Kriisiryhmät, etu vai haitta?

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Lähes kaikissa onnettomuuksia seuraa nykyään kriisiryhma joka auttaa uhreja.
Onko niistä oikeasti hyötyä? Olen pohtinut niiden hyödyllisyyttä.

-On tutkimuksia jotka sanovat kriisiryhmien vain pitkittävän kärsimystä.
-Muodostetaanko kriisiryhmä vain silloin, kun onnettomuus saa julkisuutta?

Sivut

Kommentit (24)

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
ihmejuttu

-Muodostetaanko kriisiryhmä vain silloin, kun onnettomuus saa julkisuutta?



Hyvä kysymys. Juuri luin kaiketikin Seura-lehdestä raa'an tapon uhrina poikansa menettäneestä naisesta ja artikkelissa mainittiin että henkirikoksen uhriksi joutuneiden omaiset eivät tapaa saada minkäänlaista kriisiapua.

Näyttäisi siltä että yksittäisten ihmisten tragediat eivät merkitse yhtään mitään ja ihan saa sitten itse yrittää päästä julkisen hoidon piiriin, vapaaehtoisesti yhteiskunta ei apua tarjoa. Tottavieköön tulee helposti vaikutelma että tragediassa pitää olla "suuren urheilujuhlan tuntu" eli että raatoja pitää tulla yhdellä kertaa monta ja tiedotusvälineiden kiinnostua asiasta että seuraa yleinen hysteerinen huuto asian suhteen ja sitä kriisiapua ei kehdata jättää antamatta... Että saadaan aikaiseksi edes vaikutelma että kyllä jotain on tehty.

(Sivumennen sanoen en itse ymmärrä "koko kansakunnan surua", koska en pysty tuntemaan oikein yhtään mitään jos joku tuikituntematon jossakin kuolee, ja se että kerralla kuoli useampi ei tee asiasta minulle yhtään konkreettisempaa - ei ennen kuin on joku oma tuttu mennyt samassa läjässä.)

Vierailija

Eilen Riihimäellä paloi kerrostalon vintti. Ihmiset saivat kriisiapua. Tästä ihmettelyni oikeastaan syntyi. Kriisiryhmät tulivat ja häipyivät. Ilmeisesti julkisuus ei ollut riittävää.

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008

Läheisen itsemurhayrityksen jälkeen perhe kokoontui saamaan kriisiapua terveyskeskukseen, mutta apua saivatkin vain muut perheenjäsenet kuin ulkopaikkakunnalla opiskellut vanhin lapsi.

Hämmentää.

Vierailija

Minä ihmettelen tätä kriisiapusysteemiä myös, mutta ehkä hiukan eri tavalla.

Kriisiapu on varmasti hyvä ja tärkeä juttu silloin kun on tapahtunut jotain poikkeuksellisen järkyttävää. Mutta kyllä suhteellisuudentaju on hämärtynyt, jos jonkin vinttipalon jälkeen tarjotaan kriisiapua! O tempora, o mores!

Toivottavasti en nyt sohaise muurahaispesään, mutta minun mielestäni se, että kriisiapua tyrkytetään jo ihan kaikenlaisiin, suht lieviinkin ikäviin tapahtumiin, syö ihmisten omaa sisäänrakennettua kykyä vastaanottaa ja kestää suruja, murheita ja kärsimystä. Todelliset tragediat ovat asia erikseen, ja on hienoa, että nykyään voi saada apua ja tukea niistä selviytymiseen. Mutta jos vaikkapa koulun oppilaille annetaan kriisiapua siksi, että yksi oppilas on joutunut sairaalaan pudottuaan välitunnilla puusta, ollaan kyllä jo luomassa sukupolvea, jolla ei ole valmiuksia kestää yhtään mitään rankempaa, mitä elämä aina väistämättä eteen tuo.

Toisin sanoen ei pidä antaa sellaista signaalia, että pelästys ja järkytys ovat niin kovia, poikkeuksellisia ilmiöitä, että siihen tarvitaan aina kriisitukea. Ne kuuluvat elämään, niin ikävää kuin se onkin. Toki apua pitää saada jos itse haluaa, mutta ei sitä pidä olla itsestäänselvyytenä joka paikassa tuputtamassa.

Asiaa voidaan katsoa siltäkin kantilta, että kriisiapu on osoitus siitä, että yhteiskunta pitää kansalaisistaan hyvää huolta. Sitä varmaan yritetäänkin osoittaa, mutta kun samanaikaisesti kansa on jakautumassa rajusti kahtia A- ja B-luokkaan, ja yhä useampi kamppailee toimeentulon rajalla, alkaa tämän psykologisen tukisysteemin uskottavuus rakoilla. Samaan suuntaan viittaa täällä mainittu kommentti "Ilmeisesti julkisuus ei ollut riittävä" (nimim. ihmejuttu).

Uskon, että kriisiterapeutit tekevät hyvää ja arvokasta työtä täydestä sydämestään, mutta ehkä todellakin pitäisi tarkistaa, ollaanko kriisiavun yli-tyrkyttämisellä muuttamassa jotain hyvin olennaista ihmisten elämänhallinnassa. Viisaampaa on antaa ihmisten luottaa omaan vahvuuteensa ja selviytymiseensä, kuin siihen, että jos jotain sattuu, niin kyllä sinut siitä yli kannetaan - se kun ei ole totta. Alkuun ehkä autetaan, sen jälkeen on selviydyttävä yksin.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Aivan totta että mikäli kriisiapua annetaan joillekuille mutta ei kaikille, se synnyttää tarpeetonta katkeruutta niissä jotka eivät sitä saaneet. Sillä kuitenkin kammottavasta kokemuksesta on päästävä jotenkin yli ja mikään maailman mahti ei ihmistä kanna kamalien aikojen yli siivellään vaikka millaiset avut saisi, jos siihen ei itse pysty.

Käytännössä olevan havainnut että aika monikin muistaa juuri inhottavimmat asiat elämässään. Mikäpäs siinä sitten, sittenhän voi vertailla paskimpia kokemuksiaan keskenään. Pääasia on että havaitsee elämästä muutakin, ettei kaikki ajatukset kiepu vain negatiivisten kokemusten ympärillä.

Jatkaen vielä samalla linjalla kuin aiemmassa kommentissani: kaikkein hullunkurisinta mielestäni on se että jos sinulta kuolee sanotaan nyt vaikka äiti, niin jos hän kuoli sairaalassa syöpään, on oma asiasi selvistä asiasta yli - mutta jos hän kuoli yhtenä ihmisenä jossakin joukkotapahtumassa kuten esim. valtamerialuksen upotessa, niin sitten olet kriisiapua ansainnut.

Kuollut mikä kuollut, millä tavalla se joukkokuolema tekee yhdestä kuolemasta jotenkin olennaisesti merkittävämmän?

Vierailija

Olen ollut aikoinani paikallisessa kriisiryhmässä 10 vuotta, mikä tarkoittaa, että olin päivystysvuorossa pari kolme viikkoa vuodessa. Lisäksi olen ollut epävirallisesti mukana esimerkiksi Jokelan ja Hyvinkään ampumistapauksissa sitä kautta, että silminnäkijöiden ja uhrien joukossa on ollut tuttuja ja sukulaisia. Lisäksi olen tietenkin työni kautta kohdannut useita kriisin ja trauman kokeneita ihmisiä. Ja onpa tietysti tullut muutama trauman paikka tullut kohdattua itsekin.

Sellainen näppituntuma on tässä 30 vuoden mittaan tullut, että kriisiapua todellakin on tarjolla, jos sattuu joutumaan suurta medianäkyvyyttä saaneen tapahtuman pyörteisiin. Olen nähnyt todella karmeita tapahtumakulkuja, jossa uhrille ei ole tarjottu minkäänlaista apua. Korkeintaan on annettu pari unimappia kouraan ja sanottu, että koita pärjätä. Se on kohtuutonta.

Oma mielipiteeni on se, että jos ja kun tapahtuu jotain tolkkumittarein mitattuna kamalaa, avun tarve kartoitetaan rutiininomaisesti. Ihmiset ja heidän elämäntilanteensa ovat todella erilaisia. Ne joilla on vaikkapa ennen tsunamia tai Jokelan ampumista asiat kohdallaan ja paljon kavereita, selviävät ihan hyvin juttelemalla asiasta keskenään.

Mutta sitten on tapauksia, joissa monen vuoden perhehelvetin päätteeksi tapahtuu itsemurha tai vakava pahoinpitely. Perhe voi olla niin eristynyt, ettei tukiverkostoa ole ja muutenkin voimavarat voivat olla aivan finaalissa. Tällöin tukea voidaan tarvita paljon ja pitkään.

Minua nyppi kriisiryhmissä se, että ei sama protokolla pyrittiin viemään läpi, oli tilanne mikä tahansa. Toivoisin todella, että kun tapahtuu jotain kamalaa (yhdelle ihmiselle tai sadoille), tehdään pikainen kokonaisarvio ja annetaan kullekin juuri se apu ja vain se apu, jonka asianomaiset tarvitsevat ja luovutaan kaavoista.

Kaavamaisuus on tietysti sikäli perusteltua, että peruskaava on helpompi opettaa ihmisille, joilla ei ole psykologiassa pidempää koulutusta tai kokemusta. Sinänsä psyykkisessä ensiavussa ei mitään ihmetaitoja tarvita. Usein riittää, että pitää huolen siitä, että toinen saa syödyksi ja nukkuu sekä saa puhua. Jotkut maallikot ovat osaaneet antaa aivan fantstista kriisiapua ihan vaan elämänkokemuksensa ja luontaisen lämpönstä avulla.

Mutta olisi hyvä, jos psyykkisen ensiavun antajat osaisivat soveltaa sääntöjä ja hankkia tarvittaessa jatkotukea.

Vierailija

Ihmeellistä holhoamista tällaiset kriisiryhmät. Tarvitseeko vielä nykypäivän ihmiset todellakin päänsilittäjää, kun tapahtuu jotain radikaalisti "normaalista" poikkeavaa?

Vierailija

Ihmeellistä holhoamista tällaiset kriisiryhmät. Tarvitseeko vielä nykypäivän ihmiset todellakin päänsilittäjää, kun tapahtuu jotain radikaalisti "normaalista" poikkeavaa?

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
FLC
Ihmeellistä holhoamista tällaiset kriisiryhmät. Tarvitseeko vielä nykypäivän ihmiset todellakin päänsilittäjää, kun tapahtuu jotain radikaalisti "normaalista" poikkeavaa?



Vielä? Oletat että nykyajan ihminen on jotenkin niin tunteeton ja paatunut ettei mikään tunnu hänestä miltään? Eiköhän asia ole pikemminkin päinvastoin, eli ennenvanhaan ihmisten oli pakko sietää sodat, raiskaukset, luonnonkatastrofit, rutot jne. ilman mitään apua mistään. Korkeintaan saattoi ruikuttaa Neitsyt Marian tai Jeesuksen patsaan äärellä.

Tieteiden helpottamaan länsimaiseen elämään kuuluu se että sairaudet on edes yritetty laittaa kuriin, ei ole enää "normaalia" että joku heimo hyökkää kylään ja raiskaa naiset, tappaa miehet ja polttaa koko roskan yms. Kun elämme ns. pullamössöelämää niin tottakai jokainen kauhukokemus järkyttää ihmismieltä erityisellä tavalla koska siihen ei ole totuttu että elämän kuuluu olla yhtä loputonta maanpäällistä helvettiä.

Miksi sen kuuluisi olla? En itse edellytä että lopetamme rokottamisen, alamme tappelemaan verissäpäin ja muutamme takaisin luoliin rapsuttelemaan loisia toisistamme. Koska meillä on mahdollisuus, voimme aivan hyvin elää tätä "luonnotonta" ja "sivistynyttä" elämäämme jossa psyykenkin kommervinkkeja voidaan tarkastella ja hoitaa, eikä vaatia että kaikkien pitää elää jotain paskaista pusikkoelämää ihan kuin jokaiikka olisi jokin ihmeellinen sissi suorastaan. Eläkööt sitä sellaiset joilla ei ole muita mahdollisuuksia, tai jotka haluavat (palkkasotilaaksihan voi edelleenkin ryhtyä).

Kaikkien ei ole pakko olla samanlaisia. Jos joku haluaa "märehtiä" pahaa mieltään jossain niin sallittakoon se hänelle. Se kivikova ihminenhän voi sen aikaa hakata vaikka halkoja, tai päätään seinään jos se kiinnostaa enemmän. Oikeus kieltäytyä ryhmistä lienee toki olemassa. Amerikkalaisessa fiktiossa poliisit narisevat jatkuvasti siitä että pitää mennä lanttumaakarille kun tuli tapettua joku tms. Toisinaan juoneen kuitenkin kuuluu että poliisi havaitsee että terapiasta onkin hyötyä. Toisinaan taas hän vain tappelee shrinkin kanssa. Riippuu millaista tarinaa pyöritetään. Todellisuudesta en tiedä, kun en ole USA:han sillä tavalla perehtynyt. Mutta ei kai kaikki aina niin isossa maassa voi mennä automaattisesti päin prinkkalaa? Kai hekin joskus jostakin jotakin tietävät että joihinkin käytäntöihin päätyvät?

Zaibowski
Seuraa 
Viestejä1387
Liittynyt5.3.2011

Maailmansodan jälkeen kriisiryhmät olisivat olleet ihan paikallaan, sodan seurauksena tuli perhehelvettejä, alkoholismia, huumeongelmaa ym. Mitään tervehdyttävää vaikutusta ei sodilla ole, kouluampumisetkin ovat osa tuota jatkumoa. Kilpayhteiskunta syrjäyttää lisää (sota pienoiskoossa), oikeastaan yhteiskunta ei syrjäytä ketään, vaan ihmiset siellä takana (sinä ja minä), mutta puhuttaessa yleisellä tasolla kenenkään ei tarvitse ottaa vastuuta mistään (toisista), mutta jokaisen pitää ottaa vastuu itsestään ja opiskella tiensä huipulle, olla tuottoisa.

Kriisiryhmät siis tuonevat helpotusta, siihen se jääkin.

Zaibowski
Seuraa 
Viestejä1387
Liittynyt5.3.2011

Kriisiryhmien hyöty on olematon sosiaalisen verkoston piiriin kuuluville ihmisille, koska he saavat jatkuvaa vertaistukea ja heidän elämänsä jatkuu, näin ei tapahdu tietenkään verkoston piirin ulkopuolella oleville.

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008
Zaibowski
Kriisiryhmien hyöty on olematon sosiaalisen verkoston piiriin kuuluville ihmisille, koska he saavat jatkuvaa vertaistukea ja heidän elämänsä jatkuu, näin ei tapahdu tietenkään verkoston piirin ulkopuolella oleville.

Ei tuokaan niin sanottua ole. Jonkun verkosto voi olla näennäinen.

Hämmentää.

Vierailija
penni
http://www.duodecimlehti.fi/web/guest/u ... usinnumero
Tuo kriisiapubisnes on aika epäilyttävää hommaa.



Vaikka olenkin monesta asiasta samaa mieltä kuin linkissä olevan jutun kirjoittanut Kristian Wahlbeck, en olisi halukas heittämään jälkipuinti-istuntoja suoralta kädeltä roskakoriin.

Kuten Wahlbeck totesi, jälkipuinti-istunnon runko voi olla ihan hyvä sellaisenaan vaikkapa poliiseille ja perastushenkilöstölle. Heidän kannaltaan uhri on usein tuiki tuntematon ja jälkipuinti-istunto voi olla tuttu rituaali, jonka kuluessa ikävä kokemus karistetaan hartioilta. Vaikka voi niitä rituaaleja olla muitakin. Joillain poliiseilla on tapana juoda "ruumiskahvit" pian sen jälkeen kun he ovat saaneet nostettua jonkun onnettoman kiikusta.

Mutta tilanne on aivan toinen, kun vanhempi löytää lapsensa kuolleena sängystä tai saa kuulla tämän itsemurhasta. Tai kun pitkään vaimoa uhkaillut mies puukottaa vaimoa hengenvaarallisesti. Tai kun nuori poika joutuu raiskatuksi. Näistä tilanteista läheskään kaikki eivät selviä juomalla kupin kahvia eikä heitä pidä tämän vuoksi syyttää liiallisesta paapomisen toivomisesta.

Vaikka jälkipuintikaava ei sovi sinällään näihin tilanteisiin, se kuitenkin antaa tietyn rungon, jonka turvin perustolkukas auttaja tai muu läheinen voi lähestyä järkyttynyttä joustavsti. Jos mitään kaavaa ei ole, ja hirmuisesti varoitellaan, ettei järkyttynyttä saa lähestyä ollenkaan ellei ole vaativan erityistason terapeuttikoulutusta, siinä käy turhankin helposti niin, että kukaan ei uskalla ojentaa auttavaa kättä. Eli virheiden pelossa tehdään se pahin virhe eli jätetään toinen elämänsä pahimmalla hetkellä heitteille. Ettei vaan vahingossakaan tule tehtyä mitään väärää.

Kuuntelin monia vuosia sitten Wahlbeckin jälkipuintia kritisoivan luennon. Vaikka hänen sanomansa kuulostaa sinänsä tolkukkaalta, luennosta välittyi sellainen fiilis, että parempi vaan, että paikataan ihmisen ulkoiset lommot eikä kaiveta asiaa sen kummemmin. Esimerkiksi itsemurhayrityksen jälkeen pumpataan ihmisen vatsa tyhjäksi ja sitten kuulumisia yhtään kysymättä lähetetään kotiin. Ja jos se sittenkin voi huonosti, niin sitten ehkä autetaan kun kaikki diagnostiset kriteetrit täyttyvät.

Wahlbeckin luennon jälkeen jäi todella kylmä ja kalsea fiilis. Mietin, että ollaanko tässä nyt suosittamassa sitä, että kun joku putoaa veneestä veteen, jäädään ikään kuin uteliaina rannalle tarkkailemaan, jaksaako se uida rantaan vai ei. Ja niinhän siinä käy, että jotkut jaksaa, jotkut ei. Joillakin uppoavilla on kavereita, jotka nostaa pintaan, toisilla ei. Miksi ihmeessä ei voisi käydä kysymässä, "pärjäätkö sä vai tarvitsetko apua".

Minusta on arvokasta, että ihmisillä on halua auttaa ja osoittaa myötätuntoa toisia kohtaan. Sitä ei pidä estää eikä vähätellä. Aina homma ei mene puikkoon ja taiteen sääntöjen mukaan, mutta ehkä se tärkein, eli lämmin asenne toiseen, välittyy.

Terapiastakin on todettu, että ei sillä menetelmällä niin väliä, kunhan terapeutti ja asiakas tulevat juttuun ja tykkää toisistaan. Rakkaus ja välittäminen ovat väkeviä mielen rohtoja.

idiotus
Seuraa 
Viestejä1907
Liittynyt8.12.2007

Riippuu varmaan paljon ihmisestä, että millainen se tulos on. Väittäisin, että joillekin se vatvominen tekee olon tosi tukalaksi. Lopulta hän tarvitsee oman kriisiryhmänsä.
Yksi suurimmista ongelmista näissä systeemeissä on, että ikäänkuin kaikki olisi samasta puusta veistettyjä tai jos ei olla, niin pakolla sitten. Minä veikkaisin olevani piakkoin kriisissä, jos pitäisi sellaiseen toimintaan osallistua.

Luonnonkatastrofi tmv kuulostaa oikeastaan pienemmältä ongelmalta kuin loppuun vievä sairaus. Tai en tiedä, koska ihmisissä on eroja.

Quidquid latine dictum sit, altum videtur.

In porto perse vitulus est.

Rousseau: "tämä keskustelufoorumi saattaa aiheuttaa itsetuhoisuutta, käytettävä vain hoitohenkilökunnan valvovan silmän alla ja/tai hyvin lääkittynä".

Varoitus! Saatan leikkiä välillä paholaisen asianajajaa jopa tiedostamatta sitä.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat