Voiko ihminen olla täysin oma itsensä?

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Niin. Voiko ihminen olla täysin oma itsensä? Jos voi, voiko minänsä paljastaa kokonaisuudessaan muille ja toimia kaikessa itsensä mukaan? Onko mahdollista elää itsenään?

Olen itse huomannut peitteleväni älyttömän paljon minääni, enkä tiedä kuinka paljon sen voi antaa loistaa. Voiko kukaan elää peittelemättä mitään?

Sivut

Kommentit (16)

Japetus
Seuraa 
Viestejä9007
Liittynyt20.6.2009

Otsikko voitaisiin korvata kysymyksellä: Saako ihminen tehdä mitä haluaa? Omana itsenä oleminen kun yleensä attribuoidaan tilanteisiin, joissa sosiaalinen etiketti ja omat preferenssit eivät ole ristiriidassa keskenään. Mitä paremmin luonne sopii tuohon etikettiin, sitä enemmän henkilö tuntee voivansa olla oma itsensä.

jussipussi: "Ennusteeni: Japetus esittää kunnolliset perustelut ja vastapuoli esittää 'mutta kun minusta tuntuu siltä että'."
o_turunen: "Kun kerran suoraan väität, niin turhaa on tuosta minun on ruveta väittelemään."
Think: "Helvetin urpo. Osoitin vain jälleen yhden ristiriidan omista sekoiluistani."
sääpeikolla leikkaa: "No ihmisen vaikutus ei ole alle 50% ja ei ole alle 50%.. eiköhän se olisi silloin 50-50 suurimman osan mukaan papereista... näin nopeasti pääteltynä"

Vierailija
Japetus
Otsikko voitaisiin korvata kysymyksellä: Saako ihminen tehdä mitä haluaa? Omana itsenä oleminen kun yleensä attribuoidaan tilanteisiin, joissa sosiaalinen etiketti ja omat preferenssit eivät ole ristiriidassa keskenään. Mitä paremmin luonne sopii tuohon etikettiin, sitä enemmän henkilö tuntee voivansa olla oma itsensä.

Ei voida korvata. Mitä tahansa ihmisyhteisössä ei tietenkään voi tehdä, mutta onko ihmisiä, joiden minä sopii ympäröivään kulttuuriin täydellisesti? Nämä ihmiset siis voisivat periaatteessa tehdä täysin mitä haluavat? Lisäksi vielä ne, jotka pystyvät muovaamaan kulttuuria.

Japetus
Seuraa 
Viestejä9007
Liittynyt20.6.2009
Korpi
Ei voida korvata.

Se oli vähän huonosti muotoiltu. Meinasin jo muuttaakin sen, mutta olit siinä vaiheessa jo hyvin todennäköisesti ehtinyt lainata tuon pätkän, mikä olisi tehnyt muuttamisesta turhaa. Parempi muotoilu olisi: Voiko ihminen olla kuten haluaa? Omana itsenä oleminen on omien preferenssien mukaan olemista, mitään varsinaista koherenttia minää ei voi havaitakaan.

Mitä tahansa ihmisyhteisössä ei tietenkään voi tehdä, mutta onko ihmisiä, joiden minä sopii ympäröivään kulttuuriin täydellisesti? Nämä ihmiset siis voisivat periaatteessa tehdä täysin mitä haluavat?

Ei varmasti aivan täysin sovikaan. Hyvin monelta osin persoonansa yhteiskunnan normeihin sovittavia ihmisiä kyllä varmasti löytyy. Tässä pätee myös tietty hierarkia: toiset ominaisuudet ovat olennaisempia kuin toiset. Jos joutuu vastoin mieltymyksiään pitämään pukua töissä, ei se kovinkaan usein ole yhtä vakavaa kuin, jos joutuu väkisin olemaan työpaikallaan sosiaalinen tai ekstrovertti. Näillä "isoilla asioilla" on suurempi painoarvo omana itsenä olemisen tunteen suhteen, mutta tuskinpa kukaan voi tehdä täysin mitä haluaa.

jussipussi: "Ennusteeni: Japetus esittää kunnolliset perustelut ja vastapuoli esittää 'mutta kun minusta tuntuu siltä että'."
o_turunen: "Kun kerran suoraan väität, niin turhaa on tuosta minun on ruveta väittelemään."
Think: "Helvetin urpo. Osoitin vain jälleen yhden ristiriidan omista sekoiluistani."
sääpeikolla leikkaa: "No ihmisen vaikutus ei ole alle 50% ja ei ole alle 50%.. eiköhän se olisi silloin 50-50 suurimman osan mukaan papereista... näin nopeasti pääteltynä"

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
Korpi
Niin. Voiko ihminen olla täysin oma itsensä? Jos voi, voiko minänsä paljastaa kokonaisuudessaan muille ja toimia kaikessa itsensä mukaan? Onko mahdollista elää itsenään?

Olen itse huomannut peitteleväni älyttömän paljon minääni, enkä tiedä kuinka paljon sen voi antaa loistaa. Voiko kukaan elää peittelemättä mitään?




Ainakin jonkinlainen ns. oma itse on siinä mielessä olemassa että olen alkanut itse havaita kuinka minua ärsyttää se että tämä itseyteni pyritään joidenkin ihmisten taholta sivuuttamaan ja tilalle tarjotaan jotain toista itseyttä. Yleensä kloonia tuputtajasta itsestään. Tai jonkinlaista epämääräistä ihannekuvaa jota ei kukaan pysty saavuttamaan, kun ei sitä edes ole kunnolla rajattu.

Mutta kaiketi tässä ei mietitä sitä että onko olemassa oma itse, vaan että voiko sellaisena esiintyä? Minusta joskus tuntuu että miehet voivat olla helpommin oma itsensä, koska heidän ei tarvitse elää kuin miinakentällä jollaiselta elämä naisena naisten joukossa välillä tuntuu. Aina saa olla varomassa että kuka mistäkin hermostuu (toki se hermostuja saatan usein olla minä itsekin). Toisaalta miehet väittävät nykyään ettei heillä ole mukamas oikeutta ilmaista tunteitaan (vitsihän kuuluu että onko niitä edes?) joten ei kai tässä sitten helppoa ole kellään. Kaiketi se suurin ongelma kaikilla ihmisillä omana itsenään olemisessa onkin juuri se että aina siitä joku keksii pelihousunsa repiä että joku on sellainen kuin on.

Tarvitaanko siis narsistista ylimielisyyttä tai ihan selkeää tunnetason jäädyttämistä ja välinpitämättömyyttä että vähät välittää kaikenlaisten ruikuttajien ininöistä ja porskuttaa sellaisena kuin on, varsinkin jos ei mikään oikea yhteiskunnan vihollinen nro 1 edes olekaan?

Itse en todellakaan ole missään täysin itseni, ja se juuri saa oloni niin ikäväksi ja mielen kuin hiekkapaperilla raastetuksi että välillä ihan inhottaa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kukaan ei halua minua kokonaan. Jotkut haluavat osan, jotkut senkin pienen osan haluavat sokerikuorrutteella tai mauttomaksi väljähdetettynä.

Vierailija

Kannattaa muistaa kohtuullisuus kaikessa ja muiden huomioon ottaminen. Muuten ei ole mitään syytä pelätä olla oma itsensä. Mutta ihmiset eivät pidä myöskään siitä, jos joku on aina suuna päänä suureen ääneen mistään etiketeistä välittämättä.

Jos olet vaikkapa työntekijä, mutta oma itsesi on enemmän johtaja-ainesta, niin voithan pyrkiä johtajaksi. Tai jos olet johtaja, mutta stressaat jatkuvasti, niin ei mikään estä sinua vaihtamasta työtäsi johonkin vähemmän stressaavaan.

Vierailija
Korpi
Niin. Voiko ihminen olla täysin oma itsensä? Jos voi, voiko minänsä paljastaa kokonaisuudessaan muille ja toimia kaikessa itsensä mukaan? Onko mahdollista elää itsenään?

Olen itse huomannut peitteleväni älyttömän paljon minääni, enkä tiedä kuinka paljon sen voi antaa loistaa. Voiko kukaan elää peittelemättä mitään?




Minä ei taida oikein voida olla mikään monoliittinen yksi, vaan se on aina erilaisten ominaisuuksien ja piirteiden jatkumoiden yhdistelmä. Näillä jatkumoilla liikumme koko ajan tilanteen, ympäristön ja oman kehittymisemme ja muuttumisemme mukaan. Jotkut jatkumoiden alueet ovat omaa "mukavuusaluetta", jossa toimiminen vaatii jokseenkin vähän energiaa. Jotkut alueet ovat meille vaativampia ja joudumme ponnistelemaan niillä pysyäksemme. Aina tuo ponnistelu ei kuitenkaan ole negatiivista, vaan se saattaa olla palkitsevaa ja tuottaa minuudellemme liikkumavaraa, josta loppujen lopuksi nautimme. Joillekin jatkumoiden alueille joudumme ainoastaan äärimmäisissä tilanteissa.

Perhe, yhteisö ja kulttuuri yrittää aina suunnata meitä tiettyihin asioihin. Joskus tämä voi johtaa siihen, että persoonamme ikäänkuin kapeutuu, koska nämä ulkopuoliset vaikutteet ohjaavat meitä käyttäämään kapasiteettiamme vain osittain tai tietyllä tavalla painottuen. Aina ei ole mahdollista suoraan sanoa, onko ympäristön antama liikkumavara liian kapea vai onko tuo suuntaaminen "omaksi parhaaksemme" (tai yhteisön toimivuudelle olennaisen / riittävän tärkeää). Jotakuinkin jokainen varmaan pitää vain hyvänä sitä, että yhteisö rankaisee vaikkapa liiallisesta itsekkyydestä ja toisten oikeuksien ohittamisesta. Mutta entä jos ympäristö rankaiseekin negatiivisten tunteiden ilmaisemisesta? Missä menee "hyvän" ja "huonon" ohjauksen rajat? Ne muuttuvat jatkuvasti ja niitä etsitään aina uudelleen.

Jos yksilö sisäistää voimakkaasti ympäristön ehkä liiankin tiukalle asettamat "sallitut alueet", saattaa siitä seurata loputonta itsesensuuria, joka rajaa oman persoonallisuuden liikkumavaran hyvinkin kapealle. Joskus tuo ei edes osu kovin hyvin yksiin sen itselle luontevimman mukavuusalueen kanssa. Silloin saattaa pidemmän päälle seurata ongelmia ja esim. masennusta. Me pohjimmiltaan haluaisimme aina tulla hyväksytyiksi kaikkine ominaisuuksinemme ja koko "laajuudeltamme". Jos joudumme "piilottamaan" ja tukahduttamaan joitakin persoonamme piirteitä voimakkaasti, tunnemme lopulta sen piilotetun itsen olevan niin kaukana julkiroolistamme, etteivät ne enää vastaa toisiaan. Silloin se piilotettu osa muuttuu tosiaan liian pelottavaksi paljastaa - joskus jopa itselle.

Me kyllä myös paljastumme itse itsellemme vasta kokemusten ja toiminnan myötä. Emme me itsekään tunne itseämme sillä tavalla täysin, etteikö ajan kuluminen toisi uusia ja yllättäviäkin piirteitä esiin ja jopa muuttaisi mukavuusalueitamme. Murrosikäisen sosiaalinen epävarmuus ei tarkoita, että viiskymppisenä haluaa karttaa sosiaalisten tilanteiden riskejä. Nuoruuden ehdottomuus saattaa hyvinkin kypsyä myöhemmin erilaisia näkökulmia ymmärtäväksi. Aiemmin sosiaalisesti erityisen aktiivinen saattaa ruveta nauttimaan yksinäisyydestä. Tai sitten olemme tunnistettavan tyypillisesti hyvinkin samankaltaisia kaiken ikäämme.

Sikäli siis olisi mahdotonta koskaan paljastaa kaikkea, koska "kaikki" on aika muuntuva kokonaisuus. Erilaiset särmämme eivät välttämättä myöskään ole kilpasilla toistensa kanssa sikäli, että voisi pätevästi sanoa vaikkapa työroolinsa olevan "vähemmän" omaa itseä kuin "kotiroolinsa". Molemmissa voi olla tyypillisesti oma itsensä, vaikkei se ihan samaa käyttäytymistä tuotakaan näissä eri ympäristöissä.

Minuudelle ei ole myöskään tarpeellista saada ilmaista kaikkia puoliaan jokaisena hetkenä ja kaikissa tilanteissa. Vanhemman roolissa sen oman lapseutensa syrjään työntäminen ei ole minuudelle vaarallista. Ei äiti tai isä siitä traumatisoidu, ettei saa kiukutella siinä missä se oma viisivuotiaskin, vaan joutuu hillitsemään itseään ja tarjoamaan kiukuttelijalle tiukan mutta turvallisen vastuksen ja rajat. Mutta on aika rentouttavaa saada sitten puuskahtaa turhautumistaan kahden kesken puolison kanssa näistä lapsensa ikään kuuluvien kiukkukohtausten kestämisestä ja vaikka vähän "kiukutellakin" oman roolinsa vaatimuksista näissä tilanteissa.

Vierailija

Kiinnostava, ajankohtainen perustavanlaatuinen kysymys tämä.

Mitä on "täysin oma itsensä"? Onko se sitä, mitä ihminen haluaa olla, mitä hän kuvittelee olevansa, vai mitä hän todella pohjimmiltaan on, vaikkei itse sitä haluaisi myöntääkään?

Opimme hyvin nuorena, mikä on hyväksyttyä. Se, että joku taivuttaa itsensä tähän normiin, ei tarkoita, että hän olisi oma itsensä ja täysin tyytyväinen. Usein myös otamme vastaan rooleja, jotka näkymätön käsi meille jakaa; tässä tapauksessa näkymätön käsi lienee jonkinlainen kollektiivinen taju siitä, miten roolien "pitäisi" jakautua. Uhri voi olla elämänsä uhri, ja kokea olevansa "oma itsensä". Samoin aggressiivinen kiusaajatyyppi - hänhän on vain "oma itsensä"!

Itse uskon, että meissä kaikissa on olemassa potentiaalia ihan kaikkeen. Yhteisö jakaa roolit, ja toiset taipuvat helpommin kuin toiset. He, jotka eivät taivu, todennäköisesti eniten kärsivät siitä, etteivät saa olla "oma itsensä".

Luultavimmin yllättyisimme, jos saisimme tietää, kuinka paljon energiaa meillä ihan kaikilla kuluu siihen, että esitämme "normaaleja". Ja nimenomaan siinä harhakuvitelmassa, että muut oikeasti ovat. Tavallaan kyseessä on koko ihmiskunnan yhteinen "keisarin uudet vaatteet" -tilanne. Kukaan ei uskalla sanoa ääneen, että olemme kaikki perustavanlaatuisesti peloissamme menettävämme kasvomme. Mitä enemmän toiset toitottavat sitä, kuinka "hyviä" he ovat, sitä pahemmaksi toiset itsensä kuvittelevat. Mitä enemmän normaaliutta korostetaan, sitä enemmän epänormaaliutta pelätään.

Surullista.

Vierailija

Varmaan sitten voi, kun on kokenut jonkin sortin egokuoleman, eikä pelkää enää mitään sosiaalisia merkityksiä. Kun ei pelkää eikä halua enää synnyttää mitään kuvaa muissa, voi olla oma itsensä.

Vierailija
Peksa
Varmaan sitten voi, kun on kokenut jonkin sortin egokuoleman, eikä pelkää enää mitään sosiaalisia merkityksiä. Kun ei pelkää eikä halua enää synnyttää mitään kuvaa muissa, voi olla oma itsensä.




Noin minäkin tuon näen.

Vierailija

Niin, vapautuu kuvitelmasta, että muut ovat näennäisessä normaaliudessaan oikeammassa kuin itse. Mutta eipä ole helppo tie tämä. Sitä voi monesti erehtyä kuvittelemaan olevansa jo käynyt sen tien, kunnes huomaa, että onkin vielä alussa.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
Feminine

Jos yksilö sisäistää voimakkaasti ympäristön ehkä liiankin tiukalle asettamat "sallitut alueet", saattaa siitä seurata loputonta itsesensuuria, joka rajaa oman persoonallisuuden liikkumavaran hyvinkin kapealle. Joskus tuo ei edes osu kovin hyvin yksiin sen itselle luontevimman mukavuusalueen kanssa. Silloin saattaa pidemmän päälle seurata ongelmia ja esim. masennusta. Me pohjimmiltaan haluaisimme aina tulla hyväksytyiksi kaikkine ominaisuuksinemme ja koko "laajuudeltamme". Jos joudumme "piilottamaan" ja tukahduttamaan joitakin persoonamme piirteitä voimakkaasti, tunnemme lopulta sen piilotetun itsen olevan niin kaukana julkiroolistamme, etteivät ne enää vastaa toisiaan. Silloin se piilotettu osa muuttuu tosiaan liian pelottavaksi paljastaa - joskus jopa itselle.



Esimerkiksi kapeutuneesta minäkuvasta pullahtaa mieleeni jo kolmatta kertaa ajatus siitä miten yksi ainoa homoilukokemus mukamas tekee miehestä välittömästi homon, vaikka kaikki hänen muut aktiviteettinsa kieppuisivat naisten ympärillä. Ja taas biseksuaalit ja heihin kohdistuva vaatimus valitsemisesta.

Ihmiset taitavat hakea itselleen vaikka väkisin jonkinlaisen viiteryhmän, jos sitä ei oma perhe tai heimo muuten tarjoa. Kun tämä ryhmä likimain vastaa sitä mitä ihminen pääasiassa itse kokee olevansa, hän on jotenkuten tyytyväinen, mutta kun tuleekin jotain sellaisia ajatuksia tai tuntemuksia jotka menevät tuon vertaisryhmän painopisteen tuolle puolen, sitten sitä ollaankin ns. kusessa. Esim. jostakin uskonnollisesta lahkostahan pitäisi olla sinänsä helppo päästä eroon koska tässä maassa on käsittääkseni valinnanvapaus uskon/uskonnon suhteen kun on täysi-ikäinen ihminen, mutta eipäs se niin vain käykään kun ensin joutuu kamppailemaan sen kanssa että mitä itse kokee olevansa, ja sitten kestämään sen että menettää oman ryhmänsä, oman "heimonsa". Ja kuitenkin kyse voi olla sinänsä merkityksettömistä seikoista, mutta kun uskonnollinen joukko nostaa jonkin asian suurennuslasilla tarkasteltavaksi, siitä yhtäkkiä tuleekin koko maailman tärkein asia.

Ylpeyden synnistä onkin sitten hyvä toitottaa kun joku vain haluaisi olla oma itsensä...

Vierailija
Korpi
Niin. Voiko ihminen olla täysin oma itsensä?



Ei voi, jos ympärillä on psykoosinsa ja muun mielenvikaisuutensa normaaliutta oikeuttavia ääliöitä.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Ihminen ei myöskään voi olla täysin oma itsensä mikäli hänen pitää koko elämänsä ajan pyydellä anteeksi ympäristöltään että hän ei täytä niitä ääneenlausumattomia TAI -lausuttuja yleisiä normeja joita yhteisö varsin mielivaltaisesti pitää yllä.

Jos ajatellaan esim. että ihminen ei opi uimaan, sillä ei ole mitään merkitystä maassa jossa ei edes ole mitään suuria vesialueita. Mutta maassa jossa on, uimataidottomuus saattaa olla suuri häpeä. (Käytännössä olen huomannut ettei monenkaan kohdalla näemmä ole, jotkut jopa oikein ylpeilevät sillä etteivät suostu menemään kesällä järveen, mutta tämä oli vain esimerkki.)

Pitäisi oppia erottamaan mille itse voi jotain, ja mille ei. Jos havaitsee ettei mahda jollekin "puutteelleen" mitään, se ei mitenkään edistä asiaa että aina tulee vastaan joku hapannaama tölvimään asian johdosta. Silloin on vain pakko kyetä nousemaan henkilökohtaisten loukkaantuneisuuden, häpeän ja syyllisyyden tunteidensa yläpuolelle ja ymmärtää että se ihminen joka ei osaa mitään muuta kuin loukata ja satuttaa on ilmeisesti itse jollakin sellaisella tavalla rajoittunut ettei hän kykene sietämään minkäänlaista erilaisuutta. Ehkä taustalla on oma kipeä kokemus omasta erilaisuudesta, jota sitten pitää peitellä ja piilotella ettei vaan osoittaudu ettei olekaan sellainen luonnonvalinnan aikaansaama superihminen jollaisia itse ihailee.

Mutta koska olemme melkein kaikki tunneihmisiä vääjäämättä, ei mielensä pahoittamista voi kovin usein välttää. Ei minkään suvaitsevaisuuden opin avulla, ei "annetaan kaikkien kukkien kukkia" -litanioilla. Kaikkein vaikein kun on suvaita niitä jotka eivät suvaitse. Jotka eivät suvaitse esim. sitä että toinen ei kykene samaan kuin hän, tai että toinen haluaa uskoa toisin kuin hän, tai edustaa toisenlaista seksuaalisuutta, tai ylipäätään haluaa elää sitä omaa elämäänsä mitenkään muita kauheammin häiritsemättä. En yhtään ihmettelisi vaikka olisi olemassa ihmisryhmä joka vihaa lettipäitä. Ainahan jostain keksitään mielipuolisia syitä vihata jotakuta/joitakuita.

Ainoa "järkevä" syy vihata (jos sellaista on) olisi mielestäni se että toinen on ihan oikeasti tehnyt juuri sinulle pahaa. Jos näin ei ole, niin miksi kiukutella? Periaatteen ja muodon vuoksi?

Itsenään oleminen on todella vaikea operaatio. Koskaanhan ei tietenkään voi olla täysin varma että on itse tiedostanut kaiken sen mitä itse itsenään voisi olla. Eli toteuttaako sitä omaa itseään niin täydesti kuin olisi mahdollista. Voihan se olla että monikin haaskaa itseään ja ympäristö voi nähdä että hänestä olisi enempään, mutta ketään ei voi pakottaa mihinkään. Olen sen jo parissakin ihmissuhteessa itse nähnyt että jos toinen päättää mennä siitä mistä aita on matalin ja haluaa jatkaa syöksykierrettään alaspäin, niin sille et mitään mahda piste. Ei se lähimmäisenrakkauskaan kaikkeen pysty. Jos ihmisen tekoja ei voikaan hyväksyä, niin ehkä kuitenkin jotain siitä mitä hän ihmisenä on, kaiken sen näennäisen shaissen alla?

Kun harva kai on "täysin oma itsensä" esim. puliukkona. Tai mistä sen voi tietää. Jos niin onkin? Ja sitten siihen ei hyödytä paljon vastaan hangata.

Vierailija
Rousseau

Ainoa "järkevä" syy vihata (jos sellaista on) olisi mielestäni se että toinen on ihan oikeasti tehnyt juuri sinulle pahaa. Jos näin ei ole, niin miksi kiukutella? Periaatteen ja muodon vuoksi?



Todistellakseen omaa paremmuuttaan. Ihmiskunnan ykköspäämäärä.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
Dragonet
Rousseau

Ainoa "järkevä" syy vihata (jos sellaista on) olisi mielestäni se että toinen on ihan oikeasti tehnyt juuri sinulle pahaa. Jos näin ei ole, niin miksi kiukutella? Periaatteen ja muodon vuoksi?



Todistellakseen omaa paremmuuttaan. Ihmiskunnan ykköspäämäärä.



Minun on aina ollut jotenkin vaikea tajuta että mitä sillä haetaan takaa että pyrkii todistamaan paremmuuttaan johonkin toiseen ihmiseen/ihmisiin nähden. Aina on jossakin joku joka on etevämpi, nokkelampi, menestyvämpi jne. Miksi vaivautua moiseen oravanpyörään mukaan missä ei voi koskaan voittaa...

Mutta tietysti jos ajatellaan niitä porukoita jotka nimenomaan vihaamalla hakevat sitä "paremmuutta", niin heillähän on usein niin huonot pullat uunissa että elämä kai tuntuu todella viheliäiseltä jos ei jostakin löydy jotain mihin kaunansa kohdistaa.

Voiko ihminen olla oma itsensä jos hän mitätöi ja kieltää jonkun toisen ihmisen itseyden? Jos toisessa yksilössä ei nähdä mitään muuta kuin vihattava

- sukupuolen Z edustaja
- kansan Y edustaja
- ikäryhmän X edustaja

tms.?

Silloinhan oma itseys on syntynyt vain työntämällä kaikki ei-toivottu siihen Toiseen ja vetämällä omaan itseen se mikä on Toiselle vastakkaista. Missä sieltä välistä löytyy joku aito yksilöllisyys, oma itse?

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat