Henkiset sairaudet ovat synti ja moraalisen rappion merkki?

Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Kun tulee kotiin ja kumppani itkee ettei hän kyennyt enää olemaan töissä ja tuntee siitä valtavaa syyllisyyttä, sitä voi vaan ihmetellä että minkäköhän takia tässä maassa kuvitellaan että sairaus ja sairastaminen olisi mukamas jotenkin sairaan ikioma valinta. Ihanko tässä itsekukin tieten tahtoen päättää masentua tai saada burn outin, tms.? Jälkimmäistä voisi toki välttääkin tietyin toimenpitein, mutta on aina oleva sellaisia persoonallisuuksia jotka ovat työuupumaan erittäin otollinen ainesta.

Aikoinaan homoseksuaalisuus määriteltiin sairaudeksi, ja sitten kuitenkin samaan hönkään osattiin tuomita kaikki homot saastaisina syntisinä. Se ettei nykyään pääasiallisena tuomitsevana tahona enää ole uskolla päänsä hurauttaneiden lauma ei ole poistanut sitä seikkaa että tässä maassa vallitsee luterilainen moraali jonka nerokkuuden kukkasia on se että ken ei töitä tee sen ei pidä leipää syömän koskee myös sairaita yksilöitä. Olit sitten aivoiltasi viallinen tai sikataudissa, niin yhtälailla pitää sieltä sängyn pohjalta repiä itsensä ylös ja rientää ansiotyöhön tai muuten...! Yhteisö tuomitsee. Akat kaakottavat nurkan takana ja ukot katsovat nenäänsä pitkin. (Tämä on johtanut mm. siihen että esim. jalkansa katkoneet ihmiset ryntäävät kesken sairauslomansa työmaalleen pälättämään osoittaakseen olevansa tunnollisia ja himokkaita palaamaan töihin heti kun suinkin mahdollista.)

Erityisesti henkisiin sairauksiin kohdistuva kaksinaismoralismi ilmenee samalla tavoin kuin muinainen homojen tuomitseminen. a) Jos olet vähänkin keskivertoa oudompi tapaus, niin myönnä että olet sairas. Saat täten hyväksynnän. b) Mutta herrajjestas, älä nyt niin sairas ole että et kykene töihin! Siten saat tuomion! Sairaalta edellytetään sellaista terveyttä että hän kykenee näkemään oman tilansa, mutta sitten kun on todettu että sairashan se on, niin siitä ei saa seurata yhtään mitään, kuten esim. työkyvyttömyyttä. Tämä osoittaa että sairastaminen on edelleenkin joidenkin ihmisten silmissä synti eli valinta josta voi koska tahansa tietoisesti luopua, voi tehdä parannuksen ja saada anteeksi.

Kimurantiksi tämä asia tietysti menee jos otetaan esiin jälleen kerran kaikkein irvokkaimmat ääritapaukset. Pedofiliahan on henkinen sairaus, ja toisaalta pedofiilinen teko on rikos. Tässä siis yhteisön harjoittamassa ryhmäkurissa on mieltä, sillä eihän sairautensa uhriksi jäänyt yksilö ole oikeutettu oman sairaalloisuutensa vuoksi pilaamaan muiden ihmisten elämiä niin että näistäkin tulee sairauden uhreja ja mahdollisesti sairaita jotka tekevät lisää uhreja. Järjen käyttö lienee sallittua, eli tuossa tapauksessa ihmisen toimiin on syytä puuttua vaikka kykenisikin olemaan moralisoimatta ja erottamaan milloin pahat (=haitalliset) teot tehdään sen vuoksi ettei tekijä ole syyntakeellisessa tilassa ja milloin niitä tehdään vartavasten ja parempaankin kykenisi.

Mutta kun tullaan näihin vähemmän räikeisiin tapauksiin kuten masentuneet ja työssä uupuneet, niin mitä tarkoitusperiä se mitenkään voi palvella että heidän työstä pois jäämistään arvostellaan moraalisen järkytyksen vimmalla? Onko taustalla kateus, että tuollainen "sosiaalipummi" pääsee liian helpolla elämässä ja hänellä saattaa olla liian hauskaa, sen kuin vain runkkailee kotonaan (kts. innoittajanani toiminut runkkausketju toisaalla tällä palstalla)?

Arbeit macht frei? Kaikki vaan töihin vaikka väkisin, vaikka olisi suurinpiirtein kiikkuun meno mielessä kokoajan?

Toinen juttu mikä työn lisäksi on tässä maassa pyhä, kallis, hyvä on tietenkin parisuhde. Kaikkihan edes sen haluavat. Tässäkin on selkeä seikka että kuka nyt lanttuvikaista kumppanikseen ottaisi, saattaa vaikka hulluus tarttua. Mies saa olla ihan reilusti tööt-tööt jos sattuu jo entuudestaan olemaan parisuhteessa, sillä harvempi nainen miestään hylkää vaikka olisi kuinka hullu, jotkut eivät hylkää vaikka jätkä juoksisi joka akan perseen perässä tai tuuttaisi turpaan lämpimikseen aina silloin tällöin... Toisaalta jos mies on sinkku ja pipi päästään, niin ehkä hänen kynnyksensä saada kumppani on todella korkea. Kannattaa siis todellakin miehenä seota vasta kun on jo akka saatuna.

Hulluja on aina hävetty ja hullut ovat aina hävenneet (ainakin silloin kun sattuu olemaan selväjärkisempi kausi menossa). Nykyään osataan kuitenkin jo erotella erilaisia hulluuden lajeja, ja kylläpäs jaksaa esim. masentunutta riemastuttaa se hulluudesta höpäjäminen kun masennuksesta huolimatta saattaa olla hyvinkin järjissään (mutta silti kykenemätön esim. runsaaseen sosiaaliseen kanssakäymiseen). Eihän masennus aina johda psykoosiin. Ehkä itseasiassa aika harvoin johtaa.

Mutta oli itsekukin mitä oli, niin ei siinä mikään moraalinen vaahtoaminen ja omalla ylimielisyydellään ylvästely ketään auta, ei auta ylvästelijää itseään eikä sitä jota hän tallaa päälle. Henkinen sairaus ei välttämättä tee ihmisestä täysin kyvytöntä osallistumaan yhteiskunnallisiin rientoihin, mutta jo ennaltaehkäisevässäkin mielessä hänen ehkä kannattaa pikkaisen miettiä mihin kaikkeen kannattaa lähteä mukaan. Ensimmäiseksi tulee unohtaa jokaisen "asiat paremmin tietävän" tahon jäkätys. Eikä edes se tiedä itse asioita yhtään sen paremmin jolla itselläänkin viiraa lantussa, sillä henkisistä sairauksistaan huolimatta ihmiset ovat edelleenkin yksilöitä ja kokevat asioita eri tavoin. Työssä käymistä en ole itse jaksanut pitää enää erityisenä henkisen terveyden merkkinä sen jälkeen kun on tullut kaikenlaisia sekopäiden saippuaoopperoita työmaalla seurattua. Loppujen lopuksi tuntuu että sairas siellä ja sairas täällä ja se joka sairaita eniten mollaa saattaa olla itse vähän pipi. Tai ei ihan vähänkään.

Mutta sairastamisella ja moralisoinnilla ei pitäisi olla mitään tekemistä keskenään. Käytännössä niitä ei kuitenkaan osata erottaa. Miksiköhän? Miksi oletus että sairaus loppuu kun ottaa itseään niskasta kiinni?

Kommentit (4)

Vierailija

Olisiko taustalla pelko myöntää, että terveys tai sairaus, tai ihmisen kohtalo ylipäätään, ei olekaan ihmisen omassa hallinnassa?

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
Mimei
Olisiko taustalla pelko myöntää, että terveys tai sairaus, tai ihmisen kohtalo ylipäätään, ei olekaan ihmisen omassa hallinnassa?



Varmaankin. Kaikkivoipuuden harha on nykyajan vitsaus.

Aikoinaanhan kun joku hunnijoukko hyökkäsi, oli selviö että kaikki kylän naiset raiskattiin mahdollisimman moneen kertaan. Nykyään jos nainen raiskataan, hän naulitsee itse itsensä häpeäristille pähkäilemällä mitä kaikkea hän olisi voinut tehdä tai jättää tekemättä että koko raiskaus olisi jäänyt kokematta.

Tuo oli taas vain äärimmäinen esimerkki; mutta näin länsimainen mieli toimii. Kaikki on minusta kiinni. Minä, minä ja minun napa. Vaikka kannatankin yksilön vapauksia ja sen sellaista, niin jossain vaiheessa omaa kaikkivoipuutta täytyy alkaa pohtia tarkemmin tai ihmisestä tulee kiveäkin kovempi. Eihän se riitä että hän vaatii itseltään, yleensä siinä käy niin että alkaa vaatia myös muilta. Armottomuutta ja kovasydämisyyttä tässä maailmassa on jo muutenkin liikaa.

Ja näin sanon ihmisenä jota kyllä ärsyttää se la vii -tyyppinen huihai-asenne, se että jotkut antavat kaikenlaisen vaan tapahtua ja sitten kohauttelevat olkiaan kuin ranskalaiset, tai vikisevät Jumalasta ja vaikka mistä kuten venäläiset ja jotkut muslimit. Kyllähän jotain rotia pitää olla, mutta sairailta sitä on turha ensimmäiseksi vaatia.

Hannu Tanskanen
Seuraa 
Viestejä8848
Liittynyt26.3.2009

Ennenvanhaan hullu laitettiin kettingillä kiinni tuvan nurkkaa. Pitkien ikävien talvi-iltojen huvia sitten telkun puuttuessa oli,kun lapset kävivät hullua ärsyttämässä. Väittelemään ei ryhdytty,silloin sivullisen olisi ollut vaikeaa päätellä,kumpi oli hullu.

Uusimmat

Suosituimmat