Onko toivo tosiaan turhaa?

Seuraa 
Viestejä45973
Liittynyt3.9.2015

Luin numeroa 7/2011 uudelleen ja masennuin syvälle. Kirjoittajan olisi ehkä syytä erottaa rakkausjutut ja todelliset sairaudet. Jaksan eteenpäin vain toivon varassa. Kun on ikääntynyt invalidi, joka ei todellakaan voi kelata maratoneja, hyvä kun selviää pakollisista kuvioista, eikä niistäkään aina, ei löydä tuosta kirjoituksesta mitään järkeä. Itse olen aktiivisesti etsinyt kaikenlaista kuntoutusta vaikka lääkärit eivät ole antaneet toivoa. Mieluiten ottaisin sen lopullisen pillerin mutta kun niitä ei jaeta vielä. Miten säilyttää mielenterveytensä jos heittää kaiken toivon? Ihmettelen kuinka tämä artikkeli täyttää "tieteen" kriteerit? On mahdollista että en käsittänyt asiaa, voisiko saada jotain konkretiaa elämäohjeeseen "lepää, että voit tarttua tilaisuuteen jos ihme tapahtuu?"

Sivut

Kommentit (78)

Vierailija

Tiede 7/2011 Matikka Tuija, Onnistu luovuttamaan s. 44-45.
Kun olen tavannut fysiatrini, olen monta päivää maassa koska toivoa ei ole. Neurologini sen sijaan on sitä mieltä, ettei koskaan kannata luopua toivomasta ja käynnin jälkeen maailma näyttää aina hiukan mahdolliselta.

Tuli mieleen lehden tasosta Jani Kaaron artikkeli taannoin (en muista milloin), jossa hän ivailee paksunsuolen leikkauksia, joita tehtiin 1800-luvulla. Samaan aikaan meillä veitsi urakoi mahalaukun poistoleikkauksia esim. diabeteksen parantamiseksi. Otsikko taisi olla Lääketieteen harharetkiä. Harharetket eivät ole kyllä päättyneet.

Vierailija

Voi harmi, että kirjoitukseni (minä olen tuo mainittu Tuija Matikka) on ollut osallisena sille, että toinen ihminen on tullut artikkelistani surulliseksi. Koska en tiedä, mikä osa juttua masensi (minun vain Kaisa Lekan piirros) koitan hieman valottaa sitä, mitä tarkoitan.

Jutun idea perustuu paitsi vammaisuuden psykologiaan myös omaan kokemukseeni. Tilanteeni on se, että sairastuin taaperona eli 19 kk vanhana polioon, joka halvaannutti minut täysin (raajat + vartalo) ja osin olin hengityshalvautunut, mutta pallea toimi sen verran, etten tarvinnut hengityskonetta.

Kuin ihmeen kaupalla toivuin siitä käveleväksi. Liikun levänneenä vähän aikaa niin normaalisti, että täytyy olla asiantuntija, jotta voisi aavistaa, mitä minulla on takana. Eli ensimmäiset 30 vuotta NÄYTTI siltä, että olen kokenut ihmeparantumisen ja pyrin tulemaan normaaliksi kaikin voimin. Ja aiheutin itselleni infernaaliset kivut, mutta rääkistä huolimatta lihaskestävyyteni pysyi rupusakin pohjasakan suoritustasossa.

Turhan toivon ylläpitäminen tuotti minulle enemmän haittaa kuin hyötyä. Vuonna 1996 tehdyissä mittauksissa todettiin se, mikä muutenkin tiedetään poliosta. Polio tappoi lähes kaikista lihaksiini menevistä hermoista 70 %. Jäljelle jääneet 30 % ottivat hoitaakseen ne tehtävät, joita kuolleelta jäi. Eli tilanne on sama kuin jos on kirkkovene, jossa on normaalisti 20 soutajaa ja sitten polioinfektion jäljiltä onkin enää vain 6 ja nekin ovat siipeensä saaneita. Vähän aikaa nuo 6 jaksavat joten kuten soutaa, mutta jos niitä liikaa rääkkää, ne tikahtuvat kuoliaaksi eikä uusia liikehermosoluja ole saatavilla. Niiden kuolemaa seuraa lopullinen halvaus, koska ei ole enää mitään väylää, jota pitkin hermoimpulssi etenisi selkäytimestä lihakseen.

Koska minulta kuoli heti kättelyssä niin paljon hermosoluja, pelkkä ikääntyminen saa aikaan sen, että halvaudun hitaasti ja pikku hiljaa. Vähän kuten hitaassa ALS-taudissa. Ajatus tuntuu tietysti inhottavalta, mutta pienestä pitäen olen oppinut panostamaan siihen, mitä minulla on sen sijaan, että yrittäisin saada sitä, mitä en voi millään ilveelllä tavoittaa. Eli opiskelin psykologiksi enkä harkinnutkaan mitään uraa, jossa tarvitaan fyysistä voimaa.

Tilanne on nyt se, että vuosi vuodelta pystyn tekemään aina vain vähemmän jotain fyysistä ja sitäkin aina vain lyhyemmän aikaa. Onnekseni voin rääkätä mielin määrin aivojani. Luen yhden psykologisen tietokirjan viikossa eli 55 vuodessa. Keskustelen ihmisten kanssa ja koitan miettiä, mistä kiikastaa. Teen psyykkisiä maratoneja fyysisten sijaan.

Ehkä myös se on vaikuttanut kantani, että äitini neliraajahalvavautui pysyvästi moottoripyöräonnettomuudessa 1981 kun viides niskanikama sinkoutui kokonaan ruodusta. Silloin eräs ystäväni, (joka on psykologi ja sai selkäydinvamman 14-vuotiaana ja halvautui kaulasta alaspäin,) sanoi että äitini kannattaa miettiä sitä, miten saa aikansa riittämään niihin asioihin, joita voi tehdä kauluksen yläpuoleisella osalla. Se oli todella hyvä neuvo.

Tällä elämänkokemuksella sekä sillä tiedolla, jota olen hankkinut vammautumisen ja vammaisuuden psykologasta, väitän, että vähimmällä pääsee kun luopuu mahdollisimman nopesti turhasta toivosta ja kiinnittää huomionsa siihen, mitä voi vielä tehdä. Suoraan sanottuna pidän turhan toivon ylläpitämistä erittäin julmana itsekidutuksen muotona.

Olen nähnyt, miten ihmisiltä on jäänyt elämä elämättä siksi, että he odottavat jotain ihmettä, mitä ei voi tapahtua. Sairaus ja vammautuminen ovat niin kurjia juttuja ettei kannata sen koettelemuksen lisäksi kiusata itseään turhalla toivolla. Turhan toivoin heittäminen on yleensä sopeutumisen ja uuden mielekkään elämän alku. Niin kipeää kun toivon menettäminen tekeekin, se kannattaa. Jos toivoa on, siitä ei kannata luopua.

Minusta on siis tullut kokemani, näkemäni ja lukemani myötä toiveikas inhorealisti. Uskon siihen, että vammautumisen jälkeen voi olla elämää - tietenkin vain niin kauan kuin sitä on. Jotta voi tietää, mitkä ne kortit ovat, joilla joutuu loppuajan pelaamaan, pitää olla sen verran inhorealisti, että uskaltaa katsoa, mitä ne todella ovat. Jokaisella meillä on eri kortit. Esimerkiksi Kaisalla ei ole jalkoja, mutta voimaa on tallella, minulla on jalat, muttei nillä pyöräillä eikä käsilläni varsinkaan kelata pyörätuolia.

Julman todellisuuden kohtaaminen tekee kipeää ja mieli menee maahan ja vähän sen alle, mutta siitä kasvaa uusi into, jonka avulla jaksaa paskemmatkin olot. Toiveikkaaseen inhorealismiini kuuluu, että olen eutanasian / avustetun itsemurhan kannattaja. Mutta sen kortin käyttämiseen on vielä aikaa.

Stinger
Seuraa 
Viestejä4719
Liittynyt18.2.2006

Jaa, eiköhän se kyr* i, että teikäläinen haluaa pitää omaa typerää oopperaansa, jossa yritetään syöttää muille valmiiksi pureskeltua kuvaa siitä, miten halutaan itsensä nähtävän. Ollaan kaikki kyllästytty jo pitkästymisen asteelle sen tyyppisiin ulostuloihin siitä kuvitteellisesta kaapista kuvitteelliseen syrjijöiden yleisöön asti. Huoh! Etkö keksi mitään uutta, vaan pitääkö kiusata kaikkia sitten tällä standardiohjelmistolla?

”Tietämättömyys antaa ihmiselle paljon luultavaa.”
-George Eliot

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

http://tuimakka.fi/

Epätietoisille tiedoksi, ettei tarvitse luulla sitä tai tätä, että tuolta sivustolta varmaankin löytynee yhteystiedot joilta voi kysyä onko Tuimakka Tuimakka, jos askarruttaa.

***

Noin muutoin olen itse samaa mieltä että turha toivo on silkkaa kidutusta. On asioita joista ei voi tietää tulevatko ne siitä vielä suttaantumaan. Mutta jos on asia josta tiedetään harvinaisen hyvin että tilanne on mikä on eikä siitä ainakaan parane, niin silloin on ihan turhaa usuttaa kuvittelemaan älyttömyyksiä.

Juuri tämän takia suhtaudun penseästi esim. New Agessa yleistyneeseen hurmahenkisyyteen jossa ihmisiä syyllistetään siitä että nämä eivät ole kokoajan positiivisia ja hokkuspokkus muutu ja parane kaikesta mahdollisesta silkalla uskon voimalla. Kun katselen kiiltokuvamaisia "henkisiä" lehtiä kaupassa silloin tällöin ihmettelen että millä helkkarin ilveellä nämä lehdissä kirjoittelevat tai haastatellut ihmiset kykenevät niin vastaanpanemattomasta uskomaan öpaut ihan mihin vaan, ja olemaan kokoajan kiitollisia ja onnellisia.

Tietenkään murjottaminenkaan ei hyödytä, eikä muutenkaan negatiivisuuden viljely. Mutta ehkä realismi on kuitenkin paras valinta. Haahuilu suuntaan tai toiseen on raskasta. Liika toivo, liika epätoivo - kamalaa kumpikin.

Vierailija

Jotta aiheen käsittely ei menisi liian vakavaksi, kerron hauskimman toivoon liittyvän vitsin
pikku Liisistä:

”Oli synkkä, myrskyinen syysyö kun Liisin kotona soi puhelin. Puhelu tuli kuuluisalta silmätohtorilta, joka kertoi keksineensä uuden lääkkeen, joka parantaisi Liisin sokeuden. Liisin tuli tiputtaa puolen vuoden aikana tippoja silmiin kahdesti päivässä pimeässä komerossa. Yksikään valonsäde ei saisi osua silmiin, joten silmät tuli pitää koko ajan siteen alla.

Koko Liisin perhe oli innoissaan. Jouluna Liisi sai lahjaksi monta kaunista kuvakirjaa, joita Liisi voisi sitten katsella näkönsä saatuaan. Kun hanget hohtivat helmikuussa, muut kuvasivat Liisille lumen kimallusta. Noilla lumilla Liisikin hiihtäisi ensi vuonna. Joka päivä puhuttiin siitä, mitä tehdään sitten, kun Liisi paranee.

Vihdoin koitti suuri päivä. Liisi oli tunnollisesti muistanut tiputtaa tippoja silmiin ja tämä olisi viimeinen kerta. Kun Liisi astui ulos pimeästä huoneesta ja kaikki huusivat iloisesti:

Aprilliä!"

Kun kuulin vitsin, meinasin oikesti kuolla nauruun. Se osui niin suoraan hermoon, koska olenhan ollut "liisi" yli 30 vuotta. Monet ympärilläni olleet ihmiset olivat kilttejä ja halusivat kannustaa, kuten perhe Liisiä. Lisää surkuhupaisia tapauksia voit lukea Nappisilmän eli minun tarinastani osoiteessa http://www.poliotarinoita.net/nappisilm ... 10834.html Juttu on pitkä, mutta paikoin hirtehinen.

Mutta jos mennään takaisin toivoon ja sen turhuuteen on tosiaan tärkeää muistaa, että parantuvissa ja parantumattomissa vammoissa aivan erilaiset selviytymistaktiikat ovat hyödyllisiä. Toivo on oleellista silloin, kun on jotain, mitä voi kuntouttaa.

Ja kun kuntoutuminenei ole mahdollista., toimiva strategia on erilainen, kun vammautuminen tapahtuu yhtäkkiä (tyyliin äitini niskojen taittaminen) tai se etenee hitaasti kuten polion toinen kierros minulla. Ja kun tähän vielä lisää vammautumisiän ja ihmisten yksilölliset erot, ei ole heti selvää, mikä taktiikka on kenellekin paras.

Yllä mainituista syistä joku voi olla todella hyvä kuntoutuja mutta äärimmäisen huono alistuja. Molemmat taidot on hyvä osata - ja mielellään viehkeällä tyylillä.

Vierailija
Tuimakka
Suoraan sanottuna pidän turhan toivon ylläpitämistä erittäin julmana itsekidutuksen muotona.

Olen nähnyt, miten ihmisiltä on jäänyt elämä elämättä siksi, että he odottavat jotain ihmettä, mitä ei voi tapahtua.




Mikä mahtaa olla tätä 'turhan' toivon ylläpitämistä? Suurinosa maailman ihmisistä elää tieteellisesti katsottuna turhan toivon varassa, eli herran kämmenellä. Väitätkö, että he kaikki voivat pahoin? Uskotko todellakin, että yhteiskunnan rakenteet ja siinä asuvat ihmiset ovat niin hyviä, että toivo on täysin turha asia, koska kukaan ei jää koskaan avun ulkopuolelle?

Kerroit lukevasi vuodessa 55 psykologiaa käsittelevää kirjaa. Harrastavasi psyykkisiä maratoneja. Mitä jos joku tykkää harrastaa psyykkistä voimanostoa, pitämällä yllä 'turhaa' toivoa? Oletko tuomitsemassa tällaisen menettelytavan älyllisesti ala-arvoisena tai moraalisesti vääräksi? Perustelut, kiitos.

Minusta on siis tullut kokemani, näkemäni ja lukemani myötä toiveikas inhorealisti.



Ts. oksymoronisti.

Vierailija
Shriek
Tuimakka
Suoraan sanottuna pidän turhan toivon ylläpitämistä erittäin julmana itsekidutuksen muotona.

Olen nähnyt, miten ihmisiltä on jäänyt elämä elämättä siksi, että he odottavat jotain ihmettä, mitä ei voi tapahtua.




Mikä mahtaa olla tätä 'turhan' toivon ylläpitämistä? Suurinosa maailman ihmisistä elää tieteellisesti katsottuna turhan toivon varassa, eli herran kämmenellä. Väitätkö, että he kaikki voivat pahoin? Uskotko todellakin, että yhteiskunnan rakenteet ja siinä asuvat ihmiset ovat niin hyviä, että toivo on täysin turha asia, koska kukaan ei jää koskaan avun ulkopuolelle?

Kerroit lukevasi vuodessa 55 psykologiaa käsittelevää kirjaa. Harrastavasi psyykkisiä maratoneja. Mitä jos joku tykkää harrastaa psyykkistä voimanostoa, pitämällä yllä 'turhaa' toivoa? Oletko tuomitsemassa tällaisen menettelytavan älyllisesti ala-arvoisena tai moraalisesti vääräksi? Perustelut, kiitos.

Minusta on siis tullut kokemani, näkemäni ja lukemani myötä toiveikas inhorealisti.



Ts. oksymoronisti.



Toivo on erilaisilla ihmisillä erilaista. Vaikeasti vammautuneilla toivo on erilaista kuin normaaleilla ihmisillä. Heille toivo on kipeämpi asia.. Heidän vamma on niin lopullinen, vaikea asia.. Vammautuneen toive ei välttämättä koskaan toteudu...

Tuon tähden vammautuneet pääsevät asian yli paremmin, jos eivät ylläpidä toivoa turhaan. Se syö ihmistä, kun pitää toistuvasti pettyä, kun ei paranekaan.

Vierailija

Minulta pyydettiin konkreettinen esimerkki turhan toivon ylläpitämisestä. Koska kirjoittamani Tiede-lehden artikkeli koski tyylikästä parantumattomaan vammaan alistumista, ota mitään kantaa toivoon ja sen turhuuteen millään muulla elämän alueella.

Otan esimerkin omasta elämästäni.

Vasen jalkani jäi polion vuoksi lyhyemmäksi ja ohuemmaksi, mikä tietenkin haittasi liikkumista. Kun olin noin 14-vuotias, tätini kutsui minut mukaan uskonnolliseen parannuskokoukseen. En oikein jaksanut uskoa rukouksen voimaan luun pikakasvatuksessa, joten tätini katsoi minua tiukasti ja sanoi: "Haluatko parantua vai jäädä tuollaiseksi?" Moisen kiristyksen edessä päätin lähteä kokoukseen. Kaikkea pitää kokeilla – eihän sitä muuten tiedä.

Puheiden ja virrenveisuun päätteeksi parantaja pyysi sairaita tulemaan etupenkkiin. Sairaan luota toiselle siirtyvälle ulkomaalaiselle parantajalle selitettiin vaivani ja pian parantaja huomasi itsekin, että vasen kantapääni roikkui ylempänä kuin oikea. Kun parantaja veti vasemman kantapääni alas oikean tasalle, ympärillä olleet ihmiset huusivat ”Jeesuksen olkoon kiitos! Ihme oli tapahtunut!” Samassa parantaja siirtyi seuraavan luo ja seurakuntalaisille näytti jäävän sellainen kuva, että luuni todella kasvoivat pituutta useita senttejä muutamassa sekunnissa.

Sirkus oli hetkessä ohi, mutta tarkemmin tarkasteltuna jalkojeni pituusero oli ennallaan eli minulla oli edelleen ns. vino perse. Kun menin kommentoimaan ”parannuksen” heikkoa tulosta, tilaisuuden järjestäjä Leo Meller totesi hurskaansyyttävään sävyyn: ”Sinä et uskonut tarpeeksi!”

Tuolloin tunsin, että minulle on taas kerran tehty "liisit". Taas kerran vika oli minussa, koska en uskonut tarpeeksi. Kertomani tapaus on tietysti räikeä, mutta samaa laulua lauletaan New Age -piireissä. Jos pystyt kuvittelemaan jonkin asian, se toteutuu. Ja kun se ei toteutunut, vika on siinä, että et uskonut ja/tai toivonut tarpeeksi.

Vastaavia esimerkkejä oli myös äitini kohdalla useita. Milloin piti tehdä mikäkin poppakonsti, niin johan tunto ja liikuntakyky palautuu. Mutta eipä siinä auttanut Maamme-laulukaan. Terve järki sanoo, että jos jalka on amputoitu, se ei kasva uudelleen, ainakaan toivomalla. Minä en saa lisää liikehermosoluja, toivoin kuinka paljon tahansa. Eikä siihen auta mikään ihmepilleri tai rohto.

Näissä kohtaa vanha kunnon tyyneysrukous on poikaa:
Jumala suokoon minulle tyyneyttä, hyväksyä asiat joita en voi muuttaa.
Rohkeutta muuttaa mitä voin.
Ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Aina ei ole helppoa sanoa, milloin jollekin asialle voi jotain (uhmakas toivo auttaa) ja milloin sille ei voi mitään (tyylikäs alistuminen auttaa), mutta aina voi ja kannattaa yrittää.

John Carter
Seuraa 
Viestejä7535
Liittynyt17.2.2006

Toivo ei ole ikinä turhaa. Sain itse kuulla vuonna 1995 lääkäriltä, että kuolen luultavasti parin viikon sisällä ja olin tehohoidossa sairaalassa pari kuukautta, mutta täällä sitä edelleen ollaan ja paljon keskiverto suomalaista paremmassa fyysisessä kunnossa. Lääkärit kielsivät silloin urheilun eivätkä muutenkaan olleet kovin vakuuttuneita parantumiseni suhteen, mutta en paljon heidän kieltojaan kuunnellut. Vaati tosin aika paljon itsekuria opetella uudelleen kävelemään ja puhumaan, mutta säännöllisen harjoittelun ja päämärien avulla kuntoni on nykyään loistava niin henkisesti kuin fyysisestikin.

" Käsittämätöntä luonnossa on sen käsitettävyys. " Albert Einstein

Vierailija
John Carter
Toivo ei ole ikinä turhaa. Sain itse kuulla vuonna 1995 lääkäriltä, että kuolen luultavasti parin viikon sisällä ja olin tehohoidossa sairaalassa pari kuukautta, mutta täällä sitä edelleen ollaan ja paljon keskiverto suomalaista paremmassa fyysisessä kunnossa. Lääkärit kielsivät silloin urheilun eivätkä muutenkaan olleet kovin vakuuttuneita parantumiseni suhteen, mutta en paljon heidän kieltojaan kuunnellut. Vaati tosin aika paljon itsekuria opetella uudelleen kävelemään ja puhumaan, mutta säännöllisen harjoittelun ja päämärien avulla kuntoni on nykyään loistava niin henkisesti kuin fyysisestikin.



Kaikki vammautuneet eivät ikävä kyllä voi parantua ja se on surullista, mutta he oppivat elämään asian kanssa, jos hyväksyvät tilanteensa. Voivat rauhassa nauttia elämästään ilman toistuvia pettymyksiä.

Vierailija

Jep jep. Tätä samaa itsemurhaan yllyttävää trollipaskaa taas tarjotaan. Tuoreita nimimerkkejä, jolloin hajukin on entistä selvempi. No, mitä nyt muutama vanha maatunut pökälekin on eksynyt joukkoon syötiksi.

Kuinkahan pitkään tällaista vihaa ja yllyttämistä, missä ei ole minkäänlaista tieteellistä otetta asiaan tai pienintäkään halua keskustella vastakkaisen osapuolen kanssa, katsotaan läpi sormien? Ainakin pari forumin käyttäjää on vuosien saatossa päätynyt ruumispusseihin ja silti vain levitellään käsiä, kun ei voida muka tehdä mitään asioille.

Pitääkö tehdä rikosilmoitus moderaattoreista vai alkaako moderaattorit itse siivoamaan tätä paskaa ahkerammin ja hivenen välittämään siitä, että täällä toisessa päässä on niitä oikeitakin ihmisiä?

Vierailija
Shriek
Jep jep. Tätä samaa itsemurhaan yllyttävää trollipaskaa taas tarjotaan. Tuoreita nimimerkkejä, jolloin hajukin on entistä selvempi. No, mitä nyt muutama vanha maatunut pökälekin on eksynyt joukkoon syötiksi.

Kuinkahan pitkään tällaista vihaa ja yllyttämistä, missä ei ole minkäänlaista tieteellistä otetta asiaan tai pienintäkään halua keskustella vastakkaisen osapuolen kanssa, katsotaan läpi sormien? Ainakin pari forumin käyttäjää on vuosien saatossa päätynyt ruumispusseihin ja silti vain levitellään käsiä, kun ei voida muka tehdä mitään asioille.

Pitääkö tehdä rikosilmoitus moderaattoreista vai alkaako moderaattorit itse siivoamaan tätä paskaa ahkerammin ja hivenen välittämään siitä, että täällä toisessa päässä on niitä oikeitakin ihmisiä?




Voisitko sinä itse ajatella asiaa syvällisemmin ja toisten ihmisten kannalta? Pettymykset masentavat ihmistä. Jaksaisitko sinä kokea jatkuvasti pettymyksiä? Kun hyväksyy itsensä ja vammansa, pystyy nauttimaan elämästä paremmin.

Toivo ei ole turhaa, jos se voi toteutua.

Vierailija

Nimerkki Shriek kyseli tieteellisiä selityksiä tähän vammasta selviytymisen asiaan. Ihan aluksi kannattaa varmasti lukea psykologi Rhoda Olkinin "tiiliskivi" What psychotherapists should know about disability (Guilford Press 1999). Kirjassa on loistava katsaus siitä, mikä kaikki vaikuttaa psyykkiseen selviytymiseen liikuntavamman kanssa. Se, että ihminen halvautuu ja hyväksyy sen, ei todellakaan tarkoita, että pitäisi tehdä itsari. Kaikkea muuta.

Mitä tulee toivoon, esitän tässä mallin, jonka Rhoda Olkin esittää artikkelissaan Psychosocial Dimensions of Post-Polio Syndrome. Artikkeli on Lauro S. Halsteadin toimittamassa kirjassa: Managing Post-Polio. ABI Professional Publications, 1998. Vammaisuuteen voidaan suhtautua kolmella eri tavalla: moraalisella, lääketieteellisellä ja vähemmistömallin näkövinkkelistä.

Moraalisen mallin mukaan vammautuminen on merkki synnistä tai uskon heikkoudesta. Näissä ”moralistisissa” selityksessä vammainen päätyy aina syylliseksi. Vamman olemassaolo on merkki synnistä ja vammaisena pysyminen on merkki kyvyttömyydestä uskoa tai katua syntejään tarpeeksi. Koska vammainen on ruumiillistunut pahuus, hänet koetaan yhteisölle vaaralliseksi. Niinpä ei ole ihme, että moralistit haluavat ajaa vammaisen pois yhteisön silmistä eikä vammaisen (epäsuora) surmaaminenkaan ole suurikaan rikos.

Lääketieteellisen selitysmallin mukaan vamma tai sairaus johtuu elimistön koneiston vikaantumisesta. Esimerkiksi selkäydinvammaisen liikuntakyvyttömyys ei johdu halvautuneen sielun kelvottomuudesta vaan ”kaapeleiden katkeamisesta”. Lääketieteellisessä ajattelussa päätavoitteena on löytää diagnoosi ja korjata kulloinenkin ”vika” käypien hoitosuositusten viitoittamin menetelmin. Tasapuolisuuden tavoittamiseksi pyritään luomaan erilaisia mittareita vamman aiheuttaman haitan arvioimiseksi. Näiden mittareiden mukaan määräytyvät vammaisen saamat ”etuudet”.

Vähemmistömallin mukaan vammaisen syrjintä ja ohittaminen aiheuttaa vammaiselle jopa enemmän ongelmia kuin varsinainen vamma. Eli vika ei ole vammaisen moraalittomuudessa tai siinä, että hän on rikki vaan vika on yhteiskunnassa, joka ei ota vähemmistöä huomioon.

Tällä hetkellä yhteiskunnassamme vallitsee lääketieteellinen malli. Poliittisesti aktiivisen ja oikeuksistaan tietoisen kansalaisen imago ei sovi yhteen avustettavan ressukan roolin kanssa. Siihenhän näkyvästi liikuntavammainen oletusarvoisesti asetetaan. Lääketieteellisessä järjestelmässä me vammaiset olemme edelleen pöhlöjä potilaita, joiden omaan arvioon ei voi luottaa edes yksinkertaisessa arjen asiassa, vaikka oikeasti olemme vammaisena olemisen ja selviytymisen asiantuntijoita – etten sanoisi virtuooseja.

Vaikka ei ehkä ole realistista toivoa, että vähemmistömalli saisi jalansijaa yhteiskunnassamme, toivon silti uhmakkaasti, että vähemmistömalli valtaa alaa silloin, kun puhutaan parantumattomasti vammaisten arjen helpottamisesta.

Vierailija

Shriekin iloksi kerron ihan bonuksena (yllättäen ja pyytämättä), miten epärealistinen toivo ja ikävät asenteet voivat tosiaankin edesauttaa itsemurhia.

Ajatus, jonka mukaan sairaus tai vamma on rangaistus vääristä ajatuksista tai tunteista, on ällistyttävän yleinen. Kirjaesimerkkinä olkoon Louise. H. Hayn menestysteos ”Muuta ajatuksesi, muuta elämäsi” (Era Nova).

Hayn ja kumppaneiden mielestä sairauden avulla luonto ikään kuin pysäyttää ihmisen miettimään ja tuntemaan oikealla tavalla. Hay pohtii esimerkiksi likinäköisyyden saloja seuraavaan tyyliin. Nähdessäni silmälasipäisen pikkulapsen tiedän, että hänen kotonaan tapahtuu jotain sellaista, mitä hän ei halua nähdä. Ellei lapsi pysty muuttamaan sitä, hänen näkönsä tavallisesti huononee, ettei hänen tarvitsisi nähdä ympäristönsä tapahtumia liian selvästi. Monien ihmisten näkö on kuin ihmeen kautta parantunut, kun he ovat uskaltaneet katsoa menneisyyteen ja selvittää, mitä he eivät halunneet nähdä muutama vuosi ennen, kuin he alkoivat käyttää silmälaseja.

Samaa logiikkaa noudattaen syntymäkuurot lapset ovat kuuroja, koska he jo kohdussa kieltäytyvät kuulemasta, mitä kotona puhutaan. Niinpä lapsen kuulo palaa, jahka perheessä lakataan riitelemästä. Hoitoa tai kuntoutusta tai leikkauksia ei tarvita, koska kaikki järjestyy vammaisen ja tämän perheen tutkiessa itseään. Niinpä perhe saattaa uppoutua perheterapiaan sen sijaan, että lapsen korvaan asennetaan kuulon tuova implantti.

Hayn kirjan 15. luvussa on tautiluettelo, jossa taudin yhteyteen on kuvattu taudin synnyttävä väärä tunne. MS-tauti johtuu kuulemma kovasydämisyydestä ja joustamattomuudesta. Tämä ajattelutapa johtaa helposti syrjintään. Varsinkin kun positiivisen ajattelun opiskelijoita neuvotaan olemaan kuuntelematta vaivaisten valituksia. Jos kovasydämisyyden ja joustamattomuuden, ja sitä kautta MS-taudin tarttumisen, pelossa karttaa vammaisen seuraa, vammaisen turmeltuneisuutta koskeva ennakkoluulo ei voi tietenkään oikaistua.

Hayn mukaan sairastumme tulehdustautiin, jos meiltä puuttuu elämäiloa tai olemme katkeria. Tämän järkeilyn mukaan sairastuin 19 kuukauden ikäisenä poliovirusinfektioon, koska olin katkera ja elämäniloton. Kaikista viruksista juuri poliovirukselle altistuin kuulemma kateuteni tähden. Sinänsä Hayn tulkinta on varsin imarteleva, koska yleensä taaperot eivät ole niin välkkyjä, että osaisivat tuntea noin monimutkaisia tunteita.

'''
Siunatuksi lopuksi haluan korostaa, että vaikka en usko, että mikään toivominen tai poppakonsti ikinä pystyy pelastamaan minua hitaalta halvaantumiselta, olen toiveikas sen suhteen ettenkö voi elää mielekästä elämää. Mielekäs elämä on sellaista, jota voi aina toivoa.

Voinhan minä tietysti uhmakkaasti toivoa, että seuraavan neljän kuukauden jälkeen ei tule talvea , mikä mahdollistaisi sen, että voisin olla joulukuussa ulkona, mutta eikö ole jotenkin tervejärkisempää hyväksyä inhorealistisesti se, että ulkona on neljän kuukauden kuluttua liian kylmä. Eikö ole viisaampaa keskittyä siihen, miten saan luotua mielekkään elämän sisätiloissa? Ja odottelen kiltisti seuraavaa kesää, jolloin pääsen taas "kuntosalille"eli puutarhaan taimia kasvattamaan. Mikä tässä ajattelussani on niin perverssiä, että pitää pyytää modet ja poliisi apuun?

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat