Mielen vai kehon ehdoilla?

Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Tiede-lehden 2/2012 artikkeli Parisuhdeseksi syntyi myöhään oli tietysti hyvin kiintoisa, ja siellä kiinnitettiin huomiota mm. tilanteeseen joka itseänikin on ihmetyttänyt. Eli kun nainen katsoo pornoa hänen kehonsa voi kiihottua, mutta mieli ei, ja toisaalta taas romanttinen materiaali voi olla hänen mielestään ihanaa, mutta keho ei reagoikaan mitenkään.

Aivan varmasti jopa raa'an raiskauksen näkeminen televisiosta saanee kehossa jonkinlainen kiihottumisreaktion esiin. Joko kyseessä on se että mikä tahansa seksuaalinen toiminta kiihottaa kaikkia sukukypsiä yksilöitä (viitaten muinaisina aikoina harjoitettuun ryhmäseksiinkö?) tai sitten tarkoitus on varmistaa että nainen ei saa vakavia vammoja jos hänet tullaan raiskaamaan seuraavaksi. Pelkkä pornon näkeminenkin aiheuttaa joissakin naisissa kiivaan vastustusreaktion mielessä, jopa itkun partaalle asti. Ehkäpä ärtymyksen suurin syy onkin se ristiriitainen olo että selvästi tuntee fyysisen kiihotuksen kehossaan, mutta ei halua tuntea koska materiaali joka sen aiheutti tuntuu mielessä pahalta ja väärältä.

Mielestäni "homotestit" joissa mitataan itsensä homoja inhoaviksi tai pelkääviksi ilmoittaneiden ihmisten reaktioita näiden seuratessa homopornoa ovat tässä mielessä hivenen arveluttavia, koska tilanne voi olla aivan sama kuin em. tapauksessa naisilla. Keho kiihottuu, mieli ei, mieli jopa inhoaa näkemäänsä.

Miksi pitäisi olettaa että kehollinen reaktio on totuus siitä mitä ihminen oikeasti on tai haluaa?

Toisaalta jos ihminen mielessään päättää näännyttää itsensä nälkään ja samaan aikaan keho kokee äärimmäistä tuskaa ja vaatii ravintoa, voisi ajatella että nyt olisi parempi tehdä kuten keho toivoo. Eli mitenkään itsestäänselvästi en voi kallistua sille tolalle että mielen tulee aina olla se ylimmäinen pomo joka jotenkin itsestäänselvästi tietää mikä on hyväksi ja oikein.

Ajatuksia?

Sivut

Kommentit (27)

Vierailija

Romanttinen materiaali synnyttää romanttisia mielikuvia. Ja porno pornoa, seksuaalisuutta - kummassakin sukupuolessa. En usko etteikö naiset ja miehet olisi ihmisinä samanlaisia.

Se miltä ihmisnisäkkäästä mikäkin tuntuu on tietysti totta, mutta se että tulkitseeko tuntemuksiaan läheskään totuudellisesti on eri juttu. En tarkoita valehtelua, vaan etteivät kaikki ole tutustuneet kehoonsa. Lapsi joka ei ole siihen tutustunut lapsena ei välttämättä tee niin koskaan. Se on ikään kuin kiellettyä, on muka riittävää se, että on tutustunut sosiaalisiin ns. pelisääntöihin ja että ne muka elämässä riittävät.

Oletus siitä että kehollinen reaktio on totuus haluista on jotenkin selviö, katsomalla muita eläinlajitovereita nekin kuuntelevat mitä keho "puhuu". Koiralle puhe on haukuntaa, jonka sen lihallinen mieli tuottaa.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
qaz

Oletus siitä että kehollinen reaktio on totuus haluista on jotenkin selviö, katsomalla muita eläinlajitovereita nekin kuuntelevat mitä keho "puhuu". Koiralle puhe on haukuntaa, jonka sen lihallinen mieli tuottaa.



Jaa-a. Se että kehollinen toiminta olisi jotenkin totuudellisempaa voisi tietysti selittää sen minkä vuoksi itsekin olen saanut sietää erinäisiä nöyryytyksiä sen vuoksi että olin lapsena aivan töppö kaikissa liikunnanlajeissa. Jossain vaiheessa alkoi ihmetyttämään että minkä ihmeen takia yläasteellakin tuli poikain delegaatio vihaisen näköisenä tenttaamaan minulta, joka olin kumminkin tyttö, että montako leukaa jaksan vetää. (En ollut kokeillut niin mistäs pirusta minä sen olisin tietänyt.) Ihmetytti että minkä ihmeen takia naispuolisen ihmisen pitäisi olla joku urheilijasankari. Että oliko se vaan sille seudulle tyypillinen pakkomielle kun ei siellä voinut muutakaan olla kuin urheilija tai parin muun tietyn harrastuksen harrastaja, mutta siinä ne sitten olikin. Mutta ehkä minua pidettiin jotenkin erityisen epäilyttävänä tyyppinä kun olin fyysisesti niin kömpelö, ehkä ulkoisen olemuksen reippaudella ja urheilusaavutuksilla pitää todistaa että on rehti ja rehellinen ihminen? Viis siitä vaikka aivolihas toimisikin kohtalaisesti?

Sitten on tietysti se iänikuinen dilemma että ujoa ihmistä pidetään kopeana jos hänen olemuksensa vaikuttaa vetäytyvältä eli ei ole katsekontaktia ja liikehdintäkin on pidättäytyväistä. Vaikka ei kai tässä maassa ole muutenkaan tyypillistä heilua kuin heinämies, koska silloin saa heti epäilyksiä osakseen että on hullu tai humalassa, tai peräti homo jos sattuu olemaan miespuolinen. (Itsekin eräälle miehelle menin aikoinaan ohjeita jakamaan että ei kannata niin kauheasti huitoa niillä käsillä ja ainakin pienet iik-äännähdykset kannattaa jättää väliin jos haluaa välttää homomaista vaikutelmaa...)

Varmaankin jos ihminen on kehonsa kanssa jotenkin vaivautunut ja epämukavuus kuultaa läpi kaikista hänen eleistään, niin sitä räpiköimistä katselevillekin tulee epämukava olo. Siksi monet ovatkin kauhean innoissaan aloittaessaan SSRI-lääkityksen, kun heillä saattaa olla ensimmäistä kertaa elämässään myönteinen ja levollinen olo oman kehonsa sisällä. (Vaikutus vaan ei välttämättä kestä.)

***

Erityisesti tämän kehon ja mielen välinen (mahdollinen) ristiriita kiinnostaa tietysti nimenomaan naisena ja toistaiseksi hedelmällisenä ihmisenä. "Onkos moonikset tulossa" -ilkkuminen jäisi äkkiä ihmiseltä jos hän saisi itse maistaa sitä erittäin epämukavaa oloa mikä kehon sisällä voi olla ennen kuukautisten alkua. En ihmettelisi vaikka aivotkin keräisivät nestettä sisäänsä (vaikka tuskin kai sentään...), kun sitä tuntuu keräävän koko keho, ja monet naiset ovat kokeneet olevansa kömpelömpiä tässä vaiheessa liikkeissään.

Olisi kiintoisaa tietää onko miehillä minkäänlaista vaihtelua niin että he välillä tuntevat itsensä untelommiksi ja välillä että ovat enemmän tilanteissa mukana kehollisesti ja mielellisesti yhtenä kokonaisuutena. Vai onko miehillä niin yksitoikkoista että kömpelö mies on kömpelö koko elämänsä, ja hyvin kehonsa kanssa yhteen toimiva mies saattaa olla töppö vasta vanhoilla seniileillä päivillään? Tai lihottuaan. Yksikään tuntemani mies ei ole ainakaan omatoimisesti tullut kertomaan että olisi syklejä joiden mukaan välillä törmäilee seiniin ja välillä kaikki toimii paremmin.

Neutroni
Seuraa 
Viestejä26871
Liittynyt16.3.2005
Rousseau
Olisi kiintoisaa tietää onko miehillä minkäänlaista vaihtelua niin että he välillä tuntevat itsensä untelommiksi ja välillä että ovat enemmän tilanteissa mukana kehollisesti ja mielellisesti yhtenä kokonaisuutena. Vai onko miehillä niin yksitoikkoista että kömpelö mies on kömpelö koko elämänsä, ja hyvin kehonsa kanssa yhteen toimiva mies saattaa olla töppö vasta vanhoilla seniileillä päivillään? Tai lihottuaan. Yksikään tuntemani mies ei ole ainakaan omatoimisesti tullut kertomaan että olisi syklejä joiden mukaan välillä törmäilee seiniin ja välillä kaikki toimii paremmin.



Ei kyllä tuollaista ole, että kokisi motoristen kykyjen jotenkin vaihtelevan. Vaihtelua on henkisellä puolella. Toisinaan on pirteämpiä jaksoja ja esimerkiksi harrastusinto on mieletön ja toisinaan ei jaksa kun kirjoitella tänne (ja harrastusprojektit jäävät kesken). Tuo on sellainen kaoottinen vaihtelu, jonka aikaskaala vaihtelee muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen.

Vierailija
Rousseau

Erityisesti tämän kehon ja mielen välinen (mahdollinen) ristiriita kiinnostaa tietysti nimenomaan naisena ja toistaiseksi hedelmällisenä ihmisenä. "Onkos moonikset tulossa" -ilkkuminen jäisi äkkiä ihmiseltä jos hän saisi itse maistaa sitä erittäin epämukavaa oloa mikä kehon sisällä voi olla ennen kuukautisten alkua. En ihmettelisi vaikka aivotkin keräisivät nestettä sisäänsä (vaikka tuskin kai sentään...), kun sitä tuntuu keräävän koko keho, ja monet naiset ovat kokeneet olevansa kömpelömpiä tässä vaiheessa liikkeissään.



Tietenkin myös motorinen taito vaihtelee. Eihän se ole irrallaan vaikkapa vireystilasta tai mielialasta. Toki sillä on sellainen oma yksilöllinen haarukkansa, jolloin motorisesti taitava ns. huononakaan päivänä taantuu sen aivan tumpeloimman ja kömpelöimmän kaverinsa tasolle. Mutta se lieväkin vaihtelu tietenkin itsestä tuntuu merkittävältä ja isoltakin, vaikka se ei ehkä ulkopuolisen silmiin erityisen eroavalta ns. hyvään päivään verrattuna vaikutakaan.

Mitään erityisiä huomioita motorisen taidon vaihteluista tuskin huomaa, jos yleensäkään ei kiinnitä liikumiseensa juurikaan huomiota, eikä edes haasta sitä millään tavalla, vaan lähinnä kävelee, istuu ja seisoo. Näin karkeamotoriset tehtävät vaikeutuvat ainoastaan isomman sairauden tai häikän takia. Mutta jos harjoittaa jotakin hieman suurempaa motorista tarkkuutta vaativaa, jo kellonaika vaikuttaa suorituksiin. Aamulla on kankeaa ja vähän puuroista, kun "kone ei ole kunnolla lähtenyt vielä käyntiin".Päivällä ja illalla kulkee paljon paremmin. Raskas harjoittelu edellisenä päivänä saattaa painaa jäsenissä. Pikkuvaivat kehossa häiritsevät aina suorituksia enemmän tai vähemmän. Univelka vaikeuttaa keskittymistä - joka tietenkin heikentää myös vaativia motorisia suorituksia. Joillakin toki saattaa myös kuuukautiskierto vaikuttaa voimakkkaasti. Aika yksilöllistä tuo kuitenkin on.

Neutroni
Seuraa 
Viestejä26871
Liittynyt16.3.2005
emp
Mitään erityisiä huomioita motorisen taidon vaihteluista tuskin huomaa, jos yleensäkään ei kiinnitä liikumiseensa juurikaan huomiota, eikä edes haasta sitä millään tavalla, vaan lähinnä kävelee, istuu ja seisoo. Näin karkeamotoriset tehtävät vaikeutuvat ainoastaan isomman sairauden tai häikän takia. Mutta jos harjoittaa jotakin hieman suurempaa motorista tarkkuutta vaativaa, jo kellonaika vaikuttaa suorituksiin.



Ehkä liikunnallisissa suorituksissa pätee tuo. Mutta ainakin omasta mielestä hienomotorinen käsillä näprääminen (esim. hyönteistne preparointi, elektroniikan rakentaminen ym.) kaatuu väsyneenä siihen, ettei aivot jaksa keskittyä miettimään mitä tekevät, eikä siihen, etteivät kädet tottelisi. En ole varma, mutta ehkä jopa pienessä väsymyksessä vapinoita on vähemmän.

Vierailija
Neutroni

Ehkä liikunnallisissa suorituksissa pätee tuo.



Öh...motorinen on liikkumista. Ja kyllä...tarkka motorinen suoritus vaatii keskittymistä. Se taas onnistuu väsyneenä huonosti.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
emp
Joillakin toki saattaa myös kuuukautiskierto vaikuttaa voimakkkaasti. Aika yksilöllistä tuo kuitenkin on.



Aikoinaan kyselin jossain päin nettiä naisilta että kuinka moni kokee voimakasta pahoinvointia juuri ennen kuukautisia, eikä kukaan muu kertonut moista kokevansa. Sittemmin olen kaikenlaisen lukemani kaman perusteella päätellyt että hyvin todennäköisesti kärsin ns. hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta (tasapainoaistin häiriöstä), joka korvalääkäri Rahkon mukaan pahenee juurikin kuukautisten edellä. Ei siis mikään ihme jos itse varsinkin tunnen itseni suurinpiirtein norsuksi posliinikaupassa tuossa vaiheessa.

Kyseinen huimaus tai häiriö ei liene edes kauhean harvinainen vaiva, mutta enpä ole vielä kohtalotoveriin sen suhteen törmännyt. Luonnollisesti tämä on tietysti taas yksi niistä lukemattomista pikku ärsytyksistä joka tekee omaan kehoon suhtautumisesta kinkkistä.

Tätä asentohuimausta voi kyllä ehkäistä tekemällä tiettyjä asentoliikesarjoja, mutta kärsimättömälle ihmiselle ne ovat aika tympäisevää touhua. Tai sitten olen valinnut liian hankalan ja kauan kestävän liikesarjan ja sen vuoksi kyllästynyt. Niitä on kuitenkin erilaisia variaatioita.

http://personal.fimnet.fi/laakari/hannu ... a/bppv.htm

Tuollakin on näemmä jotain liikkeitä. Itselläni on jo ajat sitten todettu nystagmus ja koko tämä huimausjuttu koko elämän läpi kestäneine kuvaan kuuluvine oireineen ei olisi muuta vailla kun korvalääkärillä käväisyä, mutta en ole viitsinyt kun niitä asentohuimauksen hoito-ohjeita löytyy netistäkin (jottei tarvitse polimaksua maksaa) ja ne kyllä toimisivat jos vain olisin viitseliäs etsimään helpomman setin kuin käytössäni taannoin oli. Saa olla lehmän hermot että jaksaa äheltää jotain sellaista mihin menee koko ilta ja sitten se koko touhu pitää taas toistaa seuraavana päivänä että tulokset säilyvät. Ja seuraavana ja seuraavana...

Neutroni
Seuraa 
Viestejä26871
Liittynyt16.3.2005
emp
Neutroni

Ehkä liikunnallisissa suorituksissa pätee tuo.



Öh...motorinen on liikkumista. Ja kyllä...tarkka motorinen suoritus vaatii keskittymistä. Se taas onnistuu väsyneenä huonosti.



No on, mutta minusta esimerkiksi sorminäppäryys ja koko kehon motoriikka, jota tarvitaan liikuntasuorituksiin, ovat eri asioita. Esimerkiksi minä olen ja olen aina ollut hyvä sorminäppäryydessä, mutta kömpelö ja hidas oppija liikuntasuorituksissa.

Ainakin sellainen ero noissa on, että sorminäppäryydessä ei tarvitse hallita kuin hyvin pientä osaa lihaksen maksimivoimasta, kun taas koko ruumiin liikuttelussa vaaditaan paljon voimaa. Ja sellainen, että sorminppäryydessä riittää hallita samanaikaisesti vain rajallinen määrä lihaksia, kun taas liikuntasuorituksissa suurta osaa kehon lihaksista. Vaikka vain jotkut lihakset tekisivät päätyön (vaikka hyppäämisessä), muita tarvitaan tasapainon ylläpitoon. Ja tasapainokin on yksi tekijä. Sorminäppäryydessä liikkeitä ohjaava takaisinkytkentä tulee lähs yksinomaan näkö- ja tuntoaistien kautta, kun taas liikunnassa tarvitaan niiden lisäksi tasapainoa ja lihasten asentoaistia.

Vierailija
Neutroni

No on, mutta minusta esimerkiksi sorminäppäryys ja koko kehon motoriikka, jota tarvitaan liikuntasuorituksiin, ovat eri asioita. Esimerkiksi minä olen ja olen aina ollut hyvä sorminäppäryydessä, mutta kömpelö ja hidas oppija liikuntasuorituksissa.



Liikkeitä ne ovat ne sormienkin liikkeet.

Ainakin sellainen ero noissa on, että sorminäppäryydessä ei tarvitse hallita kuin hyvin pientä osaa lihaksen maksimivoimasta, kun taas koko ruumiin liikuttelussa vaaditaan paljon voimaa. Ja sellainen, että sorminppäryydessä riittää hallita samanaikaisesti vain rajallinen määrä lihaksia, kun taas liikuntasuorituksissa suurta osaa kehon lihaksista. Vaikka vain jotkut lihakset tekisivät päätyön (vaikka hyppäämisessä), muita tarvitaan tasapainon ylläpitoon. Ja tasapainokin on yksi tekijä. Sorminäppäryydessä liikkeitä ohjaava takaisinkytkentä tulee lähs yksinomaan näkö- ja tuntoaistien kautta, kun taas liikunnassa tarvitaan niiden lisäksi tasapainoa ja lihasten asentoaistia.



Eiköhän tuossa ole lähinnä kyse siitä, ettei ole lapsena ja nuorena riittävästi hankkinut niitä perustaitoja ja kykyjä. Niillä kun on omat herkkyyskautensa ja harjoitus paljolti ohjaa kehitystä. Vanhempana on paha enää paikata puutteita kunnolla.

Motorinen taito on erilaisten fyysisten suoritustekijöiden, liikevaraston (kokemukset) ja analysaattorien toimintakyvyn yhdessä tuottamaa kyvykkyyttä. Ja kyllä myös sorminäppäryys edellyttää lihasten asentoaistia. Kyllä sormillakin on asentoja, jotka pitää tuntea ja tunnistaa, jotta motorinen tarkkuus olisi mahdollista. Tärkeimmät analysaattorimme motoristen suoritusten kannalta ovat kinesteettinen, taktiilinen, staattis-dynaaminen, optinen ja akustinen. Näistä vain tuo staattis-dynaaminen on ehkä vähemmän tärkeä "käsitöissä", koska niissä harvemmin tapahtuu pään suunnan ja kiihtyvyyden muutoksia. Akustinen on tärkeä esim. soittajalle, mutta ei välttämättä kaikessa käsien hienomotorisessa toiminnassa.

Fyysiset suoritustekijät tietenkin sitten vaikuttavat motorisiin kykyihin sitä enemmän, mitä enemmän niitä kuormittavasta toiminnasta on kyse. Harva pystyy sitomaan perhoja sellaisella intensiteetillä, että tulee aerobisen suorituskyvyn rajat vastaan. Tai sitten sen aerobisen kyvyn täytyy olla aikamoisen heikko.

Vierailija
Rousseau
qaz

Oletus siitä että kehollinen reaktio on totuus haluista on jotenkin selviö, katsomalla muita eläinlajitovereita nekin kuuntelevat mitä keho "puhuu". Koiralle puhe on haukuntaa, jonka sen lihallinen mieli tuottaa.



Jaa-a. Se että kehollinen toiminta olisi jotenkin totuudellisempaa voisi tietysti selittää sen minkä vuoksi itsekin olen saanut sietää erinäisiä nöyryytyksiä sen vuoksi että olin lapsena aivan töppö kaikissa liikunnanlajeissa. Jossain vaiheessa alkoi ihmetyttämään että minkä ihmeen takia yläasteellakin tuli poikain delegaatio vihaisen näköisenä tenttaamaan minulta, joka olin kumminkin tyttö, että montako leukaa jaksan vetää. (En ollut kokeillut niin mistäs pirusta minä sen olisin tietänyt.) Ihmetytti että minkä ihmeen takia naispuolisen ihmisen pitäisi olla joku urheilijasankari. Että oliko se vaan sille seudulle tyypillinen pakkomielle kun ei siellä voinut muutakaan olla kuin urheilija tai parin muun tietyn harrastuksen harrastaja, mutta siinä ne sitten olikin. Mutta ehkä minua pidettiin jotenkin erityisen epäilyttävänä tyyppinä kun olin fyysisesti niin kömpelö, ehkä ulkoisen olemuksen reippaudella ja urheilusaavutuksilla pitää todistaa että on rehti ja rehellinen ihminen? Viis siitä vaikka aivolihas toimisikin kohtalaisesti?

Sitten on tietysti se iänikuinen dilemma että ujoa ihmistä pidetään kopeana jos hänen olemuksensa vaikuttaa vetäytyvältä eli ei ole katsekontaktia ja liikehdintäkin on pidättäytyväistä. Vaikka ei kai tässä maassa ole muutenkaan tyypillistä heilua kuin heinämies, koska silloin saa heti epäilyksiä osakseen että on hullu tai humalassa, tai peräti homo jos sattuu olemaan miespuolinen. (Itsekin eräälle miehelle menin aikoinaan ohjeita jakamaan että ei kannata niin kauheasti huitoa niillä käsillä ja ainakin pienet iik-äännähdykset kannattaa jättää väliin jos haluaa välttää homomaista vaikutelmaa...)

Varmaankin jos ihminen on kehonsa kanssa jotenkin vaivautunut ja epämukavuus kuultaa läpi kaikista hänen eleistään, niin sitä räpiköimistä katselevillekin tulee epämukava olo. Siksi monet ovatkin kauhean innoissaan aloittaessaan SSRI-lääkityksen, kun heillä saattaa olla ensimmäistä kertaa elämässään myönteinen ja levollinen olo oman kehonsa sisällä. (Vaikutus vaan ei välttämättä kestä.)




Jos oletetaan ihmisen olevan yksi (kokonaisuus) kahden sijasta on pakostakin otettava kehon viestit todesta ts. kehossa tuntuvat viestit todesta. Se että vanhemmat (yms.) eivät yleensä toimi siten, ei lapsi myöskään näe samaistumis ja matkimiskohdetta kuinka otetaan itsensä todesta.

Lapsi saattaa kasvaa ympäristössä jossa ei esim. kiukkua arvosteta, ja sitä jopa muka ei sovi ilmaista ollenkaan. Vaikka asia .. ilmiö on tärkeä. Olisi kuitenkin syytä käydä tohtorin pakeilla, ellei lapsi ilmaise ns. kiellettyjä tunteita.

Näyttää siltä, ettei niiden ilmaiseminen suju aikuisiltakaan, ellei sitten yritetä syyttää niistä muita jne. Tuntemukset kertovat itselle suoraan miltä kehossa mikäkin tuntuu, eivät ne ole kenenkään syy - ei edes itsen, nehän vain tulevat ties mistä ... ei niille mitään mahda.

Ihmisnisäkkäällä onkin edessä yksilöllinen ajanjakso, jossa tuntemuksistaan ei syytä ketään. Ymmärretään, ettei tunteisiin kuole ja siksi niistä ei tarvitse tehdä kärpäsestä härkästä.

En minä usko etteikö kehollisesti lahjakas tuntisi nöyryytyksenkin tunteita. En myöskään usko sitä, etteikö koko tunnekirjo ole tämän lajin kohdalla yhtenevä. Se ettei joitakin tunteita ole muka jollain ns. alfa-tyypeillä olemassa/tuntumassa ei pidä paikkaansa. En tiedä kuinka monia eri tunteita ihmisen oletetaan voivan tuntea, mutta kaiketi se määrä on huikea!

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009
qaz

Jos oletetaan ihmisen olevan yksi (kokonaisuus) kahden sijasta on pakostakin otettava kehon viestit todesta ts. kehossa tuntuvat viestit todesta. Se että vanhemmat (yms.) eivät yleensä toimi siten, ei lapsi myöskään näe samaistumis ja matkimiskohdetta kuinka otetaan itsensä todesta.

Lapsi saattaa kasvaa ympäristössä jossa ei esim. kiukkua arvosteta, ja sitä jopa muka ei sovi ilmaista ollenkaan. Vaikka asia .. ilmiö on tärkeä. Olisi kuitenkin syytä käydä tohtorin pakeilla, ellei lapsi ilmaise ns. kiellettyjä tunteita.

Näyttää siltä, ettei niiden ilmaiseminen suju aikuisiltakaan, ellei sitten yritetä syyttää niistä muita jne. Tuntemukset kertovat itselle suoraan miltä kehossa mikäkin tuntuu, eivät ne ole kenenkään syy - ei edes itsen, nehän vain tulevat ties mistä ... ei niille mitään mahda.

Ihmisnisäkkäällä onkin edessä yksilöllinen ajanjakso, jossa tuntemuksistaan ei syytä ketään. Ymmärretään, ettei tunteisiin kuole ja siksi niistä ei tarvitse tehdä kärpäsestä härkästä.

En minä usko etteikö kehollisesti lahjakas tuntisi nöyryytyksenkin tunteita. En myöskään usko sitä, etteikö koko tunnekirjo ole tämän lajin kohdalla yhtenevä. Se ettei joitakin tunteita ole muka jollain ns. alfa-tyypeillä olemassa/tuntumassa ei pidä paikkaansa. En tiedä kuinka monia eri tunteita ihmisen oletetaan voivan tuntea, mutta kaiketi se määrä on huikea!




Oma taustani on juuri tuollainen että minulla ei ollut tilaisuutta tai lupaa ilmaista minkäänlaisia tunteita lapsuudenkodissani. Ihmekös sitten tuo jos sitten on vähän hakusessa kokoajan että tunteeko nyt liikaa vai liian vähän. Ristiriitaiset tunteet ovat kaikkein vaikeimpia, se että tuntee samaa ihmistä, olentoa tai ilmiötä kohtaan kahtalaisia tunteita. Tuota ristiriitaisuutta mielestäni ihmisten pitäisi oppia hyväksymään itsessään ja muissa. Vaikuttaa usein siltä että monet ovat kärkkäitä vaatimaan varsinkin muilta ja kaippa sitten itseltäänkin että kaiken pitäisi olla joko/tai, mustaa tai valkeaa. Jos herää pieninkin ärtymyksen tunne kumppaninkin toilausten johdosta, niin joko pitää ottaa välitön ero (paska ukko/akka!), tai sitten pitäisi tukahduttaa se tunne koska se ettei hyväksy toisesta kaikkea onkin merkki siitä että ei itse ole rakastava, lämmin, hyvä ihminen.

Jotkut ihmiset ovat erityisen kärkkäitä bongaamaan kaikki mahdolliset tilaisuudet joissa voivat tökätä että kas kun oletkin mahdoton ihminen, kun kehtaat tunteitasi esiin tuoda ja ne eivät kuulosta kauniilta ääneen sanottuina. Ei niin kuin saisi olla minkäänlaisia tapoja purkautua. Ei tasan taatusti saa lyödä ovea niin että paukahtaa, tai tehdä jotain muuta äänekästä koska se on halveksuttava primitiivireaktio, ei saa myöskään raivota eli huutaa, ei saa edes kiukkuisena pälättää läpi jotain litaniaa siitä kaikesta mikä harmittaa. Jotenkin juuri naisten kesken tuntuu usein siltä että ei saa niin millään tavalla "elämöidä" vaikka miten ottaisi päähän. Tottakai sitä sitten lopulta on kuin ruutitynnyri kun kyllästyy siihen että on pitänyt - kenties vuosikausia - ikäänkuin tanssia nuoralla, olla kieli keskellä suuta. Ettei vaan kukaan hermostu.

Itse en osannut suhtautua millään tavalla menneen kumppanini riehujaisiin koska meillä kotona ei ollut sellaisia ollut, ja räjähdysalttiin ihmisen vierellä eläminen pahensi omia jännitystilojani. On se jotenkin niin omituista ettei edes nelikymppisenä vieläkään tiedä mikä on oikein ja mikä väärin ihmissuhteissa, miten niitä omia tunteitaan saa ilmaista (kun toinen näemmä saa ilmaista vaikka tappouhkauksin jos huvittaa, mutta itse jos vähänkin pidempään kiukuttelet niin saa kuulla että "nyt loppu tommonen!") Onko se sitten naisena vaan sellaista että koko hemmetin elämä menee etsiessä omaa lupaa, tilaa ja itseä? Eikä siinä voi odottaa saavansa hyväksyntää ainakaan kollegoilta eli muilta naisilta, ellei sitten satu todella fiksuja tapauksia kohdalle. Miesten tahollekin pitäisi kai lähinnä olla vaan hymyävä, jos siis meinaa kumppanin löytää. Höh.

Sitten kun tuntuu ettei ole enää jossain selittämättömässä, jatkuvassa velassa koko ihmiskuntaa kohtaan ja lopulta, jos koskaan, on sinut itsensä kanssa on tietysti paljon luontevampi olo ja tuskinpa ne tunteetkaan enää heilahtelevat laidasta laitaan tai mennään siihen äärimmäisyyteen että olo on kuin kaikki tunteet olisivat kuolleet. (Eli minulle ei riitä edes dualismi, pahimmillaan menee ihan trialismiksi...)

Kysymys sitten tietysti kuuluu että voiko moista mielenrauhaa löytää sillä että analysoi asioita loppumattomiin. En minä tiedä.

Vierailija
Rousseau
Oma taustani on juuri tuollainen että minulla ei ollut tilaisuutta tai lupaa ilmaista minkäänlaisia tunteita lapsuudenkodissani. Ihmekös sitten tuo jos sitten on vähän hakusessa kokoajan että tunteeko nyt liikaa vai liian vähän. Ristiriitaiset tunteet ovat kaikkein vaikeimpia, se että tuntee samaa ihmistä, olentoa tai ilmiötä kohtaan kahtalaisia tunteita. Tuota ristiriitaisuutta mielestäni ihmisten pitäisi oppia hyväksymään itsessään ja muissa. Vaikuttaa usein siltä että monet ovat kärkkäitä vaatimaan varsinkin muilta ja kaippa sitten itseltäänkin että kaiken pitäisi olla joko/tai, mustaa tai valkeaa. Jos herää pieninkin ärtymyksen tunne kumppaninkin toilausten johdosta, niin joko pitää ottaa välitön ero (paska ukko/akka!), tai sitten pitäisi tukahduttaa se tunne koska se ettei hyväksy toisesta kaikkea onkin merkki siitä että ei itse ole rakastava, lämmin, hyvä ihminen.



Eipä ollut lupaa meikäläiselläkään. Myöhemmin huomasi, että joopa-joo, sellaista näköjään on ihmisen elämä(n alkutaival). Ihan kuin elämä jotenkin elettäis takaperin, että siis todellinen (oman näköinen) lapsuus eletäänkin vasta aikuisena. Jälkeenpäin ajateltuna tietysti se on noin, ensin eletään ja sitten siitä jotain voidaan ymmärtääkin. Ei onneksi tartte k a i v e l l a menneitä, menneisyys kyllä pompsahtelee esiin kuin pitäen huolen itsestään. Esim. se mitä ei ole käsitelly lapsena/nuorena, se etenkin ja aivan spontaanisesti tulee "kakkoskierroksella" esiin eli siis kumppanin kanssa. Omat vanhemmat ja itse mukaan lukien voidaan myös ymmärtää vasta viipeellä.

Juurikin noin, hyväksyä ristiriitaiset tunteet.. on sitte helpompi hegittää. On tullut myös huomattua, että ne ovatkin ristiriitaiset vain näennäisesti. Vähän niin, että ei voi nauttia todella paljon upeasta kesästä ilman lokakuuta.

Voi kun tuo raivo onkin hyvä tunne, mutta ellei etenkin äiti ole oman raivonsa kanssa sinut, ei se silloin tunnu hyvältä. Lapsi joka kiukuttelee ja jo kohta raivoaa on energinen, sellaisesta itsensä tunteva nainen on vain tyytyväinen, eikä suinkaan edes yritä manipuloida lasta sitä tukahduttamaan. Noin nähtynä ja koettuna - negatiivinen tunne onkin myönteistä.

Niin sinä kuten minäkin olemme hyviä, lämpimiä ja rakastavia ihmisiä, vaikka tuntisimme mitä ja kelaisimme mitä tahansa!

Kiitos Rosseau, tulee varmaan kelattua loppu-osaa myöhemmin.

Ps. kahtalaiset tunteet muuten tuntunvat tuntuvan itsen takia, että siinä mielessä herää kysymys, että mitä hittoa.. miksi on niin!? Ei voi esim. välttyä inhoamasta itseään (oikeastaan jotain tunnetta) kun ei ole esim. lapsena kyennyt vastaamaan mitätöinteihin, kuurouteen, ymmärtämättömyyteen muiden taholta. Tietysti tunne on kohdattava, jotta sen viestin voi ymmärtää. Esim. kumppanin kanssa on todella helppoa törmätä käsittelemättömiin tunteisiinsa.

Rousseau
Seuraa 
Viestejä16844
Liittynyt13.11.2009

Tänks, qaz, luonnollisesti saan ideoita sinun ja muiden avustuksella, eli ihan omasta päästä on vaikea nyppäistä jos ei ole tällaista interaktiivisuutta tarjolla.

Siksihän niitä ihmissuhteitakin janoaa, vaikka olisikin läheisyyden kaipuun ohella myös vastakkaisia tuntemuksia eli pelkoa sitä kohtaan että mitähän kaikkea siitä seuraa jos johonkuhun tutustuu ja tykästyykin. Elämä oman itsensä varassa on kovin tyhjää ja yksitoikkoista. En yhtään ihmettele että autiolla saarelle joutunut alkaa höpisemään vaikka itsekseen ääneen kuvitellen että joku hänelle vastaa, vaikka vastaaja on hän itse. Me kaikki tarvitsemme toisiamme.

Kieltämättä sitä tulee helposti mieleen että jos se elämä ei alunperin ole antanut oikein hyviä eväitä itsensä terveeseen kokemiseen ja rakentaviin ja myönteisiin ihmissuhteisiin hakeutumiseen, niin pitäisiköhän vaikka kuvitella itselleen onnellinen lapsuus ja nuoruus... Olen jossain nähnyt sellaisen otsikon kuin että ei ole koskaan liian myöhäistä saada itselleen onnellinen lapsuus. En selvittänyt mikä se idis siinä oli. Tuskin nyt sentään joku itsensä uunotus että pitää elää takautuvissa fantasioissa? Tai se että valehdellaan omalle itselle että äiti tai isä halusi hyvää kun hakkasi perseen punaiseksi tai jätti oman onnensa nojaan. En tiedä kumpi on kamalampaa, se että lapsen kimpussa ollaan kokoajan ja häntä kohtaan ilmaistaan negatiivisia tunteita, vai se että hylätään henkisesti tai konkreettisesti ja ei osoiteta mitään tunteita. Jälkimmäinen on itselleni tutumpaa, mutta eihän nuo ihmiset joiden juttuja olen kuullut väkivallasta kotona ole yhtään sen tyytyväisemmiltä vaikuttaneet kuin minäkään.

Mutta ehkä se lapsuus pitääkin sitten löytää nykyhetkestä. Kokea itsessään sisällään tyytyväinen lapsi jota rakastetaan - jos ei kukaan muu, niin itse. Itse on itsensä vanhempi ja oma lapsensa.

En usko että nämä ovat omia ajatuksiani. Jotain mitä olen lukenut ja sisäistänyt jollainlailla.

Itselläni on ollut erityisesti kehoon liittyvää inhoa, olen kokenut ällöttäväksi olla olemassa ja inhonnut kasvojani. Tämän kanssa olen yrittänyt nyt parisen vuotta työskennellä aivan erityisesti koska ennen varsinaista rapistumisen kiihtymistä on hyvä saada aikaiseksi jonkinlainen mielenrauha oman kehon kanssa, ettei sitten tunnu siltä että koko elämänsä ajan on saanut kokea itsensä kelpaamattomaksi, huonoksi, rumaksi ja kömpelöksi. Tuntuu kyllä hassulta ettei voinut hyväksyä itseään kaksi- tai viimeistään kolmekymppisenä kun oli vielä sen oloinen kuin "pitää" olla tässä yhteiskunnassa, eli posket paikoillaan eikä ryppyjä. Mutta kun ei niin ei, myöhäistä se vain ei ole koskaan. Onhan näitä tapauksia että joku nainen on sinut kehonsa kanssa vasta kun on rintasyöpä iskenyt ja toinen rinta tai molemmat poistettu. Joskus se ristiriita oman mielen ja kehon välillä on vaan niin suuri, että pitää mennä oikein mankelista läpi että alkaa miettimään mikä oikeasti on merkityksellistä ja mikä ei. Onko niillä rinnoilla niin väliä? Onko sillä väliä onko naama nätti?

Ja kenen ehdoilla täällä eletään?

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat