Taide ja kulttuuripessimistit

Seuraa 
Viestejä978
Liittynyt10.11.2007

Nostalgia klassiseen taiteeseen ja korkeampaan ja puhtaampaan menneeseen kulttuuriin ja oman aikansa näkeminen taantumuksellisena lienee hyvin vanha ja ilmeisen pysyvä ilmiö.

Monelle kulttuuripessimistille klassista mallia edustaa Odysseia, joka on kuvaus keskushahmonsa ulkoisesta ja sisäisestä kasvusta valtakunnan ja animan (naisen) arvoiseksi. Tämän tuhansittain varioidun perusmallin, jossa hyvä lopulta voittaa ja mies ja nainen saavat toisensa, katsotaan tyydyttävän ihmisen arkkityyppejä ja symboloivan kasvua eheään ihmisyyteen.

Kulttuuripessimismi katsoo, että romantiikka ja/tai moderni eri muotoineen pirstoi tämän kuvan ja halvensi taiteen alas puhtaiden ihanteidensa tasolta, jonne renessanssi (tai jokin muu puhtaana nähty mennyt aikakausi) oli taiteen korottanut.

Mitä tapahtuu, kun ihminen menettää uskonsa perimmäisen ihanteen (kuten Jumalan) olemassaoloon? Keskeinen kysymys, jonka kautta modernia taidetta ymmärtää. Taiteen uutta vieroksuva kaipaa pohjimmiltaan uskonnon kaltaista turvaa ja pysyvää.

Soini, joka puolsi vaaliohjelman taidelinjausta, sanoi arvostavansa näköistaidetta. Mitä ovat ne näköiskuvat, jotka syntyvät, kun sisäisen varmuutensa ihanteesta menettänyt ihminen kääntää katseensa sisäänpäin itseensä, ihmiseen? Tämä oli keskeinen kysymys monella 1900-luvun alun taiteilijalle, jotka saivat mm. Freudilta voimakkaita vaikutteita ja kokivat ensimmäisen maailmansodan. Mikä on kuva tai sävel juurettomuudesta, ahdistuksesta, väkivallan uhasta, seksuaalisista estoista?

Taiteella on aina suhde aikansa yksilöihin. Ihanteita kunnioittavan taiteen häviäminen ei ole taiteen rappiota vaan heijastus pysyvien ihanteiden häviämisestä. Kiintopisteetön taide keskustelee aikansa kanssa ja haastaa sen käsityksiä.

Kuten esimerkiksi Henry Miller, joka haastoi 1930-luvun puritaanisia seksuaalisuusnormeja tai beatnikit, jotka kuvasivat henkistä yhteiskunnan ulkopuolelle ajautumista ja monet muut, jotka laajana, epäyhtenäisenä virtana kasvoivat 1960-luvun monitahoisen kulttuurisen vallankumouksen maaperäksi. 1960-luku on nimeävä vedenjakaja, sillä konservatiivisten kulttuuripessimistien mielikuvat vievät 1950-luvulle, tarkemmin merkitykseltään aikaan ennen 1960-lukua, jolloin länsimaalainen valtavirtaisuus taiteellisesti ja kulttuurisesti lopulta irroitti radikaalin vähemmistön vetämänä otteensa uskosta pohjimmaiseen ihanteellisuuteen. Ihanteellisuuteen, joka toki oli jo pitkään käynyt yhä epätoivoisempaa puolustustaistelua ja ollut perääntymiskannalla. Taiteen radikaalien vaikutteita aiemmilta vuosisadoilta olivat esimerkiksi Blake ja Rimbaud.

Ei taide voi perääntyä sataa vuotta ja palata unohtamaan ne kertomukset ja tunnot, joita taide on kuluneen ajan mukana kuvastanut.

Kuten Ginsbergin Howl, joka asettaa heti ensimmäiseltä riviltään yhteytensä: ”I saw the best minds of my generation destroyed by madness, starving hysterical naked…”

Tai Kerouac, jonka Matkalla on matka tietyssä ajassa, paikoissa ja yhteiskunnallisessa kontekstissaan. Tarinaa ei voi uudelleen kertoa 2010-luvulla, eikä kerrottua tarinaa maailmasta voi pyyhkiä unohduksiin.

Mapplethorpen valokuvat olivat valokuvia omasta ajastaan, hämyisen maailmasta, sen ihmistodellisuudesta, juuri siinä ja silloin. Taide ei ole eteerisen ikuista, vaan resonaatioita todellisesta. Patti Smithin Piss Factoryn mielikuvat sanoissa
” I'm gonna be somebody, I'm gonna get on that train, go to New York City,
I'm gonna be so bad I'm gonna be a big star and I will never return,
Never return, no, never return, to burn out in this piss factory
And I will travel light.”
ovat mielikuvia tietystä ajasta, tietystä yhteydestä, tietyistä jaetuista tunteista, jotka resonoivat hänen aikalaisilleen ja ovat meille ikkuna tuohon menneeseen, mutta eivät niinkään taidetta meidän ajastamme, sillä runon Piss Factory New Yorkia ei ole enää olemassa. Meillä on oma aikamme ilmaistavana taiteessa. Kuten oli Michelangelolla, oli Sibeliuksella ja oli Jim Morrisonilla sanoissaan ”I am the Lizard King, I can do anything”, ja on aina uusilla sukupolvilla uudessa ajassaan. Taide ei voi pysähtyä olemaan huomioimatta uutta, siksi uusi on erottamaton osa taidetta. Konservatiiviset kulttuuripessimistit haaveilevat ajan pysähtymisestä.

Syvälliset ’ajattomat’ teokset kuten Dostojevskin Riivaajat toki kertovat paljon omastakin ajastamme, mutta eivät ole sellaisenaan kerrottavissa uudelleen. Appropriaatio kulkee yli aikakausien, mutta ei ota mukaansa kokonaisuuksia vaan vain osia, joita yhdistää omaan aikaansa.

Ehkä joskus kaukana tulevassa transhumanismi on kasvanut merkittävän filosofisen suuntauksen kautta merkittäväksi taidesuuntaukseksi ja joku suuntauksen taiteilijoista välittää hologrammi-installaatiolla paljon samoja arkkityyppejä, joita on nähtävissä läpi taiteen historian, mutta omasta maailmastaan, oman maailmansa kuvin ja välinein. Ei Sibeliuksen tai Gallen-Kallelan välinein.

Tai ehkä evoluutiopsykologia valtavirtaistuu ja insipiroi muutamia taiteilijoita kääntymään uusin näkökulmin ihmisen sisäiseen, kuten Freud inspiroi omana aikanaan ja omine näkökulmineen.

Taiteellista luovuutta on tuoda esille jotain uutta siitä suuresta näyttämöstä, josta taiteilija työstää materiaaliaan, joka on hänen aikalaisyhteisönsä.
Keskustellen toki menneiden artistien kanssa, mutta ei pysähtyen heidän rinnalleen, vaan nähden omansa heidän avullaan ja heidän kauttaan.

Taidetta ei ole kopioida uudelleen ja uudelleen Rembrandtia, Shakespearea tai Sibeliusta. Ensimmäinen kerta vuoristoradassa on ihmislapselle elämys, mutta tuhannetta kertaa samassa vuoristoradassa on taiteessa loputtomien pastissien tylsistyminen. Samaa kappaletta ei kestä kuunnella loputtomiin.
Rembrandt, Shakespeare ja Sibelius olivat hekin oman aikansa uudistajia ja uuden luojia.

Kulttuuripessimisti ei halua kysyä maailmaltaan vaan lausua vanhan rukouksensa, toistaen yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Monet myöhemmin suuriksi taiteilijoiksi tunnustetut on ajoittain nähty omana aikanaan rappion edustajina tai heidän arvoaan ei ole osattu nähdä.
Hendrixin Star Spangled Banner on vain yksi rienaava rappion ääni lukemattomien jatkumosta, kuten olivat Rimbaudin runot 1800-luvulla. Aleksis Kivi ja Franz Kafka vain muutamia lukuisista omana elinaikanaan vaille tunnustusta jääneistä.
Shakespearekin nousi nykyiseen arvostukseensa (”länsimaisena kaanonina” monen kulttuuripessimistin maailmassa) vasta toista sataa vuotta kuolemansa jälkeen.

Uuden merkitys ei silti ole itseistarkoitus, eikä taide ole taidetta, vain koska jonkin sanotaan olevan taidetta. Arvostettuun taidemuseoon viedystä lauta- tai tiilikasasta, valtavasta punaisesta kankaasta parilla sinisellä viivalla tai Warholin tölkeistä voidaan perustellusti olla useampaa mieltä.

Dekadenssi ja teennäisyys, esteettisen subjektiivinen mielivaltaisuus, taiteen sosialisoituminen ovat olleet läpi taiteen modernin todellisia ongelmia pohjimmaisen ihanteellisuuden objektiivisten mittareiden heikennyttyä ja hävittyä.

Toisaalta näkökulmaamme tämänkin osalta vääristää rajattu kuvamme taiteen historiaan, koska siitä meille on välittynyt lähinnä vain se laadukas taide, joka on kestänyt ajan kulutuksessa. Meille ei ole välittynyt sitä suurinta osaa menneiden aikakausien taiteesta, sitä mikä unohtui jo pian syntymänsä jälkeen eikä ollut kovinkaan laadukasta.

Vaikka ero ei ole veteen piirretty viiva, on dekadenssi kuitenkin välttämätöntä erottaa nykyajan hämmennyksestä, varmojen totuuksien hajoamisesta, epäselvyydestä, epämääräisyydestä, modernin ihmisen parantumattomasta eksyksissä olemisen tilasta, joka syntyy elämisestämme vailla ehdottomasti pysyviä kiintopisteitä. Kiintopisteitä, mitä kulttuuripessimismin kaipaamalla kulta-ajalla edustivat kristillinen transsendenssi ja antiikin ihannoiminen. Tai entisessä Neuvostoliitossa sosialistinen realismi.

Ihmisen pohjimmaisen epäselvyyden ymmärtäminen ja hyväksyminen auttavat ymmärtämään ylitse oman yksilöllisen subjektiivisen estetiikan kokemisen, miten esimerkiksi Jasper Johnsin False start voi olla myyntihinnaltaan yksi maailman arvokkaimpia taideteoksia.

Uuden luomisen originaalius alleviivaa taiteilijan aseman aiemmin näkemättömän välittäjänä. Picasso oli suuri taiteilija, koska hän etsi ja löysi uusia tapoja kuvata maailmaa, tavalla, joka resonoi hänen kanssaihmisilleen ja inspiroi monia hänen aikalaisistaan taiteilijoista. Picasson pikainen luonnostelmakin oli sikäli taidetta riippumatta teknisestä keskeneräisyydestään. Mutta teknisesti täydellisinkään kopio ja plagiaatti ei sitä ole, koska kopio ei luo mitään uutta.

Tämän ymmärtäminen avaa täyteen todelliseen rappioonsa sen Perussuomalaisten taidenäkemyksen, että ”taiteen” tulisi kopioida ja jäljitellä vanhaa, jo nähtyä, jo välitettyä, irrallaan luovasta yhteydestä ja inspiraatiosta.

Sen, mikä ei Ihannetta kopioi, tulisi kulttuuripessimistien mielestä tyytyä kaupallisuuteen. Vaikka monet heidän suuruuksiksi nostamistaan olivat oman aikansa tuettuja ennen kuin pärjäsivät kaupallisesti.

Eikä tilanne ole sikäli muuttunut, että taiteeseen todella sisälle pääseminen on kokopäiväistä ja vuosia vievää työtä, eivätkä kaikki yrittäjät voi onnistua. Onnistujia ja epäonnistuja on toisaalta mahdotonta lähteä etukäteen lajittelemaan.

Mitä kulttuuripessimistit tosiasiassa ehdottavat, on korkeakulttuurin tuen evääminen. Yhteiskunnan kulttuurinen köyhtyminen, jossa esteettinen ja kantaa ottava alistetaan ilman henkireikiä big brother -maiseen ’survival of the fittest’ –kilpailuun.

Sibeliuksesta on hauska anekdootti Sibelius-museon seinällä Turussa. Sibelius oli matkustellut seurueineen Ruotsissa ja matkustelu oli kääntynyt hummaamisen puolelle. Sillä seurauksella, että jossain vaiheessa seurue huomasi käyttövarojensa loppuneen. Tämä ei estänyt heitä suuntaamasta kulkuaan illaksi hienoon ravintolaan. Pitkän ja kostean ruokailun jälkeen, tarjoilijan tuotua laskun, Sibeliuksen sanotaan todenneen: ”Minä olen Jean Sibelius. Lähettäkää lasku Suomen valtiolle.”

Sibelius oli ihmisenä lievästi sanottuna vaikea tapaus (kuten käy ilmi esimerkiksi hänen ja Ainon rakkauskirjeistä) eikä ollenkaan se kiiltokuva, minä moni kulta-aikaan kaipaava hänet haluaisi kuvata. Miehelleen elämänsä täysin omistaneen Aino Sibeliuksen kärsivällisyys ja uhrautuvaisuus olivat luokkaa, että tuskin nykypäivän taiteilija aivan heti itselleen sellaistakaan tukea löytää. Ajat ovat muuttuneet.

Lopultahan taide ja taiteen arvostaminen on väistämättömän subjektiivista. Liitän tähän loppuun valokuvan, jolle itse annan suuren taiteellisen arvon. Se on Ed van der Elskenin kokoelmasta Love on the left bank vuodelta 1954, joka jälkikäteen ymmärrettynä kuvasi 1960-luvun kulttuurisen myllerrystä kohden kulkeneita aaltoja, pariisilaisia nuoria, jotka jo etsivät uutta.

Kommentit (1)

Uusimmat

Suosituimmat