lillumaan masennukseeni eivät itsekään ole olleet erityisen hyvällä tolalla. Ilmeisesti se että puhun avoimesti ääneen samasta asiasta joka rassaa heitä itseäänkin on liian ällöttävää, kaapista ulos tullut masentunut ottaa päähän piilomasentuneita.

Ihan kuin masennus mikään erikoinen ilmiö edes olisi, tässä maassa.

Mutta oli miten oli, mitä pirua diagnooseilla tekee kun ne vain saavat kumminkin jotkut lokeroimaan ihmisen siististi pois silmistään, eivätkä kumminkaan aiheuta toisissa sitä reaktiota että tapahtuisi yleinen oivallus ja jatkossa erilaisuuden sietokyky nousisi.

Vierailija
Rousseau
..nips..

Tähänkö on tultu että tarvitaan joku diagnoosi että on "lupa" olla pikkaisen poikkeava jonkinlaiseen ääneenlausumattomaan normiin verrattuna? ..nips..
Mutta oli miten oli, mitä pirua diagnooseilla tekee kun ne vain saavat kumminkin jotkut lokeroimaan ihmisen siististi pois silmistään, eivätkä kumminkaan aiheuta toisissa sitä reaktiota että tapahtuisi yleinen oivallus ja jatkossa erilaisuuden sietokyky nousisi.




"jotkut" on kuitenkin vain ja ainoastaan jotkut. Toki uuden asian kohdalla valtaosa ei tiedä mistä on kysymys. Kaikillehan asiat ensin on outoja.. tavallistuvat sitten pikkuhiljaa, muuttuvat normaaleiksi. Ja sitten vaan aniharvat jotkut ei tiedä ja heitä voidaan jopa paheksua siitä..

Minä oon taas kiikuttamassa sitä diagnoosiani yhdelle erityisopettajalle! Jee!

Ei mun tarvi enää yrittää miellyttää läheskään niin paljon kuin ennen, kun en ymmärtänyt edes itse itseäni.. On jotenkin paljon selkeempää tää oleminen nykyään kun asioilla on nimiä. Ei tarvi tuskailla ja pähkäillä eikä ottaa muilta "pataansa" jatkuvasti. Voi antaa takaisinkin samalla mitalla jos kohdalle osuu ajankulukseen kiusaa tekeviä joutilaita, niitä joitten hupina on seuloa porukasta ne käytöspoikkeavat joista huomaa ettei puolustusta ole kytketty päälle, tai sitä ei ehkä ole.

Diapetes tai downin syndrooma, siinäpä kaksi nykyään tuiki hyvin tunnettua tavallista normaalia poikkeavuutta. Ja taitaa pikkuhiljaa jo ruveta keskiverto äo:n omaaville olla tavallisia autisminkirjon oireilut, adhd-oireet, yms.

Sille ei sitten voi mitään kun joillakin se äo jää sinne 70-tuntumaan.
Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Tai sitten jotakin asiaa (ihmisiä) torjuu, kun sitä pelkää. Kyllähän minä voisin itsestäni kertoilla monet seikat mitä en ole vielä täällä läpikäynyt, mutta en halua entistä suuremmaksi möröksi kuin mitä tähän mennessä olen joidenkin ihmisten kohdalla taitanut muodostua. On se sitten kumma että jos elämä ei aina mene ihan niin että kaikesta on esittää puhtaat paperit, tai sitten ei ole juurikin sitä diagnoosia jonkinlaiseksi yleisavaimeksi kaikkeen mahdolliseen, niin kokoajan on sellainen tunne että pitäisi väijyä varjoissa ja syvästi omaa itseään häveten väistellä muita, parempia, ihmisiä. Ei jaksa sellaista koko elämää. Tietty voin jotain pahimpia ylilyöntejäni yrittää hillitä, kuten esim. jostakin tietystä (fyysisestä, aika useinkin) sairaudestani paapottamista niin että kuulijalta menee jo korvat soikeaksi kun ei jaksaisi enää sitä samaa. Sanotaanhan että vaivojansa valitellen vaivojeen on vanki, tai jotain sellaista. Mutta kun tuntuu että kaikessa ja kaikkialla aina menee jotain pieleen, että en saa sitä hyväksyntää mikä tuntuu jotenkin itsestäänselvästi ropsahtavan melkein kaikille muille. Vaikka olisivat sitten minkälaisia ihmishirviöitä hyvänsä. Luulen kyllä että kysymys on puhtaasti tunteesta ja suurinta osaa ihmisistä ei edes kiinnosta olenko niin, näin vai mitenkäpäin, kunhan en vasiten silmille hypi. Sitä kun on äidinmaidonvastikkeessa alunperin imenyt itseensä suvussa lilluvaa kelpaamattomuuden myyttiä, niin...

Ehkä jos itsekukin olisi vain rohkeasti oma itsensä me kaikki pikkuhiljaa tottuisimme siihen että herrajjestas erilaisuutta tosiaan on olemassa, eikä se ketään satuta. Jos joku keksii syyn loukkaantua jo pelkästään siitä että oma kersa meni opiskelemaan ammattikouluun eikä lukioon kuten äitsykkä/isukki halusi, niin vaikeahan se on maailmaa avartaa, mutta näiden "loukkaantujoiden" pitäisi vain mennä itseensä ja miettiä että minkä vuoksi toisen ihmisen sinänsä neutraali teko oikein rassaa niin paljon. Itse olen aika pitkälti välttynyt tuon kaltaisilta vaatimuksilta, eli enimmäkseen sisäistämäni vaatimuksen fiilis on kyllä jonkinlaista neuroottista sisäänrakennettua sorttia ja sairaalloisen yliminän pyörittämää, nykyään ainakin. Yksikään äiti tai isä ei olisi ikinä edes kyennyt olemaan minua kohtaan niin vaativa kuin olen itse itselleni.

Osaan vaatia, mutta en tyydyttää vaatimuksiani.

Vierailija
Rousseau
Tai sitten jotakin asiaa (ihmisiä) torjuu, kun sitä pelkää. Kyllähän minä voisin itsestäni kertoilla monet seikat mitä en ole vielä täällä läpikäynyt, mutta en halua entistä suuremmaksi möröksi kuin mitä tähän mennessä olen joidenkin ihmisten kohdalla taitanut muodostua.



Ne jotkut kai vois pitää sua mörkönä kaikesta huolimatta. Ei niitä tarvitse miellyttää. Haistata niille paska. Olet mikä olet. Minä en ole saanut mitään mörkövaikutelmaa mutta se mikä tuollaisesta lausahduksesta kuultaa; Katselet itseäsi paljon muiden silmin.

No.. minäkin teen sitä ja olen todennut sen asperger/autismioireeksi. Olen ulkopuolinen välillä jopa omassa elämässäni, tarkkailen itseäni paljon, ihan liikaakin.. tai, oon mikä oon, tasapainottaahan tällainen kun on niitä, joilta puuttuu itsekriittisyys tykkänään.

Mutta opettelen sitä ettei tarvitse miellyttää sellaisia, jotka hyväksikäyttää tjms. Riittää kun on suht, kohtuullisen miellyttävä mutta myös oikeutettu näyttämään negatiisietkin tunteensa ja kertomaan niitten syyt.

Just taas tänään olin todella epämiellyttävällä, vihaiselal tuulella kun nettimokkula vaikeni eilen. Aamulla vein sen huoltoon ja sain väliaikaisen lainamokkulan.. heti ilostuin ja nytkään en oo epämiellyttävällä tuulella. Miellyttävää kun asiat sujuu.. Kivahan se on saada asiat muittenkin kanssa sujumaan, se tuottaa levittämällä hyvämielisyyttä, tyytyväisyyttä..

Ei siinä ole mitään väärää että on tarve olla hyväksytty ja luonnikastahan se on että miellyttävyyden perusteella meidän on helpompaa hyväksyä muita ja itteemme.

Jotkut.. suksikoot suolle! Heippa niille!

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Niin, se voi tietty olla etttä jos alusta asti kokee itsensä syystä tai toisesta poikkeavaksi, se menee sellaiseksi arvailuksi että mitäköhän sitten pitäisi ihmisenä olla että olisi kuin muut (ja ns. kelpaisi). Sitten tulee oltua tuntosarvet ojossa - ja pieleen menee siltikin.

Kun ajattelen miten tyttöystäväänsä useita kertoja hakannut, erinäisiä huumeita ja viinaa vuosikausia vetänyt mies nimitti minua negatiiviseksi ja sanoi ettei juurikaan sen vuoksi alkaisi kanssani seurustelemaan (tämä siinä vaiheessa kun olin juuri burn outista toipumassa)...

Kun ajattelen miten juoppo minuun käsiksi käynyt 50+ ukko hyppää ovellani häiriköimässä ja ilmoittaa etten saisi edes asua ko. alueella koska en juo...

Kun ennenkaikkea ajattelen miten eksäni vuosien varrella huomautteli että voi tulla (hänelle) joku sielunkumppani vastaan ja sitten tulee ero...

...niin tuleehan sitä mieleen että mitä, anteeksi vain, VITTUA minun pitäisi oikein olla että näille kaikille kelpaisin ja minkä, anteeksi vain, SAATANAN takia tällaisille ihmisille sitten pitäisi kelvata?!

Voi Jeesus, etten sanoisi.

Ja sitten minulta on tällä foorumilla kyselty että mitä minä voin tarjota miehelle. Ehkäpä minua ei huvita enää tarjota yhtään mitään? Ehkä se saisi vaihteeksi ollakin niin että joku kuulostelee mitä minä toivon, kaipaan ja haluan?

Noh, valitettavasti tällä hetkellä tunnen yhden tällaisen ihmisen joka kyselee toiveitani ja täytyy sanoa että sehän alkaa käydä hemmetin rasittavaksi. Koska toinen on niin miellyttämis- ja palvelusaltis, tunnen itseni paskaksi ihmiseksi kun en osaa olla kiitollinen hänelle. Mutta en minä ole häntä käskenyt palvelijakseni ryhtymään.

Herääkin kysymys että jos minä itse olen kauhean kuulolla että mitä muut minulta odottavat, niin onkohan sekin vain ärsyttävää? Hm... (Vaikka harvemmin minä suoraan ääneen kyselen että mitäs saisi olla. Se on lähinnä sellaista sanatonta touhua se minun miellyttämispyrkimykseni, eli arvailua enimmäkseen.)

Kaikkein parasta olisi kun kukin olisi ja eläisi vaan omana itsenään, ja jos sattuu luonteet sopimaan hyvin yhteen kavereina tai muutenkin, niin kiva. Jos ei, niin ei väkisin. Ei toisia ihmisiä voi ostaa olemalla heille superkiva. Siinä kärsii kumpikin osapuoli.

Uusimmat

Suosituimmat