Italowestern - kiehtova elokuva-alan genre

Seuraa 
Viestejä316
Liittynyt15.10.2010

Hieman yllättäen eräs aikoinaan elokuvafriikkien (eteenkin "tiedostavien") vähättelemä genre näyttää vuosien mittaan saavuttaneen uusien sukupolvien kiinnostuksen ja arvostuksen. Italowesternejä ei ainakaan 1970-luvulla kenenkään "kunniallisen" kulttuuripersoonan kuultu juuri ylistäneen. Mutta niin Suomessa kuin esim. Saksassa, Italiassa, Espanjassa - samoin kuin monissa muissakin maissa näillä elokuvilla oli hyvin laaja yleisö. Saksassa syntyi suoranainen Django-kultti. Meikäläistä on aina kiinnostanut noissa elokuvissa paitsin niiden kyynisyys, synkkyys, brutaalisuus myös sillion tällöin esille nouseva musta huumori ja rajojen rikkominen. Suorastaan hätkähdyttävää on myös kuulla kuinka useita näitä filmejä on vasta aivan viime vuosikymmeninä päästetty pannasta. Mm. Django-elokuvista eräät saatiin esittää Britanniassa vasta 1990-luvulla. Samoin Suomessa taisi "Suuri Hiljaisuus" läpäistä sensuurin joskus 1980-luvun lopussa.

Hollywood muuttaa Roomaan

[size=85:2095iuv7]1950-luvulla Leone työskenteli ohjaajan apulaisena monissa elokuvissa – aluksi käytännössä juoksupoikana, sittemmin kantaen enemmän vastuuta, osallistuen käsikirjoittamiseen ja jopa ohjaten kohtauksia. Monet Hollywood-yhtiöt alkoivat tehdä elokuvia Italiassa hyötyen maisemien ohella halvasta työvoimasta. Tämän lisäksi Italian lain mukaan osa ulkomaalaisen elokuvan Italian tuotosta oli kulutettava siellä, mistä raha oli kotoisin. Yhtiöt käyttivät näitä ”jäädytettyjä” varoja uusien elokuvien tuottamiseen.

Leone työskenteli muun muassa elokuvissa Quo Vadis, Troijan Helena, Nunnan tarina ja Ben-Hur. Hän tapasi Orson Wellesin, Raoul Walshin, Robert Wisen, Fred Zinnemannin ja William Wylerin. Filmihullu Leone oli innoissaan tilaisuudesta työskennellä vanhojen mestareiden kanssa, mutta pettyi usein. Hän johti keskustelun aina lännenelokuviin, mutta aihe ei kiinnostanut amerikkalaisia. ”Lännenelokuva on kuollut,” Walsh totesi hänelle. Alunperin itävaltalainen Zinnemann ei halunnut keskustella Sheriffistä, vaan kyseli Leonelta, koska Italia luovuttaa Etelä-Tirolin takaisin Itävallalle.

Ben-Huria kuvattaessa Leone pääsi ensimmäisen kerran seuraamaan lännenelokuvan tekoa, vaikkakin vain yhden oton ajan. Wyler ja Charlton Heston olivat juuri kuvanneet Suuren maan (Big Country, 1958), mutta Wyler halusi elokuvaan vielä uuden lähikuvan Hestonista Hestonin ja Gregory Peckin nyrkkitappelun jälkeen. Heston puettiin kauluspaitaan ja pulisonkeihin ja otto kuvattiin areenan hiekalla. Wyler lisäsi oton elokuvan jo valmistuneisiin kopioihin – Leonelle tämä oli osoitus siitä, millaista valtaa ohjaaja parhaimmillaan saattoi käyttää.

Elokuvan Pompeijin viimeiset päivät ulkokohtauksia kuvattiin Espanjassa. Mukana olivat Leonen lisäksi Sergio Corbucci, Dulcio Tessari, Enzo Barboni ja Franco Giraldi – nämä herrat ohjasivat myöhemmin yhteensä yli 30 lännenelokuvaa. Corbucci sanoi italowesternin syntyneen tuolloin: ”Espanjassa oli loistavia hevosia ja kanjoneita ja autiomaata, joka näytti Meksikolta tai Teksasilta sellaisena kuin kuvittelimme niiden olevan. Sanoimme usein toisillemme: ’Täällä voisi tehdä hienon länkkärin.’”

Leone, miekka ja sandaali

Hollywood-spektaakkelien innoittamana Italiassa tehtailtiin 50-luvun lopulla liukuhihnalta ns. ”miekka ja sandaali” -elokuvia, joihin Italiassa viitattiin nimellä ”peplum” (mikä tarkoittaa lyhyttä tunikaa, jollaisia elokuvien näyttelijät yleensä käyttivät). Sergio Leonekin pääsi näyttämään ohjaajan kykyjään elokuvassa Taistelu Rhodoksesta (Il colosso di Rodi, 1961). Taistelu Rhodoksesta oli erittäin suosittu Italiassa, ja Leonelle satoi tarjouksia uusien peplum-elokuvien ohjaamisesta. Leone otti kuitenkin askeleen taaksepäin ja suostui apulaisohjaajaksi elokuvaan Sodoma ja Gomorra. Leonea innosti mahdollisuus saada työskennellä Robert Aldrichin kanssa – Aldrich oli ohjannut Vera Cruzin, yhden hänen lempielokuvistaan, ja samalla yhden italowesternien tärkeimmistä esikuvista kyynisyydessä.

Leonen ja Aldrichin yhteistyö ei kuitenkaan osoittautunut hedelmälliseksi. Miehet riitaantuivat: Aldrich väitti antaneensa potkut Leonelle, joka vietti kolmen tunnin lounastaukoa viiden tuhannen avustajan odotellessa; Leone taas kertoi ottaneensa lopputilin Aldrichin koettaessa tuhota tuottaja Goffredo Lombardon maineen tuhlaamalla rahaa minkä kerkesi.

”Il magnifico straniero”

Vuoden 1963 lopulla Leone kävi Enzo Barbonin suosituksesta katsomassa Akira Kurosawan elokuvan Yojimbo – onnensoturi. Leone innostui ajatuksesta muuttaa tarina lännenelokuvaksi. Vaikka hänellä oli suuria suunnitelmia, tuskin hän uskoi itsekään, millaisen vyöryn hän laittaisi liikkeelle.

Italian elokuvateollisuus oli kriisissä. Lipputulot olivat pudonneet rajusti parhaista vuosista. Elokuvateattereita oli joka korttelissa, eikä niihin enää riittänyt elokuvia entiseen malliin. Erityisen ahtaalla elinkeino oli Etelä-Italiassa, jossa lännenelokuvat olivat perinteisesti olleet suosittuja. Vuonna 1963 Hollywood tuotti enää tusinan verran länkkäreitä; vajaa kymmenesosa vuoden 1950 sadosta.

Vanhat lännensankarit olivat väsähtäneet, mutta Euroopassa Villi Länsi kiehtoi yhä. Niin suoraviivainen seikkailusarjakuva Tex Willer kuin räiskyvä parodia Cocco Billkin kuluivat miljoonien italialaisten käsissä, ja myös elokuvan alalla seikkailu jatkui eurooppalaisissa merkeissä – ks. artikkeli ”Paellasta hapankaaliin” toisaalla tässä lehdessä.

Leone oli päättänyt tehdä lännenelokuvan. Hän pyöritti kotonaan Moviolaa ja kopioi kohtauksia ja dialogia Kurosawan elokuvasta. Hänen käsikirjoituksensa nimi, Il magnifico straniero (”Rohkea muukalainen”) viittasi tietenkin John Sturgesin elokuvaan 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven, 1960), joka oli huippusuosittu Italiassa – ja versio Kurosawan aiemmasta elokuvasta Seitsemän samuraita.

Leone löysi elokuvaansa rahoituksen Jolly Film -yhtiön kautta: rahat tulivat paitsi Italiasta myös Espanjasta ja Länsi-Saksasta. Jolly säästi rahaa kuvaamalla kaksi westerniä perä perää samoissa lavasteissa: kun Le pistole non discutono oli kuvattu, pääsi Il magnifico stranieron väki tekemään omansa. Jolly koetti saada Le pistolen tähden pääosaan myös Leonen elokuvaan, mutta Buck Jonesin stuntmiehenä uransa aloittanut Rod Cameron ei kelvannut Leonelle.

Viimeinen oljenkorsi: Eastwood

Leone halusi ”muukalaisen” osaan Henry Fondan, jonka agentti ei vaivautunut edes näyttämään käsikirjoitusta Fondalle. James Coburn – yksi Sturgesin ”seitsemästä rohkeasta” – osoittautui liian kalliiksi, ja niin ikään Sturgesin elokuvasta tuttu Charles Bronson kieltäytyi nähtyään käsikirjoituksen. ”En tajunnut,” Bronson kertoi myöhemmin, ”ettei käsikirjoituksella ollut mitään väliä. Leonen ohjauksella sen sijaan oli.” Cliff Robertsoniakin harkittiin osaan, mutta loppujen lopuksi päädyttiin halpaan kompromissiin: Rawhide-televisiosarjassa Rowdy Yatesia esittäneeseen Clint Eastwoodiin.

Leonelle näytettiin yksi Rawhiden jakso, eikä hän pitänyt näkemästään: ”Tämä tyyppi, tyhjä ilme kasvoillaan, lehmistä kertovassa tarinassa, jota ei kestä katsoa?” Leone suostuteltiin vahvoin argumentein: elokuva oli tehtävä nyt tai ei koskaan, ja tässä oli amerikkalainen näyttelijä, joka suostui rooliin 15 000 dollarilla.

Leonen ja Eastwoodin yhteistyöstä on vuosien saatossa kerrottu monia tarinoita. Toisten mukaan Leonen piti näyttää Eastwoodille, miten tämän tuli kävelläkin, mutta Clint itse pitää väitettä omituisena. Erimielisyyksiä on myös siitä, kuka oikein kehitti Clintin ”dollaritrilogiassa” esittämien hahmojen tyylin. Leone väitti piirtäneensä Eastwoodin valokuvan päälle parran, sikarin ja ponchon: ”Annoin hänelle ponchon leventääkseni häntä. Ja hatun. Nessun problema.” Clint puolestaan muistaa ostaneensa elokuvassa käyttämänsä vaatteet Santa Monicasta: ”hatun, lammasliivin, ponchon ja monta paria farkkuja”. Leonen elokuvien suunnittelijan, arkkitehti Carlo Simin luonnos ponchosta on säilynyt, joten ainakin se lienee suunniteltu Italiassa.

Leone ja westernin uusi tyyli

Il magnifico stranieron nimi muuttui hetki ennen ensi-iltaa: elokuvasta tuli Per un pugno di dollari, Kourallinen dollareita. Sen musiikin pääteema oli varastettu Dimitri Tiomkinilta, sen maisemat ja lavasteet oli nähty jo monissa espanjalaisissa ja italialaisissa westerneissä, ja itse tarina oli toisinto japanilaisesta samuraielokuvasta. Kaikesta huolimatta Leone onnistui uudistamaan lännenelokuvan tällä teoksella. Kaikessa saattoi olla tutun tuntua, mutta uudella tyylillä tarjoiltuna. Loppujen lopuksi tarinalla tai dialogilla ei ollut mitään väliä – nähtyään elokuvan ihmiset muistivat, miltä elokuva näytti, ja vihelsivät tunnusmusiikkia poistuessaan teatterista. Kourallinen dollareita teki lännenelokuvan näkemisestä kokemuksen.

Myös väkivalta oli tietyllä tavalla uudenlaista. Amerikkalaisissa westerneissä – kuten muissakin elokuvissa – oli perinteisesti kaihdettu aseen laukaisemisen ja luodin osumisen näyttämistä samassa kuvassa. Leone ei tuntenut konventiota, ja antoi aseiden paukkua surutta. Yksi hänen lempikohtauksistaan oli George Stevensin Etäisten laaksojen miehen kohtaus, jossa Jack Palance ampuu Elisha Cook Jr:n saluunan edustalla – ”siinä näkyi, mitä todella tapahtuu, kun luoti osuu”. Toinen hänen suosikkielokuvistaan näinä aikoina oli Edward Dmytrykin Laki ja väkivalta, jossa Anthony Quinn viittaa taistelua odottaviin kaupunkilaisiin sanoen: ”Kuin pikkupojat odottaisivat sirkusparaatia.”

Alku aina hankalaa

Kourallinen dollareita varustettiin amerikkalaistetuilla alkuteksteillä: Sergio Leonesta tuli ”Bob Robertson” (viittaus hänen isänsä taiteilijanimeen), Ennio Morricone oli ”Dan Savio” (kapellimestarina hänen nimensä oli ”Leo Nichols”), Gian Maria Volontésta tehtailtiin ”Johnny Wells”. Elokuva ei kuitenkaan tuntunut kelpaavan kenellekään. Sorrenton vuotuisilla elokuvamessuilla ainoatakaan levittäjää ei ilmoittautunut. Yksi elokuvateatteriketjun omistaja onnitteli ”Bob Robertsonia” sanoen: ”Paljon uusia juttuja. Bravo!” Hän ei kuitenkaan uskonut elokuvan menestykseen, koska siinä ei ollut yhtään naista. Leone koetti väittää, että naiset pilasivat amerikkalaiset westernit – Sheriffi ja Kuolemanloukku O.K. Corral olisivat olleet parempia elokuvia ilman Grace Kellyä ja Rhonda Flemingiä. Perustelu ei mennyt läpi, ja Kourallinen dollareita sai ensi-iltansa perjantaina 27. elokuuta 1964 (pahimpaan mahdolliseen aikaan) pienessä kaupunkiteatterissa Firenzessä (lännenelokuvan kannalta pahimmassa mahdollisessa paikassa). Elokuvaa ei mainostettu millään tavalla, eikä ensimmäisissä näytöksissä juurikaan käynyt katsojia.

Sitten alkoi tapahtua. Maanantain näytöksissä kävi tuplaten väkeä sunnuntaihin verrattuna, ja tiistaina kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisälle teatteriin. Kourallinen dollareita pyöri tuossa pikkuteatterissa puoli vuotta; omistaja kieltäytyi luovuttamasta kopiotaan. ”Ihmettelen vieläkin, miten kaikki ihmiset edes saivat selville teatterin osoitteen”, kertoi Leone.

Firenzen ensi-illan jälkeen elokuvalle järjestettiin suurellisemmat avajaiset Roomassa. Nyt selkääntaputtelijoita riitti – osa heistä ei olisi koskenut Kouralliseen dollareita pitkällä tikullakaan nähtyään sen Sorrenton messuilla.

Elokuvan menestys noteerattiin myös Yhdysvalloissa, missä italowesterniä oli pidetty jo ohimenneenä muotina. Rawhiden kuvauksissa Clint Eastwood luki Varietysta, että Kourallinen dollareita oli yllättävä menestys Euroopassa. Eastwood ohitti uutisen olankohautuksella: kukaan ei ollut kertonut hänelle, että elokuvan nimi ei enää ollut ”Magnificent Stranger”. Vasta myöhemmin hänelle selvisi, etteivät Italiassa ja Espanjassa vietetyt kuusi viikkoa sittenkään menneet hukkaan.

Kurosawa ja kourallinen jenejä

Leonen elokuva seurasi sen verran tarkkaan Kurosawan Yojimboa, että Kurosawa haastoi Leonen oikeuteen plagioinnista. Oikeudenkäynti viivästytti Leonen elokuvan esittämistä Yhdysvalloissa vuosilla. Leone keksi huomauttaa, että tarina oli muka alunperin peräisin venetsialaissyntyisen Carlo Goldonin näytelmästä Arlecchino, servitore di due patrone (”Arlecchino, kahden isännän palvelija”) vuodelta 1745. Tämä ei tietenkään ollut totta, mutta tarinoissa oli kuitenkin riittävästi samankaltaisuuksia, että Kurosawa saatiin neuvottelupöydän ääreen. (Myös Dashiel Hammettin tarina Veristä satoa kertoo samanlaisen tarinan.) Kurosawa ja Yojimbon toinen käsikirjoittaja Ruyzo Kikushima saivat elokuvan Kaukoidän jakeluoikeudet ja 15 prosenttia maailmanlaajuisesta tuotosta. Leone huomautti myöhemmin happamasti, että ”Kurosawa ansaitsi tällä tempulla enemmän kuin omilla elokuvillaan yhteensä.” Leonen katkeruus johtui osaltaan siitä, että Jolly Films onnistui jättämän ohjaajan lähes palkkiotta. Elokuva tuotti hänelle tappiota. Vuosien päästä hän sai osakseen elokuvan Meksikon jakeluoikeudet – ”ainoa paikka, jossa elokuva ei menestynyt, koska meksikolaiset ovat siinä roistoja,” Leone sanoi.

Lisää dollareita

Menestys toi Leonelle uusia paineita. Hän ajatteli, ettei voisi toistaa läpimurtonsa suosiota – ei ainakaan samassa genressä. Hän koetti saada rahoittajat kiinnostumaan vanhasta käsikirjoituksestaan Viale glorioso, ”Kunnian tie”, joka oli omaelämäkerrallinen nuoruuskuvaus. Toinen vaihtoehto oli uusi versio Fritz Langin klassikosta M – kaupunki etsii murhaajaa, Klaus Kinski Peter Lorren tilalla. Ketään ei kiinnostanut: Leonelta haluttiin uutta länkkäriä, ja mieluiten Eastwood pääosassa.

Oikeastaan Leonella oli Jolly Filmsin kanssa sopimus jatko-osasta Kouralliselle dollareita, mutta hän katsoi vapautuneensa sopimuksesta Jollyn kohdeltua häntä huonosti. Tuolloin hän keksi seuraavalle elokuvalleen nimen heittääkseen sen Jollyn rahamiesten, Giorgio Papin ja Arrigo Colombon naamalle. Hän sanoi heille: ”En oikeastaan halua tehdä uutta länkkäriä. Taidan kuitenkin tehdä sellaisen, vaikka vain teidän kiusaksenne – ja sen nimeksi tulee Per qualche dollaro in più.” Kirjaimellisesti elokuvan nimi merkitsee, että mitä tahansa elokuvassa tehdäänkin, tapahtuu se suuremmista rahoista kuin kourallisesta dollareita – suomennos ”Vain muutaman dollarin tähden” ei tavoita tätä.

Leonen käräjiä Jolly Filmsin kanssa hoiti napolilainen lakimies Alberto Grimaldi, joka oli tuottanut useita länkkäreitä Espanjassa ja joka kehui keksineensä italowesternin omin päin. Hän teki Leonelle tarjouksen, josta tämä ei voinut kieltäytyä: kulut, palkka ja puolet tuotosta.

Nimi ja rahat olivat valmiina, ainoastaan tarina puuttui. Grimaldi osti tarinan ”Palkkionmetsästäjä”, jonka olivat kirjoittaneet Enzo dell’Aquila ja Fernando Di Leo. He saivat hyvän korvauksen, mutta eivät nimeään teksteihin. Leone ja Luciano Vincenzoni kirjoittivat käsikirjoituksen. Vincenzonin mukaan elokuvan (kuten myös Hyvien pahojen ja rumien) kehuttu huumori juontaa juurensa siihen, ettei hän ottanut Leonen elokuvia vakavasti. ”Kirjoitin käsikirjoituksia elokuviin, jotka voittivat palkintoja Cannesissa ... minusta oli naurettavaa, että kaltaiseni venetsialainen kirjoitti länkkäreitä. Kirjoitin ne vasemmalla kädellä. Vain muutaman dollarin tähden käsikirjoittaminen vei minulta yhdeksän päivää.”

Clint Eastwoodilla olisi ollut kysyntää Italiassa – Papi ja Colombo olivat jo ehtineet tiedustelemaan häntä ”Kourallisen” jatko-osaan Jolly Filmsille. Eastwood kertoi kuitenkin Leonelle, ettei tekisi elokuvia Italiassa ilman häntä. Lentopelkoinen Leone matkusti ensimmäistä kertaa elämässään Yhdysvaltoihin varmistaakseen Clintin osallistumisen. Hän esitti elokuvan Clintille pantomiimina, jonka jälkeen Clintin käteen tyrkättiin kirjekuori, jossa oli 25 000 dollaria – puolet sovitusta kertakorvauksesta. Clint antoi rahat takaisin todeten, ettei hänellä ollut kiire. Hän piti sanansa.

”Kaksi rohkeata kulkuria”

Kourallinen dollareita oli syntynyt Leonen käytyä katsomassa Kurosawan Henkivartijan; Leonen kolmas lännenelokuva syntyi hänen katsottuaan oman elokuvansa Vain muutaman dollarin tähden. Elokuvan tarina oli tietyllä tavalla karnevalistinen: vaikka Eastwoodin Blondie ei aivan ollutkaan Don Quijote, sitä enemmän Sancho Panzaa oli Eli Wallachin Tucossa. Tarinan alkuperäinen nimi olikin ”I due magnifici straccioni” (7 rohkean miehen mallin mukaan käännettynä: ”Kaksi rohkeata kulkuria”). Kerrotaan, että Luciano Vincenzoni keksi elokuvalle uuden nimen unessa: ”Il buono, il brutto, il cattivo” – kirjaimellisesti: ”Hyvä, ruma, paha”. Leone piti nimestä, ja se muutettiin juuri kuvausten alkaessa.

Leone kertoi halunneensa kyseenalaistaa kyseiset adjektiivit westernin keinoin: ihmisystävä saattoi tappaa tunnontuskitta, ja murhaaja osoittaa lempeyttä. Clint Eastwood oli ”hyvä” – mikä ei estänyt häntä olemasta kostonhimoinen ja ilkeäkin. Eli Wallach, ”ruma”, puolestaan oli elokuvan henkilöistä hauskin ja puoleensavetävin. Ainoastaan Lee van Cleef, ”paha”, oli läpeensä paha – kenties osoitus siitä, miten hankala teema käsitellä pahuus on taiteessa, jonka tarkoitus kuitenkin loppujen lopuksi on viihdyttää.

Hyvien, pahojen ja rumien budjetti oli 1,3 miljoonaa dollaria – yli kuusi kertaa enemmän kuin Kourallisen dollareita ja yli tuplaten suurempi kuin Vain muutaman dollarin tähden budjetti. ”Dollarien” suosio varmisti, että Leone saattoi olla entistä omapäisempi uutta elokuvaansa tehdessään. Tunnetun tarinan mukaan Leone oli erään kuvauspäivän päätteeksi todennut, että yksityiskohta kannuksesta oli jäänyt purkittamatta. Käytännön asioista vastaava Fernando Cinquini ajatteli, ettei pienistä mitään – kannuksenhan nyt voi kuvata koska tahansa. Kun hänen aikataulunsa sitten antoi myöten, ehdotti hän Leonelle kannuksen kuvaamista. Leone sanoi: ”Okei, siihen tarvitaan kolmesataa avustajaa ja postivaunut ja hevoset ja kiväärit ja pelit.” Hänen tarkoituksensa oli näyttää kokonaisen kaupungin hyörinä kuvan taustalla. Olipa tarina totta tai ei, on se saanut monet järjestäjät tarkistamaan sittemmin ohjaajalta, ettei tämän tarkoittama puuttuva yksityiskohta suinkaan ollut kannus.

Surrealismia autiomaassa

Kolmituntista Hyviä, pahoja ja rumia lyhennettiin Italian ulkopuolella: eniten Englannissa, mutta reilusti myös Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Leone oli luonnollisesti tästä pahoillaan. Erityisesti häntä harmitti Blondien ja Tucon harhailu autiomaassa, jota pätkittiin rajusti USA:ssa. ”Tonino delli Colli kuvasi kohtaukset tavalla, josta surrealistiset maalarit olisivat olleet ylpeitä – ja elokuvaa lyhennettiin yli puoli tuntia, jotta popcornia menisi enemmän.”

Taidekeräilijä Leone oli ollut ihastunut surrealismiin jo 1950-luvulla – ensin Max Ernstin, sitten René Magritten ja Giorgio de Chiricon töihin. Hän näytti maalauksia kuvaajalleen ennen elokuvan tekemistä, ja pyrki hätkäyttämään katsojan kuten surrealistit tekivät. Kamera näytti katsojalle yllättäviä asioita, joista elokuvan henkilöt olivat jo tietoisia. Tällaista pidettiin turhana kikkailuna Hollywoodissa, mutta Leonen jälkeen tuollaiset otot ovat arkipäiväistyneet. Kamera saattoi myös paljastaa asioita katsojalle ja henkilöille yhtä aikaa, kuten Blondien ja Tucon joutumisessa autiomaasta keskelle rinteen toisella puolen riehuvaa sotaa.

USA:ssa elokuvaa markkinoitiin isolla rahalla – on tosin epävarmaa, olivatko markkinamiehet katsoneet elokuvan loppuun asti. Lehdissä esiteltiin viikkokaupalla ennen ensi-iltaa Eastwoodin asusteita: ”Tämä poncho kuuluu Nimettömälle Miehelle”, ”Tämä on Nimettömän Miehen ase”, ja niin edelleen. Koko ”dollaritrilogian” markkinointi perustui tästä alkaen ”Nimettömän miehen” käsitteelle riippumatta siitä, että Eastwoodin esittämillä henkilöillä oli nimi jokaisessa elokuvassa: hän oli ensin ”Joe”, sitten ”Monco” ja lopuksi ”Blondie”. United Artists sekoitti vielä van Cleefin ja Wallachin henkilöt keskenään: elokuvan mainoksessa van Cleefiä pidettiin ”Rumana” ja Wallachia ”Pahana”. Van Cleefin myöhempiä italowesterneitä mainostettiin USA:ssa ”Mr. Uglyn” elokuvina.

”Trilogia” menestyi Yhdysvalloissa: Kourallinen dollareita toi kassaan 3,5 miljoonaa dollaria, Vain muutaman dollarin tähden 5 miljoonaa ja Hyvät, pahat ja rumat 6 miljoonaa. Ei ihme, että Sergio Leonelta haluttiin jatkoa.

Westernin kuolema

Leone lyöttäytyi yhteen Dario Argenton ja Bernardo Bertoluccin kanssa. Kuukausia he tapasivat Leonen talossa ja miettivät uuden elokuvan tarinaa. Varsin nopeasti Argento huomasi, että tarinaa kuljettivat Leone ja Bertolucci. Hän roikkui kuitenkin mukana kertoen myöhemmin: ”Sergio esitti meille etukäteen kaikki kameran liikkeet, jotka jonkun kohtauksen kuvaamiseen tarvittiin ... minulle tämä oli kuin Dante olisi selittänyt Jumalaista näytelmää.”

Nyt Leone oli käynyt Valloissa jo useamman kerran. Monument Valleyssa hän kävi yhdessä kuvaajansa Tonino delli Collin kanssa. Delli Colli muistelee Leonen improvisoineen hänelle John Fordin elokuvat otto otolta hokien: ”Tästä hän kuvasi, kamera oli tässä.”

Bertolucci ja Argento tunsivat Lännen elokuvien kautta. Yhdessä Leonen kanssa he kehittelivät filmihullujen westerniä, joka viittaisi kohta kohdalta lännenelokuvan historiaan, mutta olisi silti itsenäinen taideteos. Elokuvan nimeksi tuli C’era una volta, il west eli ”Olipa kerran, Länsi” – Suomessa ”Huuliharppukostaja”. Tärkeimmät elokuvat, joista Huuliharppukostajaan sisällytettiin viitteitä olivat Zinnemannin Sheriffi, Stevensin Etäisten laaksojen mies, Rayn Johnny Guitar sekä Fordin Etsijät ja Mies joka ampui Liberty Valancen. Luonnollisesti mielessä olivat myös rautatien tekemisestä kertoneet suurelokuvat, kuten Fordin Rautahepo ja De Millen Urhojen tie. Kaiken kaikkiaan elokuvassa viitataan Leonen omien elokuvien lisäksi tietoisesti ainakin kolmeenkymmeneen Hollywood-westerniin.

Lännenelokuvan ulkopuolelle viitattiin myös: Brett McBainin nimi saatiin yhdistämällä kirjailijat Ed McBain ja Brett Halliday, ja elokuvaan sisällytettiin repliikkejä ”kovaksikeitetystä” rikoskirjallisuudesta. Puuttuvasta renkaasta lainattiin kohtaus, jossa tappaja teroittaa partaveitsen parturin käsien vapistessa liikaa, ja Billy Wilderin elokuvassa Tuhansien silmien edessä oli huomautettu, ettei sellaiseen mieheen voinut luottaa, joka käytti sekä vyötä että olkaimia.

Argenton, Bertoluccin ja Leonen yhteistyö tuotti alkuperäisen tarinan. Lopullisen käsikirjoituksen elokuvaan teki Sergio Donati. Näin syntyi ensimmäinen postmoderni lännenelokuva. Suurimmalle osalle elokuvakriitikoista ei jäänyt epäselväksi, mitä Leone ajoi takaa: tekemällä elokuvan lännenelokuvasta hän halusi laittaa koko genrelle pisteen – ja onnistuikin siinä ainakin tietyssä mielessä. Wim Wenders kirjoitti elokuvasta vuonna 1969: ”En halua nähdä enää ainoatakaan lännenelokuvaa. Tämä on loppu.”[/size:2095iuv7]




( Wenders höpötti joutavia. Western ei kuole koskaan. Never!)

http://users.abo.fi/ahynynen/SuomLank/a ... _Leone.htm

PS. Eräs törkeimmistä virheistä mitä italowesternien suhteen on maailmalla tehty on niiden leikkaamiset ja lyhentämiset. Esim. "Hyvät, Pahat ja Rumat" on jokseenkin välttämätöntä katsoa lyhentämättömänä.

Sivut

Kommentit (61)

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
Gerson

PS. Eräs törkeimmistä virheistä mitä italowesternien suhteen on maailmalla tehty on niiden leikkaamiset ja lyhentämiset. Esim. "Hyvät, Pahat ja Rumat" on jokseenkin välttämätöntä katsoa lyhentämättömänä.



Olikohan vissiin juurikin em. elokuva jonka täyttä versiota katsoessa tuli oltua ymmyrkäisenä että näinkö tämä elokuva menikin.

Itseänikin viehättää jonninmoinen raadollisuus näissä leffoissa. Putipuhtoiset jäyhät sankarit joissa pakkelinaamaiset neidot roikkuvat kiinni niska kenossa (miksi kummassa miehen pitää aina olla niin paljon naista pidempi että naiselta meinaa nyrjähtää niskat tuijottaessaan miehen lärviä joka häälyy jossain yläpuolella...) ovat lähinnä yökötys. Olikohan Leonen länkkäreissä edes yhdessäkään mitään rasittavaa vinkuiitaa. Yhdessä hänen leffoistaan sanoi nainen tuimasti (mahdollisesta) raiskauksesta että onpahan taas vaan yksi ruma kokemus lisää.

Ja se jumalainen musiikki... Elämää suurempaa. Oih.

Jotuni
Seuraa 
Viestejä9534
Liittynyt31.8.2006
Rousseau
Olikohan Leonen länkkäreissä edes yhdessäkään mitään rasittavaa vinkuiitaa. Yhdessä hänen leffoistaan sanoi nainen tuimasti (mahdollisesta) raiskauksesta että onpahan taas vaan yksi ruma kokemus lisää.

Ja se jumalainen musiikki... Elämää suurempaa. Oih.




Huuliharppukostajassa oli Claudia Cardinale, joka ei toki ollut vinkuiita.

Ennio Morriconen musiikki kaikissa. Myös muissa Leonen kuvissa kuten Once upon a time in America joka kertoo ganstereista New Yorkissa. Suomeksi se taisi olla Gansterisota.

-

Jotuni
Seuraa 
Viestejä9534
Liittynyt31.8.2006
Gerson
PS. Eräs törkeimmistä virheistä mitä italowesternien suhteen on maailmalla tehty on niiden leikkaamiset ja lyhentämiset. Esim. "Hyvät, Pahat ja Rumat" on jokseenkin välttämätöntä katsoa lyhentämättömänä.



Lyhentäminen oli uutta tietoa. Lyhentämätön on ilmeisesti italiaksi dupattu vai?

Mistä lyhentämättömän voisi saada DVD:llä?

-

Vierailija

Parasta näissä spageteissa oli kai musiikki. Naurettavinta oli dubbaus. Joitain hyviä kuvakulmia oli myös, mutta lähinnä on jäänyt mieleen tahaton camp.

Vierailija

Sanomattakin on selvää että Hyvät, pahat ja rumat on yksi parhaimmista elokuvista ikinä. IMDb:n 9/10 ja esim. Leffatykin TOP50-listan ykkösija kertovat ensinnäkin, kansainvälisestä diggailusta kuin myös siitä että suomessakin digataan italowesternii. Ja vaikka ei pitäiskään niin elokuvanautintona tuo on jo niin hyvä, ettei yksinkertaisesti voi jättää sitä väliin. Tämän "man-with-no-name, dollarimikälie" trilogian kaksi muutakin osaa ovat tietysti jo kulttimaineen saaneita mestariteoksia. Kaiken kukkuraksi herra Sergio Leonen anti elokuvamaailmalle ei jää vielä tähän, ei pidä unohtaa Huuliharppukostajaa. Nämä elokuvat ovat ikäänkuin isähahmot kaikille nykypäivän westernleffoille.

Kun puhutaan italowesterneistä niin suurimmalla osalla tulee varmasti ensimmäisenä mieleen Clint Eastwood, sitten ehkäpä Sergio Leone tai Lee van Cleef. Eastwoodin roolisuoritus "Dollari-trilogiassa" tai no miksi sitä nyt haluaa kutsua, on ihan käsittämättömän hyvä. Seuraavaksi roolisuorituksista tulee mieleen Hyvien, pahojen ja rumien "se paha", Lee van Cleef. Kerrassaan jäätävän suorituksen veti hänkin. Muutenkin herran anti spagettiwesterneille on ihan omaa luokkaansa (ja ne viikset <3)

Sitten vähän tuntemattomampaan italowesterniin. Muutamia nimiä joita pitää mainita on ehdottomasti: Sergio Sollima (Luodin Laki), Enzo Castellari (Paholainen Kannoilla), Giulio Petroni (Kosto Odottaa) ja Sergio Corbucci (mm. Django, pari Terence Hill & Bud Spencer elokuvaa ja Ammattitappaja) Djangon ja Spencer & Hill elokuvathan tietää jo useampikin. Django onkin yksi arvostetuimmista spagettiwesterneistä, eikä turhaan.

Yleensäkkin genrenä italowestern on tosiaan erittäin kiehtova. Olen kokenut ehkä suurimmat elokuvanautinnot juurikin italowesternin parissa. Taisin katsoa Huuliharppukostajan ensimmäisen kerran jo polvenkorkuisena. Ei sitä silloin tietty arvostanut niin, mutta se innosti moniin leikkeihin. Sitemmin kun elokuvista tuli intohimo sitä on tajunnut näidenkin lapsuuden suosikeiden arvon. Harmi kun elokuvamaailma ei tule enää näkemään mitään samanlaista.

PS. Spagettiwesternien musiikit, niissä on sitä jotain.

Ainiin joo. Katsokaas tästä HD-laadulla elokuvahistorian hienoin kohtaus. Ainakin Quentin Tarantinon mukaan. Onhan tuo aivan uskomaton (Hyvien, pahojen ja rumien loppukohtaus)

http://www.youtube.com/watch?v=pmdAsL1n6q4

Vierailija
New Genesis

Ainiin joo. Katsokaas tästä HD-laadulla elokuvahistorian hienoin kohtaus. Ainakin Quentin Tarantinon mukaan. Onhan tuo aivan uskomaton (Hyvien, pahojen ja rumien loppukohtaus)

http://www.youtube.com/watch?v=pmdAsL1n6q4[/quote]


No, Q. Tarantinon varaan ei paljon kannata laskea. Quentin teki ensin muutaman hyvän elokuvan, mutta sitten valitettavasti hurahti itämaisiin akrobaattileffoihin ja rupesi honkkariksi. Sääli menetystä.

Vierailija
IFEUN_2.0
New Genesis

Ainiin joo. Katsokaas tästä HD-laadulla elokuvahistorian hienoin kohtaus. Ainakin Quentin Tarantinon mukaan. Onhan tuo aivan uskomaton (Hyvien, pahojen ja rumien loppukohtaus)

http://www.youtube.com/watch?v=pmdAsL1n6q4




No, Q. Tarantinon varaan ei paljon kannata laskea. Quentin teki ensin muutaman hyvän elokuvan, mutta sitten valitettavasti hurahti itämaisiin akrobaattileffoihin ja rupesi honkkariksi. Sääli menetystä.[/quote]


Haha. Aika vammanen mielipide. Noh, oli miten oli ei se sen varaan jää, tuo on silti ehkä elokuvahistorian hienoin kohtaus. Sori nyt vaa.

Vierailija

Italot on verta hikeä ja sammuneita sikarin jämiä, kun jenkit on poskepehmeän tähden lyhyitä repliikkejä poikettuaan ilmastoidusta vaunustaan kuvauspakalle, jossa pahvikulissien huojumattomuus oli pääasia.
Italot on malliaan aidompia. Ne ei nahistuneet sarjatuotantoon tai patrioottiseen viitekehykseen.

Mouho
Seuraa 
Viestejä2673
Liittynyt29.4.2011
New Genesis

Sitten vähän tuntemattomampaan italowesterniin. Muutamia nimiä joita pitää mainita on ehdottomasti: Sergio Sollima (Luodin Laki), Enzo Castellari (Paholainen Kannoilla), Giulio Petroni (Kosto Odottaa) ja Sergio Corbucci (mm. Django, pari Terence Hill & Bud Spencer elokuvaa ja Ammattitappaja) Djangon ja Spencer & Hill elokuvathan tietää jo useampikin. Django onkin yksi arvostetuimmista spagettiwesterneistä, eikä turhaan.




Tuo Django on aivan loistava. Eikä pidä unohtaa tuosta nimilistasta Franco Neroa joka ansiokkaasti ruumisarkkua raahaa...

*Enää et ole Se, mikä alkoi lukea tätä virkettä.
.....................enkä minäkään ole oikeasti Mouho.

Vierailija

"Suuresta Hiljaisuudesta" on tehty versioita joissa on "happy end". Klaus Kinski - elokuvan palkkiometsästäjä - kieltäytyi tuosta eikä noissa versioissa hänen kasvojaan saanut loppukohtauksissa näyttää. Itselläni on DVD:lle "se oikea" eli siis se jossa imelyys on kaukana, loppu mahdollisimman synkkä ja kyyninen. "Grande Silenzio" on täysin verrattavissa "Likaiseen Harryyn": ehdottoman poliittinen elokuva joka haastaa myös miettimään oikeudellisyyden ja rikollisuuden taustoja. Kinski on aivan mahtava tuossa elokuvassa. Sanoisin jopa että elokuva on erittäin ajankohtainen juuri Bin Ladenin palkkimetsästystä ja "demokratian puolustamista" ajateltaessa. Lisäksi tuo filmi lienee historian ensimmäisiä (1968) jossa näytettiin eri rotuisten ihmisen rakastelukohtauksia.

Minulle ei ole koskaan selvinnyt miksi elokuvasensuuri esti filmin näyttämisen Suomessa aina 1980-luvulle asti. Toisaalta spagettiwesternien suhteen lienee parasta että filmi näytetään joko sensuroimattomana ja lyhentämättömänä tai ei sitten sitä ei näytetä ollenkaan. "Hyvät, Pahat ja Rumat" pilattiin jenkeissä ja Brianniassa leikkaamalla siitä useita hyviä kohtia pois, mm. erämaakohtaus ("Tuco" ja "Blondi").

Timo Vihavainen mainitsi kirjassaan "Länsimaiden Tuho" italowesternit esimmäisenä merkittävä ilmiönä arvokumouksessa. Vihavainen jätti rokki- ja hippijutut sivulle ja nosti spagettiwesternien väkivallan, kyynisyyden, brutalisuuden ja synkkyyden todelliseksi länsimaisen kulttuurin murroksen alkusoitoksi. Tämän elokuvagenren merkittävyys alettiin tajuta vasta sen jälkeen kun niiden tekeminen Italiassa päättyi 1970-luvun loppupuolella.

Vierailija
IFEUN_2.0
Parasta näissä spageteissa oli kai musiikki. Naurettavinta oli dubbaus. Joitain hyviä kuvakulmia oli myös, mutta lähinnä on jäänyt mieleen tahaton camp.



Ennio Morriconen tunnussävel elokuvassa "Kourallinen Dollareita" ei mielestäni ole mikään Dimitri Tiomkinilta varastettu kopio - ainakaan jossa kopioinnilla tarkoitetaan kappaleen vertaamista Rio Bravoon. Morricone teki komeampaa jälkeä kuin yksikään toinen. Kappale "Trio" "Hyvistä, Pahoista ja Rumista" käykööt kouluesimerkkinä. Morricone ei myöskään lonkalta tempaissut sävellyksiään vaan hänen oli aina tiedettävä elokuvan kohtausten, hahmojen ja teeman yleisilme ennenkuin hän aloitti työnsä. Siksi jälki olikin sitten komeaa. Leone ja muut italowesternien ohjaajat tajusivat musiikin merkityksen elokuville. Nyt ei äkkipäätä tule mieleen sävelsikö Morricone Eastwoodin ohjaamiin elokuviin musiikkia. "High Plains Drifter"-elokuvan komean teeman sävelsi ainakin Dee Barton. Eastwood omisti "Armottomien" Oscar-palkinnot Leonelle ja Don Siegelille. Siegel ohjasi "Two Mules For Sister Sarah"-filmin (1970) ja Morricone sävelsi siihen musiikin. Suomessa tuo filmi sai nimen "Kourallinen Dynamiittia" joka on aikaansaanut sen sotkun että se sekoitetaan erääseen italowesterniin "Fistfull of Dynamite" tai kuten Leone onnettomuudekseen sille USA:ssa määräsi nimeksi "Duck You Sucker". Tuon kyseisen filmn suomalainen nimi on taas "Maahan, senkin hölmö".

"When you have to shoot, shoot, don't talk."
— Tuco Ramirez

Vierailija
Jotuni
Rousseau
Olikohan Leonen länkkäreissä edes yhdessäkään mitään rasittavaa vinkuiitaa. Yhdessä hänen leffoistaan sanoi nainen tuimasti (mahdollisesta) raiskauksesta että onpahan taas vaan yksi ruma kokemus lisää.

Ja se jumalainen musiikki... Elämää suurempaa. Oih.




Huuliharppukostajassa oli Claudia Cardinale, joka ei toki ollut vinkuiita.

Ennio Morriconen musiikki kaikissa. Myös muissa Leonen kuvissa kuten Once upon a time in America joka kertoo ganstereista New Yorkissa. Suomeksi se taisi olla Gansterisota.

-




"Once Upon A Time In West" ei koskaan sytyttänyt samalla lailla kuin "Dollaritrilogia". En tiedä miksi. Bronsonia ja Eastwoodia verrattaessa keskenään ei voida tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että italowesternien tunkiolle mahtui sittenkin vain yksi kukko ja se oli kyllä Clint Eastwood. Kyse ei ole mistään näyttelijän lahjoista vaan KARISMASTA. Joka ainut tajusi "Dollaritrilogian" nähtyään että Eastwood oli juuri SE OIKEA TYYPPI.

Vierailija
Rousseau
Olikohan Leonen länkkäreissä edes yhdessäkään mitään rasittavaa vinkuiitaa. Yhdessä hänen leffoistaan sanoi nainen tuimasti (mahdollisesta) raiskauksesta että onpahan taas vaan yksi ruma kokemus lisää.




Hyveellisiä naisia elokuvissa ei juuri vilise. Sen sijaan sitäkin enemmän prostituoituja joita vedellään pitkin korvia ja joidenkin otsia ja poskia näytetään aiemmin viillellyn veitsellä.

Vierailija
tietää
Ne ei nahistuneet sarjatuotantoon tai patrioottiseen viitekehykseen.



Elokuvissa suorastaan pilkataan patriotismia ja "sankarit" ovat kiinnostuneita vain omasta edusta - siis rahasta ja kullasta. Sekä kostosta. "Hyvät, Pahat ja Rumat" suorastaan alleviivaa sisällissodan mielettömyyttä ja jättää katsojille inhoittavan tunteen että "patriotismi" on vain idiootteja vastaan. Clint Eastwood oli myöhemmin hyvin tyytyväinen kun vanha John Wayne hyökkäsi italowesternien maailmankuvaa (kuvaan "lännen valtauksesta") vastaan tajuten miten Leone ja kumppanit olivat osuneet oikeaan maalitauluun.

Vierailija

Hyvät, pahat ja rumat on varmasti paras spagettilänkkäri mitä on tehty. Siinä tiivistyy hyvin kaikki mikä juuri oli ja on yhä hienoa italowesterneissä. Kaunistelematonta kerrontaa kovista ja brutaaleista ajoista, jolloin armoa ei tunnettu. Ennenkaikkea näyttelijöiden suoritukset ja karisma jäävät mieleen.

"Hyvä" Blondie (Clint Eastwood). Kuten jo joku mainitsikin ei kukaan muu voisi sopia tähän rooliin paremmin. Clintilä on sitä karismaa niin paljon että heikompia hirvittää. Hän oli myös jo tässä vaiheessa erityisen lahjakas näyttelijä. Hahmo on hyvin kirjoitoitettu, Blondien ja Tucon kyseenalainen keino hankkia rahaa kuvaa hyvin sitä ettei lännessä kukaan ollut puhdas pulmunen. Mies ei paljon puhua pukise, mutta revolveri paukkuu sitäkin enemmän. Ennen dollaritrilogiaa Eastwood ei ollut vielä kovin tunnettu, mutta näiden jälkeen alkoi miehelle tarjouksia sadella. Miehen läpimurto oli siis osaksi Leonen ansiota ja Eastwoodhan omistikin Oscarinsa Armottomosta juurikin Sergio Leonelle.

"Paha" Enkelinsilmä (Lee van Cleef). Sopi Eastwoodin tavoin roolinsa paremmin kuin kukaan muu. Mieshän näyttääkin jo niin kierolta. Hänellä oli juuri sitä karismaa jota tähän rooliin tarvittiin. Tämäkin hahmo on loistavasti kirjoitettu: ei läpeensä paha, mutta silti esikuva kierosta roistosta. Paha pitää mustaa hattua, hyvä vaaleaa. Enkelinsilmä piippuineen yltää omasta mielestäni todella lähelle Blondieta ja sikaria kun puhutaan kulttihahmoista. Tätä rooliahan muuten tarjottiin muuan Charles Bronson nimiselle herrasmiehelle, mutta onneksi mies kieltäytyi. Hän oli loistava Huuliharppukostajassa, mutta en voisi edelleenkään kuvitella ketään parempaa miestä enkelinsilmäksi kuin Van Cleefiä.

"Ruma" Tuco (Eli Wallach). Teki uransa parhaimman roolisuorituksen HP&R:ässä. Tuco oli ihan yhtä tärkeä osa tätä elokuvaa kuin kahta aiempaakin. Voisin jopa väittää Tucoa hauskimmaksi hahmoksi lännenelokuvissa. Tämä meksikolainen rosvo nostaa kyllä hymyn ainakin meikäläisen huulille. Tätäkin roolia tarjottiin jostain syystä Bronsonille, onneksi kieltäytyi tästäkin.

Spagettiwesternien ero amerikkalaisten vastaaviin on lähinnä siinä, että niissä ei ole turhaa dramatisointia. Ei romansseja, eikä mitään muutakaan hölynpölyä. On vain yksi laki, revolverin laki. Eleettömät miehet selvittelevät välejään kuudestilaukeavillaan. Tämä on juurikin sitä mikä niissä viehättää. Maskuliinisuus on huipussaan, kerronta ei sääli ketään ja miljööt ovat karuja. Sanottakoon vielä että väkivaltaa on enemmän ja se on rajumpaa.

PS.
Ennio Moricconen säveltämä musiikki tuntuu syvällä sisimmässä asti ja Leone osaa käyttää sitä oikein ja oikeassa paikassa. Moriccone on legenda ja on tehnyt ehkä parhaimmat sävellykset elokuviin ikinä.

Haluan vielä loppuun lainata erästä leffatykin arvostelua:

Ensi vuonna tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta elokuvan valmistumisesta, mutta vaikutustaan se ei ole menettänyt lainkaan. Parempaa elokuvaa ei tulla todennäköisesti koskaan näkemään. Katsella sen voisi vaikka joka päivä kyllästymättä. Samaa ei voine sanoa yhdestäkään muusta elokuvasta.

Vaikka western ei olisi suosikkigenresi, kannattaa tämä silti katsoa, mikäli elokuvat kuuluvat vähääkään kiinnostuksiisi. Pituus saattaa hieman pelottaa, mutta elokuvaa katsellessa ajantaju katoaa ja kolmetuntinen vierähtää sangen nopeasti.

Hyvät, pahat ja rumat on uskomattoman komea sekoitus sekä viihdettä että taidetta täyttäen elokuvan esteettiset arvot, kuvauksen, leikkauksen, dialogin, ihmiskuvauksen ja kaiken muun täydellistäkin paremmin. Se on elokuvahistorian kirkkain helmi, kunnioitettavan korkea mestariteos, elokuvaelämys, kuolematon klassikko. Elokuva, jota ei kerran nähtyään unohda koskaan.

Il Perfecto.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat