Psykoterapia

Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008

Heippa te raskautetut! Silläkin uhalla että tiedän palstatulevaisuudessa saamani tämän ad hominemina kasvoilleni niin päätän rohkaistua, sillä eiväthän asenteet muutu jos niistä ei puhuta niiden omilla nimillä ja avoimesti omalla nimimerkillä! Siispä...

Sairauttani on nyt hoidettu intensiivisesti kaksi vuotta ja tilanne alkaa olla hallinnassa niiltä osin että olen ollut toipumiseni jälkeen oireeton noin vuoden ajan. Psykoedukaatiossa ollaan tultu siihen pisteeseen että jatkaminen ei kannata, tästä eteen päin sairauteni hallinta on itseni ja lääkehoidon varassa. Kuitenkin sairauteni mekanismin kannalta ja sen lisäksi että yksi diagnooseistani on PTSD, terapeuttini suosittelee minulle psykoterapiaa. Hyötyisin siitä kuulemma selvästi! Mitä hän tuolla lausahduksella sitten tarkoittikaan... Keväämmällä, jos siihen tulokseen päädyn, minulla on psykiatrin arvioaika, joka kirjoittaa tarvittaessa lähetteen KELA:ta varten. Huomautan tässä vaiheessa, että psykoterapia ei ole psykoanalyysiä.

Olenkin tässä nyt aloittamassa pohdintaprosessia psykoterapiaan liittyen. Hoidettavan ja hoitajan välille muodostuu (on muodostuttava) intensiivinen ja luottamuksellinen suhde, joka mahdollistaa asioiden läpikäymisen ja tunnelukkojen tiedostamisen ja avaamisen. Kuitenkin on käynyt ilmi, että suurimpana ongelmistani on kykenemättömyyteni luottaa ihmisiin. Minulla ei ole läheisiä ihmissuhteita ja vaikka sellaisia kaipaisinkin niin en uskalla sitä ääneen tunnustaa edes itselleni. Siksi avautuminen "ventovieraalle" tuntuu kamalalta ajatukselta. Menneisyyteeni myös liittyy paljon häpeää, avuttomuutta ja turvattomuutta. Kaikki asioita, jotka ilomielin jättäisin taakseni ja olen jo jättänytkin. Kunnes uusi romahdus tulee. Joten ilmiselvästi senkin suhteen on vielä paljon tekemistä... Mutta kukapa ehdoin tahdoin haluaisi negatiivista menneisyyttään penkoa ja elää uudelleen noita kammottavia tunteita? Tuo on toinen asia joka pelottaa.

Lisäksi arveluttaa kykyni ja haluni sitoutua todennäköisesti vähintään yli kahdeksi vuodeksi raskaaseen, emotionaaliseen prosessiin joka vie jumalattomasti sekä aikaa että rahaa. Psykoterapiaan pitää käyttää 4-8 tuntia kuussa ja lisäksi terapeutin antamat kotitehtävät. Itsetarkkailua tulee harjoittaa koko tuon ajan ja aktiivisesti yrittää käyttää koko terapia-aika tehokkaasti hyödykseen. Eli siinä olisi harrastusta ja vapaa-ajanviettotapoja parille vuodelle. Kaiken lisäksi lysti maksaa jumalattomasti. Terapeutti velottaa 50-80 €/kerta ja KELA:n tuki tuosta on 50-75 %. Eli ei puhettakaan että työttömänä voisin moista lystiä kustantaa ja tällä hetkellä en ole satavarma töitteni jatkumisesta elokuun jälkeen. Elämäntilanteen tulee olla suhteellisen vakaa ja muut ongelmat tulee hoitaa ennen terapian aloittamista, esim. minun tilanteessani sairauteni oireettomaksi.

Psykoterapian tehosta hoitokeinona on jo tarpeeksi tieteellistä näyttöä jotta voin lähteä mukaan prosessiin. Olen myös utelias ja suhtaudun asiaan älyllisen kiinnostuneesti. Joka on kuulemma täysin väärä lähtökohta terapialle... Ongelmallista voi myös olla sopivan terapeutin valinta. Asiakkaan olisi hyvä "haastatella" muutamaa terapeuttia ennen valintaansa. Mutta mistä tietää että kuka on se oikea? Tunteeko sen vain lepatuksena vatsanpohjassa ja varmana tunteena siitä että ton kanssa mä haluun mennä loppuun asti? Mitä kriteerejä olisi hyvä tulevalle terapeutilleen asettaa?

Onko kukaan teistä käynyt läpi psykoterapiaa, yksilö- tai ryhmäsellaista? Jos menisitte psykoterapiaan niin mitä haluaisitte saada selville terapian aikana? Mihin asioihin kiinnittäisitte huomiota terapeutin valinnassa? Mitä mieltä yleensä olette psykoterapiasta, kandeeko? Minkä tyyppisiin ongelmiin uskotte psykoterapian voivan tuoda valaistusta ja millaisiin ongelmiin se ei ehdottomasti mielestänne tehoa? Millaiset ihmiset käyvät psykoterapiassa paitsi Hollywood-julkkikset? Ylipäätään toivon aiheesta keskustelua oman mietintäprosessini tueksi. Korostan että en hae "mene terapiaan, elä mene terapiaan"-vastausta vaan ylipäätään fiiliksiä ja tuntemuksia psykoterapiasta yksilön kannalta. Yleisestihän siitä on täällä puhuttukin ja monesta näkökulmasta, mutta yksilön näkökulmasta ei niin paljoa. Muistutan edelleen, että kyse on siis psykoterapiasta eikä psykoanalyysistä.

Eli ei muuta kuin kaikki joukolla tuomitsemaan! Kuka uskaltaa heittää ensimmäisen kiven? I dear you!

Hämmentää.

Sivut

Kommentit (182)

Vierailija

Uskon sinun hyötyvän merkittävästi psykoterapiasta. Olet verbaalinen, keskimääräistä älykkäämpi ja sinulla on hyvä "insight" t,s, kykenet havainnoimaan mieltäsi ja tekojasi. Olet myös kaikesta kokemastasi huolimatta rohkea, jotta uskallat lähteä selättämään lapsuudessasi syntyneitä mörköjä, jotka edelleen haittavat elämästä nauttimista.

Psykoterapia ei todellisuudessa ole lainkaan sellaista hyminää ja tonkimista,kuin elokuvissa, vaan huomattavasti arkisempaa itsenä kampaamista. Älykkäänkin on kyettävä terapiaprosessissa heittäytymään mukaan tunteineen kaikkineen ja samalla (terapeutin auttamana) käytettävä insightiaan, jotta ne möröt saadaan esiin ja voidaan tehdä vaarattomiksi.

(Minun on nyt mentävä, mutta jatkan vastausta myöhemmin.)

Vierailija
Vatkain
Terapeutti velottaa 50-80 €/kerta ja KELA:n tuki tuosta on 50-75 %. Eli ei puhettakaan että työttömänä voisin moista lystiä kustantaa ja tällä hetkellä en ole satavarma töitteni jatkumisesta elokuun jälkeen. Elämäntilanteen tulee olla suhteellisen vakaa ja muut ongelmat tulee hoitaa ennen terapian aloittamista, esim. minun tilanteessani sairauteni oireettomaksi.



Mitä järkeä on asettaa työelämä etusijalle? Et sinä sielläkään kauaa pärjää, jos ei ole polla kunnossa. Luulisi myös terapeuttisi ymmärtävän sen, että vaikka työelämässä oleminen on edellytys sopeutumiselle, sielläkään ei kauaa jaksa, jos sattuu kohtaamaan vastoinkäymisiä. Ja niitähän todennäköisesti sattuu, jos työskentelee paikassa, jossa on paljon ihmisiä töissä. Traumaattista mieltä on muutenkin vähän vaikea yrittää saada tajuamaan, että sinulla on ollut aiemmin vain paskaa tuuria, kun mieli jatkaa niiden vanhojen uhkakuvien hahmottamista ja homma kulminoituu lopulta niihin romahduksiin.

Jos joudut työttömäksi ja olet työkyvytön mielenterveydellisistä syistä, niin kai KELA maksaa sinulle maksimi tuen, kun olet mahdollisesti muutenkin KELAn asiakkaana?

Psykoterapian tehosta hoitokeinona on jo tarpeeksi tieteellistä näyttöä jotta voin lähteä mukaan prosessiin. Olen myös utelias ja suhtaudun asiaan älyllisen kiinnostuneesti. Joka on kuulemma täysin väärä lähtökohta terapialle...



Jos sinun lähtökohtainen asenne on se, että auttajat ovat manipulaattoreita, niin on aika selvä juttu, että sinä olet kyvytön muodostamaan niitä lähempiä ihmissuhteita. Paraneminen lähtee omasta halusta, eikä siitä, että suhtautuu siihen pelkkänä palikkatestinä.

Asiakkaan olisi hyvä "haastatella" muutamaa terapeuttia ennen valintaansa. Mutta mistä tietää että kuka on se oikea? Tunteeko sen vain lepatuksena vatsanpohjassa ja varmana tunteena siitä että ton kanssa mä haluun mennä loppuun asti? Mitä kriteerejä olisi hyvä tulevalle terapeutilleen asettaa?



Jälleen väärä asenne. Ei sitä pidä tietää, vaan sen terapeutin pitää tuntua oikealta. Jos ei tunnu tai et tunne, sinulle pahoja emotionaalisia ongelmia. Sellaisessa tapauksessa mikä tahansa terapeutti on ensikädessä sopiva.

Mitä mieltä yleensä olette psykoterapiasta, kandeeko? Minkä tyyppisiin ongelmiin uskotte psykoterapian voivan tuoda valaistusta ja millaisiin ongelmiin se ei ehdottomasti mielestänne tehoa? Millaiset ihmiset käyvät psykoterapiassa paitsi Hollywood-julkkikset? Ylipäätään toivon aiheesta keskustelua oman mietintäprosessini tueksi. Korostan että en hae "mene terapiaan, elä mene terapiaan"-vastausta vaan ylipäätään fiiliksiä ja tuntemuksia psykoterapiasta yksilön kannalta. Yleisestihän siitä on täällä puhuttukin ja monesta näkökulmasta, mutta yksilön näkökulmasta ei niin paljoa. Muistutan edelleen, että kyse on siis psykoterapiasta eikä psykoanalyysistä.

Eli ei muuta kuin kaikki joukolla tuomitsemaan! Kuka uskaltaa heittää ensimmäisen kiven? I dear you!




Sosiopaattia tai muuten pahasti kylmettynyttä ihmistä tuskin häiritsee se, että onko hän sairas vai terve. Kysymys on hänen kohdallaan juurikin siitä, onko siitä hänelle hyötyä, mikä taas on sekin ihan vääränlainen suhtautumistapa.

Sinä et tule hyötymään mistään psykoterapiasta siinä merkityksessä, että tulet istumaan ongelmien lähteittesi, eli muiden ihmisten päällä voittajana, kun terapian ohi. Psykoottisen persoonallisuuden hoidossa tunne tulee todennäköisesti olemaan täysin päinvastainen ja tulet kantamaan niitä kiviä selässäsi, joita sinun pitää yhteiskunnan jäsenenä olessa kantaa. Ainoa ero on vain siinä, että sinä et jatkossa murru taakkasi alla.

slam
Seuraa 
Viestejä2127
Liittynyt11.5.2006

Ammattiapu ihmiset joutuu kuuntelemaan kaikenlaista oire_skeidaa, että sääliksi käy sitä kansanosaa. Psykologille kävin ainakin jauhamassa tunne, fiilis, ja ihmisiin suhtautumisasioita. Kait siitä varmaan jotakin iloa oli ja olikin, että ei loputtomiin jauha minäkeskeisesti jotakin skeidaa mielessään tai ole oletusten vanki. Mahdollisesti myös jäntevöitynyt liikaa kaavamaiseen uskomusprosessiin, mikä pitää itseensä yllä ja kiristää ihmistä entistä pienenpään pakettiin eli voidaan siis puhua ilmeisesti asiasta "lukko".

Lukon aukaisee, niin siellä sieltä pöllähtää pilvi jotakin typerää skeidaa, mikä saattaa olla luonut yleiskuvan asioiden tilasta ihmisen aivokennoston ulkopuolella ja saattaanut sen osiltaan melkoiseen pimentoon, vaikka ihminen on tässä tilassaankin tehnyt havaintoja siitä, mikä olisi relevanttia kokemusta ympäristöstä, mutta juurikin ehkä se tuskan ja pahanolon määrä ja niitä ylläpitävät pointit siellä seikkailee. Mahdollisesti lienee lääkehoidolla tai ymmärtävällä ohjaavalla kuuntelulla saadaan uutta pointtia umpioon, mikä saattaa toimia hyvinkin ulospäin, saamatta kuitenkaan sisäistä ruokaa tai olematta elävä ihminen muutoksen seassa, vaan absoluuttiseen totuuteen sijoittuava aivomekanismi, jolla on valmiit MINUN ratkaisuni. Joskus lienee vaikeaa hahmottaa, että minä on liian suuri ykkösprioriteetti ja osa-alueiden vaateiden synnyttäjä, että ei vain hiffaa tai pysty relaamaan ja solumaan kansan sekaan työläisenä tai muunlaisena enemmän yhteisöstä irti saavana ja vastaanottavana olentona.

Hyvin polkee.

Vierailija

Niin kuinka tuo oikein toimii? Menetkö sinä keskustelemaan henkilön kanssa, joka laskuttaa siitä melkein 100e/tunti. Miten tämän pitäisi auttaa? Saako terapeutti sanoa: älä tee näin, vaan näin? Vai vain auttaa terapoitavaa löytämään itse ratkaisut?
Jos tietää jo omat ongelmansa, mistä ne johtuvat, mitä ovat aiheuttaneet ja oikeastaan ratkaisutkin niihin, toimiiko terapeutti jonkinnäkösenä boostaajana että 'hei! just noin, oot niin oikeilla jäljillä ton juttusi kanssa! jatka noin!'..

Siis skeptikko, jolla ei ole mitään kokemuksia kyseessä olevasta aiheesta. Saa myös korjata.

Vierailija

Psykoterapian aloittaminen vaatii rohkeutta mennä pelkojaan päin, mutta uskon, että sitä sinulla Vatkain riittää.

Oikeastaan on hyvä, että sinua hirvittää. Olet silloin vahvempi kohtaamaan sisäiset ankeuttajasi ja raahaamaan ne päivänvaloon käsiteltäviäksi. Pahat asiat tapahtuivat sinulle, kun olit pieni ja avuton, jolloin sinun oli vain käperryttävä ja mukaudutava vammautumisen hinnallakin. Nyt aikuisena ja terapeutin avulla pystyt vääntämään ankeuttajilta niskat nurin ja opit reagoimaan ahdistavissa tilanteissa toisin etkä joudu samojen, lamaannuttavien ja tuskaisten tunteiden ja reaktiomallien kierteeseen.

Kuten Shriek jo sanoi, kyllä Kela nostaa osuuttaan teraopiamaksuistasi, jos joudut työttömäksi tms. Kuitenkin joudut aina maksanaan kuluista osan, sillä on huomattu, että ihminen sitoutuu silloin tiukemmin työhön, jos siitä joutuu maksamaan.

Omista sisimmistä tunnoista puhuminen näyttää sinua hirvittävän, mutta juuri niistä on oikeasti helpointa puhua uppo-oudolle ihmiselle. Niistä ei jää mitään "velkaa" eikä tarvitse edes alitajuisesti pelätä, että puheitasi käytettäisi joskus sinua vastaan saati että niistä kulkisi eri versioita raitilla. Jo se, että joku kuuntelee rauhallisesti ja hätkähtämättä, kun soperrat kaikki kamaluudet ilmoille, toimii vapauttavasti.

(Käsittääksi et ole psykoottisesti persoonallisuushäiriöinen, sinulla oli muistaakseni kaksisuuntainen mielialahäiriö, jonka olet opetellut hanskaamaan. Kaksisuuntainenhan on isolta osin biologinen pitkäaikaissairaus, vähän kuten diabetes. Siitä ei voi täysin "parantua", mutta lääkkeillä ja psykoedukaatiolla (diabeteksessa elämäntapavalinnoilla) sen kanssa pystyy elämään, niin ettei se mainittavasti haittaa. Kertomasi mukaan oeltkin jo tähän asti päässyt.)

Terapeutin valinnasta olen aika samaa mieltä kuin Shriek. Omien vaistojen kuuntelminen lie paras perusta. Että pelaako kemiat tuon kanssa yhteen. Että tuntuuko se tajuavan, mitä minä tarkoitan.

(Taas pitää mennä. Vaikka vastaukseni tulee papanoina, usko että yritän vastata sinulle niin hyvin ja täydestä sydämestäni kuin ikinä osaan!)

Vierailija
Sophia
(Käsittääksi et ole psykoottisesti persoonallisuushäiriöinen, sinulla oli muistaakseni kaksisuuntainen mielialahäiriö, jonka olet opetellut hanskaamaan. Kaksisuuntainenhan on isolta osin biologinen pitkäaikaissairaus, vähän kuten diabetes. Siitä ei voi täysin "parantua", mutta lääkkeillä ja psykoedukaatiolla (diabeteksessa elämäntapavalinnoilla) sen kanssa pystyy elämään, niin ettei se mainittavasti haittaa. Kertomasi mukaan oeltkin jo tähän asti päässyt.)



Olettaen, että se kaksisuuntainen on edes oikea diagnoosi.

En oikein usko siihen, että on olemassa sellaisia luonteita, joilla samaan asiaan suhtaudutaan toisena päivänä täsmälleen toisella tavalla luontaisesti. Toki tällaista vaihtelua ilmenee tietyllä skaalalla normaalienkin parissa. Jos on johonkin ongelmaan paneutuessa valmiiksi pinna kireällä ja hermosto ylirasittunut, niin asiaan suhtaudutaan hyvin nukutun yön jälkeen mahdollisesti toisella tavalla. Tässä ei vielä sinänsä ole mitään patologista.

Mutta jos hermosto ylikuormittuu jatkuvasti, niin siihen on myös löydättevissä erittäin paljon syitä opituista kättäytymismalleista kuin se olisi luontaista ts. fysiologinen ja geneettisesti periytyvä. Alkoholismi, huumeidenkäyttö ja vaikkapa ylenpalttiseen viihde-elämään oppinut ihminen rasittuu väistämättä ennen pitkään, koska ei sellaista kukaan ihminen loputtomiin jaksa. Tarinat henkisistä romahduksista ovat yleisiä. Tempperamenttisuudet vaihtelevat kulttuureittain ja esim. uskoisin kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin syntyneen sellaisesta tutkimustiedosta, joka on peräisin liiaksi yhdenlaisessa kulttuurissa tuotetusta tiedosta.

Kaksisuuntainen on diagnoosina pikemminkin kaikenkattava kuin spesifinen. Siksi en oikein jaksa uskoa sen olevan mikään mielensairaus, vaan pikemminkin ontuva diagnoosi.

Vierailija

Voiko terapeutin nähdä maksettuna (keskivertoa älykkäämpänä) ystävänä? Maksulla varmistat, että henkilö kuuntelee juuri sinua ja sinun ongelmiasi eikä pitkästytä sinua omilla asioillaan vaan aika käytetään yksinomaan sinuun. Ja koulutettu henkilö tuskin mollaa ajatuksiasi/ideoitasi vaan antaa korkeintaan uusia näkökulmia.

Ja mikä parasta, maksamalla varmistat myös ettei salaisuuksiasi kerrota eteenpäin.

Mikä ettei. Voisi kehitellä tästä palvelumuodon, pitänee muotoilla se vain niin ettei kouluttamattomuus ole esteenä

Vierailija

Itse terapiaprosessista. Jos päätät hommaan ruveta, on sinun luvattava sitoutuasiihen lujasti.

Tämä tarkoittaa, ettet heitä kesken, vaikka se aivan varmasti jossain vaiheessa tuntuu typerältä ja turhalta. Toisinaaan se yhtä vissisti tuntuu kamalalta, oksettavalta ja silkalta kidutukselta.Juuri silloin olet lähellä niitä mustimpia mörköjäsi, joita olet oppinut erilaisin operaatioin karttamaan, mutta joka on samalla syönyt ominta itseäsi. Sinun on päätettävä, että just tuolloin raahaat itsesi terapiaan vaikka kurkusta kiskoen!

Kas, pikku- Vispilällä ei ole aikonaan ole ollut muuta mahdollisuutta, kuin sulkea pahat jutut tuhannen salvan taakse, mutta siellä ne ovat syöneet sielusi suolia (!)kuni häijyt rotat. Terapiassa ahdistus aina nousee ennen oivallusta. Terapeutin avulla kestät kohdata rotat ja nyt aikuisena opit suhtautumaan niihin niin, etteivät ne enää pelota.

Joten, suosittelen.

Vierailija

Carum carvi:lle. Terapeutti ei ole ystävä, vaikka monesti hyvän ja fiksun ystävän kanssa keskusteleminen auttaa ihmistä selkiyttämään ajatuksia.

Terapeutti on koulutettu aktiivisesti toimimaan sielunsolmujen aukaisemiseksi, tavallaan manipuloimaan potilasta hyvässä mielessä. Se on vaikeaa, siksipä vaativan erityistason terapeutin koulutus kestää ylemmän korkeakoulututkinnon (psyk.M, Lääk. lis. yms.) kisääksi kuusi vuotta.

Kaikenmaailman puoskariperäteippejä kavahtako. Asianmukaisesti koulutettu psykoterapeutti on laillistettu terveydenhuollon ammattihenkilö, joista Valvira pitää luetteloa ja jonka pätevyyden voi tarkastaa JulkiTerhikistä.

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008
Shriek
Vatkain
Terapeutti velottaa 50-80 €/kerta ja KELA:n tuki tuosta on 50-75 %. Eli ei puhettakaan että työttömänä voisin moista lystiä kustantaa ja tällä hetkellä en ole satavarma töitteni jatkumisesta elokuun jälkeen. Elämäntilanteen tulee olla suhteellisen vakaa ja muut ongelmat tulee hoitaa ennen terapian aloittamista, esim. minun tilanteessani sairauteni oireettomaksi.



Mitä järkeä on asettaa työelämä etusijalle?

Missä olen sanonut noin?

Shriek
Et sinä sielläkään kauaa pärjää, jos ei ole polla kunnossa. Luulisi myös terapeuttisi ymmärtävän sen, että vaikka työelämässä oleminen on edellytys sopeutumiselle, sielläkään ei kauaa jaksa, jos sattuu kohtaamaan vastoinkäymisiä. Ja niitähän todennäköisesti sattuu, jos työskentelee paikassa, jossa on paljon ihmisiä töissä.

No, omat ongelmani eivät liity työelämässä pärjäämiseen eivätkä sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Työelämän vastoinkäymiset toki haavoittavat ketä tahansa, mutta omalla kohdallani työ ja työelämä ovat ns. suojaavia tekijöitä. Viittasin työpaikkaan tässä yhteydessä vain taloudellisessa mielessä. Säännöllinen tilipussi helpottaa terapiaan sopeutumista ja keskittymistä kun mieli on vapaa taloudellisista huolista.

Shriek
Jos joudut työttömäksi ja olet työkyvytön mielenterveydellisistä syistä, niin kai KELA maksaa sinulle maksimi tuen, kun olet mahdollisesti muutenkin KELAn asiakkaana?

Olla työyön on eri asia kuin olla työkyvytön. Jos jään työttömäksi niin en ole millään tapaa erityisemmässä asemassa kuin "tavalliset" työtömät. Maksimituesta huolimatta psykoterapian omavastuuosuus on huomattava.

Shriek
Psykoterapian tehosta hoitokeinona on jo tarpeeksi tieteellistä näyttöä jotta voin lähteä mukaan prosessiin. Olen myös utelias ja suhtaudun asiaan älyllisen kiinnostuneesti. Joka on kuulemma täysin väärä lähtökohta terapialle...



Jos sinun lähtökohtainen asenne on se, että auttajat ovat manipulaattoreita, niin on aika selvä juttu, että sinä olet kyvytön muodostamaan niitä lähempiä ihmissuhteita. Paraneminen lähtee omasta halusta, eikä siitä, että suhtautuu siihen pelkkänä palikkatestinä.

Auttajat manipulaattoreita? En omasta mielestäni kirjoittanut noin. Siitä tässä juuri on kyse että tutkailen tunnenko psykoterapiaa kohtaan muunlaista mielenkiintoa kuin älyllistä joka on edellytys hoidon onnistumiselle.

Shriek
Asiakkaan olisi hyvä "haastatella" muutamaa terapeuttia ennen valintaansa. Mutta mistä tietää että kuka on se oikea? Tunteeko sen vain lepatuksena vatsanpohjassa ja varmana tunteena siitä että ton kanssa mä haluun mennä loppuun asti? Mitä kriteerejä olisi hyvä tulevalle terapeutilleen asettaa?



Jälleen väärä asenne. Ei sitä pidä tietää, vaan sen terapeutin pitää tuntua oikealta. Jos ei tunnu tai et tunne, sinulle pahoja emotionaalisia ongelmia. Sellaisessa tapauksessa mikä tahansa terapeutti on ensikädessä sopiva.

Tuntua oikealta? Mistä tiedän mikä on oikea tunne? Kuinka oikean tunteen tunnistaa ja kuinka sitä voi hahmottaa? Varmasti tunnen kutakin terapeuttia kohtaan monenlaisia tunteita, mutta mikä niistä tunteista on se oikea?

Shriek
Sosiopaattia tai muuten pahasti kylmettynyttä ihmistä tuskin häiritsee se, että onko hän sairas vai terve. Kysymys on hänen kohdallaan juurikin siitä, onko siitä hänelle hyötyä, mikä taas on sekin ihan vääränlainen suhtautumistapa.

Sinä et tule hyötymään mistään psykoterapiasta siinä merkityksessä, että tulet istumaan ongelmien lähteittesi, eli muiden ihmisten päällä voittajana, kun terapian ohi. Psykoottisen persoonallisuuden hoidossa tunne tulee todennäköisesti olemaan täysin päinvastainen ja tulet kantamaan niitä kiviä selässäsi, joita sinun pitää yhteiskunnan jäsenenä olessa kantaa. Ainoa ero on vain siinä, että sinä et jatkossa murru taakkasi alla.


En oikein hahmota että mitä ajat takaa edellisellä? Minua ei itseasiassa voisi vähempää kiinnostaa olenko mieleltäni muiden mielestä sairas vai terve. Minulle on tärkeää että voin hyvin ja voin luottaa tulevaisuuteen ja tuntea turvallisuutta siitä että olen kunnossa. Minulle olisi myös tärkeää oppia hyväksymään mahdolliset tulevat romahdukset sekä oppia keinoja hallita niitä sekä lieventää niitä. Haluan lisäksi oppia muodostamaan ihmissuhteen jossa voisin luottaa toiseen henkilöön 100 %:sti niin ettei minun tarvitse hakemalla hakea varmistelua, tuntea pelkoa ja jossa uskaltaisin luottaa siihen että kelpaan omana itsenäni.

Carum carvi
Niin kuinka tuo oikein toimii? Menetkö sinä keskustelemaan henkilön kanssa, joka laskuttaa siitä melkein 100e/tunti. Miten tämän pitäisi auttaa? Saako terapeutti sanoa: älä tee näin, vaan näin? Vai vain auttaa terapoitavaa löytämään itse ratkaisut?
Jos tietää jo omat ongelmansa, mistä ne johtuvat, mitä ovat aiheuttaneet ja oikeastaan ratkaisutkin niihin, toimiiko terapeutti jonkinnäkösenä boostaajana että 'hei! just noin, oot niin oikeilla jäljillä ton juttusi kanssa! jatka noin!'..

Siis skeptikko, jolla ei ole mitään kokemuksia kyseessä olevasta aiheesta. Saa myös korjata.


Periaatteessa juttu menee niin, että menen tapaamaan henkilöä, joka ei saa antaa minulle valmiita vastauksia vaan joka auttaa minua löytämään vastaukset itse. Terapeutti auttaa asiakasta näkemään oman elämänsä ja sen tapahtumat eri valossa. Terapeutti myös auttaa asiakasta saamaan perspektiiviä ja ymmärtämään miksi asiakas otimii jossain tilanteessa niin kuin toimii. Lisäksi terapeutti voi opettaa asiakkaalleen erilaisia ratkaisumalleja. Eri terapiasuuntauksia löytyy helposti googlettamalla.

Sophia
Oikeastaan on hyvä, että sinua hirvittää. Olet silloin vahvempi kohtaamaan sisäiset ankeuttajasi ja raahaamaan ne päivänvaloon käsiteltäviäksi. Pahat asiat tapahtuivat sinulle, kun olit pieni ja avuton, jolloin sinun oli vain käperryttävä ja mukaudutava vammautumisen hinnallakin. Nyt aikuisena ja terapeutin avulla pystyt vääntämään ankeuttajilta niskat nurin ja opit reagoimaan ahdistavissa tilanteissa toisin etkä joudu samojen, lamaannuttavien ja tuskaisten tunteiden ja reaktiomallien kierteeseen.

Tätä minä toivoisin kaikesta sydämestäni! Mutta olen nyt tosiaan valintojen maailmassa. Tarttuakko tilaisuuteen ja kohdata pelkonsa jotka on jo haudannut syvälle syvälle syvälle ja paljastaa prosessissa tuntemattomiakin uhkia? Vai pitäisikö vain yrittää pärjätä? Voiko prosessi olla niin kamala että sitä vaikka säihkähtää kesken prosessin eikä uskalla jatkaa ja sitten sitä on entistä enemmän rikki?

Sophia
Omista sisimmistä tunnoista puhuminen näyttää sinua hirvittävän, mutta juuri niistä on oikeasti helpointa puhua uppo-oudolle ihmiselle. Niistä ei jää mitään "velkaa" eikä tarvitse edes alitajuisesti pelätä, että puheitasi käytettäisi joskus sinua vastaan saati että niistä kulkisi eri versioita raitilla. Jo se, että joku kuuntelee rauhallisesti ja hätkähtämättä, kun soperrat kaikki kamaluudet ilmoille, toimii vapauttavasti.

Edelleenkin minä tunnen että minulla ei olisi syytä valittaa tai tuntea pahaa oloa. Tuntuu että pitäisi vain soputua, lakata valittamasta ja purra hammasta. Tein sitä halki elämäni kunnes pari vuotta sitten olin todella pohjalla. Silti edelleen tunnen itseni huijariksi ja turhasta ruikuttajaksi. Pahalla olollani ei ole nimeä, ei kasvoja saati oikeutusta. Toisaalta kyselen että miksi en saisi olla rikki ja hajalla, miksi minun kurjuudellani ei olisi oikeutusta ja miksi en sallisi itselleni tilaisuutta voida ja selvitä paremmin.

Sophia
(Käsittääksi et ole psykoottisesti persoonallisuushäiriöinen, sinulla oli muistaakseni kaksisuuntainen mielialahäiriö, jonka olet opetellut hanskaamaan. Kaksisuuntainenhan on isolta osin biologinen pitkäaikaissairaus, vähän kuten diabetes. Siitä ei voi täysin "parantua", mutta lääkkeillä ja psykoedukaatiolla (diabeteksessa elämäntapavalinnoilla) sen kanssa pystyy elämään, niin ettei se mainittavasti haittaa. Kertomasi mukaan oeltkin jo tähän asti päässyt.)

Juurikin näin. Lääkärini ja tämänhetkinen terapeuttini ovat painottaneet minulle sitä että tulen todennäköisesti syömään lääkkeitä koko loppuelämäni ajan. Päivittäin. Hautaan asti. Ellei merkittävää lääketieteellistä läpimurtoa tapahdu. Lisäksi tulen hyvin suurella todennäköisyydellä tarvitsemaan terapeutin apua aika ajoin. En ole psykoottisesti persoonallisuushäiriöinen, tosin minulla on jonkin verran psykoositaipumusta. Edellinen masennusjaksoni oli sekamuotoinen jossa oli myös psykoottisia piirteitä.

Shriek
Olettaen, että se kaksisuuntainen on edes oikea diagnoosi.

Kyllä se on. Se on nyt kuluneen syksyn ja talven aikana varmistunut.

Shriek
En oikein usko siihen, että on olemassa sellaisia luonteita, joilla samaan asiaan suhtaudutaan toisena päivänä täsmälleen toisella tavalla luontaisesti. Toki tällaista vaihtelua ilmenee tietyllä skaalalla normaalienkin parissa. Jos on johonkin ongelmaan paneutuessa valmiiksi pinna kireällä ja hermosto ylirasittunut, niin asiaan suhtaudutaan hyvin nukutun yön jälkeen mahdollisesti toisella tavalla. Tässä ei vielä sinänsä ole mitään patologista.

Kyse ei olekaan siitä että suhtautuu asiaan X nyt tällä tavalla ja ensi kuussa eri tavalla. Kyse on enemmänkin siitä että suhtautuu asiaan X aina samalla tavalla mutta erilaisella intensiteetillä. Ylipäätään kaksisuuntaisessa ei ole niinkään kyse siitä kuinka asioihin suhtautuu vaan kuinka ympäristönsä kokee ja kuinka itse toimii kulloisessakin tilanteessa. Tietyissä sairauden vaiheissa oma suhtautuminen ulkopuolisiin ärsykkeisiin vaihtelee todella rajusti. Bipolarikoilla on vääristynyt todellisuudentaju aallonharjoilla ja -pohjissa. Oman suhtautumisen vaihtelut luovat epävarmuutta myös terveisiin jaksoihin. Lisäksi tietyt biologiset toiminnot muuttuvat sairauden tilasta riippuen. Elämä ei ole vakaata ja vaihtelut ja muutokset ovat niin voimakkaita ja rajuja että ne eivät mahdu ns. normaaleihin vaihteluväleihin vaan mitattavissa olevat raja-arvot ylitetään kirkkaasti. Lisäksi kaksisuuntaiseen tehoaa lääkehoito useimmiten edes jollain tavalla, monesti hyvin, joka viittaa sairauden biologiseen pohjaan.

Shriek
Mutta jos hermosto ylikuormittuu jatkuvasti, niin siihen on myös löydättevissä erittäin paljon syitä opituista kättäytymismalleista kuin se olisi luontaista ts. fysiologinen ja geneettisesti periytyvä. Alkoholismi, huumeidenkäyttö ja vaikkapa ylenpalttiseen viihde-elämään oppinut ihminen rasittuu väistämättä ennen pitkään, koska ei sellaista kukaan ihminen loputtomiin jaksa. Tarinat henkisistä romahduksista ovat yleisiä. Tempperamenttisuudet vaihtelevat kulttuureittain ja esim. uskoisin kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin syntyneen sellaisesta tutkimustiedosta, joka on peräisin liiaksi yhdenlaisessa kulttuurissa tuotetusta tiedosta.

Olet oikeassa ja niimpä kun epäillään kaksisuuntaista mielialahäiriötä kaikki mainitsemasi seikat rajataan pois. Jos oirekuva säilyy diagnostiset kriteerit täyttävänä muiden tekijöiden poissulkemisen jälkeenkin on päädyttävä bipolariadiagnoosiin.

Shriek
Kaksisuuntainen on diagnoosina pikemminkin kaikenkattava kuin spesifinen. Siksi en oikein jaksa uskoa sen olevan mikään mielensairaus, vaan pikemminkin ontuva diagnoosi.

Kaksisuuntainen ei ole diagnoosina kaikenkattava. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on joukko oireita jotka jokaisella potilaalla esittäytyvät omanlaisena oirekuvanaan. Potilaat ja heidän oireensa eivät ole samanlaisia keskenään eivätkä kaksisuuntaisen oireet yksinään vastaa mitään muutakaan sairautta. Yheteistä kaikille potilaille on kuitenkin mielialan nousu ja lasku. On olemassa myös yksisuuntainen mielialahäiriö.

Sophia
Carum carvi:lle. Terapeutti ei ole ystävä, vaikka monesti hyvän ja fiksun ystävän kanssa keskusteleminen auttaa ihmistä selkiyttämään ajatuksia.

Juu, terapeutti ei ole ystävä, ei edes maksettu ystävä. Psykoterapiassa käyviä muuten kehotetaan keskustelemaan terapiasta ja siellä keskustelluista asioista ystävänsä kanssa jos heillä joku niin luotettava on.

Hämmentää.

Vierailija

Hienoa, että kommentoit jo nyt, Vatkain. Muuten olisin yölläkin hypännyt koneella odottamssa.

Kirjoitit:
Mutta olen nyt tosiaan valintojen maailmassa. Tarttuakko tilaisuuteen ja kohdata pelkonsa jotka on jo haudannut syvälle syvälle syvälle ja paljastaa prosessissa tuntemattomiakin uhkia? Vai pitäisikö vain yrittää pärjätä? Voiko prosessi olla niin kamala että sitä vaikka säihkähtää kesken prosessin eikä uskalla jatkaa ja sitten sitä on entistä enemmän rikki?

No kun ne pelot ei pysy siellä syvälläsyvällä, vaan pönkii pitaan heti kun IRL tapahtuu jotain, mikä etäisestikin muistuttaa niistä. Haluatko nitistää ne vai juoksetko niitä karkuun koko ainoan elämäsi?
Prosessi välillä kamala, mutta olet jo ihan yksinäsi joutunut kohtaamaan kauhusi. Nyt et ole niiden kanssa yksin, vaan terapeuttisi kulkee oppaana si ja suojelianasi. Etkä mene siitä rikki. terapeuttisi pitää siitä kyllä takuuvarmasti huolen. Kunhan vaan sitkeästi pysyt mukana, etkä jätä kesken

........
Edelleenkin minä tunnen että minulla ei olisi syytä valittaa tai tuntea pahaa oloa. Tuntuu että pitäisi vain soputua, lakata valittamasta ja purra hammasta. Tein sitä halki elämäni kunnes pari vuotta sitten olin todella pohjalla. Silti edelleen tunnen itseni huijariksi ja turhasta ruikuttajaksi. Pahalla olollani ei ole nimeä, ei kasvoja saati oikeutusta. Toisaalta kyselen että miksi en saisi olla rikki ja hajalla, miksi minun kurjuudellani ei olisi oikeutusta ja miksi en sallisi itselleni tilaisuutta voida ja selvitä paremmin......

Mistäs sä ämmärukka osaat arvioida, onko sulla syytä valittaa eli ei?? Eikä toi hampaiden pureminen ja puskeminen ole kovin hyvin vörkkinyt tähänkään asti. Saat vähitellen kurjuudellesi sanat, saat jakaa kokemasi toisen kanssa ja löydät työkaluja selvitä niistä. Ihan näin randomisti huomioiden sulla on älyttömän julma suhtautumistapa itseesi. Sulla on paha olo ja nyt sulla on mahdollisuus parantaa sitä pysyvästi. Miksi olisit niin pöllö. ettet tarttuisi tilaisuuteen?

Eihän mikään pyyhi pois kokemaasi, mutta terapiassa ne asiat saa käydyksi läpi ja ne voi jättää taakseen. Tietää kyllä, mitä on ollut, muttei saa niistä enää jatkuvati muistutuksia.

P.s. Anteeksi omituinen lay-out, mutta kun en hallitse näitä lainauksen lainauksia ja siistiä asettelua. P.p.s. Jokos nyt...no, ei perkele, mutta toivottavasti asia tuli selväksi.

Vierailija

Työkykyisyydestä tai oikeammin työkelpoisuudesta vielä:

Hoidossa oleva kasisuuntaisesi ei todellakaan vaikuta mitenkään työhon kelpaavuuteesi. Kukaan, ei niin kukaan voi etukäteen taata, että pysyisi koko työuransa ajan täysterveenä. Iskee syöpä, katkee jalka, putoo kivi taivaasta päähän. (Itse asiassaehdottomasti suurin työkuntoisuuden menetyksen syy on juoppous...)

Sulla Vatkain sattuu nytiolemaan tämmöiset geenit, mutta sä osaat pärjätä sairautesi kanssa (vrt. diabetes), sulla on jatkuva estolääkitys (vrt. verenpainetauti) ja jos pahenemisvaiheita tulee (vrt. epilepsia), niin tiedetään heti, miten sä tuut takas kondikseen.

Suurella osalla nyt työssä käyvistä ja siinä menestyvisstä ihmisistä on joku sairaus, joka oikein hoidettuna pysyy kurissa.

Vierailija
Vatkain
No, omat ongelmani eivät liity työelämässä pärjäämiseen eivätkä sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Työelämän vastoinkäymiset toki haavoittavat ketä tahansa, mutta omalla kohdallani työ ja työelämä ovat ns. suojaavia tekijöitä. Viittasin työpaikkaan tässä yhteydessä vain taloudellisessa mielessä. Säännöllinen tilipussi helpottaa terapiaan sopeutumista ja keskittymistä kun mieli on vapaa taloudellisista huolista.



Ihan sama mihin vittasit. Et sinä noin yleensä voi paeta sosiaalisia ilmiöitä pistämällä sormet ristiin selän taakse. Ne tulevat pärjäämisen kannalta taatusti ennen tuota tilipussia.

Olla työyön on eri asia kuin olla työkyvytön. Jos jään työttömäksi niin en ole millään tapaa erityisemmässä asemassa kuin "tavalliset" työtömät. Maksimituesta huolimatta psykoterapian omavastuuosuus on huomattava.



On se, mutta mitä muuta parempaa tekemistä sinulla on työttömänä? Ketä kiinnostaa hakea töitä mielisairaana, kun motivaatio siihen on todennäköisesti nollan luokkaa?

Auttajat manipulaattoreita? En omasta mielestäni kirjoittanut noin. Siitä tässä juuri on kyse että tutkailen tunnenko psykoterapiaa kohtaan muunlaista mielenkiintoa kuin älyllistä joka on edellytys hoidon onnistumiselle.



Enkä minä kirjoittanut tuota lausetta alleviivatakseni sinun esittämää. Eli toisin sanoen pyydät muiden kertoa sinulle nyt, että mitä hyötyä siitä terapiaan menemisestä tai terapeutin vaihtamisesta on kuin olisit siitä itse kiinnostunut. Minusta sinulla on hirveä hinku saada ostaa puhdas omatunto jollakin konkreettisella asialla sen sijasta, että olisit itse kiinnostunut mistään psyykkisestä työskentelystä.

Minusta sinä et nytkään kerro koko totuutta siitä, mikä tilanne sinulla on tuon terapiaprosessin kanssa. Minä en huomaa mitään progressiota joihinkin vuoden takaisiin kirjoituksiin nähden. Esität aivan samanlaisia kysymyksiä kuin silloinkin, joten voisi sanoa, että aika hukkaan heitettyä aikaa se terapia on sinun kohdallasi ollut.

Tuntua oikealta? Mistä tiedän mikä on oikea tunne? Kuinka oikean tunteen tunnistaa ja kuinka sitä voi hahmottaa? Varmasti tunnen kutakin terapeuttia kohtaan monenlaisia tunteita, mutta mikä niistä tunteista on se oikea?



Voisit aloittaa ensiksi miettimällä vaikka sitä, että tuntuuko mikään miltään?

En oikein hahmota että mitä ajat takaa edellisellä? Minua ei itseasiassa voisi vähempää kiinnostaa olenko mieleltäni muiden mielestä sairas vai terve.



Minkä takia sitten kyselet, että kannattaako sinun mennä terapiaan vai ei? Jos sanoit, että koet älyllistä mielenkiintoa sitä kohtaan, niin tällaisista vastauksista voi päätellä, että se älyllinen ote on valovuosien päässä.

Minulle on tärkeää että voin hyvin ja voin luottaa tulevaisuuteen ja tuntea turvallisuutta siitä että olen kunnossa. Minulle olisi myös tärkeää oppia hyväksymään mahdolliset tulevat romahdukset sekä oppia keinoja hallita niitä sekä lieventää niitä. Haluan lisäksi oppia muodostamaan ihmissuhteen jossa voisin luottaa toiseen henkilöön 100 %:sti niin ettei minun tarvitse hakemalla hakea varmistelua, tuntea pelkoa ja jossa uskaltaisin luottaa siihen että kelpaan omana itsenäni.



Paskat sinua kiinnosta. Juuri totesit ylhäällä, että sinua ei voisi vähempää kiinnostaa, oletko muiden mielestä sairas vai et. Luuletko, että se psykoterapeutti menee halpaan, kun heität hänelle hieman euroja parista tunnista? Älä unta näe.

Kyllä se on. Se on nyt kuluneen syksyn ja talven aikana varmistunut.



Sillä diagnoosilla ei ole minkäänlaista merkitystä, jos se on väärä, eikä se auta sinua missään muussa kuin lääkkeiden saamisessa apteekista.

Bipolarikoilla on vääristynyt todellisuudentaju aallonharjoilla ja -pohjissa. Oman suhtautumisen vaihtelut luovat epävarmuutta myös terveisiin jaksoihin. Lisäksi tietyt biologiset toiminnot muuttuvat sairauden tilasta riippuen. Elämä ei ole vakaata ja vaihtelut ja muutokset ovat niin voimakkaita ja rajuja että ne eivät mahdu ns. normaaleihin vaihteluväleihin vaan mitattavissa olevat raja-arvot ylitetään kirkkaasti. Lisäksi kaksisuuntaiseen tehoaa lääkehoito useimmiten edes jollain tavalla, monesti hyvin, joka viittaa sairauden biologiseen pohjaan.



Tempperamenttisuus on juuri tuota, että on mielialoiltaan ailahtelevaisempi, mutta ei se integroitunutta persoonallisuutta kaada. Eriasia on se, jos kärsii depersonaalisaatiosta tai vastaavista persoonallisuuden häiriöiden muodoista.

Epidemiology

The DSM does not provide an estimate of incidence; however the number of diagnoses of this condition has risen sharply. A possible explanation for the increase in incidence and prevalence of DID over time is that the condition was misdiagnosed as schizophrenia, bipolar disorder, or other such disorders in the past; another explanation is that an increase in awareness of DID and child sexual abuse has led to earlier, more accurate diagnosis.

http://en.wikipedia.org/wiki/Dissociative_identity_disorder

Lääkehoito tekee yleensä vain terapeutin homman leppoisammaksi, mutta ei välttämättä yhtään helpommaksi tai tehokkaammaksi.

Olet oikeassa ja niimpä kun epäillään kaksisuuntaista mielialahäiriötä kaikki mainitsemasi seikat rajataan pois. Jos oirekuva säilyy diagnostiset kriteerit täyttävänä muiden tekijöiden poissulkemisen jälkeenkin on päädyttävä bipolariadiagnoosiin.



Ei ole mitään rajattavaa, kun bibolaarinen diagnoosi on luonteeltaan laajentava kuin spesifinen. Toki sinulla on vapaus uskoa mitä huvittaa, sillä tämä on vain minun mielipide.

Kaksisuuntainen ei ole diagnoosina kaikenkattava. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on joukko oireita jotka jokaisella potilaalla esittäytyvät omanlaisena oirekuvanaan. Potilaat ja heidän oireensa eivät ole samanlaisia keskenään eivätkä kaksisuuntaisen oireet yksinään vastaa mitään muutakaan sairautta. Yheteistä kaikille potilaille on kuitenkin mielialan nousu ja lasku. On olemassa myös yksisuuntainen mielialahäiriö.



Mieliala nousee ja laskee päivän mittaa tavallisillakin ihmisillä. On vain silkkaa typeryyttä, jos koitetaan saada potilas lääkkeillä vegetatiiviseen tilaan, jossa normaalia rasitusta ei koeta, eikä rasittavista ja romahduttavista toimintamalleista yritetä oppia ulos. Noin yleensäkin minusta on naurettavaa, että ihmistä yritetään hoitaa tappamalla viimeinenkin pisara sisimmästä ja siitä, mikä motivoi valintojen tekemisessä. Ainoastaan sellaisessa tapauksessa sen voi ajatella olla edullinen, jos halutaan kirjaimellisesti ohjelmoida ihminen uudelleen ja poistaa kaikki sattumanvaraisuus ja subjektiivisuus laskuista. Ei se tosin enää mitään terapiaa siinä tapauksessa olisi.

--

Sanonpa vain, että noin muuten on aivan turha kysellä ratkaisuja omaan elämäänsä palstalta. Täältä kysyminen korkeintaan vain sekottaa pakkaa entisestään. Itsekin hivenen kadun vastaamista, mutta tuo säälin kalastelu on niin yleistä sinun tilanteessa oleville ihmisille, että välillä sitä irtoaa vahingossa. Pahalta se silti tuntuu, olkoon oma mielipide sen tarjoamisesta millainen tahansa.

Vierailija
Vatkain
Lisäksi arveluttaa kykyni ja haluni sitoutua



Minulla oli vaikea lapsuus, mistä on seurannut runsaasti häpeää, valtavasti luottamuksen puutetta ja paljon (sosiaalisia) pelkoja. Elämäni seisoo. Itsetuhoiset ajatukset ovat yleisiä ja toivon säännöllisesti kuolemaa.

Psykoterapiaa en kuitenkaan pidä vaihtoehtona, koska en luota sen vaikuttavuuteen, enkä jaksaisi siihen sen tähden sitoutua. En myöskään jaksaisi enää kaivaa esiin kipeitä asioita, jotka olen jo osaksi unohtanut. Hädin tuskin jaksan nykyisten haalenneiden muistojen kanssa.

En usko, että muistot ja niiden kielteinen vaikutus terapian kautta katoaisivat. Pikemminkin muistojen esiin nostaminen ruiskuttaisi polttoainetta narsistiseen pyörittelyyn, hyrrään, joka kiihtyy kiihtymistään, kunhan sitä vain ruokkii.

Minun päätökseni on se, että teen itsemurhan, jos en kestä. Se on aika lähellä. Vaihtoehto ei liity ainoastaan nykyiseen tilanteeseeni vaan maailmankatsomukseeni laajemmin. En ole keksinyt elämälle merkitystä. Olen aina inhonnut yrittämistä ja pienintäkin stressiä, vaikka johonkin saakka elämässäni hyvin pärjäsinkin. Vaikka eteenpäin selviäisinkin, niin elämän perusluonne on ja pysyy. Elämässä on joskus ihania hetkiä, joskus paskoja hetkiä ja joskus pitempiä hyvän olon tai alakuloisuuden jaksoja. En ole lainkaan varma, tahdonko noilla ehdoin elää.

Tämä on kuitenkin vain minun näkemykseni. Tee sinä päätöksesi itse. Kirjoituksestasi sai vaikutelman, että tahtoisit terapiaa yrittää. Yritä ihmeessä. Minäkin yrittäisin, jos suinkin saisin siihen jostain motivaatiota.

CE-hyväksytty
Seuraa 
Viestejä29006
Liittynyt30.4.2005

Mä kattelen tätä nyt vaan itseni kantilta. Se pitkäaikainen sitoutuminen on varmaan kaikkein hankalin este psykoterapiaan menemiselle. Siinä voi helposti mennä iso työ hukkaan jos homma menee kesken kaiken läskiksi. Mulle on myös suositeltu psykoterapiaa, mutta en tiedä voinko luvata itselleni ottavani sen tosissani parikin vuotta. Siinä ajassa voi tapahtua mitä vaan. Tosin psykoterapianhan luonnollisesti pitäisi kestää kaikki elämän tapahtumat ja myös käyttää niitä hyväksi sitä mukaa kun tapahtuu.
Itselläni on kyse lähinnä persoonallisuushäiriön korjaamisesta ja toisaalta tulevaisuuden turvaamisesta ilman skitsofreniaa tai muita psykooseja. Siihen psykoterapia ymmärtääkseni auttaa. Psykoterapeutti voi varmaan antaa työkaluja maailman hahmottamiseen terveellä tavalla parantumattomasta sairaudesta tai peruuttamattomasta tapahtumasta huolimatta. Nyt kun miettii, niin pari vuotta on oikeastaan aika lyhyt aika. Ainakin jos ajattelen omalta kohdaltani. Mä oon rakentanu vääristynyttä maailmankuvaa kakskyt vuotta, niin jos se korjaantuu kymmenesosassa siitä niin hyvä. Oon ollu samassa työpaikassakin joskus kauemmin.

Jotenkin mulla on kyllä tunne, että älykkyydestä voi olla haittaa potilaalle. Riippuu tosin kai terapeutista. Joidenkin kanssa voi asioiden tiukka analysointi ja kyseenalaistaminen tuottaa hedelmää. Avoin ja vastaanottavainen täytyisi kuitenkin varmaan olla. Ajattelin vaan, että se tiedollinen suhtautuminen voi sotkea asioita niin, että asiat ei mene niin sanotusti ytimeen asti kun potilas jää pohtimaan sitä prosessia miten niiden pitäisi mennä.
Itselläni terapeutin valinnassa ykköskriteeri on sukupuoli. Pitäis olla nainen. Kakkoskriteeristä en tiedä. Kai sen sitten huomaa.
Luulisin että alussa tuntuu vaikeelta avautua taas samoista asioista uudelle ihmiselle, mutta alun jälkeen muodostuu ehkä omanlainen yhteys ja tapa lähestyä kipeitä asioita.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat