Sydänsurut

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Siinä misää auringonpaiste ja koirankakat kuuluvat kevääseen, sydänsurut kuuluvat elämään. Jokainen on joskus kokenut ainakin yhden; ne jotka ovat selviytyneet ilman, kokenevat sellaisen joskus tulevaisuudessa. Kuitenkin kun yritin nopeasti googletella sydänsuruun läheisesti liittyvillä eri hakusanoilla, tältä foorumilta ei löytynyt ainoatakaan aihetta käsittelevää lankaa. Itseasiassa tuoreimmat langat, joita google ylipäätään tarjosi, olivat 2000-luvun alusta ja puolivälistä. Mieleen ei muistu, että aihetta olisi käsitelty peruskoulussa tai lukiossa. Tosin kouluissa ei ihmissuhteita taideta käsitellä juuri muutenkaan – painotetaan, että älä kiusaa muita.

Toivon siis keskustelua, tuntemuksia, omakohtaisia kokemuksia ja ajatuksia ylipäätänsä sydänsuruista. Tässä vähän virikkeitä aivoille: Kokevatko naiset ja miehet sydänsuruja eritavoin? Kuinka sydänsuruista pääsee/ pääsit eroon? Mitä tuntemuksia ero sinussa aiheutti (pelkäsitkö yksinäisyyttä , koitko epäonnistuneesi)? Onko ensimmäinen murskaus aina pahin? Muuttuuko ihminen koettuaan sydänsurun, miten? Entä voiko sydänsurun jälkeen pysyä ystävinä vai rikkoontuvatko suhteet lopullisesti (toisin sanoen pitkittääkö kaveruus vain kärsimystä entisestään)? Miten aihetta on mielestäsi käsitelty taiteessa? Entäpä miten kuvaan mahtuvat sosiaaliset mediat? Miksi ihminen ylipäätään kokee sydänsuruja – useinhan kuulee, miten ihminen on pohjimmiltaan moniavioinen?

Tiede-lehdessä oli uutinen numero kaksi takaperin, että sydänsurut aiheuttavat jopa fyysistä kipua. Kuitenkin kun ihminen kokee fyysistä kipua, jokainen tietää lähteä lääkärin paikkeille (näinhän meille on opetettu). Sen sijaan sydänsuruja jäädään potemaan usein yksin ja epätietoisina. Miksi?

Sivut

Kommentit (19)

Japetus
Seuraa 
Viestejä9007
Liittynyt20.6.2009

En tiedä kuinka luotettavan tuota fyysisen kivun aiheutumista voidaan pitää, mutta useissa tutkimuksissa on havaittu, että sosiaalinen tai psyykkinen kipu aktivoi samoja aivoalueita kuin fyysinen kipu. Kiusatuksi tai jätetyksi tuleminen siis voi sattua osittain samalla tavoin kuin somaattinen vaurio.

Sydänsurujen kokemisen voimakkuudessa on myös sukupuolieroja. Miehet reagoivat todennäköisemmin äärimmäisillä tavoilla; eron jälkeen murhan tai itsemurhan tehnyt henkilö on huomattavasti useammin mies kuin nainen.

jussipussi: "Ennusteeni: Japetus esittää kunnolliset perustelut ja vastapuoli esittää 'mutta kun minusta tuntuu siltä että'."
o_turunen: "Kun kerran suoraan väität, niin turhaa on tuosta minun on ruveta väittelemään."
Think: "Helvetin urpo. Osoitin vain jälleen yhden ristiriidan omista sekoiluistani."
sääpeikolla leikkaa: "No ihmisen vaikutus ei ole alle 50% ja ei ole alle 50%.. eiköhän se olisi silloin 50-50 suurimman osan mukaan papereista... näin nopeasti pääteltynä"

Wiisas
Seuraa 
Viestejä3197
Liittynyt22.11.2007
Japetus
Sydänsurujen kokemisen voimakkuudessa on myös sukupuolieroja. Miehet reagoivat todennäköisemmin äärimmäisillä tavoilla; eron jälkeen murhan tai itsemurhan tehnyt henkilö on huomattavasti useammin mies kuin nainen.

Ei ehkä kerro niinkään kokemisen eroista vaan yleensä naisten paremmasta sosiaalisesta tukiverkosta.

"kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu"

Neonomide
Seuraa 
Viestejä14024
Liittynyt23.6.2005
Vuohi
Mieleen ei muistu, että aihetta olisi käsitelty peruskoulussa tai lukiossa. Tosin kouluissa ei ihmissuhteita taideta käsitellä juuri muutenkaan – painotetaan, että älä kiusaa muita.

Onhan siellä perheenkasvatusta tms. joka keskittyy niiden tunteiden ja ihmissuhteiden seurauksiin, eli kakaroihin ja taloudenpitoon.

Yleisesti ottaen tunne-elämä tunnutaan pitävän nuorten yksityisasiana, mikä antaa tietenkin omat viestinsä ja voidaan aina tulkita kannanottona sekin.

Vuohi
Toivon siis keskustelua, tuntemuksia, omakohtaisia kokemuksia ja ajatuksia ylipäätänsä sydänsuruista. Tässä vähän virikkeitä aivoille: Kokevatko naiset ja miehet sydänsuruja eritavoin?

Lähtökohta olisi varmaan siinä, että tunteet ovat samankaltaisia mutta niitä merkityksellistetään ja selitetään yksilöllisesti.

Naiset useammin märehtivät ystävänsä läkähtymispisteeseen, miehet taas ryyppäävät tai harrastavat yhdessä/yksin pahan olonsa pois. Molemmissa on puolensa ja syynsä.

Vuohi
Kuinka sydänsuruista pääsee/ pääsit eroon?

Ajan kanssa, yleensä. Silkkaa aivokemiaa, tässä mielessä. Toki jos epäonnistumisen tunteet koetaan todella henkilökohtaisesti, haavat eivät saata kunnolla umpeutua.

Vuohi
Mitä tuntemuksia ero sinussa aiheutti (pelkäsitkö yksinäisyyttä , koitko epäonnistuneesi)?

Eri asioita, vaikeaa eritellä mitenkään lyhyesti. Itsesyytökset koen pysyvänä tilana nähtynä keinotekoisena kompetenssin väärinkäyttönä ja matelijanaivot ovat toistaiseksi ymmärtäneet vakaumukseni.

Vuohi
Muuttuuko ihminen koettuaan sydänsurun, miten?

Tietty varovaisuus yleensä kehittyy, kyynisyyttäkin. Ainakin meidän kulttuurissamme jossa ikuisen rakkauden romanssiskeema ei ole niin kulttuurin sydänydintä kuin mm. anglo-amerikkalaisessa pariutumisajattelussa.

Vuohi
Entä voiko sydänsurun jälkeen pysyä ystävinä vai rikkoontuvatko suhteet lopullisesti (toisin sanoen pitkittääkö kaveruus vain kärsimystä entisestään)?

Myytit tuppaavat muodostumaan itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Aina on poikkeuksia, itsellänikin. Aina on auttanut, ettei ota asioita henkilökohtaisesti tai yleistäen eikä rohkaise siihen muitakaan. Aina/joka kerta/ikinä/ihan varmasti -ajattelu on yleensäkin perseestä.

Vuohi
Miksi ihminen ylipäätään kokee sydänsuruja – useinhan kuulee, miten ihminen on pohjimmiltaan moniavioinen?

Moniavioisuus on eri asia kuin promiskuiteettinen. Osuvampi ilmaisu pariutumistendensseillemme sitäpaitsi nykymaailmassa olisi sarjamonogaaminen.

Sydänsurut ovat täysin välttämätön osa evolutiivista viitekehystä. Mikäli kiintymyksen 'vieroitusoireita' ei esiintyisi, ei esiintyisi rakkautta eikä mustasukkaisuuttakaan, ihmislajista puhumattakaan millaisena sen tunnemme.

Nuoren Wertherin Kärsimykset on muuten kirjallisuuden suurklassikoita. Antaa vähän näkökulmaa miehisempiin sydänsuruihin.

Vuohi
Tiede-lehdessä oli uutinen numero kaksi takaperin, että sydänsurut aiheuttavat jopa fyysistä kipua. Kuitenkin kun ihminen kokee fyysistä kipua, jokainen tietää lähteä lääkärin paikkeille (näinhän meille on opetettu). Sen sijaan sydänsuruja jäädään potemaan usein yksin ja epätietoisina. Miksi?
[/quote]
Kaksi asiaa tulee heti mieleen. Ensinnäkin, lääkäreitä ja etenkin mielenterveystyön henkilöstöä ohjeistetaan suhtautumaan kriittisesti parisuhdeongelmiin suhteessa yksilön 'omiin' ongelmiin, koska ihmiset käyttävät niitä tietämättäänkin tekosyinä saadakseen itsensä pilleripöhnään ja loputtomiin vatulointeihin. Toiseksi, sydänsuruja hävetään monista syistä, koetaan riittämättömyyden tunteita, kiellettyä kaipuuta ja ristiriitaisuuksia ja niin edelleen.

Pretending to be certain about propositions for which no evidence is even conceivable—is both an intellectual and a moral failing. —Sam Harris

Vierailija
Wiisas
Japetus
Sydänsurujen kokemisen voimakkuudessa on myös sukupuolieroja. Miehet reagoivat todennäköisemmin äärimmäisillä tavoilla; eron jälkeen murhan tai itsemurhan tehnyt henkilö on huomattavasti useammin mies kuin nainen.

Ei ehkä kerro niinkään kokemisen eroista vaan yleensä naisten paremmasta sosiaalisesta tukiverkosta.

No empä tiedä tuosta tukiverkkoteoriastakaan. Fanatismi on selvästi maskuliininen piirre. Tämä näkyy hyvin yliedustuksena useissa yhteyksissä niin hyvässä kuin pahassakin.

Edit: En tarkoittanut fanatismilla mitään rajattua toimintaa mikä liittyy esim. johonkin uskontoon, vaan omistautumista siihen pisteeseen että se muistuttaa jo vahvasti addiktiota.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Luulenpa että sydänsurujensa kanssa on aina yksin, koska vaikka kaksi surullista iskettäisiin samaan koppiin, he eivät ehkä ymmärtäisi miksi toinen on niin surullinen. Jopa yksi ja sama ihminen voi pitkän ikänsä varrella käyttäytyä niin täysin toisella tavalla kuin nuorempana, ettei hän itsekään ymmärtäisi itseään jos nuorempi versio olisi siinä vieressä parkumassa omaa suruaan.

Esimerkki. Olen keskustellut miehen kanssa joka oli katkera siitä että 10 v sitten rakastui erääseen virkailijaan, eikä saanut tunteilleen vastakaikua ja olikohan saanut vielä ihmettelyä ja kylmää käytöstäkin osakseen (mikä on ymmärrettävää naisen taholta sikäli että tässä maailmassa kuitenkin ON stalkereitakin). Olen keskustellut muidenkin miesten kanssa ja tuon tuostakin esiin nousee sellainen ilmiö että historiasta löytyy joku nainen ylitse muiden johon ollaan oltu niin lääpällään että hyvä ettei henki ole mennyt sen surun vuoksi mikä siitä on aiheutunut että nainen joko ei ole lämmennyt ollenkaan miehen tunteille tai sitten on aloittanut seurustelun miehen kanssa ja lähtenyt lätkimään. Joskus ihan syystäkin, esim. koska mies mätki turpaan. (Aika kolhoa kyllä pahoinpidellä rakkaintaan ja sitten vinkua tämän perään että kuinka tämä saattoi hänet jättää...)

Jos olisin enemmän puhunut naisten kanssa rakkausasioista niin ehkäpä tietäisin että naisillakin on kaihoisia tuntemuksia jotakuta spesiaalia miestä kohtaan. Itselläni on ollut tasan kaksi; omituinen kaukoihastus joka sai alkunsa 12-vuotiaana ja kohdistui unien ja unelmien kautta samaan yksilöön yli 10 v, sekä yksi ihastuminen aikuisella iällä. Jälkimmäinen lopahti heti kun mies alkoi lihomaan voimakkaasti ja taisi mennä muutenkin jakeluuni ettei hän halua seurustella kanssani. Kumpaankaan varsinaiseen kumppaniini en voimallisesti ihastunut, viihdyin vain mainiosti heidän seurassaan, varsinkin jälkimmäisen.

Se miksi sanoin että sama ihminen ei ehkä tajuaisi nuorempaa painostaan johtuu siitä että itselleni ei varmaankaan tule enää käymään niin että pohtisin romanttiseen sävyyn yli 10 v yhtä ja samaa ihmistä jota en edes tunne. Tai ainakaan toivottavasti ei. Nyt jos alustavan tutustumisyrityksen myötä havaitsen että vastakaikua ei löydy tai ei mitään kipinää puolin eikä toisin, se menee sellaiseen "yleiseen epätoivolaariin" (Eipä Taaskaan Ketään Löytynyt), eikä joku yksittäinen ihminen jää mieleeni kummittelemaan pitkäksi aikaa sillä tavalla että voi voi kun juuri hänet saisi. Mutta en minä toki päätäni giljotiiniin laittaisi ettenkö voisi vieläkin olla niin höhlä että oikeasti ihastuisin johonkuhun (semminkin kun sitä juuri haluankin), mutta epätodennäköiseltä se vaikuttaa. Järkeilen asioita liikaa että kykenisin hullaantumaan esim. himoitsemiini kolmikymppisiin tai sitä alle oleviin miehiin, koska heillä on vielä elämä kesken eikä yhteiselo jonkun kantturan kanssa kiinnosta pitkään kumminkaan.

Omasta mielestäni sydänsurut eivät ole siis pelkästään sitä että menettää jonkun, ne voivat olla sitäkin ettei jotakuta koskaan edes saanutkaan. Pääosassahan ovat kaiho, unelmat, kuvitelmat, pettymys.

Eikä joku toinen voi ymmärtää että mitä helvettiä Tauno näki Tiinassa joka oli pelkkä mitäänsanomaton pallinaama, tai Sanelma Joukossa joka hässi kaikki kylän naiset ja joi viinan kanssa aivonsa soosiksi. Ei näitä tunteita voi ymmärtää kuin sisältäkäsin.

Japetus
Seuraa 
Viestejä9007
Liittynyt20.6.2009
Wiisas
Japetus
Sydänsurujen kokemisen voimakkuudessa on myös sukupuolieroja. Miehet reagoivat todennäköisemmin äärimmäisillä tavoilla; eron jälkeen murhan tai itsemurhan tehnyt henkilö on huomattavasti useammin mies kuin nainen.

Ei ehkä kerro niinkään kokemisen eroista vaan yleensä naisten paremmasta sosiaalisesta tukiverkosta.

Erot ovat niin suuret, ettei se oikein tuolla selity. Tukiverkottomia miehiä ei tuskin on kovinkaan paljon enemmän kuin tukiverkottomia naisia. Väkivaltainen käyttäytyminen hylätyksi tai petetyksi tulemisen jälkeen sen sijaan on enemmän miehinen piirre.

jussipussi: "Ennusteeni: Japetus esittää kunnolliset perustelut ja vastapuoli esittää 'mutta kun minusta tuntuu siltä että'."
o_turunen: "Kun kerran suoraan väität, niin turhaa on tuosta minun on ruveta väittelemään."
Think: "Helvetin urpo. Osoitin vain jälleen yhden ristiriidan omista sekoiluistani."
sääpeikolla leikkaa: "No ihmisen vaikutus ei ole alle 50% ja ei ole alle 50%.. eiköhän se olisi silloin 50-50 suurimman osan mukaan papereista... näin nopeasti pääteltynä"

Vatkain
Seuraa 
Viestejä27432
Liittynyt4.3.2008

Olen kokenut sydänsuruja monesti. Vakavimmat tapaukset ovat olleet ensi rakkauden jättäminen 16-vuotiaana ja edellisen suhteen päättyminen pari vuotta sitten. Nahka on paksuuntunut, odotan jokaisen suhteen ja ihastumisen päättyvän sydänsuruihin. Toisaalta varmuus suhteen päättymisestä saa minut elämään suhteessa ja nauttimaan kaikista tunteista kuin viimeistä päivää; nautitaan nyt, tämä loppuu kohta! Sydänsurut eivät katso ikää eivätkä suhteen ikää, ne ovat voimakas tunne. Tosin sydänsurujen läpikäyminen opettaa, niihin ei kuole.

Sydänsurut tuntuvat minussa fyysisesti puristavana tunteena rinnassa ja kuristuksena kurkussa. Maha on sekaisin ja ruokahalu menee. Laihdun. Rakkaimmasta muistuttavat asiat saavat koko rintaontelon ja mahalaukun vääntelehtimään. Jos näkee entisen rakastettunsa uuden ihmisen kanssa se tuntuu kuin suora isku mahaa. Fyysinen kipu on todellista.

En ole koskaan koenut epäonnistuneeni naisena tai ihmisenä kun poikakaveri on minut jättänyt. Olen osannut ajatella että syy ei ole minussa henkilönä vaan siinä että en ollut oikea juuri Hänelle. Jollekin toiselle olen. Rakastettujeni kanssa en ole pystynyt olemaan ystävä tapahtuman jälkeen. Yhteisiä muistoja on liikaa ja toisen läsnäolo muistuttaa omasta "epäkelpoisuudesta." Poikkeuksen tekee ensirakkauteni, jonka kanssa olemme edelleen ystäviä.

Sydänsurut ovat aina vakavia ja tuntuvat pahoilta. Hylätyksi tulemisen tunne ja epätoivo omasta riittämättömyydestä kestävät kauan. Seksin harrastaminen ensi kertaa jonkun muun kuin entisen kumppanin kanssa tuntuu pettämiseltä vaikka suhteen päättymisestä saataa olla jo kuukausia. Emotionaalinen side on vahva ja vielä vuosien päästä saattaa miettiä että mitä tekisi jos se entinen rakastettu soittaisi ja kertoisi halustaan palata yhteen, mitähän minä tekisin? Noin saattaa ajatella vaikka välissä olisikin ollut jo muita suhteita, se yksi siellä menneisyydessä vain kummittelee. Vuosien päästä huomaakin hymähtävänsä moiselle ajatukselle, takaisin en menisi vaikka mahdollisuus tarjoutuisi, se juna meni jo. Silloin kokee olevansa vapaa ja tajuaa, että on jälleen kerran selviytynyt sydänsuruista. Silloin on todella valmis uuteen suhteeseen kun luurangot on siivottu komeroista.

Hämmentää.

Vierailija

Neonomide kirjoitti:

Nuoren Wertherin Kärsimykset on muuten kirjallisuuden suurklassikoita. Antaa vähän näkökulmaa miehisempiin sydänsuruihin.
NSV:n esi-isä?

pelaaja
Seuraa 
Viestejä750
Liittynyt1.7.2007

Minusta yllättävän monet miehet löytävät tosi nopeasti sen uuden lohduttajan itselleen. Sen sijaan tuntemani naiset ovat surreet erojaan hiljaisesti yleensä vuoden pari ennen kuin uusi löytyy. Siinä välissä ei hoidon hoitoa. Vai miten voi ensin uhkailla itsemurhalla/olla ihan rikki ja sitten parin viikon päästä baarissa hillumassa uusi heila kainalossa? Miten siinä ylipäätään kykenee kokoamaan itsensä niinkin kasaan, että pääsee sinne baariin asti?

Vierailija

Sen olen oppinut että yhteiskunta on tunteettoman ehdoilla toimiva, eli vaikka särkisit toisen sydämen käytökselläsi, et joudu vahingonkorvausvastuuseen. Tämä on sinänsä outoa, sillä moni muu psyykkinen väkivalta on tuomittavaa, mutta esim. pettäminen ja peräänjättäminen, joka poikkeuksetta tuottaa henkistä kärsimystä, on ok.

Islamisteilla on yksipuolinen kunniamurhasysteemi, jossa mies voi tappaa hänet lemppaavan naisen.

Itse olettaisin, että meidän systeemi olisi jotain tältä väliltä, eikä psykopaatin toimia oikeuttava tunteettomuuteen perustuva systeemi.

Nykyjärjestelmä ikään kuin viittaa sellaiseen, että rakastaminen on pelkkä illuusio, josta voi syyttää vain itseään kun sydämeen sattuu, kun toinen ei enää välitäkään.

Ehkä siinä on perääkin. Monet sekoittavat lähimmäisen rakastamisen siihen, että ovat rakastuneet omaan kuvitelmaansa toisesta. Ja sitten kun toinen ei vastaakaan tätä kuvitelmaa, niin aletaan nyyhkiä.

Mutta kyllä esim. pitkän (+5 v?) suhteen seinäänpäättäminen täysin varoittamatta ja toisen kelkkaan hyppääminen pitäisi tuomita jollain lailla, aivan kuten lastakaan ei voi jättää yksin ja painua kapakkaan. Samanlaista vastuuttomuutta, josta seuraa sitten paljon kirvesmurhia ja muuta selittämätöntä käytöstä.

Neutroni
Seuraa 
Viestejä26848
Liittynyt16.3.2005
pelaaja
Minusta yllättävän monet miehet löytävät tosi nopeasti sen uuden lohduttajan itselleen. Sen sijaan tuntemani naiset ovat surreet erojaan hiljaisesti yleensä vuoden pari ennen kuin uusi löytyy. Siinä välissä ei hoidon hoitoa. Vai miten voi ensin uhkailla itsemurhalla/olla ihan rikki ja sitten parin viikon päästä baarissa hillumassa uusi heila kainalossa? Miten siinä ylipäätään kykenee kokoamaan itsensä niinkin kasaan, että pääsee sinne baariin asti?



Uusi nainen on tuossa tapauksessa miehelle pakotie omaa tuskaansa. Yleensä miehille seksi toimii helpotuksena ja lohtuna kaikkea pahaa vastaan, kun taas naisella pitää olla hyvä olo jotta voisi virittäytyä seksiin. Mutta ei tuosta pidä päätellä, että mies olisi käsitellyt asian. Pikemminkin hän pakenee tai ainakin yrittää paeta asian käsitelyä ihastumisen tai seksin huumaan. Tuollaiset suhteet ovat yleensä hyvin lyhytikäisiä, koska mies epätoivossaan ottaa sen kuka sattuu huolimaan, ja sitten on tuplatuska edessä, kun vanhakin ero on käsittelemättä.

Eikä se ole pelkästään miesten juttu, vaikka varmaan on miehillä yleisempää. Kyllä jotkut naisetkin käyttävät "ylimenopoikaystäviä".

Neutroni
Seuraa 
Viestejä26848
Liittynyt16.3.2005
Armitage
Mutta kyllä esim. pitkän (+5 v?) suhteen seinäänpäättäminen täysin varoittamatta ja toisen kelkkaan hyppääminen pitäisi tuomita jollain lailla, aivan kuten lastakaan ei voi jättää yksin ja painua kapakkaan. Samanlaista vastuuttomuutta, josta seuraa sitten paljon kirvesmurhia ja muuta selittämätöntä käytöstä.



Tuollaisessa "rikollisuudessa" on erittäin vaikea todistaa asioita. Tilanteet ovat sana sanaa vastaan -typpisiä ja kaiken kaikkiaan hyvin tulkinnanvaraisia. Kyllä minusta on hyvin perusteltua välttää lainsäädännössä tuollaisia ilmeiselle mielivallalle herkkiä asioita. Muutenkin, jos joku ei halua enää olla suhteessa, älytöntä siihen on lain voimalla pakottaa. Uskonnolliset ym. säädökset tuottavat (ja ovat aina tuottaneet) paljon enemmän harmia ja oikeusmurhia kuin oikeutta. Ja toki myös murhia, jos se on ainoa keino päästä puolisostaan eroon.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
Armitage

Mutta kyllä esim. pitkän (+5 v?) suhteen seinäänpäättäminen täysin varoittamatta ja toisen kelkkaan hyppääminen pitäisi tuomita jollain lailla, aivan kuten lastakaan ei voi jättää yksin ja painua kapakkaan. Samanlaista vastuuttomuutta, josta seuraa sitten paljon kirvesmurhia ja muuta selittämätöntä käytöstä.



Hyödyttäneekö tuo mitään. Kyllähän se pahalta tuntuu että toinen on jo kuukausikaupalla tehnyt ns. erotyötä keskenään omassa päässään, ja sitten hänelle on kaikki valmista niin että voi iskeä faktan pöytään että en halua sinua enää. Oman eroni kohdalla koin kai suurimpana loukkauksena sen mitä kaikkea paskaa mies alkoi jauhamaan kun hänessä ei ensialkuun ollut miestä myöntää että on ihastunut toiseen naiseen (minun olisi se pitänyt arvata jotenkin ihan ominpäin) ja sitten kun sai sen kakaistua niin jestas mitä sontaa sieltä alkaa tulla. Niin uskomattoman loukkaavia asioita kun kohtelee minua kuin (miespuolista?) kaveriaan jonka siunauksen haluaa uudelle suhteelleen, eikä tippaakaan piittaa siitä että miltähän minusta mahdollisesti tuntuu kun tällainen tulee yhtäkkiä eteen. Välinpitämättömyys ja itsekkyys on kai se mikä tässä tuomita pitäisi, ja niihinhän voisi kai päätyä muutakin kautta kuin rakastumalla toiseen. Ehkä olimme molemmat olleet noita jo pitkään ennen kuin kaikki sitten lässähti.

Kun toinen on ominpäin mennyt keskenään katkaisemaan suhteen jo valmiiksi korviensa välissä, jätettävälle ei jää mitään muuta jäljelle kuin suhtautua tilanteeseen jotenkin, ja pitäisi joku tietty tapa valita mikä jotenkin minimoi itselle koituvaa tuskaa. Oma valintani selvästikin on ollut vähätellä päättynyttä suhdetta tyyliin "se nyt oli jo nääkähtänyt muutenkin". Kuitenkin näen toisinaan unia eksästä jossa olemme rakkaammat toisillemme kuin koskaan kai oikeasti olimme. Se on sitä alitajunnan haikailua ja fantasointia josta pitää herätessä tajuta ajatella että ihan söpöä mutta ei todellisuuttani. Ei ollut, ei ole, eikä tule koskaan olemaan. Ainakaan sen äijän osalta.

Jos alkaisin riehumaan, kiusaamaan, kostamaan ja vainoamaan vain alleviivaisin sen miehen tärkeyttä, ja täten imartelisin häntä. Hän ei ole sen väärti kaiken sen jälkeen mitä vuosi sitten sanoi ja teki. Toivottavasti joskus tajuaa että asiat voisi hoitaa toisinkin kuin pomppaamalla naisesta toiseen. Todennäköisesti ei tajua, koska on pompannut jo kuudenteen naiseen minun jälkeeni ja on taas niin onnellinen että.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
pelaaja
Minusta yllättävän monet miehet löytävät tosi nopeasti sen uuden lohduttajan itselleen. Sen sijaan tuntemani naiset ovat surreet erojaan hiljaisesti yleensä vuoden pari ennen kuin uusi löytyy. Siinä välissä ei hoidon hoitoa. Vai miten voi ensin uhkailla itsemurhalla/olla ihan rikki ja sitten parin viikon päästä baarissa hillumassa uusi heila kainalossa? Miten siinä ylipäätään kykenee kokoamaan itsensä niinkin kasaan, että pääsee sinne baariin asti?



Se on sitä miehistä uhoa että minähän en yksin jää ja saan vielä naista. Parempi noin kuin että stalkkaa eksäänsä.

Se mikä minua, naivia ihmistä, ihmetyttää että miten miehet pystyvät niin jännästi muuttumaan täysin muistamattomaksi kaikkien ohimenevien suhteidensa suhteen, koska kun juttelee jonkun miehen kanssa niin tämä on kärkkäästi antamassa sen vaikutelman että "en ole seurustellut neljään vuoteen N pituisen parisuhteeni päättymisen jälkeen". Ehkäpä ei, mutta tuskin on pelkästään tumputtanutkaan; jotenkin miehet kiertelevät ja kaartelevat niiden "hoitojensa" suhteen ja ollaan mukamas niiiiin pulmusia että, että on vaan surtu vuosia sitä parisuhdetta byääh. Ja paskanmarjat. En usko kuin yhden miehen kohdalla että oli tosiaan ihan ilman naisia neljä vuotta ja tämä sen vuoksi että hän sai totaalisesti tarpeekseen nymfomaanista tyttöystävästään. Ja oikeastaan epäilen hänenkin selibaattiaan...

Asenteeni oli aina liitonkin varrella että jos joku on niin paska että jättää minut, niin sellainen ei ansaitse sitä että jäisin häntä suremaan. Tämän vuoksi itse yritinkin aloittaa "hauskan" irtosuhdeharrastuksen eron perään, mutta aika alkutekijöilleen se jäi. Ensin olin imarreltu että kelpaan nuorillekin miehille, sitten alkoi ottaa päähän että en kelpaa kenellekään kumppaniksi - en ikäisillenikään (noh, otti se jo siinäkin vaiheessa kun nuoria kyttäsin, eli siksi juuri niitä kyttäsin kun ikäiseni eivät minusta piitanneet). Raivon vimmalla on tässä sitten kranttuiltu jo iät ajat. Mitä vaikeammin mitään löytyy, sitä itsepintaisemmin pidän kiinni unelmasta että löytäisin vihdoinkin jonkun jonka kanssa olisi vähän suurempi rakkaus kuin koskaan aiemmin. Vaikka tämä unelmahan voi tietysti johtaa kahta kauheampaan katastrofiin, ja toisaalta elän loppumattomassa sisäisessä helvetissä kun unelma ei toteudu. Sydänsuruja voi oikeastaan olla silloinkin kun ei ole ketään tiettyä ketä surra - voi surra sitä että ei ole ketään...

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat