Milloin ymmärsit olevasi kuolevainen?

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Ihminen voi tietää asioita ja hokea totuuksia niitä silti ymmärtämättä.
Monet kuulevat jo hyvin pieninä, että elämä päättyy kuolemaan. Toisilta tätä asiaa pantataan hyvin pitkään ja vanhemmat saattavat jopa pimittää kuoleman mahdollisuuden alle kouluikäisiltä.

Minkä ikäisenä sinä ymmärsit kuolevasi?
Liittyikö ymmärrykseen jotain dramaattista vai tapahtuiko se vain spontaanisti?
Onko ymmärrys kuolemasta muuttunut niin että et ole varma olitko sittenkään ymmärtänyt asiaa silloin vuosikymmeniä sitten?

Sivut

Kommentit (94)

Puuhevonen
Seuraa 
Viestejä5279
Liittynyt9.1.2011

Ymmärsin kuolevani joskus ensimmäisen kerran silloin kun tajusin että maailmankaikkeuden laajenemisen nopeus kiihtyy sekä protoneilla on puoliintumisaika. Näin ollen on hankala elää ikuisesti

»According to the general theory of relativity space without aether is unthinkable.»

Vierailija

Minua huijattiin taivaalla, joten sukulaisten kuolemat saatiin hoidettua minun osaltani melko rauhallisesti.
Paremmassa paikassa muka sitten.

Vierailija

Itselleni tuli valkeneminen joskus 15-16 vuotiaana. Taivas kuvitelmat romahtivat, ymmärsin elämän olevan julmaa pilaa joka päättyy kuolemaan, eikä millään ole oikeasti mitään väliä.

Olen edelleen samaa mieltä, mutten ota asiaa enää niin raskaasti. Tosin elämän merkityksettömyys ajoittain ahdistaa; Miksi vaivautua tekemään mitään kun kaikki kuitenkin katoaa.

Pakollinen sukupolvien jatkumo on jo hoidettu ja vielä pitää varmistaa että jälkeläiset saa riittävästi järkeä päähänsä selvitäkseen sitten itse lisääntymisvaiheeseen.

jussipussi
Seuraa 
Viestejä32522
Liittynyt6.12.2009
Arvuuttelija
Itselleni tuli valkeneminen joskus 15-16 vuotiaana. Taivas kuvitelmat romahtivat, ymmärsin elämän olevan julmaa pilaa joka päättyy kuolemaan, eikä millään ole oikeasti mitään väliä.

Olen edelleen samaa mieltä, mutten ota asiaa enää niin raskaasti. Tosin elämän merkityksettömyys ajoittain ahdistaa; Miksi vaivautua tekemään mitään kun kaikki kuitenkin katoaa.

Pakollinen sukupolvien jatkumo on jo hoidettu ja vielä pitää varmistaa että jälkeläiset saa riittävästi järkeä päähänsä selvitäkseen sitten itse lisääntymisvaiheeseen.




Minä tämmoisenä vastarannakiiskenä olen taas hieman eri mieltä.

Kannatta pohtia vielä pidemmälle niin huomaat että "konditionaalit" tulee sinun omasta päästä/mielestä. Ei elämä kanna tällaisia leimoja missään. Ne on täysin ihmisen oman kuvittelun tuotetta.

Elämän merktyksettomyys tulee olevaiseksi/luoduksi milessä vasta kun on ensin rakentanut oletusarvon että elämällä pitää olla joku merkitys elämän itsensä lisäksi/yli..Kun ei ole merkitysta elämää suurempaa niin silloin elämä ei voi olla merkitykseton. Elämä on elämän merkitys.

Nykyihmisen elämänkaari..Kyllä mina sitten elän kun olen saavuttanut sen ja sen ja sen ja sen..ja sitten henkitoreissaan katsoo taaksepäin ja huomaa mutta hei se elämämähän oli aina nyt eikä jos ja kun huomisessa ja siellä kepin päässä roikkuvassa illuusioporkkanassa..

RaahenTiikeri
Seuraa 
Viestejä973
Liittynyt18.2.2009

kyllä sen teknisenä tietona(kaikki elävä kuolee)tajusi joskus 10 ikävuoden paikkeilla.Mutta sen sijaan kovin konkreettisesti en sitä ole ehkä tajunnut vieläkään 32 vuotiaana.
Lähisuvussa ei ole ollut juuri kuoleman tapauksia.Olin ehkä 11 kun äitin isän äiti kuoli n.90 vuotiaana.toki hän oli lähisukua ja näennäisesti tuttu perheen juhlista ym.mutta sairasti pitkään eikä varsinaisesti 11 vuotiaalla pojalla ja 90 vuotiaalla mummelilla ole yhteistä kosketuspintaa.

vuonna 99 tämä jo mainittu äitin isä sitten kuoli ja hän oli ollut koko minun elämäni ajan hyvin läheinen.Se on ainut varsinaisen lähisukulaisen kuolema joka elämääni on osunut.(yksi ei niin hyvä luokkakaveri on kuollut,tuttu naapuri on kuollut,vanhempien perhetuttuja on kuollut ym).Toisen puolen isovanhempani kuolivat jo paljon ennen minun syntymääni.
Omankin kuolevaisuuteni tiedostan lähinnä kuriositeettina.Mitään sisäistä tunnetta kuolevaisuudesta en ole vielä 32 vuotiaana kokenut.Olen ollut koko elämäni koko lailla terve ja hyväkuntoinen.Viime loppuvuodesta koetut närästysoireet(eka kerran elämässä!)saivat minut kauhun partaalle.Öisin suuhun nouseva refluksi ja rinnan korvennus päiväsaikaan oli suoraan sanottuna maailmaa mullistavia kokemuksia.Todisteita siitä,että olen saanut olla todella rauhassa kaikenlaisilta vaivoilta.Minua kauhistutti,kun jotkut tutut sanoivat moisten oireiden olevan melko tavallisia.

Heksu
Seuraa 
Viestejä5463
Liittynyt16.3.2005

Tajusin kuolevaisuuteni joskus alle 10-vuotiaana, ja se oli minulle kaamea shokki. Kasvoin uskonnollisessa perheessä, ja minut kasvatettiin pienestä asti siihen itsestäänselvyyteen, että kuoleman jälkeen mennään "taivaaseen". Ihan fantsu tarinahan se oli, mutta ilmeisesti olin jo sangen pienestä asti skeptikko. Uskonnollinen äitini kylvi kornilla tavalla epäilyksen siemenet jo hyvin varhain - jälkeenpäin on helppo ymmärtää, ettei hän ymmärtänyt alkuunkaan esittämiäni eksistentialistisia kysymyksiä.

Muistan hyvin, kun joskus hyvin pienenä kysyin äidiltäni lapsen viattoman logiikan johdattelemana, että jos me kerran kuoleman jälkeen mennään taivaaseen, missä me olimme ennen syntymää? Tähän äitini ei ymmärrettävistä syistä osannut vastata, ja kaamea epäilys alkoi vähitellen muhia mielen syövereissä. Jossain vaiheessa olin jo hyvin peloissani - ilmeisesti uskonnollinen propaganda meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mielessäni muodostui vähitellen kaamea ajatus mahdollisesta kuoleman jälkeisestä totaalisesta olemattomuudesta. Jossain vaiheessa tajusin, että jonain päivänä, minä itse aivan henkilökohtaisesti Kuolen, sen jälkeen minua ei Ole enkä voi asialle yhtään mitään. Tästä aiheutui niin musertava kauhu, että hikoilin monta yötä saamatta unta.

Lopullinen shokkivaikutus muodostui, kun kysyin peloissani äidiltäni, että onko se ihan totta, että kuoleman jälkeen meitä ei ole enää olemassa. Äitini ei ymmärtänyt kysymyksen takana olevaa pienen lapsen eksistentiaalista tuskaa, ja vastasi silmät kirkkaina, että niinhän se on, eikös vaan ole ihmeellinen asia! Äitini ei joko osannut ajatella asiaa omakohtaisesti tai sitten hän oli totaalisen kykenemätön tarkastelemaan asiaa lapsen näkökulmasta.

Pienen pojan ahdistus olisi lieventynyt huomattavasti, jos joku olisi älynnyt huomauttaa, että eihän se olemattomuus ennen syntymää ollut yhtään kamalaa, joten tuskin se on sen kamalampaa kuoleman jälkeenkään.

jussipussi
Seuraa 
Viestejä32522
Liittynyt6.12.2009
Pykälä
Ymmärsin olevani kuolevainen silloin kun kuolin.




The only real wisdom is knowing you know nothing"
Socrates



Joo se oli se Argentiinalainen jalkapallotähti!

scio me nescire
EV+
Seuraa 
Viestejä770
Liittynyt24.12.2010

Näin unen jossa lääkäri ilmoitti että kuolen parin kuukauden sisällä. Kun sitten alkoi olla kipua ja jomotusta tein tilit selväksi maallisten velkojien kanssa, lausuin hyvästit lähimmäisille ja sijoitin revolverinpiipun ohimolleni. Se oli siinä, kiitti ja moro.

No jotenkin se elämä jatkui kuoleman jälkeen.Keräsin itseni lattialta ja peilin edessä käsitin että enhän mä voi enää elää tällä päällä, tässä on nyt jotain mystisempää. En jatkossakaan mennyt mihnkään muuhun ulottuvuuteen vaan jatkoin kikkailua maan päällä. Hattu piti pitää visusti päässä koska aivot ja kallonsirut meinasivat valua pois. Olo oli suorastaan euforinen ja ihmiset kyselivätkin että miksi olen niin rento ja hyväntuulinen.

Niin että jos näette hymyileviä pipopäitä sisätiloissa ne ei välttämättä ole hamppuveikkoja...

Vierailija

Ala-asteella joskus sain vahvat epäilykset ettei ne "uskolliset ystävät" ja muut nuorille tarkoitetut Raamattukirjasarjat kertoneetkaan koko hommaa, vaikka näin monet kokeilivat uskotella. Mummot ja vaarit kuolivat siinä seuraavan 5 vuoden aikana sen verran itselleni nopeaan tahtiin että ahdistustahan siitä sai suht turhan herkkänä lapsena. Ei niinkään haitannut että itse kuolisin, mutta se oli musertavaa että kaikki muutkin lähimmäiset kuolevat, muuttuvat mullaksi ja that's it; niitä sitten muistellaan (ehkä) kerran vuoteen. Eikä ole kerrassaan mitään mitä voit tehdä asialle. Logiikan parantuessa alkoi hahmottaa ettei noissa uskonnoissa kamalasti ole toivoa muuta kuin lohtu, jonka itsensä kusettamisesta saa. Ikävämpi homma sinänsä, ihan pienenä sitä pystyi vielä lohduttautumaan sillä että näitähän näkee sitten next-lifessa tai taivaassa vai mihin sitä uskoikaan kun sitä oli opetettu.

Joskus haki vanhempanakin vielä eri uskonnoista ratkaisua, mutta aika tiedossahan se oli ettei mitään sitä kautta löydy vaikka aina johonkin tilapäisesti innostuikin.

Aina joskus tulee vieläkin samat asiat mieleen, mutta mitäs tuosta kun ei voi asiaan vaikuttaa. On liki 100% varmaa ettei tässä mikään uskonto pelasta eikä tekniikka tyyliin aivot purkkiin tai bittiavaruuteen ja menoksi. Kyllä tuon kanssa sinut on tavallaan, mutta ajoittain tietenkin voi masentaa... etenkin jos tulee kuolemantapauksia vastaan. Ihmisillä on erilaisia ajattelutapoja käsitellä tuollaista.. vähän eri filosofioilla, tai sitten tosiaan hörähtämällä uskovaiseksi joka helpottaa siinä mielessä. Jokainen tietenkin luo itselleen sen elämän tarkoituksen. Ei tästä kyllä ihan helpolla happy endingiä saa vaikka kuinka suhtautuu positiivisesti tai "shit happens" mentaliteetilla tai vetää "elämä on elämisen tarkoitus" asenteella, onhan noita tapoja. Perinteinen ajattelutapa on myös tehdä muutama lapsi ja lohduttautua sillä että siinä se elämä jatkuu hip hei ja nyt on aika itsellä mennä sanoo biologia (jonka huomaa sitten viimeistään peilistä tai siitä ettei pääse enää sängystä ylös).

Nyt uppoudun muihin asioihin elämässä niin mokomat kuolevaisuudet unohtuu kunnes ovat taas ajankohtaisia eli aina ajoittain muiden kohdalla ja sitten joskus myös omalla kohdalla. Se on sitten moro siinä vaiheessa ikuisesti. Sinänsä kuolema tasaa asioita mukavasti.... olet sitten aikasi suurmies tai surkein kerjäläinen katuojassa, niin miljoonan vuoden päästä yksikään ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä tiedä sinusta yhtään mitään. Tosin vaikka tietäisikin, niin ei silläkään itselle olisi mitään merkitystä.

Vierailija

Pellonpeikko: "Perinteinen ajattelutapa on myös tehdä muutama lapsi ja lohduttautua sillä että siinä se elämä jatkuu hip hei ja nyt on aika itsellä mennä"

Minusta normaali elämä ei johdu siitä, että varaudutaan omaan kuolemaan.
Lapsiakin hankitaan ihan muista syistä.

Luulen, että Pellonpeikko kärjistää asiaa sen takia, että hän ei hanki lapsia.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat